Part 6
Kuvernööri käveli pöydän luo, rumputteli sormellaan hetken aikaa sitä, päätti muuttaa keskustelun suuntaa, kääntyi sentähden uudelleen miehiin ja kysyi ystävällisesti.
"Seell' on suurii tukinhakkuit seell'."
"Toisinaan suurempia, toisinaan pienempiä," sanoi ukko.
"Sep' oll' lyst' ett' saa nehde teit," sanoi kuvernööri, "minu ole ain toivonu, ett' saa nehde niit' rakkait' maanmeehii, kuin niit suurii tukkii seelt alas föörää. Se maht' oll' hyvi ylös rakentava ja juhlallist', ett' laskii alas niit' suurii koskii ja niit' suurii jokii. -- Eike se sit ole riemullist' ja lystii, kun saa tavarans' rantamaa ja rahans' käte?"
"Joo herra kuvernööri, tahtoohan se olla välistä liijan hurjaa, tappeluitakin tahtoo syntyä, jahka vaan viinaa on saatavissa."
Kuvernööri käveli taasen pöydän luo, rumputteli hetken aikaa sormellaan pöytään ja näytti miettivän. Hän kääntyi hetken perästä jälleen talonpoikiin ja kysyi ystävällisesti.
"Mike asia teill' oli?"
Ukko ryki ensin, karisteli kurkkuaan sitten ja alkoi vihdoin: "Kansa siellä meidän puolessa on harjaantunut aina saamaan tarverahansa ja elatukseensakin apua kruunun metsistä," selitti ukko ja Heikki näki miten kuvernööri katsoi ukon suuhun ja näytti ikäänkuin nielevän jokaisen hänen sanansa, mutta ukko jatkoi kiihtyvällä innolla kuin Kalkkimaan pappi: "Viimeisinä aikoina on kruunun metsistä annettu niin sanottuja hakemuspuita."
"Hakemuspuu -- hakemuspuu -- mite se?" keskeytti kuvernööri. "Eiku seell' ole suurii komeit metsii?"
Ukkoa ällistytti hiukan, hän mietti hetken, että mitä se kuvernööri tuolla kysymyksellään takaa ajoi, mutta sanoi vihdoin: "Takamailla ovat suuremmat metsät, mutta joki- ja ojavarsilla ovat metsät nyryneet pienemmiksi."
"Metsät nyrineet, metsät nyrineet," mutisi kuvernööri ensin, mutta sitten näytti hän oivaltavan ukon tarkoituksen ja sanoi innostuen: "Niin seell' jokivarsill' kuuluu olevan semmottii kauniit' ja koreit' nurmikoit'."
"Mitä niiden kauneudesta, pellot ovat niin pienet, että akka hameellaan peittää ja ympärillä olevat rämeet ja räseiköt uhovat kylmää kuin jääkellari. Eivät ne ihmiset sielläkään elä sulalla päiväpaisteella, leipää sitä tarvitaan tahi pian rupee nälkä suolissa vonkumaan," arveli ukko vakavasti, mutta kuvernöörin nenä se vetäytyi hiukan kippuraan. Hän pyörähti pöydän luo, heläytti kelloa.
"Mine kesken vaktmestari tänne," jupisi hän puoli ääneensä ja pian vetäytyi tuo suurivatsainen herra sisään.
Ukko loi tuiman silmäyksen häneen ikäänkuin sanoakseen, ettei sinua olisi täällä tarvittu.
Kuvernööri sanoi suurivatsaiselle herralle pari kolme ruotsalaista sanaa. Viime mainittu kääntyi niin ylhäisen näköisenä miehiin päin ja kysyi: "Mitä teillä on asiaa?"
Ukko loi kysyvän katseen ensin häneen, sitten kuvernööriin. Nähtyään kuvernöörinkin odottavan vastausta, ei ukko käsittänyt mitä tämä merkitsi.
