Part 4

Minun täytyy jälleen miettiä kysymyksiä, joita jo kauan olen pitänyt ratkaistuina; mutta tämä rakkaus panee minussa kaikki sekaisin ja tahtoo kumota hyvin perustellun maailmankatsomukseni. Ehkä siksi, ettei siinä sanalla iäisyys ole mitään sijaa, ja tunteeni nousee sitä vastaan. Tuo kauan tukahdutettu, pilkattu tuhkimustunne, jonka me tahtoisimme myöntää vain naisille, noille alemmille olennoille! Ja nyt kykenisin minä harrastamaan tunnefilosofiaa.

Tahi... olisiko se sittenkin jotakin todellisempaa kuin mitä me muutoin luulemme? Aavistus salaisuuksista ja tiedoista, joita tajuamaan meidän järkemme elimet ovat liian karkeatekoiset?

Ah, ajatteleminen on paha tottumus, sillä oikeastaan se ei anna mitään varmaa tulosta. _Ignoramus et ignorabimus._ [Olemme ja tulemme olemaan tietämättömiä. Suom.] Mutta minä en pääse siitä irti, sillä koko minun tilani pakottaa minua panemaan kaiken tarmoni ajattelemiseen. Ja yöt ovat niin pitkät, jolloin minä lepään unettomana, ja päivät, jolloin olen yksin.

2. elokuuta.

Minä olin jälleen metsässä ja vein sinne mukanani Heilwigin ikäväni ja kaikki muut tuskani.

Sellainen metsä — kauniimpana en ole sitä koskaan ennen tavannut kuin täällä; minä olen löytänyt sen sielun, ja me ymmärrämme toisiamme nyt. Tuolla seisovat he, nuo kookkaat metsän jättiläiset, itsetietoisina ja liikkumattomina, vain niiden ulommaiset oksat värähtelevät hiljaa tuulen henkäyksistä. Niiden juuria peittää pehmoinen sammalpeite, jossa sirot sananjalat nuokkuvat, tai punertavat kämmekän kellot heloittavat. Mikä kuva itsessään lepäävästä voimasta, tuollainen Schwarzwaldin kuusi! Katse kipuaa vaaleata runkoa pitkin ylös, yhä korkeammalle. Siellä huipentuvat niiden latvat hieno-oksaisina sinistä taivasta kohden. Ne suorastaan vetävät silmän maasta ylös korkeuksiin lempeällä väkivallalla, ja siellä pitävät ne sielua kiinni. Silloin ilmenee pieni niin pienenä ja suuri niin läheisenä.

Ne ovat meidän edessämme kuin elävät vertaukset. Kuinka ne maaperäänsä juurtuvat ja imevät siitä kaiken voiman kasvamiseen ja suuruuteen! Joka niin Jumalaan juurtuu, eikö sen täydy tulla profeetaksi ja uskon sankariksi?

Mehiläiskansa surisee niiden latvoissa, niin että luulee kuulevansa ikäänkuin etäistä, vienoa kellojen helinää. Hunajakaste on langennut, ja nyt saavat pienet makeata ravintoa suurista. Mikä iloinen ottaminen ja antaminen! Tulevathan silloin mieleen ihmiset, jotka sielunsa runsaalla rikkaudella virvoittavat nälkäisiä ja janoavia? Joita tuhannet siunaavat.

Miten hiljaista ja syvän rauhallista täällä on! Puista laskeutuu hiljaisuus alas ja levittäytyy niiden ihmisten ylitse, jotka ottavat sen vastaan. Se on varman päämäärän rauha, johon levollinen, terve voima pyrkii. Ilman melua, ilman liikutusta ojentautuu luotu luojaansa vastaan — ja hänen puoleensa pyrkiessään kasvaa se ylös ihanaan korkeuteen.

Kuka voisikin niin tehdä!

6. elokuuta.

