Part 3

Muutamaan tienkäänteeseen tultua hulmahtikin pojalle läpi pimeyden vastaan oikein silmiä huikaiseva valovirta. Pitkän matkan päähän punerrutti se sekä ilmassa sihisten hyppelehtivät lumisiruset että hankien pinnat ja nietosten huiput. Silmän vähän valoon totuttua, huomasi katsoja vaaleiden akkunaverhojen lävitsekin vilkasta liikettä ja aaveenomaisesti häälyivät liikkujain varjot toisin paikoin ristivalon loisteessa hohtavalla lumellakin.

Outo tunne soljahti pojan rintaan. Hänen mielensä alkoi palaa tuonne sisään, jossa varmaan oli iloa, lämmintä ja paljo ruokaa. Oli kuin joku tenhovoima olisi voimakkaasti vetänyt poikaa taloon, jonka korkea, avonainen portti tuntui ikäänkuin kutsuvan tulijaa sisään. Epäröiden astui poika pihaan, joka akkunoista hehkuvista tulista oli vielä valoisampi kuin tien puoli, ja täpösen täynnä valjaissa ole via ja helyjänsä kiisteleviä hevosia. Poika melkein huumautui nähdessään ympärillään niin paljo komeutta ja valoa, jota tulvi joka taholta, upeita ajopeliä, pehmeitä karhun ja poron taljoja, kirjavia rekipeitteitä ja tupsutettuja loimia. Kuinka kauan lienee siinä jo, tyrmeyksissään kaikesta tuosta uudesta, väristen seissutkaan, kuin sisältä alkoi kuulua soinnukkaita säveliä ja ihmisvilske akkunain kohdalla taas kävi vilkkaammaksi.

"Kannelkoon noilla noin somia säveliä päästää, vai lieneekö oikein viulu", arveli poika. Silloin avaantui muuan päärakennuksen ovista ja ulos tuiskuun töytäsi siitä paljain päin joku naisolento.

"Oletko sinä kenen kuskipoika?" kysäsi tulija.

"Enhän minä — -- — minä vain tässä omia aikojani — — —"

"No, tule sitte auttamaan minua puun kantamisessa keittiöön!"

Poika ei liikahtanut paikaltaan, mutta nainen tiuskasi: "tule sukkelaan; vai luuletko minun ilmaiseksi apuasi tahtovan?"

Pojan aivoissa vilahti ajatus voista, ja riisiryynipuurosta; ja niin hän lähti halkovajaan hänkin.

Sinä iltana saikin poika kantaa keittiöön monta halkosyltystä ja tehdä piioille paljo muutakin palvelusta, mutta ei hän silti kauppaansa katunut. Hänhän sai nähdä herraskemuja ja olipa salin ovella katsomassa sitäkin, miten herraslapsia kastetaan. Selma pantiin pienoisen nimeksi. Se kuului olevan patronin ainoa lapsi, kun viisi vanhempaa oli kuollut pienenä ja sitte ei ollut enää vuosikausiin talossa lapsia ollut. Ja tyytyväisiä kuuluvat nyt patrooni ja patronessa taas olevan. Tyytyväinen oli poikakin. Ei ollut hän näet vielä elämässään saanut eikä syönyt sellaisia herkkuja, kuin hänelle vierasten lähdettyä keittiössä illalliseksi anneltiin.

"Tuskinpa vain lienee se Ohtois-Pekan riisiryynipuurokaan sen parempaa", ajatteli poika käydessään levolle keittiön nurkkaan, johon piikatytöt olivat hänelle vuoteen tekaisseet, kun eivät hennoneet häntä myöhäisen yön selkään talosta pois ajaa. Sitte oli seuraavana päivänä talossa niin paljo kaikellaista puuhaa, että poikakin oli tarpeesen apuna. Hän käpelehtikin kaikkialla, juurikuin olisi jokaiselle ollut apuinensa aivan välttämätön, vaikka ei hänestä taitanut suurta apua kenellekään olla. Keittäjättärestä hän kuitenkin näytti kaikkein enimmän pitävän, koska mieluimmin sen käskyjä täytti.

