Part 3
Monissa miehissä valjastettiin Alarik, ja Mooseksen vanha Laukki talutettiin eteiseen kulmuilemaan vanhoja lusteita...
Se oli hurjaa hevosta se Mooseksen Alarik. Se teuhasi ja kuopi ja oli semmoisessa lähdön hassissa, ettei monissa miehin oltu saada sitä valjaisiin. Se näytti todenteolla, että sillä hevosella oli lähtö mielessä, ja Mooses iloitsi jo kyydistä.
"Ajahan varoen, sillä on tuliset lähdöt", varoitteli Ransi, mutta Mooses virkkoi, kun ohjiin tarttui:
"Olenhan minä vanha suitsimies."
Kuin varjo karkasi Alarik kujasta ulos ja kapaisi vauhdilla tielle päin. Mooseksella oli ohjat tiukalla kuin viulun jänteet, ja reilusti hän koetti istua sipikassa... ja pidätteli ja vihelteli ja tyydytteli Alarikia samoin kuin oli nähnyt muidenkin hevosmiesten tekevän. Ja tielle päästyään Alarik asettuikin kävelemään eikä näyttänyt enää olevankaan kovin virkku. Ei ollut Mooseksen mielestä oikein roima käynniltäänkään... häntä ei kävellessä heilahtanut aisasta aisaan eikä harja hulmunnut niinkuin olivat kehuneet...
Mooses koetti kerran massauttaa suullaan, jotta näkisi kuinka arka se oli hoputukseen. Mutta Alarik ei näyttänyt suun muistuttamista kuulevan... ei toista eikä vielä kolmattakaan kertaa. Se kävellä vätysteli kuin vanha koni ja astui verkkaan. Mutta Mooses oli tulisissa ajatuksissa, ja hänestä tuntui, että tarvitsisi saada vauhtia... Ja tempaisi ohjista melko tanakasti ja hihkaisi... Mitä helvettiä...?
Eihän se muuta kun puisteli päätään eikä liioin kävelyäkään parantanut... Jo vimmastui Mooses, noitui ja riuhtaisi ohjista minkä jaksoi ja napsautti ohjaspuolella kyljille...
Ja se lähti juosta lynkyttämään, mutta eihän se vielä ollut kuin lehmänkäyntiä hyvään hevoseen verrattuna...
Moosesta alkoi pistellä vihaksi ja mieleen muistui, että entäs jos häntä olikin petetty...
Hän suuttui silmittömästi, viina nousi päähän yhä enemmän, ja hän kiskoi sipikan pohjalta rahnikoidun ruoskansa, jolla oli Laukki-raiskaa piessyt... ja nousi hyvään asentoon ja iski Alarikia pitkin kylkiä ja poikki lautasia, että maailma lauloi...
Mutta sitä hän ei olisi tehnyt, jos olisi aavistanut, mitä saisi takaisin... Kun Mooses parhaillaan vinguttaa ruoskaansa, sävähtää sipikan sevi tuhannen palasiksi, ja Mooses näkee Alarikin takapään nousevan ja laskevan... nousevan ja laskevan... ja kuulee kavioiden vinkuvan ihan korvainsa ohitse...
"Vai niin... vai tämä silkkimusta... potkuri ja häntyri ja perkele koko värkki..."
Ja vihapäissään hän iskee yhä ruoskallaan, kunnes sipikan sevi on tuhannessa linkussa ja hän kuulee jonkun huutavan ja nauravan ja nimeään mainittavan...
Pian katoaa humala päästä, ja hän kääntää takaisin aivan läheltä kotimökkiään. Hän on kuulevinaan Leenan äänen portailla, mutta ei uskalla taaksensa katsoa. Ajelee särkyneessä sipikassa istuen Äijälään päin, katkera katumus mielessään...
Kun hän vähän ajan kuluttua sieltä palaa, on hänellä valjaissa vanha Laukkinsa, mutta yksi punainen raha on vähentynyt hänen lompakostaan... Ja mitä vielä naapuri vaatinee sipikasta, jonka Alarik oli säpäleiksi potkinut...
