Part 1

language: Finnish

KULKU-UKON KERTOMUKSIA KANSAN ELÄMÄSTÄ

Kirj.

Juho Reijonen

Jyväskylässä, K. J. Gummerus, 1905.

SISÄLLYS:

I. Käräjäsankari II. Illisko III. Ukko-Tuomari IV. Herrasväkeä V. Hulivili VI. Maailmanloppu Korpivaarassa VII. Sotavanhusten joulu

I

KÄRÄJÄSANKARI

Sippo Kelles, joka asui Haapaniemen takalistolla, ei ollut paljon maailmaa nähnyt, vaikka hänellä oli: "oma torppa, oma emäntä, Maija-Liisa, ja neljäs osa tusinaa omia lapsia". Olihan se Sippokin aikoinaan rippikoulun käynyt tahi oikeastani kaksikin rippikoulua, mutta siitä oli jo hyvin kauan. Eiköhän, olisi jo kertynyt pariakymmentä kesää — talvia, lukuunottamatta — jos ne kaikki olisi yksitellen yhteen keräillyt.

Niillä rippikoulumatkoillahan sitä oli nähnyt yhtä ja toista. Kirkonkylän rannassa oli aina kerran viikkoon käynyt höyrylaiva ja aikansa laiturissa pihistyään ja puhistuaan surkeasti mölähtänyt ja niin sanomin, ilman airoitta ja purjeitta, alkanut mennä puksuttaa pitkin siintävää selkää; mihin asti lienee mennytkään aina Kiviniemen taakse, kukatiesi kauemmaksikin.

Oli niitä ollut katsottavina muitakin ihmeitä, niinkuin esimerkiksi semmoinen kumma, kun kanttori ja kauppamies Äänäkäinen ajaa viilettelivät pitkin maantietä ilman hevositta kaksipyöräisillä kärryillä. Mutta ne kärryt! Niissä oli kaksi pyörää kyllä, mutta ei rinnakkain, niinkuin "oikeiden ihmisten" kärryissä, vaan peräkanaisin. Eikä niissä ollut edes aisoja, ei lavoja, ei kakkuloita, ei edes istuinta. Vai istuinta, kun ei ollut edes kunnollista vippalautaa! Olihan vain pyörien välissä noin haravan varren paksuinen musta keppi. Ja uskokoon, ken tahtoo — — mutta sillä istui mies ja "ann' soittaa" eteenpäin, kuin kilpahevosen reessä. Jotta ei istuinlihoja kovin lyöttäisi, oli kepin päälle viskattu tuohikinko. Semmoista hamppua ne sitte menivät, että ei ennättänyt kunnolla katsoakaan, ja "pim, pim" kilahti vain kerran takanasi, niin jo olivat sylien päässä edelläsi, eikä niitä kauhistuksia saanut kiinni juoksemallakaan, "vaikka toiset pojat kyllä koettivat toisenkin kerran".

Sellaisia muistoja niitä oli Sippo Kelleksellä nuoruutensa ajoista, mutta niiden näkemisestä oli jo, kuten sanottu, niin kauan, että nuo muistot suuresta maailmasta alkoivat jo haalistua, muuttua utuisiksi uniksi. Eikä Sippo sinä ilmoisna ikänä aikonut enää suuren maailman hyörintään osallistuakaan, sillä suoraan sanoen, siellä oli ollut ikävä. Ei ollut saanut kunnollista keittoakaan kuin ostamalla, ja markka oli mennyt viikosta suutarille asunnon vuokraakin. Ja siihen lisäksi oli pitänyt hänen eukolleen kantaa vedet ja lakaista huoneet tai juosta kylällä asioilla. Ja sitte vielä oli kirkossa haukuttu "pöllöksi" ja "pässinpääksi", kun ei ollut kanttorille läksyjään osannut. Mutta mitenpäs osasit, kun piti olla suutarin renkinä niin, että ei ollut aikaa lukea. Ei ollut Sipolla aikeita suureen maailmaan enää lähteä; mutta tulipa Haapaniemeenkin se tukkivimma, kun kerkisi.