Minä tapaan jälleen useammin Steineriä. Hän hakee minun seuraani; ehkä hän aavistaa että myöskin minä... Ja kun ei meillä kummallakaan ole toivoa, niin voimme me niinmuodoin kokonaan luopua rumasta kilpailijakateudesta. Monasti puhelemme Heilwigistä.

"Ja miten lapset riippuvat hänessä", sanoi hän äskettäin, "villeimmätkin pojanvekarat kesyttää hän vakavalla, pehmoisella äänellään, ja arimmastakin tyhmeliinistä houkuttelee hän esiin ajatuksia suloisella, rohkaisevalla naisenhymyilyllään."

Kuinka mielelläni silloin kuuntelin miestä, hänen silmänsä loistivat hänen muistellessaan Heilwigiä.

"Kolmen viikon kuluttua alkaa koulu taas", sanoi hän sitten, minun yhä vaietessa. Minä ymmärsin heti hänen ajatusyhtymänsä.

"Emmeköhän lähetä kouluhallitukseen kiitosadressia?" kysyin kiusoitellen.

Hän punastui, minkä minä hänelle hyvin kernaasti soin. "Minä olin aasi siihen aikaan", sanoi hän suoraan, "en tietänyt mitään naisista."

"Tiedättekö nyt enemmän?"

"Kyllä", vastasi hän hiljaa ja surullisesti, "tiedän, että on sellaisia, joiden vaatteenlievettä minä en ole ansiokas huulillani koskettamaan."

Tavallisesti me puhumme kuitenkin muista asioista, erikoisesti hänen lukukerhostaan. Hän neuvottelee minun kanssani talviajan työsuunnitelmasta, sillä pastori ei tahdo tietää koko asiasta mitään, ja ellei hän olisi niin mukavuutta rakastava, ryhtyisi hän jopa vastustamaankin asiaa.

Minun täytyy auttaa häntä, tuumi hän, pitämällä esitelmän. Ehkä lakitieteen tai kirjallisuuden alalta. Minä tein kaikenlaisia vastaväitteitä: myöhäinen iltahetki, tupakansavu ravintolahuoneessa, rasittava puhuminen.

Hän tiesi neuvon kaikkeen.

"Siis, sanokaammepa esitelmä Schilleristä, se aihe on nykyjään mielenkiintoinen, ja neiti Walden lausuu lisäksi muutamia runoja."

Nyt katsoi hän minuun kiusoittelevasti.

Minä olen suostunut.

Nyt huomaan myös, miten suuresti pohjaltaan kaipaan työtä. Tämä esitelmä, joka minun kolmen kuukauden kuluttua on pidettävä, antaa minulle työtä. Olen tilannut valtion kirjastosta muutamia teoksia Schilleristä ja tutkin niitä. Ja se, että tällä tutkimuksella on tarkoitus, joka on ulkopuolella omaa itseäni, antaa sille viehätystä. Ei ole helppoa puhua kansalle, ja minä tahtoisin tarjota parasta.

Senkötähden, että Heilwig tulee kuulemaan? Ei yksin sentähden, tahtoisin ennen kaikkea tehdä itselleni tyydytykseksi. Minun itsetunto-parkani on nöyryytetty, sairaalloinen olento, joka ei voi elää eikä kuolla. Mistä saisi se itselleen ravintoa? Ihmettelen, että se yleensä vielä on ollenkaan hengissä.

10. elokuuta.

Vielä kahdeksan pitkää päivää. Tänään sain maisemakortin Heilwigiltä Feldbergistä. Hän oli tehnyt sinne kävelymatkan veljensä kanssa. Minä painoin tuon selvällä ja hienolla käsialalla kirjoitetun kortin huulilleni aivan kuin olisin ollut rakastunut yläluokan oppilas. Pari hellää sanaa siinä oli ja terveisiä. Mutta alle oli hän kirjoittanut: "Teidän Heilwig Walden." Minun! Oi Jumalani — — —

Olen hankkinut itselleni koiran. Pastori, joka ymmärtää jonkun verran roduista, nimittää sitä suippokorvakoiraksi. Sillä tahtoo hän nimittäin kiusoitella minua. Minä tiedän vain, että "Laurin'illa" on pari alakuloista uskollista silmää ja tuuhea häntä, joka ilmaisee kaikki hänen koiransielunsa tunteet minua kohtaan. Jalat voivat kylläkin olla perintöä joltakin suippokoiraisältä, mutta se ei liikuta minua, pääasia on sydän eikä sukupuu, ja sydän Laurinilla on, se on selvä, ja ymmärrys kuin ihmisellä.