Heikkikin, joka oli kuvernöörin ystävällisestä käytöksestä jo hyvin kodistunut, alkoi nähtyään tuon suurivatsaisen herran kopean käytöksen, hämääntyä uudelleen. Hän oli jo päättänyt kysyä neuvoa torpanrakennusasiassakin, mutta nyt häntä taasenkin alkoi epäilyttää.
Kun kaikki neljä miestä olivat siinä tuokion toisiaan käsittämättä vastakkain seisoneet ja tähystelleet toisiaan, kääntyi kuvernööri vahtimestariin ja sanoi jotakin.
"Herra kenraali tahtoo, että selitätte asianne ylös uudelleen, hän ei ole oikein ymmärtänyt teitä," sanoi vahtimestari, kääntäen suurta vatsaansa ukkoon päin.
Ukko nyrpisti ensin nenäänsä, katsoi sitten kuvernööriä silmiin, mutta nähtyään hänen ystävälliset kasvonsa, alkoi hän uudelleen selittää:
"Viime aikoina on yhä vähentämistään vähennetty puiden antia talonpojille kruunun metsistä, vaikka sahain omistajille on niitä myöty kymmeniä tuhansia puita vuodessa. Vähäiseksi ei olisi ollut arvattava se ansio, minkä talonpojat olisivat saaneet ostamalla puita kruunun metsistä ja lauttaamalla sekä myömällä niitä markkinapaikalla. Mutta tänä vuotena ei ole talonpojille puita annettu ei suurimpaankaan tarpeeseen, ei edes ole myöty suksi- eikä reenjalaspuitakaan. Sentähden on kansa joutunut sellaiseen hätään, ettei tuumaa tulevaa millä eletään, millä verot ja ulosteot maksetaan. Olemme sentähden tulleet herra kenraalilta kysymään, onko tämä kansan ahdistus ylempää tullut, vai ominpäinsäkö se metsäherra kansaa näin kuristaa."
Heikki seisoi ja ihmetteli siinä, kun kuuli ukon kuvernööriä herra kenraaliksi sanovan. Mutta kuvernööri kääntyi vahtimestarin puoleen, joka hänelle tulkitsi miesten valittavan sitä, ettei heille kruunun metsistä myöty suksi- eikä reenjalaspuita, sekä kysyvän herra kenraalilta, että onko hän kieltänyt metsäherraa niitä reille myömästä, vai onko metsäherra omin päinsä heittänyt niiden myönnin.
Kuvernööri puisti päätään ja koetti selittää miehille, ettei hän ole kieltänyt metsäherraa tarvepuita myömästä, eikä luultavasti metsähallituskaan. Paremmaksi vakuudeksi kertoi hän vielä tämän ruotsiksi käskien isovatsaisen herran selittää se miehille. Tämä selitti nyt miehillä: "Ei herra kenraali ole kieltänyt metsäherraa myömästä puita, eikä muutkaan, vaan on metsäherra omin päinsä heittänyt niiden myönnin talonpojille."
Miehet tuskin korviansa uskoivat. Jos kuka muu olisi heille sanonut, että koko kansan ahdistus onkin vaan metsäherran ominpäistä tekoa, eivät he sitä olisi uskoneet, mutta nyt kun he olivat kuulleet kuvernöörin omasta suusta, niin täytyihän heidän se nyt uskoa. He siis pyysivät vielä herra kenraalin apua siihen, että kansalle ruvettaisiin antamaan taasenkin puita niinkuin ennenkin.
"Joo, joo -- kyllä mine, kyllä mine," sanoi kuvernööri ja taputteli miehiä olkapäälle, "kyllä mine, kyllä mine; minä kirjoitta sinne Metsähallitus ja Senaatti, ne kaikki ole tuttu minu," ja hän kävellä viuhtoi edestakaisin lattialla, viittoi miehille käsillään ja vakuutteli yhä vaan, että: "kylle mine, kylle mine," tuli taas miesten luo ja taputteli heitä.
"Kysynkö nyt torpan perustamisesta?" kuiskasi Heikki ukolle.
