Part 2

Matka, jota oli vain virstan verta, kävikin kaikin puolin onnellisesti. Oikein teki Sipon sydämelle hyvää, kun Lauri Ovaskainen ei hänelle vihaa pitänyt, vaikka Sippo olikin hänet kesken vuotta palveluksestaan eroittanut. Jos miehellä olisi ollut myrkky mielessä, kauna kielessä, niin ei se kaiketikaan olisi entiselle isännälleen Lehikoisen töllissä kahvinorria tarjoillut, niinkuin nyt tarjosi.

Niinkuin sanottu, matka kävi kaikin puolin hyvin, vaikka Sippo ei oikein muistanut miten oli iltasella Lehikoisen töllistä kotiin palannut ja vaikka seuraavana aamuna päätä kovin porotti ja sydänalaa niin ilkeästi ollosteli. Ei ollut ruunallekaan tullut mitään vikaa, mutta kovin se seuraavana aamuna joi; joi juurikuin ei olisi kokonaiseen vuorokauteen vettä nähnyt. Niin kauheasti se joi, sangollisen toisensa perästä, mutta mitäpä siitä. Olihan tuota toki vettä Kelleksen kaivossa ja hyvää olikin — se kun oli lähdekaivo. — Ainoa tiellä sattunut vahinko oli se, ettei löytynyt mistään Sipon villavyötä, jonka hän varmaan muisti kotoa lähtiessään vyötäisilleen käärineensä. Se oli koko vahinko, sillä vyö oli ennen, uutena ollessaan, maksanut lähes neljä markkaa ja sitä olisi vieläkin voinut käyttää monta talvea. "Jaksaahan tuon nyt kuitenkin tuon vertaisen mies kärsiä", lohdutteli Sippo itseänsä, "eikähän vyö enää ollut uusikaan, kun sitä oli jo pidetty kymmenkunta vuotta. — Taisi jo tulla vähän ylikin, sillä sinä talvenahan se hankittiin, jona Anni oppi astumaan, ja se tyttö käveli jo ennen vuottaan."

Siinä ruunaa lihotellessa ja taloutta entiselleen kohennellessa kului sitte rauhassa noin kuukausi tahi puolitoista. Eikä ollut koko sinä aikana aikaa ajatella käräjäjuttujakaan. Sen Sippo oli kuitenkin vahvasti itsekseen päättänyt, ett'ei hän Annin kanssa viitsi käräjöimään ruveta, koska siitä jo alussa semmoinen jupakka syntyi. "Kentiesi on kissa myöskin ruokansa edestä hiiriäkin hävittänyt", ajatteli Sippo vielä siihen lisäksi, ikäänkuin puolustellakseen itsellensä tuumansa sikseen heittämistä.

Sattui sitte Matin päivän tienoissa lautamies kerran ajamaan Kelleksen torpan ohitse, Sipon ollessa jotain kapsehtimassa kartanolla.

"Päivää!" sanoi lautamies hevostansa seisauttaen. "Johan sinä alat taas olla Toveissasi, Sippo. Kertovat tuonnottain joulun aikoina sinun olleesi kovasti kipeänä ja yhtä mittaa hourailleesi mustista kissoista ja sen semmoisista."

"Olinhan minä muutamia viikkoja vuoteessa ja kukatiesi lienen houraillutkin toisinaan. Ei minulla kuitenkaan mitään tuskia ollut, vaan väsytti vain alinomaa niin tuhottomasti", selitteli Sippo. "Mutta mihinkäs sitä nyt ollaan menossa?"

"Manuumatkoillahan minä ajelen, kun ensi kuussa alkavat taas käräjätkin. Arvelin pistäytyä Lehikoista pyytämässä vieraaksi mieheksi mukaan täksi päiväksi, kun ei tullut kotikylästä otetuksi toista miestä toveriksi."

"Onkos nyt paljokin pyyttöjä?" tiedusteli Sippo, "taitaahan niitä aina teillä olla paljokin?"