Joka päivä voin minä ravintolanpöydässä kertoa sen lahjoista, sillä yhä uusilla rakastettavilla piirteillä yllättää se minua.

Nuoret ja vanhat naiset ravintolassa ovat oikeastaan hyvin ystävällisiä ja rakastettavia minua kohtaan. Ei kukaan heistä keimaile eikä ajattele minusta toista takana päin. Sen kautta voittavat he sangen paljon. Siihen, ettei ihmisten kanssa seurustellessaan puhu toista ja ajattele toista, sisältyy paljon hyvää. He ovat kaikki luonnollisia, tuttavallisia, avuliaita ja — osanottavaisia. Tietysti, sitä ei voi välttää, ja kuitenkin on se kovinta, mikä minun miehistä itsetuntoani voi kohdata.

Eilen illalla poltti eräs nuori teknikko ravintolan puutarhassa ilotulituksen. Minä näin kuistiltani kirjavat tähdet ja kultaiset sädekimput ja siniset ja punaiset valopallot; minä makasin pimeässä, jotta vaikutus olisi mahdollisimman voimakas. Kun hauska värileikki oli ohitse, kimaltelivat ikuiset tähdet kalpeina ja rauhallisina taivaalla, liikkumattomina ja mitään välittämättä siitä meluisasta, katoavasta komeudesta, jonka me maan matoset olimme singonneet ylös niitä kohden.

Kuinka voimme me joka päivä mennä tämän ihmeellisen näyn ohitse tuntematta ylevää väristystä sydämissämme?

Minut valtasi jälleen tuo suuri kaipaus, joka ei kohdistu mihinkään määrättyyn, vain etäisyyteen ja korkeuteen.

Välillä noiden onkohan kaivattu rauhanlaaksoni?

Minun sieluni halajaa levitä ja laajentua. Se on kuin kasvi, joka kärsii janoa, ja minä kuulen kohinan ilmassa kuin siunauksenvirroista, jotka tulevat virkistämään sieluani.

Hellwig, myöskin siihen olet sinä syypää. Sinä olet minun sieluni ensin herättänyt, ja nyt tahtoo se elää, eikä kuolla. Niin — ikäänkuin se tahdosta riippuisi!

Myöskin tänä iltana on taivas kuin täyteen siroiteltu noita kaukaisia, välkehtiviä maailmoita. Niiden näkeminen saa minut hiljaiseksi mutta toivottomaksi. Mitä on ihminen? Pisara vesiruukussa, joka vuotaa hiekkaan, nopeamminko vai hitaammin, ei vaikuta asiaan. Miksi valittaisin sitä, että minun elonpisarani jo riippuu reunalla ja pian on putoava omasta painostaan? Ketä voin minä siitä syyttää, kenelle kantaa kaunaa? Ah, me emme tiedä mitään, vaikkakin tiedonjano polttaa sydäntämme ja aivojamme.

Ja sillä aikaa kuin minä täällä makaan ja tähyän tummaa taivasta, koettaen sen arvoituksia ratkaista, mitä tekee hän, jota rakastan? Näkeekö hän niinkuin minä luonnon suuruuden? Tunteeko hän niinkuin minä tämän pienuuden tuskan suuruuden edessä? Tuskan, jossa on myös jotakin suloisuutta.

Tämä rakkaus tuo kaikki hyvät henget mukanaan sieluuni. Katkeruus purkautuu vienoksi surumielisyydeksi ja uhmaava epäilys aroiksi kysymyksiksi.