YÖTÄ IMATRALLA
Ihmisvirran matkassa minäkin tänne saavuin viettääkseni yöni tämän kuulun kosken rannalla. Täällä ei kukaan minua tunne eikä kysy, mistä vieras tulee. Täällä näyttää olevan muitakin mieronkulkijoita, jotka harhailevat yksin elämässä...
Miksi tämä yö on näin tumma, taivas niin matalalla ja miksi minusta tuntuu, ettei täällä näe niin kauas kuin mieli tekisi... Ah, ei se olekaan valoisan, kaukaisen Pohjolani vaalea taivas... tämä on Karjalan juhannusyö, joka vieraan sydäntä synkistää... Ei ole ilma niin keveää ja kirkasta, en tunne siinä sitä hienoa hivelyä, joka Pohjolassani poskia hyväilee... Kuinka olen täällä yksin ja vieras! Ja tämänhän pitäisi olla laulujen suuri kotimaa, jossa ihanimmat ihmistunteet ovat heränneet...
Tässä siis on Imatra... Ajatus tuntuu seisahtuvan, sydämen tykintä käy rajummaksi ja pauhut huutavat ja ulvovat...
Puolihämärässä menen kosken juurelle. Siitä näkee tämän jättiläisrännin, jossa valkoinen vaahto roiskuu ja roivii kallioisesta rannanjyrkästä toiseen. Niinkuin peto, joka syöksee asumattomasta erämaasta, mutta repeääkin voimattomana nähdessään, että viljelemättömät seudut loppuivatkin... Minua värisyttää, ihastuttaa tuo kiehuva vaahto ja pelottaa tuon pedon raaka voima. Se on päässyt irralleen...
Mutta vähitellen tuntuu kuin pauhu ja roiske hiljenisi, ikäänkuin alkaisi kuulua laulua jostakin hyvin kaukaa erämaiden takaa, ensin hiljaa ja voivotellen, mutta sitten kuin kirkas immen ääni...
Se viehättää korvaa, tuudittaa hermostoa niin raukaisevasti... ja samassa hurjistuttaa...
Ah! Se on tuo peto, joka viettelee ja viehättää. Se muuttaa äänensä impien sopraanoksi viekoitellakseen minut... Kuinka sen hyrskyt hyppivät... kuinka sen valkoinen harja hulmuaa... kuinka se vetää, viheltää ja viittaa... Olenko erämaan lapsi? Ja niinkö viekoittelet! Tämä hämärä yö on kyllä sopusoinnussa viehätyksesi kera, matala taivas sopii valkoisiin vaahtoihisi...
Jo on noussut päivä. Mutta entisellä paikallani istun vielä. Tahdon nähdä sinut päivän kultien valossa...
Oikeinhan arvasin. Se petomainen voima, jonka yöllä luulin näkeväni, ja se hurja viettelys, jolla kutsuit helmaasi, onkin kadonnut. Olet nyt toisenlainen, olet kuin kaikkein kallein ja suurin ihmisajatus, mikä milloinkaan on syntynyt. Olet eksynyt tänne kauas, laulujen suureen kotimaahan. Annoit kai voimiasi, lainasit lahjojasi silloin kun "venoa veistettiin"...
Nyt jo alan sinua rakastaa, tunnen kuin tuskaa siitä, ettet milloinkaan saa levähtää, ettet koskaan saa viivähtää taipaleessa... Hyppele sitten ja roivi vaahtoasi, soita yötä päivää ja huuda kaikille ilmoille ikuisia voimiasi! --
Aamulla varhain alkavat junat liikkua, ne tuovat ihmisiä oikein kumman paljon. Mistä lienevätkin kaikki. Tie koskelle pölisee, päivä paistaa kuumasti, vesimyymälöiden edustat ovat täynnä janoavia.