"Ei ole paljoa, ei ole paljoa", valitteli lautamies päätään nyökytellen. "Tähänkään teidän kylään tuskin on puolta sataa, ja nekin enimmäkseen vain velka-asioita, jotka lyhyeen loppuvat. Ei näistä matkoista rikastu lautamieskään, kun ei semmoisissa asioissa ole edes vierasmiehiä käräjiin kutsuttavina. Ainoa asia, josta voipi syntyä vähän tienestiä on se, kun Änäkäinen rupeaa toistamiseen riitelemään apeltansa ensimmäisen emäntävainajansa perinnöltä, kun appiukko on nyt, kuulemani mukaan, saanut viimeiset viisitoista tuhatta metsärahoistaan. Änäkäinen tahtoo niistä puolet, kun ei appiukolla, hänen emäntää ottaessaan, ollut kuin kaksi lasta, vaikka metsä oli jo silloin olemassa. Mutta toinen väittää jo silloin maksamiinsa viiteenkolmatta tuhanteen kuuluneen metsät ja muut; ja nuorimmat lapset jäisivät muka vähemmälle, jos hän Änäkäiselle vielä lisäisi."

"Vai niin, vai niin", tuumaili Sippo. "Joutaisin tästä muutoin minäkin vierasmieheksi täksi päiväksi."

"No, jos joudat, niin heitä turkki hartioillesi ja käy rekeen. Kyllähän minä päiväpalkan maksan sinullekin."

Sippo suoriutui siitä pian rekeen. Sitte kierrettiin pitkin kylää talosta taloon, torpasta torppaan. Aamupäivällä tavattiin ihmisiä enemmän kotoa, mutta iltapuolella, sanoman levittyä lautamiehen saapumisesta kylään, oli moni mies, kuni maan alle vajonnut, eikä kukaan tiennyt mihin ne olivat joutuneet. Saarelan Simo tavattiin navetan nurkasta silppusaavin takaa; ja Oksalan Iskaa oli juuri tavannut äkkipäinen vilutaudin puuska niin, että hänen oli täytynyt kömpiä uunille, turkkien alle, suuren pärekuvon taakse lämmintä itselleen etsimään. Siellä hän oli, toisten tietämättä, nukkunut koko iltapuolisen päivän. Ja kukatiesi hän olisi nukkunut huomis-aamuun asti, jos vastustamaton yskän pohti ei olisi pahoittanut rykäisemään ja siten antanut Iskan olopaikan ilmi lautamiehelle. Joitakuita taas ei löydetty mistään, vaan täytyi pyyttäminen heittää toiseen kertaan ja lautamies lupasi tulla toiste.

Änäkäisen apen talossa olivat kuitenkin kaikki kotona. Virkatoimet tehtyä tarjottiin siellä lautamiehelle ja hänen toverilleen ruokaakin, vaikka Sippoa tietysti syötettiin tuvassa, lautamiestä kamarissa. Siinä hernerokkaa lipsiessään, huomasi Sippo naulassa aivan samallaisen vyön, kuin se, joka oli häneltä tuntemattomalla tavalla hävinnyt. Hän ei virkkanut huomiostaan mitään, mutta syötyään siirtyi hän vyön kohdalle ja alkoi nöpelöidä sen päissä olevia tupsuja.

"Aivan oikein", ajatteli Sippo. "Toisessa päässä on kolme viidettä langan päätä ja toisessa viisiviidettä ihan, niinkuin minunkin vyössäni. — Vähän mietittyään selvisi hänelle, että se juuri onkin hänen oma, kadonnut vyönsä, joka uutena ollessaan maksoi lähes neljä markkaa."

Sippo kysyi ääneen eräältä rengiltä: "kenenkäs vyö se tämä on?"

"Kenenhän lienee", vastasi puhuteltu. "Isäntä sen tässä tuonnoisella viikolla oli löytänyt tien vierestä ja korjannut talteen. Sitte sitä on tyrkytetty kaikille talossa kävijöille, mutta ei ole kukaan omaksensa tuntenut. Ja johan sitä kirkossakin kuulutettiin, mutta ei ole tullut perijätä. Oli ollut siinä paikassa vieru ja näyttänyt, kuin olisi siihen joku kuormansa kaatanut tai muuten rypenyt."

