Part 2

"Eipä olisi vahingoksi, herra tohtori. Mutta pyydän, älkää ymmärtäkö minua väärin. Olen kaukana siitä että katuisin jotakin tai nureksuisin pyhää kutsumustani. Se oli vain tuollainen ohimenevä surumielinen ajatus, joka minulle tuli. Sellaisia saa helposti näinä lauhkeina, kaihoisina kevätiltoina. Te tulette sen ymmärtämään, herra tohtori."

Että tuo lihava, hyvinvoipa, alati tyytyväinen pastori oli eräässä mielessä hänkin perinnötön, johtui vasta tänään mieleeni.

Sitten tuli opettaja, hatuttomin päin, hiukset harallaan ja mustetahra keskisormessa.

"Tiedättekö uusimman tapahtuman?"

"En, sitä en tiedä koskaan."

"Korkea virasto lähettää minulle tänne naisvirkatoverin aliopettajan paikalle; kaunis juttu!"

"Te voitte mennä naimisiin hänen kanssaan, silloin olette opettajattaresta irti."

Steiner teki kauhistuneen eleen. "Mennä naimisiin? Ei—i, tiedättekö, otan silloin mieluummin jonkun talonpojan tyttären, sievän, nuoren." "Varakkaan", täydensi pastori, mutta opettaja ei ollut kuulevinaan.

"Tunnen vain hirvittäviä naisvirkatovereita, ja ylipäänsä — vastustan naisten tunkeutumista kansakouluihin."

"Minusta se taas on oikeus ja kohtuus", alkoi pastori leveästi, "ja minkätähden? Me esimiehet tulemme paljon paremmin toimeen heidän kanssansa, kuin teidän nykyaikaisten nuorten herrojen; te olette kaikki salaisia Häckel'in kannattajia, mutta heissä on vielä jäljellä kunnioitus kirkkoa ja uskontoa kohtaan, ja pienistä koulutoimistaan suoriutuvat he myös paremmin kuin miehet".

Opettaja kuunteli happamen näköisenä hengellisen miehen ylistyspuhetta.

"Mutta herra Steiner", ryhdyin minä puheeseen, "en tunne teitä ollenkaan nyt; te, niin ihanteellinen, edistysmielinen, kansan onnea harrastava, te raivoatte pikku opettajatar-parkaa vastaan, joka urhoollisena ja iloisena täyttää tehtävänsä?"

"Tähän sopii myöskin sanoa: Varjelkoon, rakas Florian, sytytä mieluummin muita taloja", nauroi pastori miellyttävästi.

Opettaja punastui ja katseli meitä epävarmasti.

"En tietysti usko... minä... tuota... minulle olisi kuitenkin virkaveli mieluisampi kuin tuollainen vanha neitsyt."

"Mutta entäs nuori?" kiusoittelin minä.

"Ne ovat melkein vieläkin pahempia, silloin täytyy aina pitää itsestään vaarin, olla kohtelias ... Ja ylipäänsä... naisten kanssa on vaikea seurustella toverillisesti."

"Mutta maksaa vaivan", vastasin minä, aivan kuin olisin naisasioissa ollut äärettömän kokenut; ja keitä olen oikeastaan tuntenut? Paitsi äitiäni — — —

Eiköhän jokaisessa naisessa ole tavattavissa myöskin ystävätär, ja emmeköhän me miehet ole vain liian kömpelöitä ja taitamattomia, tai liian himokkaita? On ylipäänsä tyhmää ja köyhyyden todistus meille miehille soimata naisia, sillä raa'oille egoisteille ja pelkureille eivät he sielullisessa kauneudessaan koskaan avaudu.

Koomillista kyllä, erotamme soimatessamme aina oman äitimme luvusta pois, ja kuitenkin voivat kaikki nuo parjatut naisraukat olla äitejä ja sen kautta merkitä joillekin ihmisille hyvyyttä, lämpöä ja kotia. He jäävät alati kunnioitetuiksi lapsilleen huolimatta heikkouksistaan ja virheistään.