Kun ei Sipolla itsellään ollut metsää myytävänä, niin kelpasi hän vierasmieheksi vaikka kenen isäntämiehen kontrahtiin. Ensiksi oli pitänyt vain piirtää puumerkkinsä oman isännän papereihin, mutta sittemmin jok'ikiseen, joka Haapaniemen kylässä kirjoitettiin. Ja niitä oli monta.

Kyllä Sippoa jo viikkokausia ennakolta kauhistutti, kun täytyi ensimmäisen kerran mennä vierasmieheksi oikein käräjiin, Ohtolan Mikon tukkijutussa. Kun kuitenkin oli kymmenkunnan kertaa käräjissä käynyt, niin ei se asia enää tuntunut sen ihmeemmältä, kuin palonkyntökään, nimittäin sitte, kuin siihen tottuu. Päinvastoin oli niillä käräjillä viehättäväkin puolensa. Siellähän sitä näki kaiken maailman ihmiset ja kuuli kaiken maailman asiat. Eikä siinä kaikki, vaan vielä tuli hyvät päiväpalkatkin ja kyytirahat, vaikka isäntämiehet aina omassa kyydissään Sippoa käräjäpaikkaan kulettivat. Ja entäs työ siellä, josta kolme markkaa päivältä maksettiin! Ei se sekään selkää katkaissut. Joi vain kahvia ja söi isäntien eväitä, väliin ajan kuluksi naukaten pienen ryypynkin. Ei se työ selkää katkaissut.

Niin; oli niillä käräjillä miellyttäväkin puolensa, ja kyllä Sippo sai monena vuotona niillä kulkuakin, Mutta tuleehan se viimeinkin pää vetävälle käteen, Haapaniemeläistenkin tukkijutut loppuivat kerran. Ja ihmeellistä, aina oli "korkea oikeus" ja lautakunta tuominnut asian juuri niin, kuin Sippo oli sen selittänyt.

"Jos sattuisi itselle oma asia oikeuteen, niin kyllä se täällä tuomio tehtäisiin silloinkin, niinkuin minä sen tahtoisin", mietti Sippo. "Mitäs joutavia", jatkoi hän sitten mietteitään, "mitäpä omaa asiaa sitä minulle sattuisi. Herastuomari kiinnitti torpan kirjatkin äskettäin taas kymmeneksi vuodeksi, eikähän minulle mitä muita omia asioita satu. Pahuus, ettei ole edes saamisiakaan, jotta saisi toki jotakuta omassakin nimessään käräjissä käyttää retuuttaa! Mitäpä sitä kuitenkaan meikäläisellä olisi omaa, niinkuin esimerkiksi minulla. Omahan tuo tosin on torppa, oma on eukko — se Maija-Liisa — ja omat ovat lapset: Anni, Yrjö ja Hermanni; oma on ruuna ja ne lehmän kantturat: Ynnikki, Papuri ja Perjakka; oma on Hallikin, mutta kissakaan ei ole oma, vaan Annille sen Saarelan Miina kummin lahjaksi toi."

Pitkin syksyä se kuitenkin hiljakseen mielessä Sipolla kyti, että pitäisi sitä vielä edes talvikäräjiin päästä. Ei kuitenkaan ilmaantunut mitään asiaa, ei vierasta, ei omaa. Teki jo tuossa joulun tienoissa mieli kysymään neuvoa Maija-Liisalta, jos hän sattuisi jotakin käräjä-asiaa keksimään.

"Mitäpä ne naiset keksisi", päätti hän kuitenkin. "Niillähän on tukka pitkä, järki lyhyt; kieli raskas, äly kevyt." Jouten ollessa joulun sekä suurina että pieninä pyhinä se kumminkin yhä enemmän kaiveli mieltä, kun ei miehisen miehen pitänyt keksiä asiaa, josta talvikäräjiin pääsisi ja saisi taas viettää jonkun joutilaan päivän samoin, kuin nytkin pyhinä, mutta sillä eroituksella sittekin, että palkka juosta jollottaisi, parempi, kuin parhaalta heinäpäivältä. Oikein se säilösteli sydäntä se seikka, mutta minkäs sille mahtoi. Muut saavat käydä käräjissäkin, mutta mitäs meikäläisistä.