Hetken asiata arveltuaan lausui Sippo: "kyllä tämä on minun vyöni".

"No, jos on omasi, niin korjaa pois", tuumi renki.

Sippo teki työtä käskettyä. Hänen kiertäessään vyötä ympärilleen vei emäntä tuvan läpi kamariin kahvia. Ei ollut tarjottimella kuin kaksi paria kuppeja. Siis ei aiottukaan tarjota hänelle kahvia. Se sapetti hieman Sippoa, sillä toista oli ennen. Silloin miestä kamarissa kestattiin nisusilla ja muilla. Mutta silloinpa sitä tarvittiinkin vierasmiestä metsäkauppoihin.

Viimein suoriutui lautamies talosta lähtemään ja vierasmies tietysti lähti mukaan. Parissa pienessä paikassa vielä pistäydyttiin, mutta sitte käännettiin hevosen pää kotiin päin. Matkalla pysyi nyt Sippo tavattoman miettiväisenä ja harvasanaisena. Toisinaan vain puhkesi miehen rinnasta syvä huokaus, ikäänkuin todistuksena ankarasta sisällisestä taistelusta. Joskus hän myös hiljaa itsekseen mutisi: "olisikohan vai eikö olisi", tai jotain sen tapaista.

"No ei niitä taida sinulla, Sippo, olla pyyttöjä kenellekään annettavana?" kysäsi lautamies muutamassa tien käänteessä ilman aikojaan jotakin sanoakseen.

"No, eipä juuri"; vastasi Sippo harvakseen. Vähän ajan kuluttua hän kuitenkin jatkoi: "oikeastaan minulla olisi yksi vyö-asia, mutta olen tässä juuri pohtinut tehdäkö siitä kanne, tahi ollako tekemättä. Tästä vyöstä se asia olisi."

"Minkälainen se vyö-asia olisi?" tiedusti nyt lautamies.

Sippo kertoi hänelle asian juurta jaksain ja lopetti kysymällä: "mitä lautamies arvelee? Eiköhän tuosta tuomittaisi ainakin kuluja?"

"Varmaan, aivan varmaan", vakuutti lautamies. "Kyllä siitä kulut jommalta kummalta puolen tuomitaan ja kentiesi vielä toista sakotetaankin. ‒ ‒ ‒ Mutta miten asia muuten päättyy, sitä en minä yksinäni osaa mennä sanomaan. Siellä on näet muitakin miehiä asiata päättämässä, kuin minä. Ja se on, niinkuin sananlaskussa sanotaan: kuinka monta miestä, niin monta mieltä — — — ja sitä paitse, niinkuin itsekin ymmärrät, sitoo minua vielä virkavalakin puhumasta puoleen tahi toiseen näin ennakolta."

"Kyllähän minä sen ymmärrän", myönsi Sippo. "Niinhän se on vieraanmiehenkin laita. Älä sano sukulaisuuden, äläkä lankouden, ei lahjain, eikä antimien puoleen, vaan puhu asia ihan halki. Mutta kehoittaisiko lautamies minua panemaan asiaa alkuun?"

"Jaah'", huokasi lautamies. "Minun ei käy, niinkuin jo itse sanoit, puhuminen puoleen taikka toiseen. Minä en siis kiellä, en keholta, vaan tee miten itse parhaaksi katsot."

"Kyllä minä taitaisin koettaa tehdä siitä juttua", tuumiskeli Sippo. "Mutta nyt ei satu olemaan rahaa, että voisin antaa pyyttörahaakaan, kun ei ole tänä talvena ollut mitään tienestiä."