15. elokuuta.

Vielä kolme päivää. Kävelen joka päivä koulutalon ohitse; luukut sen ikkunoissa ovat kiinni. Kun tapaan pienen koululapsen, kysyn häneltä hänen opettajattarestaan. Jos lapsen suu tietää hänestä hyvin lörpötellä, saa se palkinnoksi suuren, ruskean yskänkaramellin. Niitä sain ansaitsemattomana jäähyväislahjana sokeritehtaan paksulta johtajalta, ja ovat ne tehtaan omaa tuotetta. Minun pikku vieraani, nuoret marjojen ja hedelmien toimittajat, maitorouvan lapsi ja postinkantajapoika saavat aina tehdä pienen kahmaisun suureen karamellipurkkiini.

Kolme päivää! Taas tekee nousuaan aurinko, joka niin pitkän ajan on ollut minulta poissa. Minä saan taas katsella suloisia jumalanäidinkasvoja, kuulla syvää ääntä, tarkastella kauniiden käsien leikkiä. Oikeastaan tunnen Heilwigiä niin vähän, hän on hiljainen ja sulkeutunut, ja kuitenkin tuntuu minusta kuin en olisi koskaan ketään ihmistä paremmin tuntenut kuin hänet, aina hänen elämänsä juuriin saakka. Siitä seuraa suuri luottamus. Sokeasti uskoisin kohtaloni hänen käsiinsä, ikäänkuin olisi se Jumalan käsissä.

Voiko sellainen rakkaus jäädä yksipuoliseksi? Eikö se ole luonnollinen ilmaus sielujen salaperäisestä yhteydestä? Ja tämä yhteys täytyy toki tulla molemmin puolin tunnetuksi!

Mitä olet sinä minusta tehnyt, oi tyttö! Muutathan materialistin ja kyynikon ylimaailmalliseksi ja haaveilevaksi mystikoksi — — —.

Tulenko sen sinulle milloinkaan sanomaan vai voinko vaieta? Toinen on yhtä vaikeata kuin toinenkin. Ah, miten sinua rakastan, rakastan! — — —

17. elokuuta.

Vielä yksi päivä! On sunnuntai. Kumahtelevat kellot ovat kutsuneet kirkkoon. Eilen illalla sai naapuri ajetuksi viimeisen elokuormansa latoon, seppelöitsi kukilla viljanleikkaajattaret, ja mukana hyppivät lapset, yksin rotevilla kuormahevosillakin oli valjaissaan heleänvihreitä kuusenoksia. Tänä iltana tanssitaan väentuvassa, elo-oluen ääressä iloitsevat he työstään, voimastaan ja maansiunauksesta.

On kaunista omistautua kokonaan maalle ja tehtäväänsä, ja mahtaa olla kaunista jättää maa taakseen ja autuaana hetkenä ajatella yleviä ajatuksia ja kulkea teitä, jotka ovat meille käymättömiä. Mutta sanomattoman raskasta on horjua molempien välillä, kieltäytyä maan työstä ja maan ilosta, ja kuitenkin olla taivaan tanhuvilla arka vieras, kaikkialla vailla lujaa jalansijaa, lehti, jota myrsky viskelee.

18. elokuuta.

Tänä iltana hän tulee. En saa missään rauhaa pelkästä odotuksesta. Hänen huoneensa ikkunat ovat auki, vanha Lena, hänen apuihmisensä, puhdistaa ja lakaisee. Hyvälle rouva Bühlerille olen niin kauan lausunut kauniita sanoja hänen kahdesta pojastaan, kunnes hänen kasvonsa säteilivät kuin kirkas lokakuun päivä, ja silloin toin minä esiin pyyntöni saada kimpun myöhäisruusuja. Siihen suostuttiin, ja sitten vei Philipp ne vielä toiselle puolelle koulutaloon. Minä teroitin hänelle, että hän panisi ne veteen ja asettaisi ne pöydälle, aivan keskelle. Kun hän palasi, kertoi hän, että herra Steiner oli jo asettanut keskelle pöytää kukkavihkon, ja kun hän oli tullut omineen, oli opettaja sanonut jotakin hullunkurista.

