Part 3

Ja mitä sitten sieluni rukouksella virkistämiseen tulee, niin täytyy minun sanoa, etten sitä enää tunne. Joskus minusta kyllä tuntuu juhlahetkinä luonnon yksinäisyydessä kuin pitäisi minun sieluni sulautua ja yhtyä johonkin suureen, voimakkaaseen, rakastettavaan 'ylisieluun'; mutta se on muodoton, epämääräinen tunne, joka pakottaa minut polvilleni, ilman määrättyä päämäärää, ja en ymmärrä itseäni silloin.

Minun täytyy siis tyytyä vain hyviin tuoksuihin, sillä naisetkaan eivät kuki sairaalle, elämästä pois sysätylle, niin suuresti kuin hän halajaakin ja kaipaa heitä — — —

Kun kuistiltani katselen puutarhojen yli, näen suuren pähkinäpuun ja jyväaitan välitse korkean suippopäätyisen talon, jossa on pieni torni soittokelloineen. Toisessa kerroksessa on kolme ikkunaa auki, ja äsken näin eräässä niistä naishahmon. Se on kansakoulu. Nyt kuulen harmoonin soittoa ja lasten laulua: 'Goldne Abendsonne' ja 'Ich halt' einen Kameraden'. [Saksal. kansanlauluja. Suom.] He laulavat yksiäänisesti, arvaan siitä, että he ovat pikku lapset, ja että neiti Walden nyt istuu harmoonin ääressä ja säestää.

"En ojentaa voi kättä sulle, sä toveriksi jääös mulle ajaksi ikuiseksi."

Kuinka huolettomasti nuo pikkuset laulavat. Mitäpä tämä laulu heitä liikuttaa! Kuulat, jotka tuovat kuoleman, jäähyväistervehdykset ja toiveet, jotka ulottuvat haudan tuolle puolen? Ja minkätähden liikuttaa se minua?

24. kesäkuuta.

Olen neljä kertaa kävellyt puutarhan ympäri ja nyt hiukan hengästyneenä pysähtynyt lepäämään kuistille. Luulenpa että huomenna uskallan jälleen mennä ravintolaan. Löwenin isäntä on sittenkin oikeassa; se on paljon hauskempaa kuin näin yksin. Erittäinkin kun on sellainen aasi, että nukkuu silloin, kun neiti Walden tulee taloon tervehtimään, kuten minä tein eilen. Unelmoidessani kuulin pehmeän naisäänen: "Sanokaa terveisiä tohtorille, että hän pian jälleen tulisi toiselle puolelle meidän luoksemme."

"Hän tulee varmasti pahoilleen", näillä kuivilla sanoilla hyvästeli emäntäni tyttöä. Minä tunsin kiusausta hypätä vuoteestani ja huutaa alas, että olin valveilla, mutta sitten kuulin jo pikaisten askelten poistuvan metsään päin. Juoksin ikkunaan voidakseni vilahdukselta vielä nähdä hänet, mutta en nähnyt enää mitään.

Suuresta pettymyksestä, joka minut valtasi, huomasin, miten olin laskenut päiviä odottaessani hänen vierailuaan. Olin niin pahoillani, että heittäydyin jälleen vuoteeseeni ja käänsin kasvoni seinään päin, ikäänkuin en tahtoisi tietää enää mitään koko maailmasta. Iltapuolella tuli tohtori ja hoputti minua ulos; ilma oli muka ihana ja hän halusi pitää minulle seuraa, multa ei sairashuoneessa.

Minä puin siis muristen päälleni, vain kauluksen jätin pois, ja sitten menimme istumaan kuistille. Ukolla oli viulu mukanaan, mutta hän sanoi soittavansa vasta sitten, kun hän saa hiukkasen sisäänsä. Siispä täytyi Philippin noutaa Löwenistä pari pulloa punaviiniä, jotta minä saisin konserttini aikaan.