"Kysy vaan," sanoi ukko.
"Tuot ... tuota," alkoi Heikki takeltaa ja kuvernööri sen huomattuaan pyörähti aivan Heikin eteen ja katsoi niin ystävällisesti häntä silmiin. "Tuot ... tuota, minä laitoin torpan hakemuksen, mutta metsäherra ei vielä ole käynyt syynäämässä, vaikka siitä on jo kulunut kaksi vuotta, niin minä ajattelin kysyä, että saisikoon tuota ruveta torppaa laittaman kruunun metsään nyt jo heti. Ovat ne muutamat muutkin laittaneet torpan, ennenkuin metsäherrat ovat syynäämässä käyneet, tohtisikoon tuota tehdä samalla lailla?"
Kuvernööri kääntyi taasenkin suurivatsaisen herran puoleen, joka tulkitsi kuvernöörille Heikin kysyvän, että tohtisikohan tuota ruveta torppaa laittamaan kruunun metsään, jos menettelisi samalla lailla, kuin muutkin ovat torppaa laittaessaan menetelleet.
"Joo, joo -- teke sinä vaan niinkuin muutkin teke, kyllä se passa," sanoi kuvernööri taputellen Heikkiä hartioille ja hän käski vielä tulkinkin selittää Heikille että kyllä hän torppaa saa laittaa, kun vaan menettelee samalla lailla kuin muutkin ovat torppaa laittaessaan kruunun metsiin menetelleet.
"No hyvästi nyt sitten ja hyvin paljo kiitoksia, kun herra kenraali on antanut meille hyviä neuvoja ja lupauksia," sanoi ukko kumartaen.
Kuvernööri pisti kätensä taskuun, kaivoi sieltä yhden markan. "Hyym," sanoi hän ja pisti sen ukon kouraan. -- Ukko hölmistyi vähän, että mitä se kuvernööri nyt hänelle tunkee.
"Pide sine vaan se, pide sine vaan," sanoi kuvernööri taputellen ukkoa olkapäälle.
Ukko epäili hiukan, pisti kumminkin rahan taskuunsa, kiitti ja sanoi: "Hyvästi nyt herra kenraali."
"Hyvesti, Hyvesti," sanoi kuvernööri ojentaen ukolle kätensä.
"No totta te nyt koetatte meitä puoltaa," sanoi ukko pudistaen kuvernöörin kättä.
"Kylle mine, kylle mine," sanoi kuvernööri taputellen miehiä olkapäälle. "Kylle mine, kylle mine," huusi hän vielä etumaiseen huoneeseen asti miesten perään, sitten hän kääntyi pöytänsä luo, rumputteli sormillaan siihen ja mutisi:
"Niin, niin se on -- järkähtämättömänä seisoo tämä kansa uskollisena esivallalleen. Fenomaanien vihan purkaukset eivät tähän vakavaan kansaan paljoa vaikuta. Koettakoot he vaan huutaa niin, että koko maailma on ääntä täynä, kuinka muka suomalainen kansa ja ruotsalaiset virkamiehet ovat toisistaan vieraantuneet, eivätkä ymmärrä toisiaan, niin, koettakoot vaan; mutta pienimmissäkin vastuksissa kääntyy suomalainen talonpoika turvallisesti ylempienkin virkamiesten luo, kuni kiltti lapsi isänsä puoleen, sillä hän tietää että sieltä hänen ei milloinkaan tarvitse avutta palata. Vuosisatojen kulkiessa on Suomen kansa ruotsalaisen sivistyksen turvissa versonut siksi, mikä se on, ja tätä historian työtä on mahdoton hävittää."
Siihen suuntaan ne kulkivat herra kuvernöörin ajatukset ja hän tuli tästä niin liikutetuksi, että vesikarpalot helmeilivät silmäloukosta.
Mutta hiljalleen hiiviskelivät ukko ja Heikki virkahuoneiden läpi, pysähtyivät etehisessä turkkiaan vyöttämään, laskeusivat rappusia alas ja tulivat kadulle.