"Mitä hän sitten sanoi?"

"Sinäkin, poikani Brutus!"

Minä nauroin ja vakuutin hänelle, ettei opettaja ollut tarkoittanut sillä mitään, rauhoittaakseni poikaa, joka opettajansa lauseesta oli ilmeisesti levoton. Syvä kahmaisu minun karamellipurkkiini palautti jälleen hänen huolettomuutensa, ja hyväntahtoisesti sanoi hän poistuessaan: "Jaakko saa myöskin tästä".

Minua halutti antaa hänelle vielä kourallinen lisää, mutta kasvatusopillinen omatuntoni kielsi minua siitä; minä en saa tehdä tälle pikku pellavapäälle hänen palveluksistaan liian suurta numeroa. Lapset parantolapaikoissa ovat ilmankin jo tarpeeksi alttiita tälle vaaralle.

Kuinka mielelläni olisin itse vienyt kukat koulutaloon ja katsonut Heilwigin huonetta, niin alastomalta ja persoonattomalta kuin se hänen poissaollessaan olisi saattanutkin näyttää, mutta en tahtonut tehdä niin hänen tietämättään. Steiner oli vähemmän hienotunteinen, mutta hänellähän onkin enemmän kotipaikkaoikeutta koulutalossa, ja — — — minusta näyttää, että olen nyt ruma kadehtija.

Tänään iltapäivällä aion suunnata kävelyretkeni asemalle päin. Aivan perille asti en jaksa kävellä, sinne kestää kaksi tuntia, ja minä en myöskään tiedä hänen tulonsa aikaa. Tahtoisin kävellä noin vain epämääräisen matkan tullakseni häntä lähemmäksi, ja ehkäpä vielä siepatakseni häneltä hänen sivu ajaessaan katseen tai tervehdyksen.

Illalla.

Minä kävelin aina vesiputoukselle asti, jossa tie kääntyy jyrkästi alaspäin. Siellä on pieni maalaisravintola, ja sen puutarhaan asetuin istumaan puupenkille ja annoin tuoda itselleni lasin maitoa. Täältä näen varmasti Heilwigin, kun hän ajaa ohitse. Minun täytyi odottaa. Yhä uudelleen jyrisivät vaunut; ensin kuului jyrinä kaukaa, sitten yhä lähempää, hyvin hitaasti jyrkkää metsätietä ylös. Ja yhä uudelleen hypähdin turhaan penkiltäni; siellä tuli milloin maalaisvaunut, milloin tukinajokärryt tai yhteisvaunut, joissa istui iloinen seurue.

Sillä välin kohisi vesiputous, joka täältä lukemattomin pikku putouksin syöksyy laaksoon enemmän hurjapään nuorukaisen tavalla kuin luonnontapahtuman kaameasta voimasta.

Varjot pitenivät, tuuli viileästi. Jäseneni olivat jäykät epämukavasta istuimesta, minä maksoin ja menin, ah, niin pettyneenä. —

Sitten aurinko laski; veripunaisena hehkui se petäjänrunkojen välitse ja valoi kaiken ylitse satumaisen lumon. Minusta tuntui kuin olisi minun täytynyt pidättää hengitystäni, kunnes ilmiö oli ohitse. Ja mikä omituinen vaikeneminen luonnossa — — — kuin seisoisi kaikki Jumalan kasvojen edessä.

Eikö aurinko ole poistuessaan ihanimmillaan? Noin tahtoisin minäkin maailmasta lähteä, kuolevana mutta voittajana.

Kauan katsoin kuin lumottuna taivaaseen enkä sentähden kuullut, miten yhdenistuttavat pienet vaunut hitaasti lähenivät tietä pitkin. Minulta oli jo haihtunut kaikki odotuksen tuottama ilo ja olin väsynyt turhasta istumisesta ja pettyneestä toivosta, kun näin äkkiä hänen kasvonsa ja koko hänen olentonsa vielä kerran syttyvän punaisen hehkun valaisemina.