Sippo muisteli muistelemistaan yhä kaikkia käräjäjuttuja, joita ja joista oli kuullut entisillä vierasmiesmatkoillaan, jotta eikö niistä saisi itselleen johtoa, voidakseen jonkun käräjiin viedä — sama se kenen tahansa. Maariidoista ja myllynpaikkarettelöistä ei löytynyt apua. Saamisia ei ollut, eikä metsä-asioita myöskään. Viinaa ei näillä tienoin, Sipon tieten, missään poltettu, eikä sapattina kukaan työtäkään tehnyt; isäntämiehet eivät arkenakaan. Ei ollut kukaan edes, sitte rippikoulun, Sippoa sanonut "pässinpääksi" eli "pöllöksikään". Jos taas vetäisi kanttorin käräjiin niistä rippikoulun aikuisista asioista, niin sitä tuskin sakotettaisiin, kun siitä oli jo niin kauan. Eihän ollut Rantais-Mattiakaan sakotettu, vaikka se oli Kärähkän emäntää "kanaksi" sanonut; ei ollut sakotettu, kun asiasta oli jo kulunut kymmenen vuotta, vaan päinvastoin oli Matti vielä saanut kulut. Ja kuka sen tietää, jos vielä sekin vaikuttaisi asiaan, kun se "pöllöksi" ja "pässinpääksi" kellännyt kanttori oli jo vuosia sitte kuollut, eikä tämä nykyinen kanttori tainnut Sippoa tuntoakaan, vaikka olikin sen vanhan kanttorin vävy.

Sippo tuumiskeli: "ei, kyllä se on kanttori jätettävä rauhaan, sillä jos sitä vähiin sakottaa näpsäytettäisiinkin, niin mitä minä siitä hyötyisin, jos oi tuomittaisi kuluja. — — — Mutta minkäs ihmeen asian minä keksisin?"

Ilta koitui käsiin sinäkin päivänä, jona Sippo sitä mietti, ja ruuna oli illastettava. Siellä tallissa se sitte viimeinkin asia Sipolle valkeni. Juohtui näet mieleen, että Teerilahden majatalon pitäjällä, oli muutamissa käräjissä ollut juttu itseään vallesmannia vastaan hevosen ruokosta. Ja Teurilahti oli voittanut, että, jymähti, vaikka kyllä vallesmanni oli luikerrellut puolella ja toisella ja puhunut tuomarille sekä suomet että ruotsit.

Tyytyväisenä ja itsekseen myhäillen siirtyi Sippo tallista tupaan. Hiiloksen vieressä kehrätä hyrritti kissa yhtä tyytyväisenä, kuin Sippokin, silmät hieman raollaan. Lapset makasivat jo pahnoilla pankon kupeella rinnakkain, Anni reunalla, pojat vierekkäin seinän puolella. Olkinen himmeli heilahteli hiljalleen hienosta vedosta rihmassa pöydän päällä; ja sen alla paloi kirkkaasti pieni lamppu, luoden kirkasta valoa virsikirjalle, josta Maija-Liisa parhaillaan luki puoliääneen "vaivaista syntistä" — iltarukoukseksi, kun ei iltarukousta sattunut paksusta kirjasta löytämään.

Sippo istui vuoteen reunalle ja pani tupakan. Hän ei hennonut häiritä Maija-Liisan lukua, mutta äänen vaiettua hän heti lausui: "Annille meidän pitää nyt hankkia holhoja."

"Mikä holhoja, kun isä ja äiti ovat lapsella elossa?"

"Hm, kyllä ‒ ‒ mutta ‒ ‒ mutta minä olen jäävi tässä asiassa." Missä asiassa? uteli Maija-Liisa kärkkäästi.

"So on vain eräässä ruokko-asiassa."

"Ruokko-asiassa!" huudahti vaimo. "Hupsuksiko sinä siellä tallissa tulit; vai mitä sinä ruokko-asioista höpsit?"