Heikki oli nyt saanut niin paljon uutta ajattelemista, ettei hän joutanut huomaamaan tuota kirjavaa vilinää kaupungin kaduilla. Hän mietti vaan, miten sopivimmin saisi kelin aikana rakennusaineita talon paikalle, jotta edes vähäkään saisi huoneiden alkua ensi kesänä. Mutta kaikkea tätä ei Heikki voinut ajatella Kaisunkin johtumatta hänen mieleensä. Hän tunsi vastustamattomana halun tavata Kaisua ja puhua hänen kanssaan yhteisen kodin laitosta.
"Menepä nakkaamaan hevoselle heiniä, minun pitää pistäytyä tuolla rautapuodissa," sanoi ukko muutamassa kadun kulmassa Heikille.
Niin sanoen erkanivat miehet kumpikin haaralleen. Ukko käveli rautapuotia kohden. Oli kuin vuosikausia painanut raskas taakka olisi hänen hartioiltaan pudonnut.
Monta kertaa oli hän hartaasti rukoillut, että Jumala lainaisi korkealle esivallalle viisautta toimimaan niin, että kansa tuntisi itsensä onnelliseksi. Mutta tästä huolimatta oli kansan tila käynyt yhä ahtaammaksi. Sitä ei ukko ollut voinut olla sydämessään nureksimatta.
Monta kertaa oli hän tuntenut sisällistä tyytymättömyyttä esivaltaa vastaan. Ja tämä se oli, joka raskaana taakkana painoi hänen omalla tunnollaan. Tiesihän hän että jokaisen tuli olla esivallalle alamainen, ja ettei esivaltaa ole muutoin kuin Jumalalta, sekä että, joka itsensä esivaltaa vastaan asettaa, se on Jumalan säätyä vastaan. Hän oli koettanut etsiä esivallan menettelyyn puolustavia syitä, hän oli koettanut olla koko metsäseikkoja ajattelematta ja hän oli vihdoin koettanut rukoilla, että Jumala laittaisi niin, ettei hänen tarvitseisi napista Häntä ja Hänen esivaltaansa vastaan. Mutta kaikki turhaan. Aina vaan hän tunsi pahan sydämensä napinaa ja aina vaan lisäsi tämä ristiriita hänen sisällistä kärsimistään.
Mutta nyt, nyt sai hän tietää, ettei koko kansan ahdistus laisinkaan ollut esivallan tahdosta. Mikä huojennus! Ukon sydän murtui tätä ajatellessa. Kirkas vesikarpalo kiilui tuolla silmäloukossa ja rinnasta kohosi harras kiitos ylös Jumalan luo -- --.
"Kyllä tässä on poika, joka ei paljon herroja passaa; ei p--e vieköön; olkoon kuinka hyviä tahansa, niin tämä poika ei passaa, ei!" kuuli ukko takanaan vannottavan.
Tahtomattaan kääntyi ukko taakseen katsomaan ja näki siellä Raution Aapon katuvierellä tikkaa ampuvan.
"Kyllä se on isäntä sillä lailla, että nuista on isävaari viisi vuotta velliä keittänyt ja vielä nytkin ovat tuommoiset tönkit," ja hän osoitti suuria nyrkkiään ukolle, "ja jos eivät nämä auta, niin turhaa on herroilta armoa kerjätä."
Ukko loi terävän katseen Aappoon, joka tuiskahti seinää kohden, huojui siinä hetkisen, astui sitten muutamia askelia eteenpäin, tuiskahti kadun puolella olevaa lumipalletta vastaan ja huojui siinä, kunnes sai taasen muutamia askelia otetuksi ja pääsi ukon luo.
"Hih!" äänsi hän hillityllä äänellä, sujautteli polviaan ja lyykisteli siinä ukon nenän edessä. "Hih! kiljasenko oikein?"
"Elä veikkonen kiljase, vievät putkaan."