Mandaa auttamassa oli poika ruokasalissa silloinkin, kuin sinne sattui itse patrooni pistäytymään. Se näytti levänkin perin ystävällinen mies, koska niin herttaisesti taputti Mandaa poskelle ja kutsui häntä "käpysekseen".

"Hst!" sanoi silloin Manda ja patrooni huomasi pojan läsnäolon.

"Mikäs pojan illisko sinä olet?" kysyi patrooni hieman vihaisesti pojalta, joka häntä alta kulmainsa tirkisteli.

"Minä olen Timo Tahvon poika", vastasi puhuteltu kumartaen ja muistaen äitinsä kehoitusta nöyryyteen.

"Illisko sinä olet", sanoi patrooni nopeasti ja poistui huoneesta.

Siitä päivin saikin poika aina olla illiskona, kun ei hänellä parempaa sukunimeä sattunut olemaan. "Eihän nimi miestä pahenna", ajatteli Illisko, joksi patronessakin häntä jo kutsui, käskiessään hetkiseksi leijaamaan pienokaista kätkyessä. — Siellä lasten huoneessa sitä vasta Illiskolle ihmeitä oli, semmoisia, joita ei olisi unissaankaan osannut niitä näkemätön nähdä. Siellä oli kuvia ja kuvastimia, peitteitä ja vaatteita niinkin hienoja, että oikein niiden läpi näki ‒ ‒ ‒ melkein, niinkuin ei olisi mitään silmien edessä ollut. Ja itse kätkytkin oli niin komea ja kiiltävä, että siitä ihan kuvansa näki.

Lapsen leijaaminen tulikin Illiskolle sitte päivillä varsinaiseksi työksi, sillä kun ei kukaan käskenyt häntä pois, niin jäi hän taloon. Ikäväähän se tosin oli tuo päiväkausien istuminen pientä lasta keinuttelemassa, mutta olihan patronessa hänelle antanut jonkun poikavainajansa vaatteet, joissa ei enää kukaan olisi häntä tuntenut entiseksi Korpirannan Tahvon Timoksi. Ja alkoihan tuo vähitellen menetellä lapsen keinutteleminenkin mukiin, sittekuin sai kirjoja lukeakseen siinä istuessaan. Patrooni oli näet muutamana iltana kysynyt osasiko Illisko lukea.

"Osaan, koko katekismuksen kannesta kanteen", vastasi Illisko.

Patronessa kävi kirjan ja vuorotellen kysyivät sitte sekä rouva että herra häneltä jos jotakin aina seitsemän katumuspsalmin loppuun asti. Erittäinkin hämmästyi patrooni sitä muistin paljoutta ja järjen vähyyttä, jota Illisko osoitti lasketellessaan ulkoa, aivan ajattelematta, kaikki kappaleet, kysyipä häneltä katekismusta mistä tahansa.

Siitä päivin alkoi patronessa itse opettaa Illiskolle kirjoitusta ja laskennon alkeita milloin jouti ja milloin mieleen juohtui. Ja konttoristeilta tai puotilaisilta lainaili Illisko luettavikseen kirjoja mitä milloinkin sai, aina Barthin ja Bredowin historiallisista kertomuksista alkaen Koipeliinin linnustukseen asti. Jo ennenkuin patrooni hänet siirti Selman kammarista kauppapuotiin oli Illiskolle karttunutkin tietoja niin paljo, että hän ei ainoastaan tietänyt, että "suuri Rooman valtakunta sylesi paitsi Italiaa ja Helvetiaa, Portugalin ja Spanian, Ranskan Rheiniin asti" j.n.e., vaan kykeni keskustelemaan ihan asiallisesta monestakin tietopuolisesta seikasta.