Mutta me miehet olemme sokeita, ja soimaaminen on hauskaa, ja minä itsekin teen mielelläni niin — — —

Sen ohessa tunnen iloitsevani opettajattaresta, vaikkapa hän olisi vanhakin. Naiset puuttuvat täällä minun elämästäni, ainakin sivistyneet, jotka sellaiselle ihmiselle kuin minulle voisivat olla ystävättäriä.

Monesti ajattelen, että voisin jollekulle naiselle olla paljon — — —

9. kesäkuuta.

Minun elämäni kuluu niin tasaisesti, etten ollenkaan huomaa, miten päivät siirtyvät ja miten jokainen niistä saattaa minut lähemmäksi hautaa. Ruumiini rasittaa minua vähän, vieno, puhdas, ilma täällä ylhäällä tekee kipeälle keuhkolle hyvää, minä yskin tuskin ollenkaan ja nukun hyvin. Jospa lääkäri sittenkin olisi erehtynyt? Jos sairaus kehittyisikin paljoa hitaammin tai pysyisi paikoillaan? Mahdotonta ei tämä kaikki suinkaan ole!

Ah elämä, suloinen elämä! Jospa vielä kerran saisin sinun hurmaavan maljasi huulilleni viedä kuinka ahnaasti minä joisin sen, polvistuen ja hartaudella, ei hurjassa samppanjahuumassa, kuten kerta ennen — — —

Ruusut kukkivat; ulkona pikku puutarhassa kaalinkupujen ja salaattisarkojen välissä ne kasvavat, ja naapuritalon ruskeata puuseinää pitkin kohoavat, tyttären kamarinikkunan ympäröiden. Kun minä kuistillani lepään, leyhyvät vienot tuoksut ympärilläni. Myöskin lehmukset kukkivat, tuuli tuo minulle puistokäytävästä kokonaisia tuoksupilviä huoneeseeni, ja kunnon Steiner lahjoittaa minulle pitkävartisia, itse oksastamiaan ruusuja, hienon värisiä ja nimisiä, ikäänkuin olisin hänen nuori virkasisarensa. Hän, opettajatar, on nimittäin nyt myöskin täällä; en ole nähnyt häntä vielä, ja Steiner on verrattain vähin sanoin hänestä puhunut. Aivan niin huonosti kuin hän pelkäsi, ei asia muka ole, ja tulokas tuntuu olevan aika miellyttävä henkilö. Silloin voisin minä ehkä vielä kerran, kuten ennen niin usein, katsella, kuinka toiset armastelevat. Mutta Steinerille suon kernaasti rakastettavan tytön, ja tahdon ilman kateutta iloita, kun hänellä on onnea; hän on kelpo nuori mies, mutta naisia kohtaan arka kuin tyttö. No, ehkäpä minä voin häntä auttaa; avioliittojen rakentaminenhan on elämästä erotettujen etuoikeus ja antaa heille edes hiukkasen rakkauden aistimusta.

Muutoin näen hänet itse huomenna. Löwenin isäntä on pyytänyt minua, nyt kesällä, mikäli mahdollista aterioimaan suuressa yhteisessä pöydässä, koska hänen henkilökunnallansa oli ylenmäärin työtä. Hän arveli myös, että se olisi minulle hauskempaa. Niinpä tahdon tehdä hänen mielikseen ja koettaa, mutta vastenmieliseltä se minusta tuntuu, sillä olen tullut melkeinpä hiukkasen ihmisaraksi, ja pelkästä mielenliikutuksesta en saa syödyksi kyllikseni.

10. kesäkuuta.

Nyt olen siis oppinut tuntemaan Heilwig Waldenin. Jo pelkkä nimi aiheutti minulle miellyttävän ennakkoarvostelun; siinä on jotakin vakavaa, omalaatuista, kuten sen omistajassakin.