"No eikö se köyhä saa kiljastakaan?" sanoi Aappo hilliten itseään, "no saapiko tässä hengittää?"
"Saa sitä hengittää."
"Lupasivatko ne herrat köyhänkin hengittää?"
"Saa sitä hengittää."
"No mitä ne muuta lupasivat?" kysyi Aappo itseään hilliten ja ukko huomasi, ettei se Aappo niin peräti päissään ollutkaan.
"Kuvernööri lupasi meille puita kruunun metsästä."
"Vai lupasi, mutta eihän lupaus taloa hävitä," sanoi Aappo vetäen taasenkin nuo leveät kasvonsa pilkalliseen hymyyn, "nehän ovat kaksi eri asiaa, lupaus ja lupauksen täyttäminen."
"Senpä häntä pian saat nähdä," arveli ukko.
"No odottakaa, vaan elkää pitkästykö," sanoi Aappo lyyhäten muutaman askeleen sillä kohdalla olevaa porttia kohden.
"No kyllä kai se kuvernööri lupasi."
"Vai lupasi, hih, kun on lysti! Eikö se kiljasta luvannut?"
"Ei."
"Vaan jos minä kiljasen, hiih!" -- ja hän kiljasi lujemmin.
"Elä kilju, tuolta tulee poliisi."
"Hiih! -- Huuh! -- Hiuh! pani Aappo ja lyyhäsi portista sisään.
"Oi Jumalani!" huokasi ukko ja taasenkin kävi hänen mielensä niin raskaaksi.
III.
Pakkanen kiihtyi yhä kiihkeämmäksi. Taivas kävi hailakaksi ja lumi natisi niin kuivakkaasti reen jalaksen alla, kun Seinustan emäntä, ukko ja Heikki saapuivat markkinoiltaan kotiseuduilleen. Metsät olivat pukeutuneet tuuheaan kuuravaippaansa. Tähdet kiiluivat niin yksitoikkoisen näköisinä äärettömässä avaruudessa ja kuu mollotti kalman kalpeana taivaslaella. Ihmiset olivat vetäytyneet asuntoihinsa. Missään ei liikettä näkynyt. Lehmät inuivat niin surkeasti mataloissa läävissään. Hevoset kytröttivät selkä koukussa parsissaan. Pakkanen paukkui seinissä ja pirttien nurkissa eivät kuurakinokset olleet harvinaisia. Koko luonto oli niin toivottoman kolkko.
Ihmissydämetkin näyttivät kylmistyneen. Toimeentulo oli uhkaavampi ja tulevaisuus kolkompi kuin koskaan ennen.
Mutta kun Seinustan ukko pääsi kumppaniensa kanssa kotiin, peittivät jo seuraavana päivänä sakeat huurupilvet koko luonnon. Pakkanen oli hiukan laimentunut ja aurinko vaipui ruskean punaisena laskulleen.
Tuommoisena, suotuisampia oloja ennustavana huurupilvenä levisi Valtimon kylässä tieto siitä, mitä kuvernööri oli Seinustan ukolle ja Heikille luvannut. Kyläläiset kiiruhtivat oikein miehissä Seinustalle tiedustelemaan, että oliko tuossa perää tahi keulaa, mitä kylällä kerrottiin. Ukko selitteli liitoin laatoin koko retkensä kuvernöörin luo. Kuvernöörin lupaus puiden saannista oli kyläläisten mielestä yhtä varma merkki aikojen paranemisesta, kuin iltarusko ilmojen lauhtumisesta.