Se oli ilta, se! Kuutamo, ruusuja ja satakieli, joka naapurin pihassa lauloi; lisäksi kiiltomatoja jasmiinikukissa ja pensasaidalla.

"Kuinka hyvä, ettette ole mikään nuori neito, tohtori", sanoin minä. "Tänä iltana rakastuisin teihin ehdottomasti."

Tohtori nauroi miellyttävästi. "Menkää naisinenne, tämä tässä on paljon parempi aviovaimo," ja hän otti hyväillen viinipullon käsivarrelleen. "Ja tämä?" Minä osoitin viulua.

"Niin, se on minun rakastettuni."

Nyt tuli hän rauhattomaksi, katsoi milloin hellästi viuluunsa, milloin lasiinsa, jossa paksu punainen viini kimalteli, eikä voinut päästä ratkaisuun. Eräs kiiltomato tuli pimeästä ja asettui koulupuutarhasta taitetulle ruusulle. Mutta lampun valossa kadotti se loisteensa.

"Kiiltomato-ukkoseni, kuinka säteileekään sinusta rakkaus", sanoi lääkintöneuvos, mutta hänen kasvoistaan oli kadonnut tuo puoleksi kiukkuinen, puoleksi pilkallinen ilme. Äkillisellä päätöksellä työnsi hän lasin syrjään, kääntyi minuun selin ja otti viulun käteensä.

Kuinka se soi! Vaieten soitti hän, sanattomana kuuntelin minä — kauan, eikä minun tarvinnut pidättää kyyneleitä, jotka puristuivat esiin suljettujen silmäluomieni alta.

Tohtori istui syrjin minuun, melkein pimeässä; vain kuu valoi hopeasäteitään hänen ylitsensä ja heijasti hänen harmaan päänsä ympärille ikäänkuin pyhimyskehän. Kun kumarruin hiukkasen eteenpäin, saatoin nähdä hänen kasvonsa; ne loistivat oudon kirkkaina, piirteet sitävastoin olivat jäykät ja jännittyneet.

Hän otti syvyydestä säveliä, jotka järkyttivät minua, myllertäen koko olemukseni, jotka nyyhkyttivät ja valittivat, riemuitsivat ja rukoilivat. Minun sieluni polvistui äärettömyyden hämärässä ja kurottautui tähtiä kohden, joiden hän antoi loistaa ylitseni. Mikä voima on taiteilijan kädessä!

Ulkoa tieltä kuului askeleita. Minusta tuntui kuin olisin kuullut kuiskauksia; meitä kuunneltiin. Soittaja ei kuullut mitään, mutta minut valtasi levottomuus, minä koetin silmilläni tunkea pimeään, siellä häämöitti vaalea naisen puku. Mutta sitten tuli viileä tuulenhenkäys.

"Riittää täksi päiväksi, teidän täytyy mennä vuoteeseen, tuulee." Tohtori joi lasinsa pohjaan, pani viulun koteloon hellin käsin kuin äiti, joka asettaa lapsensa kehtoon, ja lyhyellä, melkein tylyllä "hyvää yötä" hän enempää puhumatta poistui.

Vaalea puku oli kadonnut. Nyt kuvittelen alati itselleni, että neiti Walden on kuunnellut meitä. Multa kuka oli toinen? Steinerko? Joku kylpyvieras? Niin myöhään illalla? — Ah, mielettömyyttä!

Huomenna tahdon mennä syömään Löwen'iin.

25. kesäkuuta.

Hän se sittenkin oli, minä kyllä tunsin sen; toinen oli Steiner.

Minä menin tänään ravintolaan syömään, vaikka minua vielä heikotti vuoteessaolon jälkeen.

Kaikki pyöri silmissäni käydessäni noiden monien ihmisten ohitse; sitten näin neiti Waldenin. Hänellä oli yllään valkea puku ja hän puheli Steinerin kanssa. Olin hyvin hämmästynyt tavatessani opettajan täällä.

"Mistä lähtien olette ollut uskoton emännöitsijällenne?" kysyin minä epämieluisasti liikutettuna.