"Se on terävä poika", vakuutti patrooni siinä vuosien varrella rouvalleen Illiskosta, kun rouva milloin lausui ilmi epäluulojansa, ettei Illisko ollut rehellinen, eikä muutoinkaan käytöksessään oikein mallikelpoinen. "Se on terävä poika, josta tekemällä hyvä tulee", vakuutteli patrooni aina silloin. "Puodissakin se on jo paras mies ja saa ihmiset ostamaan usein semmoistakin, jota eivät ole aikoneetkaan, eivätkä ikinä tarvitsisi, — — — ja sitä paitsi Illisko on aina taloon päin, jota muut eivät ole yksikään.

"Saattaa olla ovela asioissa", arveli rouva, "mutta outoja hänestä ihmiset puhuvat.

"Mitä outoja?" kysyi patrooni hämillään.

"Kyllä kai sinä arvaat, vaikka et ole tietävinäsi."

"Mistäpäs minä?"

"No, kun murun täytyy eroittaa palveluksesta nykyjään joka vuosi ainakin yksi palvelustyttö, jollei useampiakin."

Patrooni muisti äkkiä jonkin asian, jonka vuoksi hänen täytyi kiirehtiä konttooriin, eikä rouva sitte enää uskaltanut ottaa koskaan puheiksi Illiskon talosta eroittamista. Hän näet huomasi miehensä luottavan Illiskoon rajattomasti ja kiintyneen häneen, juurikuin omaan poikaansa. Ja onkinhan se Illisko hauska ja kohtelias ja ymmärsi hienoja seuratapoja paremmin kuin moni synnynnältään herrasmies. — Ja muhkea hän oli muodoltaankin, koska Selmakin — muista tytöistä puhumattakaan — häntä aina niin mielihyvällä katseli. Oli se kaikissa tapauksissa, Illisko, komea mies viiksineen ja kultasankaisine rillineen. Se täytyi patronessan kyllä myöntää.

Ikäänkuin itsestään, miltei kenenkään huomaamatta, oli Illisko, Selman kaupungissa koulua käydessä, siirtynyt jo kauppapuodin päälliköstä konttorin korkeimmaksi ja koko liikkeenkin ylijohtajaksi. Hän se hoiti kaikki raha-asiat, teki kaupat sekä ostot että myynnit ja usein patroonin käskystä kirjoitti metsäkontrahditkin omiin nimiinsä. Yhä enemmän vieraantuikin isäntä itse liikkeestänsä ja hoiteli ainoastaan huvituksiaan. Niihin taas ei Illisko sanonut itsellään olevan aikaa eikä haluakaan muuhun kuin pelaamaan joskus shakkia, jota eivät muut koko talossa osanneet, kuin Selma ja Illisko itse.

Shakkipelissä se tapahtui eräänä syysiltana sitte sekin seikka, jota patronessa oli jo pitkät ajat joskus pelännyt ja päättänyt ainoan lapsensa onnen vuoksi vastustaa "vaikka mikä olisi". Illisko näet kautta rantain kosasi Selmaa, jota todellakin oli erittäin hellästi valvatellut aina lapsesta asti.

Selma pyysi ajatusaikaa ja sanoi neuvottelevansa vanhempiensa kanssa. Patroonilia itsellään ei juuri ollutkaan erityisesti mitään hyvää asiaa vastaan; vaikka hänkin olisi mielellään suonut ainoan tyttärensä pääsevän arvokkaampaan avioliittoon. Mutta rouva kauhusta aivan pyörtyi, kuullessaan pahat aavistuksensa tosiksi. Hän selitti Selmalle mahdollisesti ehkä voivansa taipua siihen, että tytär menisi puolisoksi talonpoikaissyntyiselle miehelle, mutta ei ikinä Illiskolle; "ei ikinä!"