"Enhän minä", väitti Sippo, "enhän minä miten niin äkkiä hupsuksi. Mutta asia on nyt sillä tavalla, jotta Annilla ja minulla tulee keskenämme käräjä-asia ja Anni on vielä itse alaikäinen omasta puolestaan vastaamaan. Sentähden meidän pitää saada Annille holhoja ennen ensi käräjiä — ja jo ennen paituu-ajan loppuakin."

"Käräjäjuttu!" kirkasi Maija-Liisa. "Voi minua viheliäistä! Mikä sinulle siellä tallissa tuli? ‒ ‒ ‒ Eikä ole edes toista miestä talossa! Mikä sinulle on tullut Sippo? — — — Juo, hyvä ihminen, edes vettä — — ja minä — — Anni, nouse pian ylös; Anni, nouse ylös ja pane päällesi! Sippo, juo, Sippo kulta, nyt ensi hätään edes vettä — — — ja minä panen kylmän vesiräsyn päähäsi."

Annin pukeutuessa vaimo vuoroin puhui, vuoroin itki ja hääräili Sipon ympärillä. Sippo itse istui hölmistyneenä, koettaen selitellä, ettei hänelle ollut mitään tapahtunut. Maija-Liisa ei kuitenkaan antanut hänelle paljoa puhevuoroa, vaan kesken muita puuhiaan toimitti, Annin kiireesti matkalle hakemaan talosta apua.

"Ota sukset ja käy yksin tein Lehikoisellakin, mutta joudu!" toimitti Maija-Liisa Annille. "Sano Lehikoiselle, jotta ottaa mukaansa suoniraudan." Sitte hän vielä kuiskasi hiljaa tytön korvaan: "isäsi tuli yhtäkkiä hulluksi tallissa käydessään."

Itkien lähti tyttö yön selkään taipaleelle ja äiti herätti pojatkin. Sippo itse oli kuin unessa tuosta hälinästä, eikä oikein käsittänyt, mitä tämä vaimon hätä ja hälinä oikeastaan merkitsi. Hän kyllä vakuutteli "olevansa viisas", mutta vielä entistä vähemmän uskoi sitä Maija-Liisa, kuullessaan isän aikovan viedä oman lapsensa, Annin, käräjiin "kissan ruokosta".

Kissa, varsinainen rauhattomuuden aihe, oli sinä iltana ainoa koko Kelleksen torpassa, joko ei ollut asiasta tietä pannakseenkaan. Istuihan vain rauhallisesti lämpimällä tuhkaläjällä tahi raukeasti ojenteli jäseniään, ihmetellen toisten itkerehtämistä ja outoa hääräilyä.

Sippo olisi jo mennyt uloskin huutamaan Annia takaisin, mutta Maija-Liisa ei laskenut. Hän koetti mennä väkisin, mutta äiti tarttui kiinni yläpuoleen ja komensi Yrjön ja Hermannin kiinni jalkoihin. Ja vaikka pojat olivatkin vielä niin pieniä, niin saivat nuo tenavat, yksissä tuumin äidin kanssa, sittekin Sipon nujerretuksi sänkyyn. Vesikorvo kaatui siinä nujakassa, mutta sitä ei kukaan joutanut nyt suremaan.

Kuni takiaiset nujuuttivat nuo kaikki kolme Sippo parkaa, joka hiessä päin ponnisteli vuoteella kiusaajainsa käsissä, joiden sitkeys oli aivan hämmästyttävä. Viimein ei Sipon auttanut muu, kuin pyhästi luvata pysyä, ihan asemillaan siksi, kunnes Anni toisi kylästä avuksi väkeä. Kuitenkin pani hän sen ehdoksi, että saisi polttaa piippua pitkällään ollessaankin.

Ja siiloin tapahtui se kumma, että Maija-Liisa, joka aina ennen oli miehelleen tupakan poltosta marissut, nyt itse pani hänelle tupakat piippuun ja vielä piti tultakin pesän päällä, kunnes panos syttyi. Sitä ei ollut tapahtunut koko heidän yhdessä olon aikana, kolmeentoista vuoteen, eikä sitä ennenkään.