Hän tuli myös hämilleen. Emännöitsijän laittama ruoka oli niin yksitoikkoista ja rasvaista, sanoi hän.

"Olette siis äkkiä saanut vatsanvaivoja?" kysyin edelleen pilkallisella osanotolla. Luulen että kasvoillani oli lisäksi pahanilkinen ilme, sillä hän tuli punaiseksi ja sitten harmistuneeksi, sillä aikaa kun neiti Walden viattomin Eeva-nilmein istui paikallaan, ikäänkuin ei tietäisi, etteivät ainakaan Löwenin kuivat paistit olleet houkutelleet opettajaa.

"Kas, herra tohtori!" huudahti Julietta nopeasti ohi rientäessään. "Mutta tämäpä hauskaa."

Myöskin neiti Walden katsoi minuun lempeästi, kun ojensin hänelle käteni. "Tiedättekö, herra Steiner ja minä olimme eilen luonanne kuokkavieraina?" alkoi hän heti.

Se oli minulle pieni pistos, mutta minä katsoin häneen kysyvästi.

"Kuinka ihastuttavan kauniisti tuo vanha mies soitti, ja vain teille yksin!"

"Mistä tiesitte konsertista?"

"Herra Steiner ehdotti minulle illallisen jälkeen pientä kävelyä ihanassa kuutamossa. Kaikki vieraat olivat vielä ulkosalla, herrat poimivat kiiltomatoja ja pistivät niitä naisten hiuksiin, ja Julietta lauloi Selman kanssa sitran säestyksellä svabilaisia kansanlauluja. Sitten sanoi herra Steiner, että teidän naapurinne puutarhassa oli satakieli, ja kun en ollut vielä koskaan sitä lintua kuullut, menimme teidän hiljaiselle kujallenne. Ja silloin kuulimme soiton. Se oli kaunista!"

"Kuinka monta pulloa punaviiniä siihen tarvittiin?" kysyi Steiner.

Mutta minä en halunnut hänen tällä tavalla puhuvan lääkintöneuvoksesta neiti Waldenin kuullen, sivuutin hänen kysymyksensä ja katsoin häneen vain vakavasti torjuen. Hän ei myöskään toistanut kysymystään, ja neiti ei huomannut mitään.

Steiner oli sitonut kaulaansa uuden punaisen kaulahuivin, joka sopi huonosti hänen vaaleisiin hiuksiinsa. Ilmeisesti ajatteli hän kuitenkin saavansa sillä aikaan edullisen vaikutuksen, sillä hän koetteli useita kertoja, oliko se vielä paikoillaan ja suorassa. Mutta minä luulen, että neiti Walden ei erikoisemmin välitä ulkonaisista, hänen vakavissa silmissään on niin syvä katse, että minua monesti halutti kääntää omani pois, kun hän katsoi minuun, sillä minusta tuntui kuin lukisi hän ajatukseni sieluni sisimpään saakka.

Salissa on useita nuoria, kukoistavia neitosia, ja pöytä näyttää kirjavalta kuin kukkalava, kun he valkeine, punaisine ja sinisine puseroineen istuvat sen ääressä nauraen ja jutellen heleillä äänillään, jotka soivat kuin lasikellot. Mutta neiti Waldenin rinnalla vaikuttavat he kaikki niin sieluttomilta, niin mitättömiltä ja arkipäiväisiltä, että minun täytyy ajatella Nietzschen lausetta: Vielä ei nainen ole ystävyyteen kykenevä, kissoja ovat yhä vielä naiset, ja lintuja. Tai parhaimmassa tapauksessa lehmiä.

Heilwig ei nyt kuitenkaan ole mitään noista kolmesta, hän on kokonaan ihminen, eikä häntä voi verrata mihinkään eläimeen, ja lisäksi on hän kokonaan nainen. Se on yhtymä, joka meissä miehissä saa esiin parhaimman ja syvimmän — kokonaan ihminen ja kuitenkin kokonaan nainen. Autuas se mies, joka sellaisen naisen voittaa, hänen rakkautensa kohottaa miehen korkealle, miehestä tulee sankari, runoilija, kykenevä kaikkeen hyvään, mikä hänessä uinuu.