"Mutta onhan hän kelpo mies", pisti patrooni väliin. "Ja jos Selma häntä rakastaa, niin — — —"

"Niin, Selma ei tunne häntä", pauhasi patronessa, "etkä sinäkään. Vai lienettekö te miehet kaikki sellaisia, että ainoan lapsesi antaisit mokomalle miehelle, joskin asian tunnet ja todeksi uskot.

"Ole joutavia", mutisi patrooni, mutta rouva huudahti: "joutavia! Onko se joutavia, että Illisko on vuosikausia pestannut kaikki palvelijat taloon ja minun on joka tullut vuosi täytynyt niitä sitte palveluksesta eroitella ja surkutella tyttöparkojen onnettomuutta?"

"Illiskoako ne kaikki sitte ovat 'onnettomuudestaan', niinkuin sinä sitä sanot, syyttäneet?"

"Eivätkä ole, ei suorastaan yksikään, mutta tietäväthän kaikki ihmiset Illiskon heitä kaikkia salaisesti auttaneen ja yhäkin auttavan. Talon kunnia siitä kärsii ja sentähden vaadin minä Illiskon eroitettavaksi koko talosta. Nyt ainakin hän on eroitettava jo."

"Paljon enemmän se talon kunnia sitte kärsii", mutisi patrooni ja poistui, jättäen äidin ja tyttären kahden kesken asiata pohtimaan. Mennessään hän vielä kuitenkin lisäsi: "Illiskolle on vuosien varrella kertynyt pääomia ja arvoa — — — ja ne olisivat hyvät liikkeessä olemassa — — — näin huonoina aikoina."

Aili kysyi sitte tyttäreltään suoraan rakastiko Selma Illiskoa, mutta Selma ei antanut tunteistaan suoraa selkoa edes äidilleenkään. Jonkun ajan kuluttua hän kuitenkin oli muuttunut niin paljo, että osotti selvää inhoa, Illiskoa kohtaan, vaikka oli aina ollut hänelle ystävällinen.

Patrooni ja Illisko yhdessä tekivät kaiken voitavansa taivuttaakseen tuumaan sekä äitiä että tyttöä, mutta turhaan. Patrooni kyllä kehotti Illiskoa kärsivällisyyteen, mutta ajan oloon näkyi patronessan kiukku vain kasvavan ja hän yhä tiukemmin vain vaati Illiskon talosta eroittamista. Silloin patrooni tarjosi Illiskolle osaa liikkeessänsä.

"Sitte hän ei ainakaan voi; enää aina nalkuttaa sinun erottamisestasi", sanoi patrooni.

"Otan kyllä osankin", lausui Illisko päättäväisesti, "mutta vaadin Selman kaupantekijäisiksi."

"Mutta kun. Selma ei nyt kerran suostu, niin ota vaikka puolet koko liikkeestä. Puolet koko liikkeestä", — rukoili patrooni, "äläkä tee hävyttömyyksiä, vaan anna asiat olla ennallaan."

Illisko vastasi kuivasti: "ei haluta."

"Eikö haluta", kähisi patrooni tuskaisesti ja huokasi. "Mutta ihminen, mitä sinä tahdot?"

"Minäkö? — — — No, olkoon menneeksi: minä tahdon sitä samaa, jota kaikki muutkin kaipaavat. Minä tahdon vapautta, riippumattomuutta kenestäkään ja elämiin iloa. Minä tahdon elämän onnea, jota ei häiritse kenenkään käskynvalta. Minä tahdon vapautta elämän kuormasta, joka samentaa ihmisen onnen ja tekee olon tuskalliseksi. Minä siis tahdon samaa, jota te etsitte nautinnoissanne, juopottelussa ja muussa.'

"Haaveita, haaveita", mutisi patrooni. "Ota puolet liikkeestä, äläkä syökse minua, vanhaa miestä häpeään, ylenkatseeseen ja kurjuuteen. Sinun haaveksimaasi onnea ei kuitenkaan ole missään olemassa."