Viimein alkoi tulvia väkeä kylästä. Sitä tuli tulemistaan niin paljo, että kaikki eivät tupaan mahtuneetkaan. Oli siinä sitte voihkinaa ja vaikerrusta, kun Maija-Liisa kaikkien kuullen kertoi, miten kaikki oli käynyt; miten hän oli säikähtänyt; miten jo hänen "vaivaista syntistä" lukiessaan mieli oli niin oudoksi valahtanut, "niinkuin ainakin pahan edellä"; miten hän jo pitkin syksyä oli ihmetellyt, kun Sippo aina oli ollut niin "tuumissaan ja harvasanaisena"; ja miten "nyt lienee parasta palkata renki ajoja ajamaan, torpan töitä tekemään ja olemaan apuna", jos Sipolle sattuisi raivopäitä tulemaan. — "Kyllä meillä poikien kanssa tässä jo olikin koko talkoot niin, että en minä enää toiste uskalla ilman miehisettä avutta Sipon kanssa tunniksikaan jäädä", päätti hän puheensa ja pillahti itkuun.

Sippo koetteli kyllä pitää puoliansa puheessa parhaimman mukaan, mutta säälivin silmin häntä vain kaikki katselivat. Ja eukot itkivät joskus ääneen niin, että koko torppa oli täynnä porinaa, jota vielä osaltaan lisäsi liedelle, vierasten kunniaksi, asetettu paksumahainen kahvikattilakin. Lausuttiin siinä sitte sinä yönä arveluita sinne tänne siitäkin, paranisiko Sippo enää koskaan ennalleen, vai jäisikö ijäkseen mielenvikaan, niinkuin Juutilan seppäkin oli jäänyt —. se seppä, joka väitti ihmisten vielä oppivan lentämäänkin.

Lehikoinen vakuutti Sipon paranevan vielä entistä ehommaksi, kun hän vaan suonta "näppäjäisi", jotta kaikki musta veri päästä pois pääsisi; mutta, kylän kuppari pudisteli epäileväisesti päätänsä. Muutenkin olivat nämä taiturit eri mieltä siitä, olisiko tässä tapauksessa otettava verta, otsasta, vaiko ohimoista tai niskasta.

"Ei otsasta, eikä ohimoista", penäsi Sippo vastaan suuttuneella äänellä. "Minä olen ihan terve ‒ ‒ ‒ menkää sen pisaan te koko liuta! Mitä te täällä teette? Menkää, sanon minä, muuten minä teille näytän joka nokalle — — —"

"Nyt se taas alkaa"; "voi surkeutta"; "voi Maija-Liisa raukkaa"; "sanos muuta", "entäs lapsi parkoja", olivat huudahduksia, joita silloin tuiskusi, kuin sadepisaroita myrskytuulessa — naisten parvesta erittäinkin.

"Anni, kummityttäreni, otas tuolta hyllyltä tuo kivivati", sanoi Lehikoinen viimein tyynesti, "ja tule tänne isäsi eteen sitä pitelemään".

"Minä en anna iskeä!" huusi Sippo täyttä voimaa. "Minä en anna suotta iskua, enkä kupata!"

"Nyt, miehet!" komensi Lehikoinen, ja yhtäkkiä tarttui Sippoon kuusi karkeaa kättä. Hän koetti kyllä keikistää päätänsä, taakse päin, mutta väkevä isku takaraivoon pani pään nuukahtamaan eteen päin.

"Nips", pani samassa suonirauta Lehikoisen tottuneessa kädessä. Heti ilmestyi sitte Sipon otsaan punainen juova. Vaistomaisesti nyykisti hän päätänsä yhä enemmän eteenpäin ja juoksemalla alkoi purppurainen puro lorista Annin alla pitämään, noin kannun vetoiseen kivivatiin. Kun veri otsasta parhaillaan niin somasti lorisi ja huppelehti, ei kupparikaan malttanut pysyä syrjässä, vaikka oli juuri äsken suututeissaan ovensuun puoleen vetääntynyt.