Lähelle asemaa pitkäin puiden siimekseen on valmistettu pieni tanssilava ja sen viereen katos soittajille. Nyt siinä kuuluu soittavan pietarilainen "Suutarien orkesteri". Ja siinä rämähtelevät monenmoiset soittimet, vinkuu monta viulua, käsiharmonikka pauhaa ja tuhisee ja kattilankannet helisevät. Keskellä kuuminta kirkonaikaa siinä rämpyttävät ja toiset jumalattomat tanssivat. On se jotakin!
Ei minua muutenkaan miellytä. Kävelen uudelleen koskelle. Mutta siellä on nyt kävelijöitä ja ihailijoita melkein joka puun juurella. Joku rohkea englantilainen on laskenut kallioita pitkin hyvin lähelle kuohuja. Hän seisoo tanakkana, keppi kädessä ja näyttää nauttivan... Mutta tahtoo päästä vielä likemmäksi... ja silloin iskee hyrsky kallion kylkeen, niin että vesi roiskuu rohkean kulkijan silmille ja kastelee hänet kokonaan. Hän perääntyy hetkeksi, mutta vähän ajan päästä hän ilmestyy samaan paikkaan uudelleen...
Mitä lienevät nuo, jotka ovat asettuneet siihen missä viimeiset vaahdot vilahtavat ohi. Kuuluvat olevan ulkomaalaisia. He ovat siinä loikoneet jo aamusta asti ja yhtä huvitettuja näkyvät vieläkin olevan.
... Eihän tämä olekaan erämaan koski, tämähän on kuin kaupungin puisto, jossa vilisee ihmisiä laumoittain. Kadonnut on tämän alkuperäinen taikavoima, kun risukot ovat rannoilta hävinneet, ja sijaan tulleet uudenaikaiset ravintolat ja muut koristukset...
Minua alkaa painostaa, tekee jo mieli pois... pois Pohjolaani...
Ja kun juna myöhemmällä kulkee Vuoksen yli, vilahtaa siinä vähäisen kuin tuttua maisemaa... kuin palanen suurta Pohjolaani...
Mutta taivas on niin tumma, päivä laskee ikävästi, ja sitä valoa, joka Pohjolassani korkeuksien huipuilla ilakoi, en täällä näe... Karjala! Laulusi lienevät ihania, mutta minä en ilojasi vaihtaisi valoisaan Pohjolaani...
Keikuta, juna, kiivaasti... Ah, pianhan saanen taas yöni viettää unhotetussa Pohjolassani!
KESÄÄ ODOTELLESSA
Poissa on talven pitkä pimeä. Valon ja riemun aika on tullut.
Ja yö on loppunut. Valo on herrana Pohjolassani, jossa pitkän talven pimeys ja vihaiset viimat pitivät ilkeää leikkiään. Tumma, murehtiva taivas on helakan vaalea ja toivova. Se ei enää kohmetu niinkuin talviöinä, jolloin tähdetkin piiloihinsa pakenevat, vilusta väristen. Synkkä vaippa on poissa, ja halki avaruuden kuuluu iloinen soitto siitä, että valo on voittanut ja pimeys paennut muille maille ja muille taivaille synkeää toivottomuuttaan viettämään. Vielä peittävät valkohanget Pohjolaa, vielä tunturien jäiset tuulet soivat ja puskevat voimiaan etelän ilmoja vastaan. Mutta valkohanget kimaltelevat ja säteilevät niin, että heijastus vaalentaa taivaan sinen, ja kuusista lemuaa kevään tuoksu ja ilmassa leijailee keveä hengetär. Ei pysty tunturituuli enää yksin taistelemaan, sillä poissa on hänen valtikkansa, pimeys.
Sillä valo on herrana Pohjolassa.
Miksi sinua niin rakastan, Pohjolani? Miksi valoisina öinä mietin ja iloitsen? Sinä olet oma kaiholani, ilojeni, toiveitteni kehto. Siksi sinua rakastan ja uskon salaisuuteni valojesi valtaan. Sillä korkea taivaasi tuntee tuskani ja valosi välähtää pimeään mieleeni, sinun onnesi on minun onneni ja valosi voitto on laakeriseppele sielulleni.
