Part 7

Siihen suuntaan puollustelivat he metsän varkautta. Mutta Seinustan ukko oli rauhaton kuin koira ukonilmalla. Ei työ, ei ruoka eikä unikaan enää hänelle maistunut. Hän koetti rukoilla, mutta epäilyksien pilvet hämmensivät rukouksen. Tuo Kristuksen vertaus valtakunnasta, joka erkanee itseään vastaan, oli lakkaamatta hänen mielessään. "Jokainen valtakunta, joka erkanee itseään vastaan, tulee kylmille, ja huone lankee huoneen päälle," niin oli Kristus itse sanonut.

Täällä käy kruunu ympäri ikäänkuin kiljuva jalopeura, etsien kenen hän saisi niellä. Täällä heittäytyy kansa rikolliseen elämään. Täällä kiroo ja uhkaa virkamies talonpoikaa ja talonpoika virkamiestä. He ovat erinneet toinen toistaan vastaan. Onko siis kerran vielä se aika tuleva, jolloin nämät seudut ovat taasenkin autioina erämaina, jolloin nämät rakkaat kotiseudut joutuvat jälleen metsäeläinten ja ilman lintujen valtaan?

* * * * *

Lotvonen oli mennyt käymään kirkolle. Koko kylän väki kerääntyi seuraavana pyhäiltana kirkkosanomia kuulemaan Lotvoselle. Muiden mukana meni sinne Seinustan Heikkikin. Iltahämärä oli jo pirtin pimittänyt, kun Heikki astui sisälle. Ympäri pirttiä istui siellä kyläläisiä. Sivupenkin puolella istuivat miehet ja tuolta karsinasängyn puolelta kuului kylän tyttöjen kuherrusta. Heikin sydän sykähti niin omituisesti. Hän luuli kuulleensa tutun kirahduksen tuolta tyttölaumasta. Hän koetti kuunnella, mutta sen koommin hän ei eroittanut ikävöityä ääntä. Mutta siitä huolimatta valtasi hänet niin suloinen tunne. Hän tunsi sydämensä sisimmässä vakuutuksen, että Kaisu oli saapuvilla.

Pian raapasi talon vaimoista joku tulitikulla valkean, sytytti päreen ja pisti pihtiin. Miehet jaarittelivat siinä yhtä ja toista ja tytöt nauraa hikattivat tuolla karsinan puolella. Mutta pian koveni tyttöjen ääni vallattomaksi rähäkäksi.

"So pojat!" sanoi silloin Raution Aappo ja lyyhäsi keskelle laattiaa, "hyväsille! -- Ei nuo ennen saaneet tytöt noin omin päinsä räyhätä." Samalla sieppasi hän muutamalta talon piijoista huivin, kääri sen patukaksi ja alkoi kyörätä poikia tyttöin luo pariansa etsimään.

"Mitä minä itsestäni surulliseks heitän, Kyllähän mä pienet surut ilollakin peitän, Fralla lalla laa ja laulaa saa."

Niin se Aappo lauleli siinä, viskeli poikia käsipuolesta tyttöjä kohden ja läiski heitä patukalla selkään.

"No hyvä juttu!" sanoi hän keksittyään Heikin, tarttui hirveän suurilla kourillaan Heikin jäntevään käsivarteen ja tuuppasi hänet ihan Kaisun nenän eteen.

"Se rakkauden riekale, Joka rinnassa raksuttaa, Ei taida ennen sammua, Kuin kuolla kupsahtaa."

Niin lauleli Aappo siinä Heikin selän takana ja tirkisti tavallisella veitikkamaisuudellaan Kaisua silmiin.

Pian olivat pojat itselleen parit valinneet ja eri tahoilla pirttiä hajaantuneet istumaan. Aappo vaan lyyhäsi patukka kädessä parista pariin ja tiedusteli pojilta, että "oletteko hyvät". Mutta eiväthän ne kaikki hyviä olleet, tahtoivat muuttaa paria ja silloin se Aappo ajoi patukan kanssa tyttöä toisen luo ja kyöräsi sieltä parempaa takaisin.

Hupaisesti kului aika vilkkaassa leikissä, kunnes vihdoin Lotvosen isäntä tunkeusi lumisena pirtin ovesta sisään. Pyryilmaksi oli ulkona paneutunut ja takkala suksikeli oli isäntää viivyttänyt. Nyt hän seisoi kumminkin siinä väkijoukon keskellä ja puisteli lunta vaatteistaan.