"On varmaan", väitti Illisko. "Äitini oli onnellinen. Kentiesi olisi minustakin tullut onnellinen, mutta täällä ovat sisälliset voimani uupuneet, koko olentoni saastunut. Selma sen voipi vielä puhdistaa, muut eivät."

"Haaveita. Ja noiden haaveidesi tähden tahdot sinä nyt syöstä minut häpeään, ennenkuin rupeat liikkeen osakkaaksi?"

"Tuskinpa toinen voinee toista koskaan häpeään syöstä enempää kuin kunniaankaan korottaa. — — — Ja mitä tuohon puoleen liikkeesen taas tulee, niin se on jo ennestään minun, vaikk'ei nimellisesti.'

"Sinun?" naurahti patrooni hämmästyneenä.

"Niin", lausui Illisko tyynesti. "Minun nimessänihän on jo kymmenkunta vuotta tehty kaikki edullisimmat metsien ostot — — — tahi, jos niin tahdotte kaikki ne kaupat, jotka eivät täyttä päivän valoa siedä. Omasta tahdostannehan on niin tehty. Tavarat ovat siis olleet minun, vaikka antaakseni teidän sahoillenne työtä olen puitani niissä sahauttanut, johon ei suinkaan olisi ollut pakkoa. Kirjain mukaan ovat viimeiset ostot kruunun metsistäkin enimmäkseen minun. Minä vielä olen ollut siksi jalomielinen, että liikkeessäni käyttämistäni varoista olen teitä aina hyvittänyt paria prosenttia enämmällä, kuin pankeille olisin tarvinnut maksaa. Pääkivuistanne saa siitä selvän kuka tahansa, vaikka omasta käskystänne en ole niitä pitkiin aikoihin enää näyttänyt edes konttoristeillenne. Teitä itseänne en ole kuitenkaan koskaan kieltänyt niitä tutkimasta, niinkuin hyvin tiedätte."

"Ihminen, mikä sinä oikeastaan olet?" huudahti patrooni tuskaisesti.

"Timo Illisko", vastasi toinen hymyillen, "ja toivoakseni, kun nyt asiat tunnette, kohdakkoin teidän rakas vävypoikanne."

"Minä, minä", sähisi patiooni, "minä — — —"

"Pelkään sinua", keskeytti Illisko häntä. "Tiedän sen jo aikoja sitte. — — — Mutta olkaa järkevä, niin ette tarvitse peljätä mitään — — — ja pelko onkin nyt jo myöhäistä. Minulla on nyt jo valta käsissä, mutta en käytä sitä teidän vahingoksenne, kun vain taivutatte hänet tulemaan vaimokseni. Ja minä en ole teidän laisenne aviomies, vaan rakastan todella Selmaa — — — Selmaa itseään, enkä rahojanne. Hänellä ei ikinä tule olemaan aihetta halveksimaan minua, sillä häntä en voisi, enkä tahtoisi ikinä pettää. Minä lupaankin saattaa Selman niin onnelliseksi, kuin ihminen suinkin voi; enkä epäile Selmankaan tosi tunteista kohtaani, kun saa tietää totuuden. Taivuttakaa siis rouvanne, niin kaikki käy hyvin."

"Minä en voi", ähki patrooni.

"Sitä en usko sellaisesta naisten ystävästä kuin te olette."

Patrooni aukoi suutansa, kuin henkeänsä haukkova ja pyyhkieli otsaansa, mutta ei saanut sanaa suustansa. Hetkisen odotettuansa, jatkoi sen takia Illisko puhettansa:

"Sanotaan ihmisen saavan niitä kaloja, mitä pyytää. Te huomasitte minut näpistelijäksi, pikku varkaaksi poikasena, mutta ette ollut siitä millännekään. Silloin te laskitte verkon pyydystämään minua ja pojan synneillä sidoitte miehen kavaltamaan talonpoikain ja kruunun metsiä ja auttamaan itseenne muissa synneissänne. Huomattuani tuumanne, päätin minäkin laskea merran veteen ja te menitte suinpäin siihen. Mutta minä luovun kostostani, jos olette kerrankin mies ja koetatte parantaa, mikä vielä parannettavissa on. Mutta jos ette tee mitä tahdon ja tunnusta totuutta loukatulle vaimollenne tai muutoin toimita Selmaa omakseni, niin minä kukistan kunnianne ihmisten edessä; vedän päällenne ylenkatseen, rikon kotinne onnen ja otan omakseni väärin kootun rikkautenne. Toisin sanoen: minä osotan teidän oivallisesti onnistuneen kasvattaessanne yhtä lurjusta lisää maailmaan. — — — Nyt minä lähden muutamaksi viikoksi metsiini, sillä en luota sokeasti ostomiehiini. Matkalta tultuani tahdon sitte heti joko kaikki saatavani puhtaassa rahassa — tahi Selman suostumuksen."

Patrooni aikoi sanoa jotakin, mutta Illisko ehkäsi sen sanomalla: "Selma, ja sitte liikettä jatketaan — — — tahi rahat ja vararikko!"

"Illisko, sinä olet julma. Miten minä voisin vaimolleni — — —, miten minä voisin pakoittaa ainoaa lastani?"

"Ainoaa lastani", matki Illisko ylenkatseellisesti. "Sanokaa vain rouvallenne ja Selmalle, ettei tyttö olekaan isänsä ainoa lapsi, niin kaikki käy hyvin."

"Hyvin", ähki patrooni, "sinä sanot hyvin! — — — Armahda minua, illisko! Kotini, onneni, ihmisten kunnioitus — — ajattele sitä — — ja vanha vaimoni ja Selma — — — ja mitä minä olen sinulle tehnyt! Minähän olen sinusta tehnyt miehen; kerjäläispojasta kaikkien kunnioittaman arvon miehen. Illisko, armahda minua vanhaa miestä!"

"Olen kyllästynyt konnuuteen ja valheesen. Tahdon alkaa uutta elämää Selman seurassa, jolla on äitini rehellinen, puhdas katse ja joka aina vihloo sydäntäni, jos kohta lämmittääkin ja puhdistaa sitä. — — Kun hänet omakseni saan, niin laitan kaikki hyväksi taas ja rupean kaikkien kunnioituksen ansaitsevaksi arvon mieheksi, jota ei yksistään rikas ole. — — — Äveriäinkin Sakeus näkyy olevan liian lyhyt ylettymään arvoon ja onneen. Mutta Sakeus saattaa korjata vääryydet ja parantaa paljo pahaa. Niinkuin sanoin: kun Selman saan, niin paljo parannetaan ja kaikki käy hyvin. Rouvanne terveyshän horjuu. Hänet toimitamme ulkomaille ja te pysytte täällä luonamme. Selma ja minä sitte autamme yhdessä niitä, joita teidän auttaa tulisi ja liike palautetaan rehellisille urille, käyköön syteen tai saveen. Yksin en minä sitä voi, mutta Selman kanssa minä sen voin, voin varmaan. — — — Ja muutoin, nyt pyydän viimeisen kerran: olkaa mies! onhan epärehellisyys raskas taakka, ainakin toisinaan ja yksinäisyydessä erittäin. Tunnustakaa totuus, muutoin hukka perii meidät kaikki ja jos minä raivostun, niin kuolette te vielä kerjäläisenä."

Illiskon lähdettyä asioimistoimille metsiin, tutki patrooni itse, konttoristien kummaksi, monta päivää pääkirjoja, joihin hän ei ollut enää vuosikausiin kajonnut. Kuta kauemmin hän taas kirjoja tutki, sitä vaiteliaammaksi hän näytti käyvän ja sitä pitempään hän aterioilla tuijotteli milloin vaimoonsa, milloin Selmaan, mutta aina vain salavihkaa. Ei kuulunut nyt leikkipuhetta enää patroonin suusta, vaan syvä huokaus tunkeutui usein esiin hänen rinnastansa. Rouvakin huomasi tuon miehensä alakuloisuuden, mutta hänen kysyessään kahden kesken syytä siihen, vakuutti patrooni aina: "eihän minulla mitään ole."