Rakastan valoasi, yksinäistä, unhotettua suuruuttasi ja keväisten ilmojen lemmensoittoa. Ja kuitenkin mieleni ikävöi etelää, outoa ja omituista. Sillä sieltähän tulevat viestit muun maailman menosta, sieltä lämmin lehahtaa vastaan ja sieltä odotan kesää ja pääskyäni tupani räystäälle.
Kesää odotellessa on kaihoni suurin, ikäväni rajattoman avara ja mieleni tuskainen. Kaipaanko pois Pohjolasta vai itkenkö sitä, että minulla ei ole omaa kultaa eikä laulajaa, joka mustan murheeni visertelisi tiehensä?
Pääskyni tuopi minulle parhaat tiedot suuresta maailmasta, jonka halki se tänne lentää lyhyttä hauskaa valonaikaa viettämään. Mutta vierailla mailla vielä viipyy pääskyni, ja tuskaisena odottelen sen samettisiipien suhinaa. Missä viivyt? Tullos jo! Jo on Pohjola valoisa, jo lauhtuvat vihaiset viimat ja tumma Lapin taivas sinervöi. Jo paistaa päivä, ja pienoinen pesä odottaa sinua.
Kun tulet, vaihdamme matkoja. Jää sinä tänne ja lainaa siipiesi nopeutta minulle. Lentäisin tuota kummallista, outoa etelää kohti, niin hirvittävän kauas... että kerran näkisin sen kukkivan maailman, josta paljon kuulin puhuttavan ja kerrottavan... näkisin sen maailman, josta uneksin ja jota kuvailen niin leppoisan herttaiseksi! Miksi olisi muuten etelän taivas niin vienon viehkeä ja sen kaukaisuus salaperäisen harson peitossa? Niiden takana täytyy olla onnen ja lemmen satumaailma, täynnä kukkakumpuja ja aina vihannoivia kukkuloita... Sieltä minä kultani hakisin etelän tummain tyttärien joukosta. Löytäisin sen, jonka mieli tekee pohjoisille maille. Hänelle kertoisin Pohjolan ihmeitä. Kuvailisin talvista, kukkulaista maisemaa ja tumman yön tähdetöntä taivasta, selittäisin retkeni semmoisena yönä, jona revontulet sähisten syttyvät ja valaisevat pimeän maan ja hukkuvat jälleen suurten tunturien taakse. En muistelematta jättäisi valoasi, en kuvaamatta sitä, kuinka iltarusko tervehtii aamun kultaista koitarta, jolloin Pohjola viettää lemmen ja valon suurta sunnuntaita.
Hän innostuisi, tuo etelän hemmoiteltu lapsi. Hän pyrkisi matkaani, näkemään tätä unhotettua kylmää maata, josta ei muu maailma mitään tiedä. Hän tahtoisi lämmöllään sulattaa kevään kestävät hanget, laulaa lyhyemmiksi talven yöt ja tuoda kesän silloinkin, kun vihaiset viimat vinkuvat. Tänne hänet toisin enkä enää koskaan kaipaisi etelään...
Mutta hänen tulisi täällä vilu ja nälkä ja kaiho ja kaipuu lämpimämpiin maihin. Hän ei jaksaisi odottaa kevättä, joka lupaa ja lupaa, mutta aina astuu askeleen taaksepäin. Hän ei oivaltaisi valojesi voittoja, ei tuntisi tuulen hengessä leppoisaa hyväilyä eikä kuulisi kevätaamuina sitä voitonvarmaa soittoa, joka kumisten avaruudessa kaikuu.
Näin kesää odotellessa mietiskelen, kun yksin retkilläni kuljen ja yksin omaa onneani nautin. Tulee välisti halu saada kertoa ja näyttää muillekin. Onkohan ketään, joka tuntisi Pohjolani, joka kevättähtien hyppelystä osaisi ennustaa tulevia aikoja...?