Kun päivällisen aika lähestyi, aloin tehdä ulkonaista ihmistäni seurakelpoiseksi. Otin esiin mustan takkini ja etsin kauan sopivaa kaulaliinaa. Vaatevarastoani ei ole puoleen vuoteen uusittu, nyt sain siitä harmia; lopulla löysin kuitenkin oliivinvihreän kaulaliinan, jossa en näyttänyt niin kalpealta, valkoinen oli liian juhlallinen ja mustassa olin kuin mikäkin pappi. Minun täytyy tunnustaa, että käyttäydyin kuin itserakas tanssikoulun oppilas. Otin käsille viiksentaivuttajani, joihin minä en täällä enää ollut koskenut ja panin toimeen oikein hävityksen kauhistuksen liinavaatelaatikossani. Että täkäläinen kylänsilittäjä oli niin huono taitaja ammatissaan, ei ollut minulle tähän asti lainkaan tullut mieleen. Lopulta saatoin joltisellakin tyydytyksellä jättää peilin rauhaan. Minun täytyi nauraa huolellisuudelle, jota panin asuuni, mutta tietoisuus siitä, että on hyvin puettu, antaa eräänlaisen varmuuden ihmisten keskellä, ja se oli minulle hyvin tarpeen.

Mielestäni en muutoin näytä huonolta; sairaalta en ollenkaan, korkeintaan hiukan mielenkiintoiselta, henkevystyneeltä. Tummatukkaiset miehethän ovat enimmäkseen kalpeita, ryhtini on myös jokseenkin suora, vaikka olenkin pitkä ja hintelö.

Näin lohdutettuna ja varustettuna astuin sydän tykyttäen Löwenin vierashuoneeseen, jota nimitettiin ruokasaliksi. Se oli jo aivan täynnä, ja talon tyttäret tarjoilivat parhaillaan lientä. Äänet sorisivat ympärilläni ja kaikkien silmät tuijottivat uteliaina minuun. Täytyy tunnustaakseni että palavasti toivoin olevani kotonani rauhassa neljän seinän suojassa, mikä minua ei tosin estänyt ulkonaisesti levollisena kevyellä kumarruksella sijoittumasta tyhjälle paikalle, jonka isäntä oli minulle osoittanut.

"Te olette meidän pitkäaikaisin vieraamme, teidän on saatava kunniapaikka", sanoi vanha Sommerkorn, jossa talonpoikaisviinuri ulkonaisesta aistikkuudesta huolimatta pisti esiin.

"Opettajatar neidin olemme asettaneet teidän viereenne, jotta teillä olisi ajanvietettä."

Onneksi ei neiti Walden kuullut ajanvietteestä mitään.

"Tämä on herra tohtori Berthold Wehlin, neiti Walden, meidän talvivieraamme, joka on toipumassa täällä ylhäällä tohtoristaan."

Minä tein äänettömän kumarruksen ja istuuduin; heti sen jälkeen tuli Julietta liemineen.

"Eikö vissiin, herra tohtori, täällä on tok' hauskempaa kuin Bühlerin hökkelissä", alkoi hän heti tuttavallisesti, "syökää nyt oikein reilusti, tämä on voimakasta lientä, se vahvistaa teitä."

Ne naiset eivät sitten voi olla kohtelematta ja hemmottelematta sairasta kuin lasta. Tästä ei Juliettalle kuitenkaan voi harmistua, kun hän noin kukoistavana ja pyöreäposkisena seisoo edessä, voimakkain käsin ja nauravin suin ja ruskeissa silmissään katse kuin tahtoisi hän sanoa: Voi sinua pikku raukkaa!

Vaivalla sain pari lusikallista lientä alas, käteni vapisi; mutta lusikat Löwenissä ovatkin niin raskaat, että kelpaisivat vaikka tappelussa aseeksi.