Lautamies vaikeni kotveroisen, mutta sanoi viimein: "minä en kiellä, en kehoita. Mutta jos et muuta päiväpalkkaa tahdo tästä päivästä, niin voisinhan minä, hyvän tuttavuuden tähden, pyyttää Änäkäisen apen itsensä ja pari hänen renkiään vierasmiehiksi. Mutta mistäs asiasta se Änäkäisen appi sitte käräjiin kutsuttaisiin? Asia on näet nimenomaan pyyttöä annettaessa ilmoitettava, niinkuin itse tänään monta kertaa kuulit."

"Mistäpäs sitä osaisi muusta pyyttää, kuin vyön varkaudesta", tuumaili Sippo.

"Ei, hyvä ystävä, käytetä sanaa 'varkaus'. Se on liian ankara paikka. Siitä voi saada vankeuttakin. Pitää keksiä joku lievempi syy? Jos sanoisi esimerkiksi vyön salaamisesta", esitti lautamies.

"No, ei se oikein ollut salaamistakaan, kun se ihan julkisesti siinä tuvan naulassa riippui", arveli Sippo. "Mutta jos olisi asian nimeksi panna: vyön korjaamisesta, niin siinä ei ole valhetta yhtään. — Enkä minä muutoin häntä vankeuteen tahtoisikaan, vanhaa miestä. Kunhan vain saisin vähän kuluja ja voiton asiassa."

"Vyön korjaamisestako sitä sitte pyytetään?" kysäsi lautamies. "Kyllä siitä ainakin kuluja tulee, jos ei muutakin."

"Niinhän minä olen arvellut", vastasi Sippo.

Kelleksen torpan veräjällä sitte lopullisesti sovittiin, että lautamies ensi kerran Haapaniemeen tullessaan kutsuu Änäkäisen apen käräjiin vyön korjaamisesta ja kaksi renkiä vierasmiehiksi; ja niin erosivat miehet toisistaan.

Änäkäisen appi ei saapunutkaan itse käräjiin, vaan oli valtuuttanut nimismiehen kaikki asiansa ajamaan. Asianomaiset kutsuttiin sisään.

"Hyvän merkki", ajatteli Sippo sen huomattuaan, että Änäkäisen appi ei itse tullut oikeuteen. "Ei uskaltanut itse tulla."

Nimismiehestä koitui kuitenkin Sipolle käräjissä koko kiusa. Se vastasi hyvin lyhyesti Sipon kanteeseen, mutta kääntyi itse kantajaksi, vaatien Sipolle edesvastausta oikeuden väärin käyttämisestä, kulunkeja ja mitä kaikkia lienee vaatinutkaan. Sipolle tuli niitä syystä oikeudessa työläs olla, sillä "kukas mokomaa käännettä asiassa olisi osannut odottaa."

Pitkään punnitsi oikeus asiaa, eikä sittenkään päättänyt. Ei, vaan asia lykättiin oikeuden viimeiseen istuntopäivään, jolloin Sipon piti saapua ha'un uhalla oikeuteen ja olla silloin varustettuna lääkärin todistuksella mielentilastaan. Ihmiset kertoivat herastuomarin saaneen sen lykkäyksen aikaan väittämällä Sipon olevan sekapäisenä, eikä vastuunalaisen hommistaan. Ilkeintä kuitenkin asiassa oli se, kun oikeus määräsi Sipon vaimon, Maija-Liisan, tulemaan viimeisenä istuntopäivänä myöskin oikeuteen "tarvittaessa olemaan miehensä apuna", kuten sanat kuuluivat välipäätöksessä.

Kunnallislautakunnan esimies se sitte kiireimmän kautta puuhasi Sipon kaupunkiin piirilääkärin tutkittavaksi. Lauri Ovaskainen palkattiin Sipon kyytimieheksi, ja sen arvaa, ett'ei ruuna siitä retkestä kovinkaan kostunut. Aikaakin tuhlautui viikkokausi kaupunkimatkalla, kun Laurilla oli siellä niin paljo toimitettavia anniskeluissa ja monessa muussa paikassa. Ja rahat — ne menivät kaikki viimeiseen penniin. Olisi taitanut mennä enemmänkin, jos olisi mukana ollut.