Kuin kuvalta näytti se minulle itselleni: minä vajoamassa ja pyhimmällä, puhtaimmalla tulella verhoamassa rakastettuni kauneuteen.

Niin tuli hän hitaasti minua kohden; hän oli tuntenut minut ja viittasi kädellään. Minä seisoin kuin kiinninaulittuna. Hänen takanaan laski hitaasti aurinko. Silloin olikin hän jo minun luonani, vaunut pysähtyivät, ja minä astuin niiden viereen.

"Miten iloitsenkaan nähdessäni teidät jälleen noin terveenä", sanoi hän eloisasti.

Minä vain nyökkäsin hänelle, en voinut mitään sanoa, mutta silmäni varmaankin puhuivat. Miksi salaisin häneltä sen valoisan heijastuksen, jonka hänen hyvyytensä minuun luo?

"Nouskaa vaunuihin!"

Minä asetuin istumaan häntä vastapäätä, ja vaunut pyörivät nyt, kun korkeimman kohdan päälle oli päästy, nopeasti eteenpäin. Pitkiin aikoihin en osannut sanoa mitään, ja hän puuhasi innokkaasti matkapeitteensä levittämisessä ja tukkimisessa ympärilleni. Äänettömänä ja kuin unessa annoin sen tapahtua.

"Olen niin kaivannut teitä", sanoin lopuksi vapauttavalla huokauksella.

Hän katsoi minuun lempeästi ja hiukan ujosti: "Minä iloitsen myös ollessani jälleen täällä."

"Oletteko sitten joskus ajatellut minua?"

Hän nyökkäsi, mutta katsoi ylitseni etäisyyteen, jossa harmaat illanvarjot kohosivat. Jokainen jälki äskeisestä väriloistosta oli hävinnyt, ja vain taivaan kuulakkuus ja maan tummuus olivat vastakkain. Iltakellon häipyvät äänet tulivat jostakin luoksemme, oikealla puolellamme oli lammaslauma niityllä, ja paimenen varjo kuvastui jättiläissuurena taivasta vastaan.

Sydämeeni koski keskellä iloa.

"Te ette näytä lainkaan iloiselta", kuului äkkiä hänen lämmin äänensä.

"Miksi pitäisi minun näyttää iloiselta?"

"Miksi?" toisti hän vitkaan. "Maailma on kaunis, ja minä — minähän pidän niin teistä ja tahtoisin niin mielelläni nähdä teidät iloisena".

"Onko totta että pidätte minusta?" sanoin kuin huumaantuneena.

"Kyllä, ettekö sitä huomaa?" vastasi hän melkein veitikkamaisesti.

"Ja — ja — se ei ole vain sääliä onnetonta raukkaa kohtaan, jolla ei ole mitään maailmassa?"

Ääneni tukahtui ja minä lausuin sen käheästi ja puristuneesti.

Hän hymyili ja pudisti päätään.

"Pitäisittekö minusta siinäkin tapauksessa, etten olisi sairas ja yksinäinen ja onneton?"

Hän mietti hiukkasen, sitten sanoi hän hellästi: "Pitäisin, mutta silloin en sitä teille näin suoraan sanoisi".

Silloin otin hänen kätensä, painoin sen silmilleni, ja kuuma kyynel putosi siihen.

"Älkää olko surullinen", pyysi hän ja piti molempia kylmiä käsiäni omissaan, "mehän olemme kuitenkin niin hyviä ystäviä".

Minä en voinut vastata mitään, suutelin vain äänettömänä lämpimiä, äidillisiä tytönkäsiä, ja kuuma virta kulki kaikkien jäsenteni läpi.