Mutta kevätkylmät ovat niin armottoman pitkät, Lapin taivas niin riemuttoman toivoton, ja kesää odotellessa kangistuu vieraan veri, unelmat haihtuvat ja toivokin kuolee, kun äkkiä eteläinen alkaa liehua, päivä paistaa ja lämmittää niin, että viikossa vilahtaa kesä tuoksuineen. Ja kesässä on niin sanomaton lämpö ja riemua niin paljon, että vieras havahtaa haudastaan ja näkee äsken routaisen maan kukkivan ja tuntee suvituulen puhaltavan.
Semmoista kesää odotellessa ei mieleni jäykisty, ei toivoni kuole eivätkä onneni unelmat unohdu. Sillä sinua minä rakastan, Pohjola, sinun vaalealle valollesi uskon sieluni salaisuudet.
KULLAN KOTI
Suuren, sinisen järven rannalla oli kultani koti.
Talvisin kuljin sinne hiihtäen valjuina tähtiöinä, kun revontulet roihusivat suurten vaarain laella. Siitä tiesin kulkuni ohjata, kun revontulten näin syttyvän korkean Kontiovaaran takana ja leviävän kalpean kellertävinä yli koko sen maailman, jossa kultani koti oli suuren ja sinisen järven rannalla. Välisti, kun tähdet katosivat eivätkä revontulet syttyneet, kun taivas pimeni tummaksi ja pitkän pitkä ja pimeä Pohjolan yö oli edessäni, eksyin ladulta, jonka oli utukka puhaltanut umpeen. En saanut merkkejä maista enkä voinut tähtiin turvata, en nähnyt revontulien syttyvän korkean Kontiovaaran takana enkä mitään viittaa tiennyt sinne, missä oli kultani koti. Yövyin kuusen juurelle aamun ensimmäistä vinkkaa odottamaan...
Ja hyvin hämärässä näin jo kuusen latvasta Kontiovaaran lumisen huipun... Sen takana oli se siintävä järvi, jonka pohjukassa oli niemen nenä ja niemellä kultani hauska koti...
Kesäisin oli sinne pitkät taipaleet, äärettömät erämaat kuljettavina. Oli virtoja välillä, järven selkiä ja alastomia soita. Mutta virtojen poikki uitiin tukilla, järvenselät soudin kalamiesten ruuhilla ja alastomat suot hyppelin mättäältä mättäälle. Oli niin hauska minun matkani, niin riemuinen oli rintani, ja yksin iloissani laulelin:
"Vaikka polku pitkä on, kivinen ja kaita..."
Talvella hän hiihti minua vastaan Kontiovaaran paljukalle, josta näki kauas siintävää saloa pitkin. Meillä oli omat merkkimme pitkän petäjän kyljessä, ettemme kumpikaan harhaan menneet, vaan tapasimme siinä joka kerta.
Minä löysin kultani kodin kerran talviyönä, kun eksyksissä hiihtelin halki asumattoman erämaan. Monen vaaran laelle olin hiihtänyt, laskenut juurelle ja taivaltanut laaksoja ja kumpuja pitkin. Nousin viimein Kontiovaaralle... näin kuun valossa suuren, valkoisen järven ja tummat kuusikot sen rannoilla. Sinne minä hiihdin, ja järven päässä oli koivikkoniemi ja niemellä talo, kultani koti. Silloin alkoi ystävyytemme ja siitä lempemme.
Kävin usein kultani kodissa. Kontiovaaran petäjällä hän oli vastassani, ja siihen hän minut saattoi. Me aioimme rakentaa oman kodin järven toiselle rannalle, männikköniemen nenään. Siellä oli hyvää peltomaata ja niemen juuritse juoksi joki ja talon kohdalla kohisi koski, meidän koskemme. Niin me tulevia päiviä kuvittelimme, kun Kontiovaaran petäjällä hyvästelimme. Niin me tuumailimme, että muun maailman unhotamme...