Nipin napin ennätettiin kaupunkimatkalta käräjäpaikkaan oikeuden viimeiseen istuntopäivään. Onni toki oli, että Maija-Liisa oli saapunut sinne Lehikoisen kanssa jo hyvissä ajoin aimo eväspussin kanssa, sillä Sippo ja Lauri eivät olleet puoleentoista päivään maistaneet niin einettä, kun heidän eväänsä oli kesken loppuneet, eivätkä olleet viitsineet kerjätäkään — aikuiset miehet.

Oikeudessa luki tuomari sitte lääkärin todistuksen, jossa oli lueteltu jos joitakin seikkoja, ja selitti lopuksi lääkärin siinä todistavan valan vakuutuksella Sippo Pertunpoika Kelleksen olevan torpparin Niemelän maalla Haapaniemen kylässä ja varustetun sellaisella järjellä, kuin suomalainen torppari ylimalkaan on. — Siitäkös nimismies taas sai vettä myllyynsä ja alas uudestaan Sipolle vaatia edesvastausta oikeuden väärin käyttämisestä, kulunkeja ja mitä lienee vaatinutkaan vielä lisäksi kunnian loukkauksia ja muuta semmoista.

Nyt kuitenkin oli nimismiehellä vastassa enempi, kuin Sippo — nimittäin Maija-Liisa itse, joka ei herroja säpsynyt. Ei se oikeuttakaan ujostellut, vaan sanoi nimismiehelle suoraan: "ole tolkkuamatta, herra vallesmanni, kun et asiasta kuitenkaan mitään ymmärrä. Mutta minulla on vieraat miehet, joilla vaikka paikalla saan toteen mieheni olleen joulun tienoissa hulluna."

Sen kuultuaan, kysäsi tuomari keitä vieraita miehiä Maija-Liisalla olisi asian todistamiseksi.

Maija-Liisa nimesi: "räätälimestari Aaprahami Lehikoisen ja kunniallisen itsellismiehen, nuoren miehen Lauri Ovaskaisen Haapaniemen kylästä n:o 7, joka viimeksimainittu on vielä vapaa vaikka kristilliseen avioliittoon." Hän olisi itse mennytkin heti sillään kutsumaan miehiä sisään, mutta tuomari epäsi. Kun kuitenkin lautakunta todisti molemmat miehet hyvämaineisiksi ja ripillä käyviksi, niin kutsui rättäri heidät kohta sisään. Todistajavalan tehtyään kertoi sitte Lehikoinen Sipon olleen joulun pikku pyhinä ihan miehissä kiinni pidettävänä hulluna. "Ja hän olisi vieläkin", lisäsi hän, "jos en minä olisi laskenut otsasta verta noin runsasta kannua, josta Sippo on minulle vieläkin velassa seitsemänkymmentä penniä."

"Eipäs", intti Sippo vastaan, "johan se kuitattiin siitä voista, jota olikin kymmenen ja puoli naulaa."

Tuomari käski Sipon pysymään ihan vaiti ja ryhtyi sitte kuulustelemaan Ovaskaista. Lauri todisti Lehikoisen puhuneen totta ja olleensa itsekin vähän viidettä viikkoa Kelleksen torpassa Sippoa vahtimassa, jotta se ei saanut kenellekään mitään pahaa tehdä.

"Astukaa ulos!" käski tuomari lopuksi.

"Kulunkiani pyytäisin", sanoi Lehikoinen.

"Niin minäkin", lausui Ovaskainenkin.

"En ainakaan minä maksa!" penäsi Sippo. "On sinusta jo ollut kulunkia kylläksi, ja — — —"

Tuomari keskeytti taas Sipon puheen ja heidän kaikkien täytyi lähteä käräjäsalista ulos.