"Voi, kun on mustaa!" huudahti hän.

"Mitä mustaa se nyt on", äännähti Lehikoinen halveksivasti. "Mutta olisitpa nähnyt äsken, kun se oli miltei tervan karvaista."

"Mustaltahan tuo nytkin näyttää", tiesi kuppari.

"Niin, kun minun varjoni sitä pimittää."

Kivivati aikoi täyttyä ja sitä mukaa Sippokin vähitellen vaijeta ja hiljaisemmaksi käydä. Hän olikin alussa kovin vihaisesti äyskinyt ja väliin vähän kiroillutkin. Nyt kuitenkin näkyi jo rupeavan raukenemaan, jonka vuoksi Lehikoinen käski Sippoa yhä piteleväin miesten päästämään hänet irti. Silloin oli koko mies kupsahtaa nenälleen lattialle, mutta onneksi sai Lehikoinen hänet käännetyksi tilalle.

"Nyt se tyyntyi", arveli Anni.

Ja todellakin tyyntyneenä retkotti Sippo vuoteella, tietämättä tästä maailmasta mitään. Lehikoinen tukkesi nyt veren taulan palasella ja sitomalla Maija-Liisan silkkihuivin tiukalle Sipon pään ympärille. Sitte ruvettiin taas rauhassa asioista keskustelemaan ja Lauri Ovaskainen, jota ei kukaan hänen laiskuutensa ja juopottelunsa tähden tahtonut tavallisesti työssään pitää, tarjoutui Maija-Liisalle rengiksi kolmesta sadasta "tästä kekriin" ja saappaista, mutta vaati "voita joka verolle ja silloin tällöin jonkun vapaapäivän oman mielensä mukaan".

Kaikki kyläläiset pitivät sitä liikana vaatimuksena, koska ei parikillekaan työmiehille kylässä maksettu talon ruoassa, kuin puolikolmatta sataa ja saappaat ja yksi vapaaviikko.

"No, no", arveli Lauri siihen, "minä tahtoisin nähdä sen parhaan miehen meidän kylässä, joka minut maahan paiskaa, jos niinkuin voittosille ruvetaan, olipahan sitten syli- tahi rintapainissa."

Yleensä myönnettiin sitä miestä ei Haapaniemeltä löytyvän, vaikka tulella etsisi, mutta kuitenkin, Niemelän isännän esityksestä, lopuksi sovittiin, että Maija-Liisa maksaa Laurille ainoastaan puolikolmatta sataa, saappaat, rukkaset, sukat, sarkahousut, kertulivaatteet kesäksi, voita joka veroksi ja muutamia vapaapäiviä silloin tällöin muina aikoina, mutta ei kiireimpänä heinäaikana kuitenkaan.

Lauri suostui viimein semmoisiin ehtoihin, "kun nyt jo oli pieni pykälä palkkausvuodessa" ja jäi jo siltä tieltään Kellekseen, kun koko omaisuus kuitenkin "sattui olemaan mukana", niinkuin hän sanoi.

Sitte ei ollut enää sillä kertaa muuta tehtävätä, kuin saada Maija-Liisalta maksu hänelle osotetusta avusta.

Sippoa kiinnipitäneet miehet tyytyivät kukin yhteen markkaan; Laurille piti antaa pestiksi viisi markkaa; kahvin keittäjät saivat jokainen kymmenen penniä; Anni, Yrjö ja Hermanni aluksi voileivän, mutta kun syntyi riita sen jakamisesta, niin antoi äiti heille itsekullekin oman palasensa; ja Lehikoinen määräsi vaivoistaan puolitoista markkaa. "Vaikka maksavathan ne muutamat enemmänkin, mutta olkoon nyt siitä näin naapuruston kesken", lausui hän juhlallisesti. Siitä jäi kuitenkin velaksi seitsemänkymmentä penniä toisen kerran maksettavaksi.