Mutta sellainen nainen on myöskin ystävyyteen kykenevä, ja kuka voi minua estää saavuttamasta hänen ystävyyttänsä?

Kun tulin tänne, olin valmistautunut kylmään levollisuuteen ja alistumiseen, sydämeni oli kuin jäämöhkäle, se oli tunnoton tuskillekin. Nyt tuntuu minusta usein, kuin olisi minussa jälleen herännyt henkiin elämänilon kaipuu, jonka luulin jo kuolleeksi.

Ryhtyykö elämä siis jälleen minuun, minun haurasta venhettäni aalloillansa sinne tänne ajelemaan, jotta minä ensimmäisen kovan sysäyksen sattuessa haaksirikkoisena ajautuisin rannalle? Ei, mieluummin tahdon, kuten filosofi ja stoalainen, ottaa sydämeni molempiin käsiini. Elämä on tuonut minulle vain pahaa eikä tulevaisuudessakaan muuta tuo; on parempi että sydämeni pysyy ylpeänä ja kovana kuin että se osanotolla ja säälillä taivutetaan tomuun.

30. kesäkuuta.

Olen pysynyt päätöksessäni. Kun tänään menin kävelemään, kuulin neiti Waldenin äänen, ja silloin poikkesin sivupolulle, etten kohtaisi häntä. Hän talutti koulutyttöä kädestä; molemmilla oli pikku kori täynnä mansikoita, ja he puhelivat.

"Katsopas, Mariele, kuinka hyvä oli että otin sinut mukaani. Sinä tunnet paikat metsässä paljon paremmin kuin minä, ja nyt olemme löytäneet niin kauniita ja kypsiä marjoja."

Talonpoikaislapsi nauroi hyvillään, leveästi, ja alkoi minulle käsittämättömällä murteella jutella.

Tie vietti jonkunverran alaspäin, ja tytön vartalo taipui joustavasti hänen kävellessään, lapsen hypellessä lyhyin, kevein askelin hänen vierellään. Kuulen niin mielelläni naisten puhelevan lasien kanssa; heidän äänensä saa silloin äkkiä kokonaan toisen soinnin; aivan nuorissakin tytöissä, jotka ovat vielä puoleksi lapsia, olen huomannut sen. Siinä soi jotakin mukana, ehkä se on äidin tunne kaikkea avutonta kohtaan.

Heilwigillä oli yllään vaaleansininen, lyhyt hame ja lujat nahkakengät, ja hän näytti iloiselta. Niin menivät he ohitse, minun sykkivin sydämin kuunnellessa.

Minkätähden minä väistyin enkä mennyt hänen kanssaan? Pelkäänkö?... Oh, ei, oikullisuutta tai ylpeyttä. Minun olisi täytynyt pyytää häntä kävelemään hitaasti, koska minä muuten hengästyn. Silloin olisin kuin väsynyt vanhus laahannut itseäni hänen rinnallaan ja jokaisen nousukohdan jälkeen olisi minun täytynyt pysähtyä hengittämään. Ja hän olisi hillinnyt nuoruuttansa ja voimaansa ja pysytellyt tasallani, ja hänen äänessään olisi ehkä ollut sama äidillinen sointi, jolla hän lapsen kanssa puhui.

"Kävelenkö liian nopeasti? Levätkäähän toki ettette vahingoita terveyttänne."

Ja sitten olisi hän ehkä vielä rakastettavasti valehdellen lisännyt: "Kävelen paljoa mieluummin hitaasti metsän läpi, silloin saa enemmän nauttia siitä." Ja sen ohessa olisi hänen jalkojaan nykinyt kuin olisi hän halunnut tanssia.