Vähän ajan perästä kutsuttiin taas kaikki sisään uudestaan ja päätös julistettiin. Siinä kumottiin ensiksikin Sipon kanne Änäkäisen appiukkoa vastaan, mutta Sipon oli suoritettava vastaajalle kuluja kaikkiaan kaksikymmentäviisi markkaa ja vierasmiehille: Änäkäisen rengeille kolme markkaa kumpaisellekin ja samoin räätäli Lehikoiselle neljä markkaa viisikymmentä penniä, mutta loismies Lauri Ovaskaiselle ainoastaan kolme markkaa. Jos ei maksu mielisuosiolla tapahdu, niin tulee kuluihin lunastus pöytäkirjasta; — ja sitte tuomari — äkkinäinen kuin oli — antoi vielä valitusosoituksenkin kaupantekiäisiksi.

Happamen näköisenä seisoi Sippo päätöstä kuunnellessaan, mutta hänen kasvonsa kuitenkin vähitellen kirkastuivat, kun tuomari ilmoitti eteenpäin: "samoin kumotaan nimismies Siplakiinin päämiehensä puolesta tekemä edesvastaus- ja sakkovaatimus torppari Sippo Kellestä vastaan, koska todistetuksi on tullut, ettei mainittu Sippo Kelles ole syyntakeinen."

Sippo ei kyllä käsittänyt kuka oli nimismiehen "päämies", mutta sen hän käsitti, että hän tavallaan oli nyt voittanut nimismiehen. Olihan se toki jotakin, vaikka ei saanutkaan Änäkäisen apelta kuluja. "Voitto se sittekin tuli", ajatteli Sippo, "aivan niinkuin jo arvelinkin, vaikk'ei kuluja."

Nyt olisivat haapaniemeläiset jo mielellään lähteneet kotiinsa, mutta holhouslautakunnan esimies pyysi tai oikeammin käski Sipon ja Maija-Liisan jäämään muutamaksi tunniksi vielä käräjäpaikkaan. Toisetkin jäivät sen takia vielä näkemään ja kuulemaan mitä siellä yhä olisi tekeillä ja tapahtuisi. Ja tosiaan jotakin tapahtui. Vähän ajan perästä tuli näet eräs lautamies ja holhouslautakunnan esimiehen käskystä pyytti Maija-Liisan kuulusteltavaksi tänä päivänä, kun mainittu esimies aikoi asettaa hänet oikeuden kautta mielivikaisen miehensä ja alaikäisten lastensa holhojaksi, Änäkäisen apen avulla. Sippo kuului myös saavan tulla kuulemaan asiaa, "jos tahtoi".

Asia oli yhtä outo niin Sipolle kuin Maija-Liisallekin. He eivät sen vuoksi ehtineet asiasta juuri mitään keskustallakaan, ennenkuin jo täytyi astua oikeuden eteen. Siellä vasta Maija-Liisalle selvisi, että hänet aiotaan asettaa Kelleksen sekä isännäksi että emännäksi, niin että ei tarvitse enää Sipolta kysyä sitä ei tätä, tekee vain joka paikassa, niinkuin itse tahtoo. Mielelläänhän Maija-Liisa sellaisen toimen vastaan otti; ja kukapa nainen sitä ei olisi ottanut. — Sipollekin selveni asia oikeuden edessä ja hän koetti tiristä vastaan.

"Enhän minä mikään juoppo, lapsi taikka hullu ole!" väitteli hän. "En minä holhojaa tarvitse, kun en ole hullu, enkä ole ollutkaan; enkä koskaan tulekaan; en ainakaan tällä päällä ollessani!" Sipon vakuutusta ei kuitenkaan otettu huomioon.

Niin tuli Maija-Liisasta sekä isäntä että emäntä samalla kertaa Kellekseen, eikä siinä ole valittamisen syytä kellään ollutkaan. Änäkäisen apen avulla, on Maija-Liisa aina vuonna vuotuissaan tehnyt torpan tuloista ja menoista tilit holhouslautakunnalle, jonka esimies sanoo torpan olevan vuosi vuodelta "yhä äitymään päin, kun lapsetkin jo alkavat työhön pystyä". Sippokin alkaa olla muuttuneihin oloihin muutoin tyytyväinen, mutta käräjäin lähestyessä häntä aina harmittaa, kun Maija-Liisa ei kutsuta ketään käräjiin; ei edes Lehikoista, vaikka sen porsas söi viime syksynäkin Kelleksen perunamaasta ainakin puoli kappaa hyviä, nuoria perunoita. "Eikä se eukko anna edes rahaa", että Sippo voisi itse Lehikoisen käräjiin vetää. "Ei anna, vaikkasnah", sanoo Sippo.