Kupparin olisi pitänyt saada suutarin markka, mutta, kun Sipon laskusta, otetussa, kukkarossa ei ollut enää mitään, niin tyytyi hän yhteen rieskaan, vaikka sanoi "tänne hätään juosseensa" niin, että tuskin huomenna "mihinkään kykenee". Niemelän isäntä selitti kysymättä, ei tahtovansa neuvoistaan mitään rahallista korvausta, mutta voihan Maija-Liisa kesällä tehdä kauran leikkuussa jonkun lisäpäivätyön ja poimituttaa lapsillaan lisäksi "muutaman kannun marjoja meidän lapsille". — Toiset kyläläiset tyytyivät kaikki pelkkään kahvipalkkaan.

Päivän hämärissä päästiin viimein Kelleksen torpassakin levolle, jos levosta voi olla puhetta siinä, missä Lauri Ovaskainen oli mukana kuorsaamassa. Sippo kuitenkin lepäsi täydellisesti, kuulematta mitään. Seuraavan päivän iltapuolella kuitenkin hänkin heräsi ja koetteli nousta ylös, mutta ei mitenkään jaksanut. — "Mikähän minulle on tullut?" ajatteli hän vuoteellaan, muistutellen mielessään edellisen illan kaikkia tapauksia. — Kyllä hän ne muistikin, mutta ei käsittänyt miksi hän nyt oli niin voimaton ja väsynyt.

Huomattuaan miehensä olevan jo hereillä, tarjosi Maija-Liisa hänelle ruokaa. Pari perunaa hän jaksoihin syödä, mutta sanoi sitte: "vie pois; en huoli enää, mutta annas minulle piippuni".

"Odotahan, kun minä ensin pohjaan tämän pesällisen poltan, niin sitte saat", yrähti siihen lavitsalla istuva Lauri Ovaskainen.

"Mitäs sinä minun piipullani poltat", kivahti Sippo. "Tuo sukkelaan tänne! Tuo, muuten — — —"

"Ole tuossa äystäämättä", virkkoi Lauri piippunysä suupielessä. "Ole äystäämättä, jottei minun tarvitse sitoa sinua köysiin."

"Köysiin!" huudahti Sippo koettaen nousta pystyyn. "Köysiin ‒ ‒ ‒ onko mies jo juopottelustaan tullut päänvikaan, vai mitenkä sinä tässä niin minun piipullani isännöit?"

"Itse lienet juopotellut", ärähti Lauri yrmeästi, "koskapa pääsi on sekaisin mennyt."

Sippo olisi vastannut jotakin samaan tapaan, mutta väsytti niin kamalasti, että väkisinkin vaipui taas horroksiin. Kun hän siitä heräsi, paloi jo tuli lampussa ja lapset leikkivät lattialla. Muutoin oli tupa tyhjä, mutta täynnä tupakan savua.

Anni antoi isälleen pyynnöstä, vaikka peläten, piipun, ja kun Sippo oli ensin moneen kertaan vakuuttanut olevansa nyt "täydessä tolkussa", kertoivat lapset hänelle kilvassa kaikki viime öiset tapahtumat. Mies ei päässyt oikein selville siitä oliko hän tosiaankin tullut äkkiä hulluksi, vai olisivatko kaikki muut ihmiset joutuneet päästä pyörälle yhtäkkiä. Hänhän, muisti ja ymmärsi kaikki asiat, kuten ennenkin, mutta jotain hullua tässä jupakassa sittenkin oli. Kyllähän ne kaikki muut olisivat saattaneet tulla mielenhäiriöön, mutta todenmukaista se ei ollut. Olivathan ne hoksanneet pinnistää Maija-Liisalta kaikki käteiset rahat, niinkuin viisaat ihmiset ainakin. Yhtä uskomatonta oli toiselta puolen sekin, että hän itse ei olisi täydellä järjellä, mutta miksi häntä sitte niin hirveästi väsytti?