Sitten vilkkuivat valot, ja me pysähdyimme koulutalolla. Vaivaloisesti horjuin kotiin, mielenliikutus oli tehnyt minut vapisevaksi. Minähän tiedän, että se Heilwigin puolelta ei ole mitään muuta kuin ystävyyttä, suloista, hellää naisenystävyyttä, ja osanottoa, vaikkakaan ei yksin sitä. Hän ei aavista mitään intohimosta, joka nyt kuohuu sisässäni; se olisi hänelle vierasta ja pelästyttäisi häntä. Minä tahtoisin temmata hänet syliini, peittää kuumilla suudelmilla hänen lempeät kasvonsa, puristaa itseäni vasten hänen hienoa vartaloaan — ja vaikka minun pitäisi kuolla tästä riemusta, tahtoisin minä autuudesta hurmauneena käydä kuolemaan.

Mutta minä en saa häntä pelästyttää, siihen on hän minulle liiaksi rakas ja pyhä. Onhan se sitäpaitsi mielettömyyttä: kuoleva, joka avorinnoin heittäytyy hehkuvaan elämään, musertumaan ja palamaan.

Kuinka rakkaasti hän minuun katsoi! Ah, Heilwig, kunpa voisin antaa sinulle jotakin hyvää, kunpa minun ei aina vain tarvitsisi ottaa! Minähän tahtoisin kuolla edestäsi — — —.

15. syyskuuta.

Tänä yönä näin unta, että olin jälleen terve. Lääkäri, joka lausui minulle kuolemantuomion, hän sanoi minulle nyt, että tulen elämään. "Kaikki tyyten parantunut, herra tohtori, aivan ihmeellistä; kuka olisi sitä uskonut! Hartain onnitteluni".

Ja silloin heräsin.

Minusta on kuin täytyisi uneni olla todellisuutta. Hengitys käy helposti ja kuulumattomasti, ei mitään painoa rinnassa, ja voin niin hyvin. Minä levitän käteni ja tahtoisin painaa jonkun sydämelleni.

Heilwigin, jos niin olisi mahdollista!

Onko se sitten niin kokonaan mahdotonta? Kuinka usein on ihmistaito neuvoton luonnon kaikki parantavan voiman edessä. Jospa lääkäri olisikin erehtynyt, jospa kuolemantuomio voitaisiinkin peruuttaa? Armoa, armoa tuomitulle!

Ah, saada elää — — Kaikilla olemukseni säikeillä ponnistelen minä hävitystä vastaan, nyt, kun rakastan. Sehän onkin selvää — rakkaus on elämää eikä milloinkaan kuolemaa.

Kun ajattelen — ei, en ajattele, ainoastaan uneksin, kuten paimentyttöset uneksivat kuninkaanpojasta, antaen mielikuvituksensa harhailla mittaamattomiin, kun uneksin, että Heilwig tulisi omakseni! Omaisuuteni sallisi kyllä minulle mennä avioliittoon hänen kanssaan, matkustaa aurinkoiseen etelään, Italiaan ja Egyptiin. Oi, kuinka hän saisi juoda maan kauneutta, ja minun rakkauteni ympäröisi hänet kuin kultainen viitta.

Kutsuisinko vielä kerran lääkärin? Viiteen kuukauteen ei hän ole enää minua koputtanut ja kuunnellut. Mutta ei, minä vapisen siitä, tahdon ensin vielä uneksia. Tahdon uneksia, että ruusut jälleen kukkivat ja satakielet laulavat, että suloiset tytönsilmät loistavat minulle, ja hellät sormet sivelevät hiuksiani, että vieno ääni minulle puhuu: "Berthold, sinä rakas, rakas mies."

3. lokakuuta.

Syksy on käsissä, se on tullut aikaiseen tänä vuonna. Kun kävelen peltojen poikki, tunnen kirpeän hampun tuoksun, ja naiset kylässä laittavat hamppuloukkuja kuntoon. Alakuloisesta lehtien putoamisajasta ei täällä kuusimetsässä mitään tiedä, mutta ei myöskään lehtimetsän väriloistosta, jolla syksy kuin paukuin ja trumpeetein tulee sisälle.