II

ILLISKO

Kun ei edes noin vinkeästi tuulisi, eikä pyryyttäisi tuota lunta, niin pakkasesta minä vähät huolisin. Ainahan sitä kylmän kanssa miten kuten loimeen tulisi, jos ei muutoin niin juoksemalla ja kämmeniään yhteen räpyttämällä; mutta tuo kuiva lumi oikein poskia tikkuilee, varsinkin vastatuulessa. — — — Ei, kyllä minä asetun jo yhteen kohti — — — vaikka väkisin, niinkuin isä neuvoi.

Oikein ääneen lausui eräs juoni, keskenkasvuinen matkamies nuo ajatuksensa kahlatessaan pitkin lumesta tupruavaa tietä. Viimeinkin, illan alkaessa hämärtyä, rupesi kumottamaan edestä päin kirkko ja sen juurelta muhkean näköinen kylä.

Ei ollut poika ennen ikinä koskaan näin etäällä käynyt, mutta nyt oli täytynyt tänne asti, vieraihin pitäjiin, tulla. Leipä oli näet loppunut kotoa ja isä oli pojalle sanonut: "Timo, sinä olet viitterä poika ja jo toisella kymmenellä. Kyllä sinä jo henkesi maailmalla elätät tavalla tai toisella, mutta älä rupea kuhnustelemaan ja kiertelemään kaukaa näillä omilla kylillä. Täällä ei ole paljo kenelläkään mitään antamista, kun täällä eivät muut menesty, kuin lapset; varsinkaan köyhillä. Mutta pyri sinä etäälle, ja kun missä näet mielestäsi mukavan paikan, niin pysyttele siinä, vaikka väkisin. Ole kuitenkin aina viisas ja katso eteesi, jotta eivät toiset ovelammat leipäpalaa suustasi anasta, vaan sinä päinvastoin osaat itsellesi toimeentulon aina hankkia."

Äiti taas oli itkuissaan evästykseksi neuvonut poikaansa pysymään aina nöyränä ja rehellisenä ja — mihin maailmassa joutuneekin — pitämään Jumalaa silmäinsä edessä.

Isä oli kuitenkin keskeyttänyt äidin opetukset lyhyesti lausumalla: "mihinkäpäs tuota on mekään rehellisyydellä päästy."

Äiti oli siihen mutissut vastaukseksi jotakin sellaista, että ahneuden voittamat kukistavat oman huoneensa, mutta poika ei ruvennut kuuntelemaan vanhempainsa keskinäistä kinastelua sen pitemmältä. Hän lähti vain matkallensa, jolla ei ollut mitään tiettyä päätä, eikä määrää.

Määrätön maleksiminen ympäri maita, ja mantereita oli joskus Timosta tuntunut miltei hauskaltakin. Somahan oli harjujen harteilta ja töyryjen ryntäiltä katsella kuinka lähimpien särkkien tummanviheriän verhon takaa kaukaiset vaarat kajastelivat sinisen harmaina ja harmajan sinertävinä eri värivaihtoluissa; ja miten niiden ääriviivat etäisyydessä sulivat taivaan sinehen. Hauskaa myös oli katsella kaikkea kattavan puhtaan lumen pinnalla tuhansien kidetähtien päiväpaisteessa kimaltelemista ja nähdä miten tuo valkoinen vaippa kuulteli milloin maidon valkeana, milloin taas sintusinisenä, milloin punahäiveisenä, aina auringon aseman ja ilmakehän kirkkauden mukaan.