Monta, monta yön pitkää, pimeää hetkeä kului Sipolta sittemmin noita ongelmoita aprikoidessa ja samalla kuunnellessa Laurin melkein yhtämittaista kuorsaamista. Ratkaisevaa vastausta kysymykseen ei kuitenkaan koskaan tullut. Viimein hän päätti jättää asiat ajan selvitettäviksi, eikä enää kosketella koko hullunkysymystä, olipa tässä sitte hulluna hän itse tai kaikki muut.

Viikkojen vieriessä alkoivat vähitellen Sipolle taas voimatkin palata. Muutamana pakkaspäivänä hän jo kykeni itse pienentelemään puita tuvan uuniinkin. Lauri oli näet silloin, niinkuin usein muulloinkin, viettämässä noita "muutamia" vapaapäiviään. Kun niitä alkoi tulla liian usein, murahteli Maija-Liisa niistä aikaväliin Laurille. Silloin kuitenkin Lauri aina vastasi: "luuletko sinä kenenkään ihmisen jaksavan yöt ja päivät istua ja valvoa täällä yhdessä kohden hullua vahtimassa? Koettaisitpahan itse, niin näkisit, onko se kovinkaan lystiä."

Jos emäntä taas, Laurin kotosalla ollessa, kiirehti häntä työhön, sai hän tavallisesti vastaukseksi: "työhön? Hyvähän sitä on sanoa: mene työhön, mutta työstä se käy tämäkin hullun vahtiminen. Jos minä tästä kauemmaksi poistun, niin mitä te sille voitte, jos sattuu raivoon nousemaan. Eikä näytä taas sekään olevan kovin etäällä, kun sillä silmät palavat niin oudosti. Mutta toisekseen, samahan tuo minulle on, jos työhönkin, kun vaan annat minun nuorittaa Sipon sänkyyn, että se ei voi mainittavia tehdä."

Maija-Liisa ei suostunut siihen, eikä Sippo uskaltanut, sitomisen pelosta, mitään virkkaa. Siksi sai Lauri menetellä aina mielensä mukaan — ja niin menettelikin.

Tuona mainittuna pakkaspäivänä oli Sippo todellakin "tulla hulluksi". Hän näet pistäytyi, puut pilkottuaan, tallissakin. Ja voi hirmua! Pilttuussa seisoi siellä hevoiskoni, takkuinen ja siistimätön. Väri oli tosin sama, kuin lihavuudestaan, kiiltävästä karvastaan ja kunnostaan muinoin kuuluisalla Kelleksen ruunalla, mutta tuo luukasa ei ikinä saattanut olla sama kappale, joka vielä viime talvena veti kuusi paksua tukkia yhdessä kuormassa ja joka oli ollut Sipon ylpeytenä aina varsasta asti.

"Onko ruuna vaihdettu?" huusi Sippo tuskaisena tupaan päästyään.

"Kukapa sen olisi vaihtanut."

"Mutta siinähän ei ole, kuin luu ja nahka."

"Niin, laihtuneenhan se näkyy", myönsi Maija-Liisa.

Sippo vaipui murtuneena, masentuneena rahille. Sydän sykki ja valtimot olivat haleta, eikä veren vähyyttä enää tuntunutkaan. Päinvastoin koko ruumis kihisi ja kuhisi, kuin kepillä hämmennetty muurahaispesä.

Siitä päivin ryhtyi Sippo itse taas tarmolla työhön. Muutaman päivän perästä saatiin Laurikin sovinnolla suostumaan muuttamaan pois torpasta kesken vuotta, sitte kuin Sippo lupasi hänelle hankkia talveksi asunnon ja antoi kolme tynnöriä ruista korvaukseksi niistä viikoista, jotka mies oli Kelleksessä viettänyt.

Lehikoinen, "se hyvä ihminen", otti taas Laurin loiseksi tupaansa talven ajaksi, kun Sippo antoi hänelle talven vuokraksi puoli leiviskää voita, Niitä Laurin rukiita ja Lehikoisen voipyttyä viemään lähti sitte Sippo itse ruunallaan Lehikoisen tölliin. Siinä olikin nyt ruunalle kuormaa se, minkä suinkin nykyisessä kunnossaan vetää jaksoi, vaikka tie oli kova ja keli hyvä.