Luonnollisesti pikku neitonen huomasi myös tämän, ja minä tunsin, kuinka hän osanottavaisesti katsoi minuun. Silloin laskin aseen syrjään ja vastasin katseeseen; ehkä liian pitkään, sillä hän punastui äkkiä ja käänsi silmänsä pois.

Heilwig! Nimi kuuluu hänelle, noihin kapeisiin madonnankasvoihin yksinkertaisesti kammattuine hiuksineen ja suurine syvältä olevine silmineen. Lisäksi suora, hieno pikku nenä, suu, jonka ilme alati vaihtelee, värittömät, kirkkaat kasvot, kaula, joka minusta muistuttaa hentoa kukanvartta... No niin, hän se siis on, tuo pieni olento, joka rusinana miesseuran jokapäiväisessä leivässä on sulostava elämääni, sillä suloinen olento hän on, ainakin ulkonäöltään.

Hän on hyvin vaitelias. Luulen, että hän on kaino. Se pakotti minun voittamaan arkuuteni ja keskustelemaan. Tällöin unohdin luonnollisesti syömisen, kunnes Julietta tuli väliin ja asetti verestävän palasen paahtopaistia lautaselleni lyhyellä käskyllä: "Nyt on syötävä, herra tohtori. Neiti, kahtokaa te, ettei hän sit' unoha."

Neiti Walden hymyili tehtävästään; hän näytti niin somalta, että minä unohdin läksyttää Juliettaa, ja kun sitten sitä ajattelin, oli se jo liian myöhäistä, eikä minulla ollut enää halua siihen.

14. kesäkuuta.

Olemme jo hyviä tuttuja keskenämme, neiti Walden ja minä; minusta näkyy hän Steineriltä saaneen tietoja, sillä hän ei koskettele arkoja kohtiani; ehkäpä häntä tässä ohjaa myöskin hieno vaisto. Hän kertoi minulle tänään pöydässä, että hänen isänsä oli kapteeni sotaväessä ja että hänellä oli kolme tytärtä ja kaksi poikaa. Hän on toiseksi vanhin ja kahdenkymmenenkahden vuoden ikäinen. On varmaankin tuskallista vanhemmille, antaa tuollaisen nuoren olennon lähteä maailmalle. Mitä kaikkea voi tuollaiselle tytölle tapahtuakaan! Ja tulla sitten tällaiselle seudulle, yksinäisyyteen, kun on tottunut iloiseen ystävätärten seuraan. Että hänen virkatoverinsa täällä on kunnon mies, on pelkkä sattuma, ja samoin se, että minä asun täällä.

Muutoin, Steinerille ei hän kuitenkaan ole mitään. Hän, Heilwig, ei ota ketään kansakoulunopettajaa, sitä eivät hänen omaisensakaan sallisi. Minä mitätön mies tunnen siitä jonkinlaista mielihyvää. Onko sitten tosiaan lohdutukseksi, jos toistenkin täytyy kieltäytyä? Se on kurjaa ja pikkumaista.

Minä voin jatkuvasti hyvin; tänään päivällä kiipesin aina Hohe Knie'lle saakka. Tosin tarvitsin kolme kertaa niin pitkän ajan kuin oppaassa sanotaan ja pääsin perille jokseenkin hiestyneenä. Mutta olin ylpeä kuin urheilija, joka on voittanut kilpasoudussa. Hohe Knie on alaston vuorenhuippu, jonka rinteiltä joku aika sitten on metsä hakattu pois. Kannot ovat vielä jäljellä villien karhunvaarainpensaikkojen ympäröiminä, joiden välissä siellä täällä kukkivat pienet puolukkapensaat, punaiset hanhenjalat ja suuret siniset kellokukat. Ylhäällä korkealla, jossa on vesiraja, seisoo ristiinnaulitun kuva, jonka juuresta pulppuaa raikas lähde. Mehukkaat lemmikit rehoittavat kosteikossa, myöskin sammalpenkki on siellä. Minkä kauniin saarnan pastori voisi siitä pitää: Elävä vesi, joka rististä vuotaa!