Kaiken tämän olen itseltäni säästänyt, olen hitaasti ja filosofisesti kävellyt kuusimetsän läpi kotiin, laskeutunut lepotuoliini kuistille ja juonut maitoni, lukenut kappaleen Schopenhauer'ia, ja, kun olen siitä saanut tarpeeksi, selaillut lehtiä.

Maailma on sentään surullinen!

Illalla.

Täksi päiväksi saatte mennä matkaanne, filosofiat, Schopenhauerit ja Nietzschet ja kaikki tyyni te pessimistit ja stoalaiset. Saakeli soikoon, hiukkasen iloa tarvitsee ihminen, ja tyhmää ja pelkurimaista on mennä iloa pakoon.

Kun tänään päivällä olin kirjoituksineni valmis ja uneksin ja mietiskelin itsekseni, rapisee äkkiä sora puutarhassa keveistä askelista. Heilwig seisoo siellä ja tähystelee ylös luokseni.

"Saako teitä häiritä?"

Minä koetin kiskoa pois peitteet, joihin rouva Bühler oli minut huolellisesti käärinyt, mennäkseni häntä vastaan, mutta hän oli jo noussut nuo muutamat portaat, ennenkuin olin ennättänyt valmiiksi. Hän painoi minut hellästi ja pontevasti takaisin tuolilleni.

"Menen heti pois, jollette pysy siinä missä olette."

Minä vapisin, kun tuo kapea, luja käsi kosketti minua, ja jäin tahdottomana paikalleni. Se miellytti häntä. Hän tukki peitteen ympärilleni, kunnes minä makasin kuin muumio, voimatta liikuttaa itseäni.

"Nyt olette kohtelias", sanoi hän tyytyväisenä, "mutta siksipä olenkin tuonut teille jotakin mukanani." Näin sanoen piti hän edessäni pikku koria, joka oli täynnä mansikoita.

Mieletön, poikamainen ilo värähdytti minua, ja kuitenkin sain soperretuksi vain pari kömpelöä kiitosta. Sitten juoksi hän emäntäni luokse hakemaan sokeria, lautasen ja lusikan, ja sitten täytyi minun syödä hänen läsnäollessaan. Mikä lapsi hän kuitenkin on kaikessa vakavuudessaan! Hänen silmänsä säteilivät kuin lapsen, hänen seuratessaan jokaista lusikallista, jonka vein suuhuni. Minä luulen hyvien naisten tuntevan puhtainta onnea vain silloin, kun he tekevät muita onnellisiksi.

Olisin tahtonut suudella noita rakkaita, solakoita käsiä, jotka olivat poimineet minulle kaikki nämä sadat marjat, mutta minä en saa pelästyttää häntä enkä häiritä hänen suloista luonnollisuuttaan, vaikka hänen tähtensä olenkin viskannut filosofiani seinään.

Elämä, elämä, minä polvistun edessäsi; vain _yksi_ pisara sinun virrastasi, vain _yksi_ kukka sinun puutarhastasi, vain _yksi_ säde sinun valorunsaudestasi!

7. heinäk.

Minä kysyn yhä uudelleen itseltäni, olenko sitten todellakin niin järjetön, etten tiedä mitään parempaa kuin suin päin heittäytyä tähän onnettomaan, tuskia tuottavaan rakkauteen. Minun pitäisi hiljalleen vieroittaa itseni elämästä kuten juomarin viinistä, ja minä tartun kuin janoava elämänmaljaan. Sydämeni pitäisi lyödä rauhallista sairashuonekellojen lyöntiä, ja sen sijaan tykyttää se aivan haljetakseen, kun vain kuulen äänen, joka muistuttaa hänen ääntänsä, kun etäällä näen naisen hahmon, jossa mielikuvitukseni luulee näkevänsä hänet.

Ja hän ei aavista tästä kaikesta mitään. Hän näkee minussa perinnöttömän, jonka kohtaloa hän hyvyydessään tahtoisi lieventää, jonka tuskien uurtamaa otsaa hän lempeällä kädellä sivelee.