Miehet tiedustelemaan, että mitä sinne kirkolle kuuluu, mutta eihän sinne mitään erinomaisempia kuulunut. Vallesmanni oli vaan viime sunnuntaina kuuluttanut kunnan verorästiä neljäntoista vuorokauden kuluessa maksettaviksi, tahi muutoin tulee ryöstö. Miehet katselemaan toisiaan silmiin, että mihin niillä kunnan veroilla niin kiire oli. Vasta vuoden loppupuolellahan niitä ennen oli ryöstön kautta peritty. Ja sitähän se Lotvonenkin sanoi käyneensä Niiralan herralta tietelemässä, että mihin niillä niin kiire oli, mutta Niiralainen oli selittänyt, ettei siltä entiseltä esimieheltä oltu vielä kunnan tiliä ennen kannetuista rahoista saatu ja siksi täytyi nyt kuntalaisilta tarvittavat rahat ryöstää.

"Hm! Hm! Hm!" murisivat miehet tyytymättöminä, mutta Raution Aappo se vihelti pitkään ja sanoi vihdoin: "Kyllä susi syitä saa, kun mieli lampaan lihaa tekee."

Isäntä kaivoi sitten tukun Amerikan kirjeitä ja sanomalehtiä taskustaan. Heikki jakoi ne omistajilleen. Lopuksi veti Lotvonen esille erään paperin. Niiralainen oli sen antanut hänelle ja selittänyt sen olevan valtakirjan kahden viikon päästä pidettävään kunnan kokoukseen. Silloin pidetään näette kokous, jossa kysytään, haluavatko kuntalaiset heittää kansakoulua varoillaan kannattamasta.

"See!" huusivat kaikki ihastuen. Pian työnnettiin valtakirja Heikille, jonka tuli ruveta nimiä alle kirjoittamaan. Ukot pistelivät puumerkkiä oikein tukuttain valtakirjan alle. Mutta Raution Aappo se kertoi miehille tarinan hiiristä, jotka kokouksessaan päättivät ripustaa tiuvun kissan kaulaan. Vaan siitä syntyi sitten toinen kysymys, nimittäin se, kuka tämän urostyön ottaisi tehdäkseen.

* * * * *

Kalman kalpeana kajasti vanha taivas höyrypilvien välitse aamukoin rusottaessa. Tuuli vinkui nurkissa, levottomina ajelehtivat pilvet taivahalla ja lumi tuprueli nietoksiksi huoneiden ympärille. Siitä syystä höröstyi seuraavana aamuna Heikin hirren hakkuuseen lähtö sydänmaalle. Tuuli yltyi yltymistään, että ikkunaruudut särisivät. Pilvet sakenivat niin, että koko maa verhoutui juhlalliseen hämärään. Sitä seurasi niin ankara lumipyry, ettei silmiään auki saanut. Heikin täytyi heittää lähtö tällä kertaa kokonaan. Tuli hirmuinen myrsky.

Seuraavana päivänä oli ilma lauhtunut ja lumi käynyt niin mädäksi, että lapset tekivät lumiukkoja pihalla. Kyläläinen kyläläisen perästä tuli Heikin luo kirjoituttamaan kirjettä Amerikaan. Samaa säveltä vetivät kaikki kirjeiden kirjoituttajat. Siitä syystä tulivatkin kirjeet niin yhtäläiset, että Heikki tiesi jo ulkoa, mitä niihin pantaisiin.

Nyt otan pännän käteeni ja mustepullon eteeni ja saan tietää antaa, että me voimme hyvin ruumiin terveyden puolesta ja sitä samaa kallista Herran lahjaa toivotamme sinullekin. Kovin on täällä nyt ahdas aika. Kruunun metsistä ei enää saada mitään. Maa on "inteknattu" porvarille. Ruoka on kaikki ja raha on kaikki, ettei ole tietoa miten kesään päästään. Ryöstö on tulossa kunnan veroista ja siihen menevät ainoat lehmät. Sentähden ajattelin kysyä, että etkö sinä voisi lähettää minulle ja Aapolle ja Jussille "tikettiä" ja vähän rahaa, että pääsisimme sinne. Eikä nyt muuta tällä kertaa, vaan voi hyvin ja elä terveenä.

Semmoisia kirjeitä kirjoitteli Heikki monta kymmentä ja kaikki ne lähetettiin tuonne kaukaiseen meren takaiseen maahan, johon kansan pelastuksen toivo nyt alkoi kääntyä.