Minä istuin kauan penkillä, ja maailma lepäsi rauhallisena jalkaini juurella. Pitäisi useammin nousta korkeuksiin, jotta näköpiiri pysyisi suurena. Kaikki oli niin valoisaa ja aurinkoista, niin avaraa ja suurta! Minä unohdin, että kuuluin syrjään sysättyihin, ja olisin niin mielelläni tahtonut omistaa olennon, jolle olisin hiukkasen rakkautta ja hellyyttä voinut antaa, vaikkapa vain ajatuksissani. Mutta minullehan ei kuulu kukaan!

Minä join tuosta kuvaannollisesta vedestä, joka rististä virtasi, ja poimin pari kukkasta; huomenna annan ne neiti Waldenille ja kerron hänelle paikasta. Ja sitten — luulen, hankin itselleni koiran. Tahdon olla sille hyvä, sen pitää iloita, kun minä tulen kotiin, ja nuolla minun käsiäni; sen pitää seurata minua kaikilla teilläni, ja kun olen surullinen, tahdon painaa pääni sen turkkia vasten. Onhan silloin edes yksi, joka näkee minun kyyneleeni eikä sentähden minua halveksi tai sääli, vaan uskollisessa sielussaan täynnä hämmästystä ajattelee:

'Itse jumaltenpojatkin itkevät? Voi tätä maailmaa!'

19. kesäkuuta.

Nyt makaan taas jo kolmatta päivää vuoteessa; Philipp noutaa minulle ruoan Löwenistä, ja siniset lemmikit, joille minä olen uhrannut ainoan lasini, nuokkuvat kuihtuneina. Retki Hohe Knielle oli, niin näyttää, pahaksi; tunnen pistoksia selässä ja kuume on noussut! Täytyykö minun jokaisesta pienestä ilosta maksaa sovitusta? Kuinka olenkaan vähentänyt vaatimuksiani vuodesta vuoteen, ja kuinka usein olen ajatellut: 'Jos sinulta vielä tämäkin otetaan, ei elämä ole enää minkään arvoinen'; ja yhä uudelleen olen minä alistuneena vetänyt piiriäni ahtaammaksi ja ahnaasti ja saiturimaisesti koonnut ja pitänyt kiinni niistä pikku iloista, jotka minulle vielä jäivät.

Täällä huoneessa on kuuma ja hiljaista, vain iso kärpänen surisee suljettua ikkunaa vasten. Emäntä on vetänyt alas rullakartiinin, jonka vihreä ja sininen sveitsiläismaisema saa tyydyttää minun luonnonkaipuuni. Joka päivä päivällisen aikaan kuulen ravintolankellon; silloin näen hengessä Heilwig Waldenin, kuinka hän istuutuu paikalleen pitkään pöytään, ja kuvittelen mielessäni, minkälainen puku hänellä on yllään; minä katselen niin mielelläni sieviä naisten pukuja. Hänen vieressään jää tuoli tyhjäksi; ehkä hän katsahtaa kerran ovelle tai kysyy Juliettalta, missä sairas tohtori viipyy, ja sitten — — — asettuu joku toinen hänen viereensä minun paikalleni, paksu sokeritehtaan johtaja tai yliopettaja nyrpeine kasvoineen, ja he pitävät hänelle hauskaa, niin että hän kokonaan unohtaa katkeranivallisen naapurinsa.

Ah, minä toivoin, että tuolini pysyisi tyhjänä vain edes pari päivää — mutta minä en jätä koskaan aukkoa, ketju sulkeutuu, elämä menee menojaan, ja tuskin kukaan ajatuksellakaan muistaa minua. Mitäpä voin enempää vaatia? Olen tarpeeton, kuulun ottaviin enkä antaviin.

Emäntäni on heinänkorjuussa. Talo on aivan tyhjä; alhaalla ikkunan ääressä istuu tylsämielinen ja punoo väsymättömästi olkihattujaan. Nyt voisin minä kuolla.