Iltana ennen Illiskon kotiin tuloa pysyi patrooni taas koko illan aivan vaiti. Vasta kaikkien levolle mentyä hän kysyi vaimoltaan: "mitä sillä Selmalla sitte oikeastaan on Illiskoa vastaan?"

"Mitä", toisteli patronessa, "vielä tuota, viitsii, kysyäkään."

"Hm; kukapa se kenenkään olennon ja elämän niin tarkoin tuntee, että tuomitsemaan kykenee", huokasi patrooni.

"Illiskon tuntee koko maailma heittiöksi", päätti patronessa. "Ole nyt muutoin vaiti, sillä minua väsyttää niin hirveästi ja nukuttaakin jo."

Patronessa nukkuikin kohta, mutta patrooni ähki ja vierittelihe vuoteellaan koko iltayön. Muistelipa rouva sittemmin unissaan kuulleensa toiselta vuoteelta jotain tyrskeen tapaistakin. Aamupuolella hiljeni kuitenkin kaikki ja patrooni jäi vielä levolle puolisonsa huoneesta lähtiessä. Hetki kului sitte toisensa perästä, eikä patroonia alkanut liikkeellä näkyä. Sen vuoksi hiivi patronessa viimein huoneesen miestänsä herättämään.

Heti kuului sitte makuuhuoneesta sydäntä vihlaiseva kiljahdus ja romahdus. Selma ja muuan palvelustyttö syöksähtivät kohta sinne. Heidän huutonsa kuultuaan kokoontui ennen pitkää huoneesen milt'ei koko talon väkikin.

Patronessa oli tainnuksissa lattialla miehensä vuoteen vieressä. Mies taas pullotti vuoteella selällänsä tuskan vääntämin kasvoin, pullistuneet silmät avoinna ja kädet levällään. Lakanasta kierretty hiihna oli solmittu hänen kaulaansa ja jäykistyneet kädet pitelivät lujasti hiihnan kumpaistakin päätä.

Paikalle haettu lääkäri todisti kuoleman tapahtuneen jo tuntikausia sitte; ja nimismies, patronessan ja Selman suostumuksella, uskoi toiminimen rahat ja kirjat vanhimman saapuvilla olevan konttoristin huostaan. Se sattuikin olemaan sellainen mies, joka ei luottamustoimestaan luopunut edes illan suussa kotiin saapuneen Illiskonkaan hyväksi. Siitä sydäntyi Illisko niin, että selitteli Selmalle ja patronessalle asioita semmoisia, jotta hänet, onnettoman vainajan muiston häväisijänä, ajamalla ajettiin jo samana päivänä pois talosta. Hän lähtikin, mutta uhkasi kostoa ja loukkasi lähtiessään kuolleen muistoa kaikkien kuullen.

Huolimatta kaikista huhuista ja Illiskon vehkeistä haudattiin patrooni lääkärin todistuksen nojalla loistavasti satojen saattamana; mutta sitte alkoivat heti ne pitkälliset käräjäjutut ja rettelöt toiminimen ja Illiskon välillä, joista paisui monen asianajajan kukkaro ja jotka aikanaan herättivät suurta huomiota koko maassa. Paljo selveni oikeuden käymisissä semmoisia seikkoja, jotka eivät olleet kunniaksi kumpaisellekaan puolelle, mutta kaikista tutkimuksista ja toteen näytöistä huolimatta jäi asioihin monta hämärääkin kohtaa.