Huomenna suunnittelevat he ravintolassa huvimatkaa Gross-Kopf-vuorelle! Yhteiset eväät ja vieläpä musiikinkin aikovat he ottaa mukaan. Steiner lähtee tietysti ja neiti Walden ja tehtaanjohtaja ja yliopettaja ja kaikki nuo, jotka loruavat ja aterioitsevat ravintolassa.

"Ettekö tekin tule?" kysyi Heilwig minulta tänään pöydässä, ja kun kielsin, teki hän minulle kokonaisen matkasuunnitelman, vieläpä kustannuksetkin valmiiksi. Minun pitäisi ottaa yhdenvedettävät vaunut ja muutamia villapeitteitä, ja hän tahtoisi pitää minusta niin hyvää huolta. Oli ihastuttavaa nähdä, miten innostuksen vallassa hänen poskensa punastuivat ja silmänsä säikkyivät. Mutta kun sanoin: "Tästä ja muista iloista olen minä poissuljettu", sammui loiste, ja minä olisin silloin halunnut ottaa nuo rakkaat, osanottavaiset pikku kasvot käsieni väliin ja — —

Lopulta alkoi Steinerkin puhua asian puolesta, ja vanha Sommerkorn otti neuvotteluun osaa. Ah kuinka mielelläni menisin! Olen äskettäin mitannut ruumiinlämpöä, kaikki hyvin, ei lainkaan kuumetta. Ilma ulkona on lauha ja lämmin kuin etelässä, ja kirkas kuu ja kitisevät heinäsirkat lupaavat kaunista päivää.

Pitääkö minun olla niin mieletön? Minä kuulen myllypuron solinan, se soi kuin laulu iloisesta elämästä. Koulutalon edessä kasvavien vaahteroiden lävitse vilkkuu tuli, onko se hänen?

Minun sydämeni tykyttää, kun ajattelen että saisin olla kokonaisen päivän poissa sairashuoneesta, maata sammalikossa, jossa auringonsäteet väräjävät ylitseni, kävellä suloisen tytön sivulla, kuunnella hänen nauruaan ja jutteluaan, musiikkia ja iloisia ihmisiä... Ja juoda unhotusta tästä kauneudesta, unohtaa, että minulle ei enää mikään kukka kuki, ja että on rikos häntä katsoakin ja haluta häntä.

"Järkeä, järkeä", sanoo tyhmä puinen seinäkello natisevalla heilurillaan. Sillä on kulunut ääni kuin vanhalla opettajalla, ja se tapaa minulle aina sanoa epämiellyttäviä asioita: "Sinä väsytät itsesi, kylmetyt, saat vain sivulta katsoa, jää kotiin, järkeä, järkeä, järkeä."

Tahdon mennä levolle ja katsoa, miten huomenna on vointini; ennen kymmentä ei minun tarvitse lähteä, jalan kävijät lähtevät kahdeksalta. Ensi viikolla alkaa elonkorjuu, silloin on koululla loma, ja neiti Walden menee vanhempiensa luo; kolme pitkää viikkoa! Ei, jos suinkin käy päinsä, lähden huomenna mukaan. Tunnen oikein helpotusta, kun olen päässyt päätökseen. Sinä vanha, kärtyinen seinäkello, minä pysäytän heilurisi.

Eläköön järjettömyys!

14. heinäkuuta.

En ole sittenkään katunut että läksin. Jo matka oli ihana. Löwenin isännän poika Hanjörg istui ajurinpenkillä, ja Julietta työnsi peitteet lujaan ympärilleni ja antoi minulle hyviä neuvoja, ikäänkuin olisi hän ollut minun lapsenhoitajattareni.

"Neiti Walden antoi sen erikoisesti minun tehtäväkseni", vastasi hän minulle, kun vastustelin, ja silloin olin nöyrä kuin lammas. Sitten pisti hän kaikenlaisia leivoksia ja sydäntävahvistavia juomia vaunujen pohjalle heiniin, kehoitti Hanjörgiä pitämään minusta hyvää huolta, ja piiskaniskujen paukahdellessa ajoimme kylästä ulos.