On niin painostavaa, ja hengitys käy minulta raskaasti, mutta jos nousen ylös avatakseni ikkunani, voi pyörtymys tavata minut; vähäinenkin kuume heikontaa heti.

Nyt täytyy päivällisen ravintolassa olla loppunut, sillä kuulen juuri keveitä askeleita, jotka lähestyvät taloa; niin ei kävele kukaan talonpoikaistyttö; se on joku neiti, joka romaani kädessä aikoo Wolfsschlucht'iin...

Illalla.

Hän oli siellä, katsoakseen miten minä voin; se oli hirveän kiltisti häneltä. Ensin oli hän hyvin hämillään, kun näki minut niin yksin, ja luulenpa että minä olin vielä enemmän. Se tarttuu. Minä koettelin tuon tuostakin kaulaani, ikäänkuin olisi siellä ollut kaulus korkeammalle vedettävänä.

Ensiksi oli hänen hämärässä vaikea perehtyä. Minä pyysin hänen vetämään ylös sveitsiläismaiseman ja avaamaan ikkunan. Sen teki hän hyvin taitavasti, ja tämä pieni palvelus antoi hänelle heti takaisin hänen teeskentelemättömän luonnollisuutensa. Sitten istuutui hän minun luokseni vuoteen viereen. Hänellä oli yllään harmaa hame ja valkoinen pusero, jonka läpi kaula ja käsivarret kuulsivat ruusuisina. Auringonsäde sattui hänen tukkaansa, niin että se välkähteli kullalta. Minun täytyi katsella häntä ja unohdin sentakia puhumisen.

Ensin kysyi hän minulta pehmeällä, vienolla äänellään terveydestäni, ja kun hän ei tyytynyt vähiin sanoihin, vaan tutki edelleen kuin koulunjohtaja ja lopuksi lausui pari lohduttavaa sanaa pikaisesta paranemisesta, tulin minä kiihtyneeksi, lankesin jälleen vanhaan pilkkaajanosaani ja sanoin tylysti naurahtaen: "Oh niin, tietysti, ja minä elän vielä vanhemmaksi kuin kaikki muut ja kuolen vasta satavuotiaana, vanhana ja elämästä kyllälti saaneena, kuten Abraham, Isak ja Jakob".

Tästä sävystä tuli hänen kasvoilleen pelästynyt ilme; hän yritti hymyilyä, mutta se katosi jälleen heti, ja hän pysyi äänettömänä kuin toruja saanut lapsi, sillävälin kun minä raivoten kiukuttelin omalle itselleni.

"Tomaattiliemi oli hyvää tänään", aloin sitten mitä kevyimpään keskustelusävyyn.

Hän katsoi minuun silmät suurina, sitten rypisti kevyesti kulmakarvojaan eikä yhtynyt puheeseeni.

"Mitä uutta kuuluu?"

Hän vastasi hajamielisesti; vieraita oli mennyt, uusia tullut. Minun täytyi sovittaa hänet. Mutta hyväsydämiset naiset sovitetaan nopeimmin pyytämällä heiltä jotakin.

"Tahtoisitteko eräälle, joka kohtaloansa vastaan kiukuttelee, antaa hänen epäkohteliaisuutensa anteeksi ja valmistaa hänelle sitronajuoman? Hänen on kovasti jano."

"Mielelläni". Hänen kasvonsa kirkastuivat. Hän hypähti keventyneenä ylös ja etsi yöpöydältä kokoon kaikki mitä tarvittiin; sitten otti hän innokkaana ruukun ja meni hakemaan vettä kaivosta. Kun hän palasi, riippui hänen tukassaan vesipisaroita, jotka kimalsivat kuin timantit. Minä makasin hiljaa ja katselin häntä. Ei ainoakaan hänen suloisista liikkeistään jäänyt minulta huomaamatta, kun hän jäntevästi pikku käsillään pusersi sitronaa ja varovasti antoi mehun valua. Ikkunasta tuli lämmin, ihana heinäntuoksu, alhaalla tuvassa mutisi Jaakko itsekseen käsittämättömiä sanoja.