Kesäisin, kun kultani kotiin menin, sytytin nuotion järven rannalle. Hänpä näki savun nousevan, arvasi ystävänsä olevan tulossa ja souti järven poikki noutamaan... Hänellä oli oma pieni ruuhensa, jolla yksin kulki kalassa, ja sillä hän minut souti, nouti, saattoi takaisin. Oli niin hauska katsella kesäiltoina, kuinka hän kiireesti työnsi ruuhensa vesille, istui teljolle ja tarttui tanakasti airoihin. Hänellä oli pitkä, vaalea palmikko, joka soutaessa oli yli olkapään. Ilta-aurinko kultaili hänen hiuksiaan ja punaposkiaan, ja vähän väliä hän silmäili taakseen, seisoinko minä rannalla. Hän viuhtoi huivillaan iloissaan, ja minä vastasin puhaltamalla tuohitorveeni...
Me olimme päättäneet asiamme. Syyskuun raikkaana päivänä läksin häntä viimeistä kertaa noutamaan entisestä kodistaan. Entiseen tapaan sytytin nuotion järven rannalle ja odotin tutun ruuhen tuloa... Mutta se viipyi... viipyi... Vihdoin soutaa vanha mies isossa veneessä, soutaa verkalleen kuin tahallaan minua kiusaten. Siellä tulee hänen isänsä minua noutamaan...
"Missä Anna on?"
"Hukkui eilen, kun semmoisella myrskyllä läksi yksin kalaan."
Hän sanoo sen tyynesti, mutta ääni värähtää, ja hän pyyhkii kyyneleen poskiltaan...
Olen kulkenut kullan kodin ohi talvisin -- eivät hymyile ikkunat minulle -- olen kesäisin järvellä soutanut... vesi ei ole sinervää kuin ennen; Kontiovaaran petäjään ei ole tullut merkkejä, ja tuolla etäällä odottaa männikköniemi turhaan uusia asukkaitaan...
Mutta siitä on mieleni hyvä, ettei kukaan tiedä, missä on se suuri ja sininen erämaan järvi, joka vei kultani, eikä kukaan löydä petäjää, jossa meidän merkkimme ovat, -- eikä kukaan tiedä paikkaa, jossa oli vaaleakutrisen Annani koti, oman kultani olinpaikka. --
VUOROIN VIERAISSA
Tuomas Härkönen oli kouluajallaan reilua poikaa.
Hänet salvattiin karsseriin jostakin vähäpätöisestä syystä, mutta Tuomas iski karsserin akkunat säpäleiksi ja tahtoi vapauteen. Ja vapauteen hän pääsikin, muuttaen kauas maalle, jossa peri isänsä talon ja rupesi työmieheksi.
Mutta viimeisenä iltana, juuri sinä, jona hän oli karsserin akkunat rikkonut, hän piti aika kemut luokkatovereilleen. Sillä nyt hän oli heistä iäksi eroava, he kulkisivat opin tietä, hän palaisi maalle ja aikoi kehittää itseään maanviljelijäksi. Niissä kemuissa juotiin paljon ja vannottiin pyhiä valoja. Sillä välin kun rehtori valmisteli erottajaispuhetta Tuomas Härköstä varten, juotiin ja laulettiin Tuomaan kamarissa ja luvattiin toveruutta ikipäiviksi. Ja kun aamupuoleen yötä erottiin, puhui Tuomas vielä niille kolmelle tovereistaan, jotka pystyivät kuuntelemaan hänen puhettaan:
"Se on siis päätetty. Te kolme, Kinnas, Plösö ja Lalli, lupaatte siis, että ylioppilaaksi tultuanne tulette sinne maalle minun luokseni kesää viettämään..."
"Me vannomme! Meidän toveruutemme ei lopu tähän! Terve! ja onnea matkallesi ja menestystä toimissasi! Terve vielä, kunnon toveri!"