Vanha rouva Bühler'ini on tänään tehnyt minulle tulen uuniin. Se rätisi ja paukkui, ja hiljainen, kodikas savujuova tunkeutui raoista esille. Se tuoksui jo talvelta ja joulukuuselta. Hoitovieraat lähtevät myöskin pakoon; minä olen jo kauan sitten saanut heistä tarpeekseni, erikoisesti nuorista herroista, jotka eivät tiedä parempaa tekemistä, kuin hakkailla Heilwigiä ja kierrellä hänen koulutalonsa ympärillä. Sen osaamme me kyllä itsekin täällä Bergheimissä, Steiner ja minä. Steiner parka! Tunteeni häntä kohtaan tulevat jälleen huomattavasti lämpimämmiksi, sittenkuin Heilwig lahjoitti minulle ystävyytensä. Minä melkein säälin poika raukkaa huolimatta hänen kahdesta terveestä keuhkostaan.

Ensi viikolla tahdon hänen lukuseurassaan pitää esitelmäni. Olen pannut siihen paljon huolta, aivan kuin olisi se tohtorinväitöskirjani. Heilwig lausuu "Kello" -runon ja "Habsburgin kreivin" ja lisäksi vielä muutamia pienempiä. Pidän esitelmän vapaasti; kansaan vaikuttaa vain se, mikä tulee suoraan sydämestä. Minä toivon, etteivät hermoni jätä minua pulaan ja ääneni myöskään.

Julietta arveli tänään, etten ole pitkiin aikoihin näyttänyt niin terveeltä kuin nyt. Hän väittää, että minulla on oikein punaiset posketkin. Se on nyt turhaa puhetta se, sillä parhaimpinakin aikoinani olen aina ollut kalpea. Mutta kotona lasipalaseni edessä, jota rouva Bühler nimittää peiliksi, huomasin, ettei minun, mitä kauneuteen tulee, vielä pitkiin aikoihin tarvitse väistyä muiden miespuolisten kumppanieni tieltä.

15. lokakuuta.

Tuo suuri ilta on ohitse, ja minä olen tyytyväinen. Vihdoinkin olen taas jotakin _tehnyt_. Filosofit kyllä väittävät olevan tärkeämpää, että ihminen on hyvä kuin että hän tekee hyvää.

Mutta se on pötyä; ellei ole toista, ei ole toistakaan, ja hyvät teot ovat kaste, jota ilman meidän itsetuntomme täytyy kuivua.

Kello kahdeksan piti esitelmän alkaa ravintolan salissa. En voi sanoa, että olin täysin rauhallinen, sillä illallisateriasta en saanut palaakaan alas, mikä seikka Philipp'iltä, joka nouti ruoka-astian, houkutteli esiin iloisen hämmästyksen huudahduksen. Aivan hitaasti lähdin sitten astelemaan ravintolaa kohden. Oli kylmä, ja hengitys tuli suustani huurupilvinä. Siellä ja täällä kopisivat kiireiset askeleet kovettuneella tiellä, ja tummia haamuja katosi ravintolaan, josta leveä, kirkas valo lankesi tielle.

Ovella otti minut vastaan opettaja, joka oli yhtä hermostunut kuin minäkin, mutta vähemmän salasi sitä. Kun astuin saliin, oli se jo mustanaan ihmisiä. Räikeästi valaisevat, suojustimettomat öljylamput riippuivat matalassa mustuneessa katossa, tiheään asetettujen pöytien ääressä istui sekaisin miehiä ja naisia, jokaisella oluensa tai omenaviininsä edessään.

"Hanjörg, tänään ei saa polttaa", torui opettaja leikillisesti nuorta Berghofia, joka rakkaasti silmäili piippuaan.

"Ilman piippua tuntuu kuin palelisi toista jalkaa."

"Pistä se sitten kylmiltään suuhun", neuvoi hänen naapurinsa, "minulla paleltaa myöskin joskus jalkoja".