Viime lopuksi Illisko kuitenkin menetti enimmän osan suurista vaatimuksistaan. Hänelle ei ylioikeuksissa tuomittu muuta kuin joku tuhat muutamasta metsäkaupasta, kolmen vuoden palkka ja joitakuita satoja kulunkeja. Sadat eivät kuitenkaan kuluihin riittäneet, eikä elämään niinä useina vuosina, jotka juttu kesti ja jotka Illisko oli enimmäkseen käyttänyt lakipykäläin tutkimiseen ja kaikellaisten ongelmoiden lainoppineilta utelemiseen. Lopullisen päätöksen tultua, horjui tosin koko toiminimenkin liike perustuksillaan, mutta Illisko olisi ollut puilla paljailla, jollei onnekseen olisi osannut jo ajoissa sijoittaa erääseen vankkaan rahalaitokseen muutamaa kymmenkuntaa tuhatta.

Aikomus hänellä oli asettua nyt kauppiaaksi kirkonkylään, mutta yleinen mielipide oli, niinkuin tavallisesti, voittajan puolella. Patronessaa peläten ei kukaan vuokrannut hänelle huonetta, eikä yksikään naapurisovun vuoksi edes uskaltanut myydä maatakaan. Illiskon täytyi sentähden siirtyä syrjäkyliin. Hatajärven kylässä oras nuori isäntä antoikin jo ensi kysymällä huoneet, kun sai lupaan puolitoista sataa vuokraa vuodessa. Niin siirtyi Illisko Hatajärvelle "yleisöä palvelemaan", niinkuin hän itse kaupanpitoansa nimitti.

Kauppa kulkikin väkirikkaassa ja laveassa kylässä hyvästi, vaikka Illisko itse — kunnan verojen kohoamisen pelosta — valitti sen aina huonosti käyvän. Kyläläiset olivatkin erittäin mielissään, kun kaupan kyläänsä saivat. Eikä todella pysynyt enää Hatajärvelle "talvellakaan tie tukossa, kun kerran kauppias kylään saatiin", kehuivat kyläläiset naapureilleen.

Paljo se kauppa kylään liikettä lisäsikin. Vierailla alkoi näet olla alituiseen asioita kylään, mutta ilmestyipä sitä liikkumista kylänsä ulkopuolella vähitellen kyläläisille itselleenkin. Heidän näet täytyi milloin hakea kylään lääkäriä sitomaan jonkun miehen tappelussa saamia haavoja, milloin taas kulkea käräjillä, milloin missäkin.

Sillä tavoin jo pysyi tie selvänä, mutta sileimpänä ja tasaisempana sen pitivät kauppamiehen kuormain kulettajat. Eikä sitä olisi ennen aavistanutkaan kuinka paljo kaikellaista tavaraa yhdessä ainoassa kyläkunnassa kulumaan saa, jos sitä vain saatavana on. Ja saatavana sitä oli monenmoista sekä käteisellä rahalla, että velaksikin. Ja osasi Illisko tavarata kaupitakin.

"Ei se tuo Illisko ole ylpeä, eikä mikään turhan tarkka kitkuttaja", tuumailikin sen vuoksi Illiskon kortteeritalon isäntä kerrankin apellensa, Liippilän lautamiehelle. "Kirjan päälle olen minäkin jo ottanut monta vuotta, vaikka aina on itse vuokransa käteisellä korvannut. Pari kertaa olen pyytänyt jo tiliäkin tekemään, mutta on vain sanonut: 'suuriinko nuo noussevat tuon vertaiset otot; ennättäähän ne selvitellä vastakin', ja ryypyn on aina tarjonnut. Niin; on se oikein rahvaan mies. Konjakkiakin antaa velaksi, vaikka kenelle. -- — — Tietysti ei se sitä kuitenkaan konjakiksi kirjoihinsa pane, vaan 'tavaraksi' kuuluu tuppaavan. Ja on se valmis antamaan tavaraa, vaikka keskellä yötä, niinkuin monasti on tehnytkin."