Illan suussa alkoi ilma kilpistyä pakkaseksi. Tuli mainio suksikeli. Valtimolaiset alkoivat oikein miehissä varustautua kirkolle. Jolla vielä jotakin ottamista oli, sen oli huoli pidettävä, ettei ryöstömies taloon pääsisi. Lehmät olivat "kirjan päälle" kirkonkylän porvareille annettavat. Muuta keinoa ei enää ollut. Lotvonen ja Seinustan ukko olivat koko kylässä ainoat, jotka vielä omin varoinsa läpi pääsivät. Seinustan Jussi lähti heidän verojaan maksamaan. Pariin kymmentä miestä varustausi suksille.

Omituisesti pamppailivat miesten rinnat siinä hiihdellessään. He tiesivät nyt olevansa retkellä, joka kerrassaan lopetti heidän elämisensä. Ehdottomasti johtuivat mieleen menneet ajat. Oli toisinaan juuri tähän aikaan vuodesta ansaittu sillä ajalla, mikä nyt kului rahain etsintään, enemmänkin kuin mitä kunnan veroihin tarvittaisiin. Kunpa olisi osannut silloin enemmän säästää, niin, kunpa -- kunpa --

Mutta samaan aikaan kuin valtimolaiset hiihtivät kirkonkylää kohden, istui Niiralainen kamarissaan ja kirjoitteli. Samalla kuuli hän jonkun lähenevän kamarinsa ovea ja säpsähti. Oli niin omituista, että hän aina säpsähti, kun kuuli jonkun tulevan sisään. Sitä hän itsekin ihmetteli ja koetti tutkia, mistä se tulee.

"Joutavia," murisi hän, kun tunsi sydämensä sisimmästä kohoavan erään äänen, joka hänelle vakuutti, ettei ollut aivan oikein hätyyttää köyhää kansaa ryöstöllä ja käyttää näin kiskottuja yhteisiä varoja omiin tarpeisiinsa. "Joutavia," murisi hän ja koetti tukahduttaa tätä ääntä, "onhan minulla laillinen oikeus kantaa kunnan verot juuri näillä kuukausilla ja joka ei niitä maksa hyvällä, niin syyttäköön itseään."

Mutta kaikesta tästä huolimatta säpsähti hän kumminkin joka kerta, kun kuuli jonkun luokseen tulevan. Tuntui joka hetki kuin joku astuisi hänen eteensä, vaatimaan häntä tilille kunnan varoista. Ja siltä se tuntui nytkin, mutta pian katosi tämä kammo, kun hän näki vallesmannin astuvan sisään.

"Tjenare!"

"Tjenare!" kuului yhtä aikaa molempain suusta. "Kuuluuko mitä?"

"No eipä häntä," sanoi vallesmanni, katsoi niin salaperäisellä voiton riemulla Niiralaiseen ja kysyi: "Joko olet lukenut tämän päiväisiä sanomia?"

"Kyllä," sanoi Niiralainen ja naurahti hänkin.

"Mitähän se pappa arvelee?" sanoi nimismies ja nyökkäsi metsäherran asuntoon päin.

"Mitä se arvelee, kiroilee tietenkin," sanoi Niiralainen.

"Mutta olisi niin soma nähdä sen lukevan sitä," sanoi vallesmanni ja kyhersi käsiään.

"Hm," äänsi Niiralainen.

"Mutta eiköön pistäytä sille puolen, piika näkyi vasta menevän postiin."

"No saisihan tuota."

"Mutta mennäänpä!" sanoi vallesmanni ja hykersi innoissaan käsiään.

"Mennäänpä vaan."

"Mitä se nyt muutoin hommaa?"

"Mitä se hommaa, -- makaa ja ottelee napsuja," sanoi Niiralainen.

"Se ei ole koko talvena liikkunut piirissään?"

"On se kahdesti yrittänyt."

"Mutta mennään nyt pian, ennenkuin piika ehtii postista," hoputti vallesmanni.

"No kuinka rahoja kerääntyy?" sanoi Niiralainen noin niinkuin sivu mennen ja kohosi istuiltaan lähteäkseen.

"Hyvin! -- Heikäläinen nouti jo eilen sieltä viisituhatta markkaa," arveli vallesmanni välinpitämättömästi ja astui ovesta ulos. Niiralainen seurasi perässä, niin he mennä patikoivat metsäherran puolelle.

Vieraat olivat erinomaisen tervetulleita, ja tervetulleitahan sinne metsäherran luo aina olivat vieraat, Metsäherrasta tuntui niin äärettömän ikävälle elämä täällä kaukaisessa ylimaan pitäjäässä, että mielelläänhän tuota näki silloin tällöin jonkun ihmisen luonaan.