Rehtorin erottajaispuhe, jonka hän oli päättänyt pitää koko koulun kuullen, jäi pitämättä, sillä hänelle ilmoitettiin, että Tuomas Härkönen oli poistunut kaupungista ja tietämätöntä oli mihin päin.
Tuomas Härkösen hyväksi ei ole sittemmin mitään puhetta valmistettu.
Työ ja aika kypsentävät miehen. Tuomas Härkösenkin mieli tasaantui, ruumis varttui, vaikka sielu välisti sairastikin. Hän tunsi hyvin yksinäisinä iltoina, kun työstä palattuaan joutui silmäilemään sanomalehteä ja näki entisten toveriensa edistyvän, että oli hurjuudellaan menettänyt sen elämänsä uran, jolla hänellä olisi voinut olla niin loistava tulevaisuus. Joskus se kirveli mieltä, mutta hän oli kerran päätöksensä tehnyt, eikä sitä käynyt enää katuminen eikä muuttaminen. Kaiken kuntonsa hän käyttikin työhön ja edistyi jättiläisaskelin alallaan, tehden talostaan paikkakuntansa mallikelpoisen.
Vuodet vierivät nopeasti. Entiset toverit olivat tulleet ylioppilaiksi ja jatkoivat lukujaan Helsingissä. Ei ollut kummaltakaan puolelta lähestytty. Toverit eivät olleet riviäkään lähettäneet Tuomaalle, eikä ollut Tuomaskaan puolestaan mitään virkkanut.
Mutta kerran kesällä ajaa karautti kolme valkolakkista herraa Tuomas Härkösen pihalle.
Ne olivat Kinnas, Plösö ja Lalli.
Siitä tuli hauska kesä heille kaikille. Iltaisin, kun he puutarhan huvihuoneessa asettuivat totia juomaan, he muistelivat ollutta kouluaikaa ja poikavuosien elämää.
"Jos sinä Tuomas sentään olisit Helsinkiin asti päässyt... sitten sinä vasta olisit nähnyt... Mutta se on kulkenut ympäri koko maan tuo sinun viimeinen urotyösi... kuinka sinä iskit karsserin akkunat säpäleiksi ja hyppäsit vapauteesi... Ja onnen poika sinä olet! Terve, veikko!"
Ja Lalli, joka aikoi papiksi, piti yön tullessa kauniin puheen isännälle. Ja he innostuivat kaikki, joivat maljoja menneille muistoille ja pitivät puheita.
He viipyivät syksyyn asti talossa ja mellastivat mielensä mukaan, hakkailivat talon piikoja, hätyyttelivät kylän neitosia, tekivät häiriötä niityllä, ja Tuomaan täytyi uhrata monta kirkasta poutapäivää, pitääkseen seuraa vierailleen.
Kun he syksyllä lähtivät, evästi Tuomas heitä rahalla ja eväskontilla. Ja he lupasivat aina muistaa ja toivoivat Tuomaan tulevan heitä tapaamaan, kun hekin saavat oman kodin.
Ja niin erottiin hauskana syyskuun päivänä.
Mutta heidän olonsa Tuomaan luona oli tullut perin kalliiksi. Ei sillä hyvä, että isännän oli täytynyt ottaa sijaansa mies, vaan lisäksi oli muita kuluja ja kosolta mieliharmia. Olihan hänen täytynyt heitä rahoillakin varustaa, eikä niistäkään kuulunut penniäkään takaisin. Eivät edes kirjeessä kiittäneet olostaan. -- --
Kuluipa taas vuosia.
Tuomas Härkönen oli tarkannut toveriensa kehitystä ja ylennyksiä virkauralla. Kinnas oli heittänyt lukunsa sikseen ja perinyt isänsä suuren kauppaliikkeen. Plösö oli pastorina samassa kaupungissa, ja Lalli, joka aikoi papiksi, oli muuttanut mielipiteitään ja eleli asianajana. Ja he olivat kaikki kolme entisessä koulukaupungissa, jossa heillä oli niin monta hauskaa ja hullunkurista muistoa poikavuosiltaan...