Ah, se oli niin kaunista! Jokaisessa ruohonkorressa riippui kastepisara, joka kimalsi auringossa, kirjavia lehmiä söi niityillä, metsästä kuului käen kukunta. Kuin palmut, kohoavat täällä valkokuusien hoikat rungot korkeutta kohden, ikivanhoja jättiläisiä naavapartoineen ja kyhmyisine juurineen. Vaunut pyörivät melkein kuulumattomasti pehmeällä metsätiellä. Aika ajoin kurkisti ajomies taakseen minuun, osoitti ruoskanvarrellaan jotakin paikkaa, joka vihannoitsi rinteellä auringon paisteessa, tai vuorta, joka kohotti huippunsa muita korkeammalle, tai hän kysyi, oliko minulla kylmä, istuinko mukavasti, ajoiko hän ehkä liian nopeasti, tehden aivan niin kuin Julietta oli käskenyt.

Minä tulin omituisen uneliaalle tuulelle, lopuksi jopa hiukkasen nukahdinkin, sillä yöllä en ollut paljoa nukkunut mielenliikutuksen takia. Kun jälleen heräsin, ajoimme vuorta alas, ja kokonaan vieras seutu levisi eteeni. Minulla oli sellainen tunne kuin olisin matkustanut kauas, kauas maailmaan ja jättänyt kotimaan taakseni.

Sitten kävi kulku vielä viimeistä jyrkkää tietä ylös, jolloin ajopoika nousi alas keventääkseen läähättävien hevosten kuormaa, ja sitten häämöttivät jo puunrunkojen välitse ikivanhojen raunioiden muurit ja vaaleita naisten pukuja. Hanjörg paukautti ruoskallaan, ja silloin tulivat he meitä vastaan, eellimmäisinä Heilwig ja opettaja.

"Kuinka iloitsenkaan!" huudahti tyttö, ja se ei ollut mikään tyhjä kohteliaisuus. "Oliko teillä hauska matka? Oletteko väsynyt?"

Minä hyppäsin jäntevästi kuin nuorukainen alas vaunuista, katkaisten sillä kaikki huolestuneet kyselyt, sillä minä en kerta kaikkiaan voi sietää, että minua muistutetaan sairaudestani, vaan olisin iloinen, jos voisin sen unohtaa. Mutta sitä ei kukaan ihminen tule ajatelleeksi.

Sitten tulivat nuo somat punertavat, siniset ja valkoiset kukat liihoitellen luokseni, ja jokainen lahjoitti minulle kipenen suosiotaan. He ovat säälivä suku — ja toiset miehet sanovat, että he ovat julmia.

Minä tulin juuri kun käytiin joukolla aterioimaan. Oli miellyttävää ojentautua kuivalle sammaleelle ja antaa rakkaiden käsien palvella itseään. Ilmassa oli pihkan tuoksua, ja kimalaiset surisivat. Tytöt olivat poimineet suuret kimput villiä kämmenkukkia ja näillä kauniilla kukilla koristaneet vyönsä. Myöskin minun piti saada sellainen koristus, ja pieni, kiharatukkainen sinisilmäinen neito alkoi jo laittaa sitä. Heilwig tuli juuri silloin paikalle. "Ei näitä", sanoi hän nopeasti, "ottakaa mieluummin kanervakukkia." Näin sanoen hän irroitti puserostaan pienen kimpun, ja neito pisti sen kuuliaisesti hattuuni. Molempien tyttöjen katseet tapasivat toinen toisensa kuin samassa ajatuksessa, mutta minä sanoin nauraen: "Älkää olko huolissanne neitini, näiden kauniiden kukkien takia en kuole päivääkään aikaisemmin kuin minulle on sallittu."