Entiseen tapaansa alkoivat siis valtimolaiset käydä sahan patruunien ja tukkiporvarien luo tukkikontrahtia hieromaan. Mutta näitäpä ei ollutkaan niin helppo uskottaa, että kuvernööri voisi heille puita toimittaa. Vaan kun kontrahdit tehtiin käytännössä olevalla tavalla, jonka mukaan talonpojan tuli sitoutua maksamaan porvarille käsirahasta kuuden prosentin korko ja päälliseksi suorittamaan pari markkaa sakkoa jokaiselta tukilta, jota talonpoika ei ensi kevännä voisi kontrahdin mukaan porvarille toimittaa, niin suostuivat kumminkin porvarit tekemään tukkikontrahtia ja antamaan käsirahoja niille talonpojille, joilla vielä tiedettiin olevan sen verran omaisuutta, että heiltä voitaisiin mainitut käsirahat korkoineen ja sakkorahoineen takaisin saada, jos eivät voisikaan keväällä kontrahtia täyttää. Näin siis saivat valtimolaiset kruunun verot suoritetuiksi ja vähän rahaa muihinkin kipeimpiin tarpeisiin.
Ensi pulasta oli päästy ja voitiin nyt elää parempien aikojen toiveissa.
Viikot ne vierivät. Seinustan ukko ei enää hevosen perillä kulkenut. Siinä kotosalla hän korjaili astioita ja kaperteli yhtä ja toista talon tarvetta heittäen ulkotyöt nuorempien tehtäväksi.
Heikki oli talon toimissa vielä niinkuin ennenkin.
Vasta keväämpänä aikoi hän ruveta omiin elämiinsä. Pirtin ja navetan hirret piti saada kelin aikana ojan varteen vedetyiksi, jotta voisi niitä kevätvedellä paikoilleen laskea.
Kruunun metsästähän sen kruunun torpparin oikeastaan rakennuspuut olisi pitänyt saada ottaa. Mutta kun ei torpan rakentamislupaa vielä ollut, niin oli Seinustan ukko luvannut Heikille nämät rakennuspuut omasta metsästään, sillä eihän kruunun metsään luvatta ollut hyvä mennä. -- Mutta yhä useammin alkoivat kyläläiset pistäytyä Seinustan ukolta kysymässä, että eikö jo kuuluisi mitään kuvernöörin lupausten täyttämisestä. Vaan eihän siitä mitään kuulunut. Kuvernöörin suusanalliseen lupaan eivät valtimolaiset tienneet luottaa, vaan odottelivat, että kuvernööri toimittaisi metsäherralle määräyksen antaa heille puita. Tätä määräystä he nyt odottelivat.
Yhä useammin heltyi työase ukon kädestä. Hän istuskeli pitkät ajat niin miettivän näköisenä. Usein heitti hän työnsä siihen paikkaan, meni kirjahyllynsä luo ja etsi sieltä jotain lukemista. Ryhtyi taasen iloisemman näköisenä työhönsä ja hyräili siinä kaperrellessaan jotain virren värssyä.
Eräänä iltana tuli metsänvahti käymään Seinustalla. Usein hän siellä pistäysikin näinä pitkinä iltapuhteina. Hän oli käynyt metsäherran luona kirkolla ja kertonut mitä kuvernööri oli Seinustan miehille luvannut.
"Mite p--e sille kuvernöörill' on kruunun metse kanss' tekemist'. Joka paikka se nokkans' piste, se sen turkase sotakoukku," oli metsäherra kiroillut. Ei ollut aikonut antaa muruistakaan, Valtimon kylän metsän rosvoille.
Kun metsänvahti oli valittanut, että vahtiminen käy vaikeaksi, jos ei valtimolaisille puita anneta, oli metsäherra sanonut:
"Hakka sine vaa pikku murunen joka puu, kun varkan jelelt löyty."
Pian leveni ympäri kylää tieto siitä, ettei metsäherra ollut aikonut antaa valtimolaisille puumuruistakaan. Tietämättään tahtomattaan kerääntyi eräänä päivänä joukko Valtimon kylän miehiä Seinustalle.
Raution Aappo lyyhäsi etukynnessä pirtin ovesta sisään. Seinustan ukko istui lavitsalla ja vuoleskeli ämpärin vannetta. "Istukaa," sanoi ukko tulleille ja miehet vetääntyivät istumaan ympäriinsä Seinustan pirtin penkeille. Pian haettiin Seinustalle metsän vahtikin. Tämän tuli uudelleen kertoa, mitä kaikkea metsäherra oli hänelle sanonut.