Tuomaan alkoi tehdä mieli kerran vielä käydä uudistamassa vanhaa ystävyyttä. Ja olihan hänellä kutsut... Hän valmistautui matkaan ja päätti käydä katselemassa sitä paikkaa, josta oli karkumatkalle lähtenyt, sillä hän ei ollut sen koommin jälkiään kerrannut, pian pariinkymmeneen vuoteen...
Oli siellä vielä jäljellä entistä, mutta paljon oli uusittu... Entisellä paikalla vielä oli sekin karsserin akkuna, jonka Tuomas särki ja josta vapauteensa hyppäsi...
-- Minä olen katunut sitä hyppäystä ja taas sitä siunannutkin... ja ehkä on parasta näin kuin on, -- ajatteli hän ja napitti lammasturkkinsa kiinni kävellessään entisen koulun ohi.
Hän kävi ensiksi Kintaan puheilla. Kintaalla hän oli kuullut olevan ison liikkeen, ja perityn rikkauden sanottiin yhä lisääntyvän. Päältäpäinkin jo näkyi, että talo oli vaurastumassa. Katupuoli oli rakennettu uudestaan ja entistä paljon isommaksi.
Tuomas meni puotiin ja kysyi:
"Onko patruuna kotona?"
"Konsuliako tarkoitatte?"
"Juuri niin. Konsulia."
"Hän on ruokalevolla eikä..."
"Herättäkää ja sanokaa, että Tuomas Härkönen tahtoo puhutella."
"Ei häntä saa häiritä... ruokalevolla..."
"Mitä se maksaa, että keskellä päivää nukkua töhertää", sanoi Tuomas vähän loukkaantuneena ja läksi pois.
Saatuaan tietää, missä pastori asui, astui hän rohkeasti eteiseen ja soitti kelloa, että seinät tärisivät.
"Mikä maailma täällä niin jyryää..."
Sieltä tuli Plösö itse avaamaan. Tuomas tunsi hänet heti, vaikka hän oli parroittunut ja laihtunut ja muuttunut semmoiseksi honteloksi saikaraksi.
"Etkö sinä minua tunne?" kysyi Tuomas ja alkoi kätellä.
Tunsihan pastori viimein ja käski istumaan.
"Vai niin. Onpa hauska tavata. Sinulla on tietysti asioita kaupungissa. Koska oletkaan viimeksi käynyt?" puheli Plösö.
"No etkö sinä sitä muista, etten ole sitten käynyt kun hyppäsin karsserista", vastasi Tuomas, ja häntä alkoi vähän harmittaa Plösön välinpitämättömyys.
"Aivan oikein... aivan oikein. Siitähän on pitkät ajat."
"Onhan siitä. Siitäkin on jo toistakymmentä vuotta, kun te kolmisin kesää maalla vietitte."
Pastori ei tuntunut tahtovan sitä muistella. Olihan siellä tapahtunut yhtä ja toista, mitä ei olisi ollut pastorin hauska muistella.
He istuivat kauan äänettöminä. Tuomas toivoi, että Plösö tarjoaa tupakkaa, mutta kun ei kuulunut, otti hän esille oman kukkaronsa ja pani piippuun.
"Niin, suo anteeksi. Minä kun en itse tupakoitse, niin ei tule hankituksi vieraillekaan", selitti pastori.
Tuomaasta näytti, että eipä tainnut liietä tupakkaan. Köyhältä näytti kaikki, ja kovin laiha oli isäntäkin.
"Jaha. Jaa... Koska aiot lähteä kotiinpäin?"
"Lähteäkö? Vastahan minä tänä aamuna tulin."
Tuomasta suututti tuommoinen kysymys. Eihän hän täällä kerjäisi, jos viipyisi enemmänkin aikaa. Hän teki liikkeen lähteäkseen, eikä pastori näyttänyt tahtovan estää.