Heilwig katsoi minuun nuhdellen ja oli vaiti; sitten alkoi musiikki soittaa. Näin Steinerin luovan tyttöön valoisan katseen, jota tämä ei kuitenkaan huomannut. Hän nojasi päätään käteensä kuin vakavissa ajatuksissa, ja uneksi itsekseen. Minä en voinut paljon puhella hänen kanssaan, sillä Steiner oli alati läheisyydessä. Onkin paljon parempi vaieta, kun sydän on niin täysi. Minä menettelisin kunniattomasti, jos häiritsisin tämän tytön sielunrauhaa ja koettaisin tavoitella hänen rakkauttansa, ja minä pelkään, että tahtomattanikin jokainen katseistani ilmaisee minut. Ja eikö rakkauden osoittaminen jo ole sen tavoittelemista?

Sitten nousivat kaikki näkötorniin, ja minä jäin yksin, koska pelkäsin korkeita portaita. Heilwig vitkasteli vielä hetkisen, kun muut menivät, mutta sitten Steiner huusi, ja hän seurasi nopeasti. On tyhmää, ettei tuo terä lainkaan tylsy, joka minua aina haavoittaa syrjään jäädessäni. Minä makasin yksin, ja vain etäältä korkeudesta kuului tyttöjen nauru ja puheensorina tänne alas. Silloin valtasi minut kaiken tämän kauneuden ja iloisuuden keskellä polttava tuska, niin että olisin melkein tahtonut itkeä. Minun vieressäni maassa oli liina, joka kuului Heilwigille; minä kätkin kasvoni siihen, ja vienon tuoksun mukana, joka liinasta levisi, tuli jotakin tytön läheisyydestä ylitseni ja lievitti tuskaani. Suloinen olento, mikä voima on sinulla minun ja minun tuskieni yli! Ja sinä et aavista sitä, _et saa_ sitä aavistaa.

Sitten tulivat he kaikki alas ja lörpöttelivät keskenään, miehet ja naiset, mutta Heilwig oli tuonut mukanaan pienen kukkivan muratin oksan, jonka hän, sanaakaan sanomatta, laski minun käsiini. Varustauduttiin jo kotimatkalle. Yliopettajan rouva, pehmeä, pyöreä ja hyväntahtoisen näköinen, muistutti minulle iltailmasta, avuliaat äidit peittivät minut vaunuihin, ja niin olin jälleen Hanjörgin vastuun varassa. Heilwig pysyttelihe syrjässä ja seisoi kaukana. Steiner oli taas hänen vierellään ja puheli hänelle vilkkaasti, mutta tyttö näytti minusta hajamieliseltä, hänen silmänsä olivat suuret ja katsoivat ohitseni etäisyyteen.

Hevoset läksivät liikkeelle, katseeni lensi joukon ylitse. Steiner tervehti, Heilwigin huulilla väreili heikko, avuton hymy. Kääntyessäni vielä kerran katsomaan taakseni näin, kuinka opettaja huolellisesti kääri valkoisen liinan tytön hartioille, valkoisen liinan, jossa minun kyyneleeni tuskin vielä olivat kuivuneet — —

31. heinäkuuta.

Neiti Walden on poissa. Maailma tuntuu minusta hänen lähdettyään hyvin paljon autiommalta, enkä olisi voinut ajatella, että nuoren tytön läheisyys levittää niin paljon auringonpaistetta. Päivät ovat niin tyhjiä. Minä en iloitse päivällisestä, sillä hänen paikkansa on ottanut eräs vanha neiti. Kuin poispyyhitty on tuo odotusta täynnä oleva, melkein joulua muistuttava tunnelma, joka minulla oli aina aamuisin herätessäni, ja minä kysyn usein itseltäni, miksi nousen, pukeudun, menen ulos. Ja kuitenkin tein samoin aikaisemminkin. — — Kirjoittamiseenkaan ei minulla ole halua, sillä minulla ei ole enää mitään elämyksiä, tuollainen omituinen levottomuus vain ahdistaa minua, ja kaipaus täyttää sydämeni.