"Hakka sine vaa pikku murunen joka puu, kun varkan jelelt löyty," lopetti metsänvahti nytkin kertomuksensa.
Miehet katselivat neuvottomina toisiaan.
"No eikö se kuvernööri sanonut, ettei kukaan ole kieltänyt metsäherraa kansalle puita antamasta?" sanoi vihdoin joku.
"Niin kai se sanoi," todisti ukko.
"Hm! -- Hm! -- Hm!" kuului sieltä täältä joukosta ja miesten kulmat ne vetääntyivät tyytymättömyyttä osoittaviin poimuihin.
"No enpähän muuta osaa sanoa, kuin että aika aikaa kutakin, sanoi pässi, kun päätä leikattiin," pisti vihdoin Aappo.
Samalla pistäysi Seinustan emäntä pirtin ovesta sisään. Mistä lienee ulkokausteelta tullut.
"No vielä se emäntäkin elää, peijakas soikoon, kun se on aina yhtä keppelä. -- Mutta missä täällä ylkämies on?" ehätti Aappo emännälle vastaan.
"Niin Heikkikö?" sanoi emäntä, "eihän se nyt jouda pirtin nurkissa venymään, joka on semmoisessa puuhassa sen torppansa kanssa. Kait se jo ensi viikolla lähtee metsään rakennuspuita hakkaamaan," sanoi emäntä.
"Vai niin, vai niin, vai jo ensi viikolla. No ei siellä jouten ole Heikin hellukaan, siellä se karttaa, kehrää ja kutoo, hyppää, laulaa ja tanssii; kasvattaa lehmiä ja lampaita uuden talon tarpeeksi; no siinähän on vähän hommakasta tyttöä," lörpötteli Aappo emännälle.
"Lieneekö tuo Heikin hellu, kuka heistä selvän saanee nuista nykyajan nuorista. Tässähän tuo kisailee muitten tyttöin kanssa iltakaudet, päivät tekee työtä kuin hevoinen, laskee leikkiä ja laulaa. Aivan se on kuin olisi painon alta päässyt, sitten kuin kuvernööri lupasi ruveta mökkiä laittamaan. On kuin olisi eri mies," selitti emäntä.
Mutta Aapon suu se vetäysi pilkalliseen hymyyn kuullessaan emännän mainitsevan kuvernöörin luvasta.
"Niin, kuvernöörihän se on luvannut muillekin puita kruunun metsästä, mitä me muuta tarvitsemme, metsään joka mies," komensi Aappo.
"Hahhahhahhah," kuului sieltä täältä, mutta useimmat miehistä rypistelivät kulmakarvojaan ikään kuin sanoakseen: "Ei passaa."
"Mikä meitä estäisi?" väitti Aappo, "kun kuvernööri on kerran luvannut."
"Ei se kuvernööri meitä suoraan metsään luvannut, lupasi vaan hankkia metsäherralle määräyksen antaa meille puita," selitti ukko.
"Lupa kuin lupa," väitti Aappo.
"Varastamista se kumminkin on," todisti ukko jyrkästi.
Siihen suuntaan keskustelua jatkettiin myöhäiseen iltaan, kunnes kukin hajaantui Seinustalta kotiansa yhtä neuvotoinna kuin oli tullutkin.
Pian sen jälkeen kerrottiin kylällä, että kruunun metsää oli useilla tahoilla kaadettu oikein summissa. Mutta kuin Seinustan ukolle kerrottiin näistä varkauksista, tunsi hän sydämessään niin kipeän vihlaisun. Hän koetti työskennellä, mutta siitä ei tullut mitään. Hän koetti lukea, mutta ajatukset eivät koossa pysyneet. Aina vaan pyörivät hänen mielessään nuo metsän varkaudet.