Sitten nostin lasin huulilleni ja katsoin häneen juodessani.

"Oliko se hyvää?"

"Sitronamehu ei ole milloinkaan ennen maistunut minusta niin hyvältä."

Hän hymyili veitikkamaisesti. "Oh, nyt tulette jo kohteliaaksikin".

"Enhän toki voi tehdä sairaskäyntiä teille kovin raskaaksi, muutoin ajattelette te jonakin päivänä: Antaa karhun murista itsekseen."

"Sitä suurempi on silloin laupeudentyö, jonka tekee."

"Aha, nyt tulee hyvä katolilainen esiin", kiusoittelin minä.

"Hyvä?" sanoi hän miettiväisesti. "Hyvä minä en ole. Ajatteleminen on niin hirveän paha tottumus."

Hän otti minulta tyhjän lasin ja katsoi etsien ympärilleen, voisiko hän vielä jollakin tavalla osoittaa hoitajatarintoaan.

"Tulkaa tänne, neiti Walden, ja antakaa minun pyytää teiltä anteeksi kiittämättömyyttä, jolla vastaanotin teidän osanotonilmauksenne", pyysin hiljaisella äänellä, sillä puhuminen rasitti minua. "Katsokaas, minä voin sietää kaiken, vieläpä katkerimman totuudenkin, mutta en säälittelyä enkä lohdutusta. Minä tiedän lääkärin omasta lausunnosta, että elämäni on menetetty; kysyessäni ei hän salaa minulta ainoatakaan edistysaskelta, jonka tauti tekee, ja nyt pitäisi minun hymyillen ja uskoen kuulla, kun minulle vakuutetaan, aivankuin lapselle, että kaikki tulee jälleen hyväksi, ja kun minua terveen ulkonäköni johdosta kiitetään. Olenhan toki arvostelukykyinen mies, enkä mikään alaikäinen lapsi! Mutta älkää olko minulle vihainen, minun ei olisi pitänyt suuttua".

Hän pudisti päätään, mutta pari kyyneltä tuli hänen silmiinsä.

"Olenko loukannut teitä?" kysyin surullisena.

"Ah, ei, ei siitä syystä" — hän pyyhkäisi nopeasti kädellä silmiään —, on vain niin hirveätä elää ilman toivoa, ja minulle tekee pahaa kuulla teidän puhuvan niin kylmästi ja melkein pilkallisesti kaikesta siitä. Niin kylmä ette voi olla, se on naamio, mutta mitä sen takana on...

"Te pieni herkkämielinen olento", sanoin minä, ja nyt taistelin minäkin liikutusta vastaan, mutta menestyksellä. Ja sitten ojensin hänelle käteni; hän laski empimättä kätensä omaani, eikä vetänyt sitä pois, ennenkuin minä vienolla puristuksella laskin sen irti.

Ja sitten me puhelimme. Hän koulustaan, virkatovereistaan, pastorista, mielikirjoistaan ja mieliajatuksistaan.

Minä osoitin hänelle kuihtuneita kukkia ja kerroin, mistä olin ne poiminut ja että olin aikonut tuoda ne hänelle. Sitten nousi hän, ja minä pyysin hänen tulemaan pian jälleen.

"Entä jos se rasittaa teitä?" kysyi hän rakastettavalla, äidillisellä äänellä.

Minä pudistin hymyillen päätäni. "Teidän käyntinne on ollut päiväni ilo".