Niiralainen istahti konttorin sohvalle, silmäili ympäri seiniä kattoon ja lattiaan ja sanoi samalla metsäherraan kääntyen:

"Eikö tästä sentään tulisi komea kansakoulu?"

"Tästäkö kansakoulu?!" huudahti metsäherra hämmästyen.

"Vaikkapa tästäkin," sanoi Niiralainen.

"Mutta tämä rakennushan on jo hirveän vanha ja hatara."

"Voisi korjailla," arveli Niiralainen.

Samalla pistäysi piika sisään ja ojensi metsäherralle sanomalehtikimpun, tämä laski sen pöydälle ja sanoi piialle: "Sano sine rouva, et teell' ole veeras."

Niiralainen katseli ulos ikkunasta ja arveli, että tuohon ikkunan alle saisi mukavasti opettajan tarpeeksi peltoa.

"Tuommoise hietapakka pelto!" huudahti taasen metsäherra.

"Niin, -- sitähän olisi helppo viljellä," arveli Niiralainen.

"No johan siinä lanta vajois kaksikymmentä penikulma syvyyte," sanoi metsäherra ja nauroi niin sydämellisen makeasti tälle keksinnölleen.

Niiralainen aikoi jotain vastata, mutta samalla toi piika konjakkipumpun, ryyppylasia ja raitista vettä sisään. Metsäherra täytti ryyppylasit, otti yhden käteensä, kumarsi toisille ja sanoi; "Skool!"

"Skool!" sanoivat toiset, tarttuivat laseihin, kilistivät ja paiskasivat kurkkuihinsa, ryyppäsivät vettä päälle ja nipistivät vielä pienen sokeripalasen suuhunsa.

"Sepä teki hyvää," arveli Niiralainen ja hieroi vatsaansa.

"Mitäs nyt sanomat tietävät?" arveli vallesmanni ja tarttui sanomalehtitukkuun, selaili ja käänteli sitä hetken aikaa, otti paikkakunnan lehden ja silmäili sitä.

"Mitä tämä on!" huudahti hän ja koetti näyttää hämmästyneeltä, silmäili vielä vähän aikaa lehteen, "no kaikkia sitä näkee! -- Luehan tuosta!" sanoi hän ja tarjosi lehteä metsäherralle.

"Antaa Niiralainen lukea," sanoi viimeksi mainittu. Verkalleen otti Niiralainen lehden, silmäili sitä hetken aikaa ja alkoi vihdoin lukea.

Haikeita valituksia.

Semmoinen oli kirjoituksen nimi. Kirjoituksen alussa, huomautti sanomalehden toimitus ensin, että kirjoitus on työmiehen kankealla kädellä kirjoitettu, ja että se varmaan on kysynyt häneltä paljon aikaa ja pään vaivaa, ennenkuin sen kootuksi on saanut ja paperille pistetyksi. "Suomalainen talonpoika ei juuri mitättömistä syistä kynään ryhdy pitkiä valituksia virittelemään sanomalehtien palstoilla ja tästä kirjoituksesta huokuu niin harras, haikea mieli-ala ja semmoinen ankara tyytymättömyys oleviin oloihin, että sydäntä viiltää sitä lukiessa. Synkkiä, nälkää ja kärsimyksiä, vihaa ja vainoa puhuvia kuvia Suomen sydänmaista se silmäimme eteen luopi. Varmaankin joku epäkohta on olemassa kruunun metsäin hoidossa, joka vaatii kaikkien kansalaisten ja olletikin hallituksen ohjaksissa olevain vakaata huomioon ottoa. Kirjoitus, joka on Karijärveltä lähetetty, on näin kuuluva."

"Karijärveltä!" huudahti metsäherra hämmästyneenä, kuka p--e sitä on uskaltanut kirjoittaa?"

"Eiköhän tässä ole tuo kansakoulun opettaja mestarina ollut," arveli Niiralainen, luoden silmänsä sanomalehdestä metsäherraan, "sehän tuo muutoinkin näyttää viime aikoina niin tunkeilevaksi tulleen."

"Se p--e! -- Mutta odotahan, kyllä minä sen opetan," sanoi metsäherra.

"Siltäpä minustakin tuntuu, että tuosta ikkunan alta tehty pelto olisi sille omansa, nyt saa kunta maksaa sille parisataa markkaa muka pellosta ja niitystä, -- loppusi kai sekin ulosteko kunnalta sitten."