Toisinaan kuitenkin kävi mieliala katkeraksikin kulkiessa, kun ihmiset eivät antaneetkaan ruokaa ilmaiseksi, vaan komentelivat kaikellaisiin askareihin, aivan kuin äiti aina siellä kotona. Jotkut vielä muutoinkin rajoittelivat vapautta ja jos ei totellut heti, niin hätistelivät pois nurkistaan yön selkäänkin lähtemään.

Niinhän se oli Murtovaaran ukkokin tehnyt, mutta saappaistaan olikin sen takia päässyt "Oli se sukkela temppu", ajatteli Timo itsekseen, "kun juohtui mieleeni kiehittää ne saappaat jo iltasella hankeen kauas talosta. Ja sitte aamusella sai se äkäinen koiranpenikka, jota iltasella hännästä vetäsin, sekä syyn että selkäänsä ukon uusien saappaiden häviämisestä. — — — Ja entäpäs se keikkajuttu Pelkolassa!" — — —

"Tuhma oli se Pelkolan emäntä, kun oi omaa vesikelkkaansa enää tuntenut sitte, kuin minä vain heitin laudan pätkän sen pajuille ja ihmettelin mitenkä se minun kelkkani oli yön seutuna niin jäiseksi tullut."

"Annastiina lienee sillä käynyt kaivolta pimeässä vettä", arveli vain emäntä ja lohdutteli minua, että "pianhan sen jään jossakin yöpaikassa sulatetuksi saat."

"Markka lähti sitte siitäkin kelkasta, kun sitä puoli päivää perässäni vetelin", puheli poika puoliääneen itseksensä. "Olisi kaiketi sillä saanut muualla enemmänkin, mutta kukapa sitä olisi viitsinyt pitemmältä vedellä niin jykevätekoista ja raskasta rakkinetta."

Metsä loppui silloin ja tuulenpuuskat yltyivät aukealla yhä rajummiksi. Tiheinä pyörteinä pöllyten ja tupruten kirmailivat lumipilvet pitkin peltoja yli aitojen ja kautta kujien. Hetkisen kuluttua tuikki jo tulia kylästä kaikkialta ja entistä innokkaammin ponnisteli poika kylää kohden, vaikka vimmaiset lumisiruset kovasti kasvoihin koskivat ja olivat silmät ihan soaista.

Kohta saavutti kulkija kylän ensimmäiset talot. Asiantuntijan silmillä hän puolipimeässä niitä tähysteli. Jo päätti poiketakin muutamaan taloon, mutta lähempätä katsottuna se näytti kovin köyhältä ja ränstyneeltä. Keskempää kylää kuumotti nyt muutamia oikein uhkeita rakennuksia, joista joku oli oikein kaksinkertainen, koska oli niin korkea kuin hyväkin mäki.

”Nuo mahtavat olla oikeita herraspaikkoja”, ajatteli poika. "Minkähän tähden niillä herroilla pitää olla paremmat asunnot, kuin muilla ihmisillä — — — ja minkähän tähden ne kuolevat nekin, vaikka syövätkin joka vero voita, sian silavata ja talkkunaa. — — — Eiväthän ne tosiaan taida talkkunaa syödäkään, vaan mitäs se nyt taas olikaan se puuro, jota Ohtois-Pekka sanoi herrasväen syövän, kun minä kehuin silavaa maailman parhaaksi koko ruokakomennossa? Mitenkäs se sanoikaan — — — niinhän se tosiaankin, jotta 'et ole sitte syönyt riisiryynipuuroa'. Ja kun minä kysyin: oletkos sinä, niin sanoi: 'enkä ole, vaan niin sanovat'."

Sieltä korkeasta talosta päin kuului tuulen tohinan läpi jotakin kuminallista kilahtelemista, niinkuin olisi siellä jossakin kulkusia kilistelty ja väliin kalahdellut kaileääninen aisakellokin. Pojassa heräsi uteliaisuus ja hän kiiruhti kiiruhtamistaan näitä outoja ääniä kohden.