Tuli sitten metsänvahti yhtenä iltana taasen käymään Seinustalla. Hän oli aseilla varustettu ja kertoi käyneensä kirkolla. Hän oli mennyt sinne neuvotellakseen metsäherran kanssa, miten salaa kaadettujen puiden kanssa olisi meneteltävä. Mutta metsäherra oli suuttunut silmittömäksi, kuultuaan että metsästä löydetyt puut olivat vielä rikki hakkaamatta.
"Enkö minä sull' sanonu, että ne kaikki piri tehä pieni mirunen, aiva tein kokonen," oli metsäherra sanonut. Täin kokoseksi näet oli metsäherra käskenyt varastetut puut silpoa kaikki tyyni.
"No, kenellä sitä aikaa on?" kysyi ukko.
"Niin, näette, maksetaan hakkuumiehille palkka," sanoi metsänvahti.
"No, jo kies avita keksivät valtimolaisille uuden ansiopaikan," sanoi tuo muutoin niin totinen ukko ja veti suunsa pilkallisen hymyyn, "mutta kenen kukkarosta nuo hakkuupalkat otetaan?"
"Tietysti kruunun kassasta," selitti metsänvahti.
"Hohhohhoh! -- Ei tälle elämälle enää tiedä, itkeekö tälle vai nauraa," sanoi ukko hilliten itseään, "no on niitä tähän aikaan muitakin hulluja, jotka polttavat tavaransa oman nenänsä alla, samalla kuin lapset nälissään ruikuttavat. -- Mutta mitä sinä nuilla aseilla aijot toimittaa?"
"Niitä on määrätty suuri joukko lisävahtejakin, joilla kaikilla on aseet. Metsäherra sanoi, että kerrassaan on metsän varkauksista loppu tehtävä, ja sanoi se vielä muutakin," sanoi metsänvahti ja veti hänkin suutaan pilkkahymyyn.
"No mitä sitten?" kysyi ukko ja vuoleskeli ämpärin vannetta.
"Sanoi laitettavan tänne sotaväkeä, jos ei muu auta."
"Kas, sillä lailla! -- Mutta olisipa hupaista tietää, mikä pataljoona tänne komennetaan."
"Vielä maksetaan päärahaa metsänvahdille jokaisesta varkaasta, jonka hän toteen saa."
"No niin, aivan kuin metsänpedoista."
Viikkoja kului taasenkin. Vahtia oli kruunun metsässä suuret joukot hiihtämässä, kirveet, pyssyt ja miekat mukana. Kun he löysivät kaadetuita puita metsistä, jokien ja ojien varsista, hakkauttivat he kaikki ne pieniksi pirstaleiksi. Kymmeniä ja satojakin sahatukkia sämpättiin toisinaan ihan yhteen kasaan. Kyläläiset pyysivät saada ostaa näitä salaa kaadettuja puita, mutta rehellisimmällekään miehelle ei niitä myöty ei kappalettakaan.
Ojien ja jokien varsissa olevat maanomistajain niityt turmeltuivat silvotuista puista. Niittyjen omistajat kiroilivat tämmöistä mielivaltaista menettelyä ja puivat taskuissaan nyrkkiä metsäherralle. Suuttumus metsäherraan oli yleinen.
Kaiken tämän keskellä voi Seinustan ukko niinkuin voi päiväpaisteessa. Kun kyläläiset kirosivat metsäherraa, koetti ukko puollustaa häntä. Hän koetti heille selittää, että metsän varkaathan eikä metsäherra olivat syypäät onnettomuuteen. Paljon oli toki miehiä, jotka puolittain myönsivät niin olevan. Toiset eivät vastanneet mitään. Toiset taasen suututtelivat ukollekin.
"Ettekö näe," arvelivat he, "että kruunun palkkaamat työmiehet sämppäävät kruunun puita, minkä ehtivät. Olisi toki toista, jos köyhä kansa saisi niillä nälkäänsä sammuttaa. Eihän kruunu itsekään näy sillä väliä pitävän, miten sen omaisuutta haaskataan."