Sitten hän meni, ja minä makasin kauan hiljaa selälläni ja elin vielä kerran kaiken uudelleen, ja olin surullinen ja iloinen yhtäaikaa, kunnes aloin uneksua ja lopuksi hiljaa nukahdin. Se teki minulle hyvää; tänä iltana voin paljon paremmin, kuumetta ei ole ollenkaan ja kirjoittaminen ei väsyttänyt. Ikkunasta valaa kuu sisälle hopeaisia valoaaltojaan, niin että lamppuni valo näyttää niiden rinnalla keltaiselta. Heinäsirkat kitisevät kosteassa nurmikossa, ja kirkonkello lyö kymmenen. Onkohan hän vielä valveilla? Hänen koulunsa alkaa jo aikaisin kello seitsemän. Tai istuuko hän ehkä puutarhassa ja nauttii kesäyöstä? Tai puhelee iloisesti hoitovieraiden kanssa hotellin parvekkeella eikä huomaa yön äänettömyyttä? Onko hänellä ainoatakaan ajatusta minulle?

23. kesäkuuta.

Mikä voima onkaan naisille annettu! Neljä kuukautta elin minä täällä hiljaa ja rauhassa miesten seurassa; neljätoista päivää sitten tuli nainen meidän luoksemme, ja heti kohta kiertävät minun ajatukseni hänen ympärillään, ja lyhytaikainen seurustelu antaa minun sairaanelämälleni sisältöä ja viehätystä, minun harhaileville tunteilleni jonkinlaisen kotimaan.

Ei niin, että olisin häneen rakastunut, minähän en saa sellaista ajatella, ja niin hullu en ole, että asettaisin itseni alttiiksi sellaisille vahingollisille ja hyödyttömille liikutuksille. Mutta tunnen iloa hänestä ja toivon, että tulisimme ystäviksi; sellaisessa irrallisessakin suhteessa tunnen naisen olevan minulle ikäänkuin täydennykseksi; hän tekee elämäni sisältörikkaammaksi ja arvokkaammaksi, antaa ajatuksilleni enemmän syvyyttä ja tunteilleni enemmän lämpöä.

Minulla olisi niin suuret taipumukset rakkauteen, ei ainoastaan siihen, mitä tavallisesti rakkaudeksi nimitetään. Minussa on paljon tyydyttämätöntä hellyyttä. Seurusteluni naisten kanssa oli aina pintapuolista, pelkäsin intohimon tuskia, ja minulle se olisi tuottanut vain tuskia, ei muuta. Mutta pelkurien luo ei rakkaus tule, vaan menee ohitse. Kerran hipaisi se vaatettani, silloin pakenin. Minähän tiesin, etten saanut ajatella avioliittoa, ja ystävyyteen en siihen aikaan ollut kykenevä. Nyt olisin...

Tänään saan maata kuistilla, ilma on lämmin, mutta ei helteinen. Ruusut kukkivat yhä vielä, mutta niissä ei ole enää nuppuja. Ja kuitenkin tuoksuvat ne ihanammin kuin koskaan. Kannatan jonkun verran Muhammedia, joka sanoo: 'Rakastan naisia ja hyviä tuoksuja, mutta sieluni virkistyksen on Jumala pannut rukoukseen'. Naisia? Se kuulostaa niin kovin ylimalkaiselta, minä tahtoisin mieluummin sanoa: sivistyneitä naisia. Mutta hyvät tuoksut! Koulutalolla kasvaa amerikkalainen viiniköynnös, joka ainoastaan kukkii, mutta ei kanna hedelmiä. Olin kahdeksan päivää sitten siellä ja istuin lehtimajassa ja olin kuin juopunut hurmaavista tuoksuista. Lopuksi pyysin Steinerin olemaan aivan hiljaa, jotta ei mikään tätä ihanaa nautintoa häiritsisi. Se oli kuin henkäys paratiisin puutarhoista, liian ihana tälle maailmalle, suloinen, voimakas ja balsamituoksuinen, ei ole sanoja sen kuvaamiseksi. Minä hengitin syvään ja hitaasti. Rakastettava Steiner tuo minulle siitä lähtien joka päivä oksan viiniköynnöksestään ja karkoittaa sillä huoneestani maalaisen, tervehenkisen navetanhajun.