"Tosiaankin, mutta niin pitääkin meidän toimittaa, opettaa miestä sanomiin kirjoittamaan; siitähän on kokous ensi pyhänä?"

"Ensi pyhästä viikko," selitti Niiralainen.

"Ja silloin pitää mennä oikein miehissä kokoukseen." sanoi metsäherra ja täytti lasit.

"Skool, broorit!" sanoi metsäherra ja kohotti lasinsa.

"Skool!" sanoivat toiset ja tarttuivat laseihinsa.

"Ja toissa pyhänä joka mies kunnan kokoukseen," sanoi metsäherra luoden vannottavasti silmänsä ensin vallesmanniin ja sitten Niiralaiseen.

"Ja toissa pyhänä joka mies kokoukseen," äänsivät nämä yhteen suuhun ja kaikki kolme tyhjensivät sen päälle lasinsa.

"No, luepa nyt eteenpäin!" sanoi vallesmanni kiihkeästi.

Niiralainen tarttui sanomalehteen ja luki:

"Metsähoito on täällä sangen rasittava virkavalta, jonka vallan alla ihmiset vaikiasti valittavat, niinkuin Egyptin orjuudessa. Ja syytä onkin valituksiin, sillä täällä on harjauttu metsistä rahaa ottamaan, eikä täällä yksi osa kansaa muuten elä.

"Jos ei metsästä saa puita ottaa, niin hätä tulee sillä metsässä on pää-elinkeino ainakin puolella pitäjästä. Mutta nyt ovat tulleet uudet asetukset, joilla ovat metsät suljetut aivan tykkönään. Kruunun metsistä ei näet puita anneta millään ehdolla.

"Metsähakemuksia ihmiset laittoivat viime kesänä ylihallitukseen, että hakkauslupa metsään saataisiin, ja monikin ainoat markkansa hakemuskirjoihin pani, sillä toivolla, että metsälupa tulee.

"Mutta kuinkas kävi? Kun hakemukset tulivat ylihallituksesta, niin metsäherra sanoi, että muutamat kylät saavat hakata kruunun metsästä tukkia, mutta toiset kylät eivät saa hakata yhtään puuta. Ja syystä mistä? No sentähden kun ne ovat varastaneet metsää. Taitaa olla kyllä tosi, että metsän varkaita on joukossa, mutta on rehellisiäkin. Pitääkö syyttömän kärsiä rangaistusta yhtä rintaa syypäitten kanssa? Vai varaltako metsäherrat rankaisevat, peljäten että ne varastavat.

"Se se tarkoitus kuitenkin on, että metsät säästyisivät ja varkaus vähenisi, mutta enpä luule tämän keinon kyllin riittävän metsän varkauden poistamiseksi, eivätkä myös säästy metsät, sillä nälkä pakoittaa ihmisiä, jotka ennenkin ovat metsästä elatuksensa hankkineet, taas metsään, uhalla että hakata täytyy. Käynee sitten miten tahaan, vaan ei saata ristissä käsin kuolemata odottaa, sillä nykyinen metsähoito on sillä kannalla, että kohta on pakko ihmisten varastaa metsää. Ei se varkaus kyllä menesty eikä tarvitsekaan menestyä, vaan koettamatta ne ei ole. Olen kuullut jo tänä talvena varkain kaadetuksi puita, joita metsänvahdit ovat löytäneet.

"Vahteja onkin suuret joukot hiihtämässä, kirveet, pyssyt ja miekat mukana. Ja kun löytävät kaadetuita puita, niin hakkaavat ne pirstoiksi. Näinkö kruunun metsät säästyy?! Vielä maksetaan varkaista, niinkuin metsänpedoista, vahdeille päärahaa. Tämän tähden on hallitus ja kansa käyneet pahasopuisiksi, että uhkauksia kuuluu, väliin hirmuisiakin, -- metsähallitusta ja sen virkamiehiä vastaan. Miksikä se tyrannimainen hallitus ei ole rauhan ja rakkauden rakentaja kansoissa?!

"Metsähoidon tällä kannalla ollen eivät säästy metsät eikä metsäkassa rikastu. Kansa vaan nääntyy ja häviää. Tuon tyrannimaisen metsänvirkavallan alla täytyy valittaa ja kuulukoon valituksemme hallituksen korkeimpaan paikkaan! Minä, joka tätä kirjoitan, en kyllä suosi metsän varkautta, vaan päin toisin toivotan ja kehoitan, ettei kukaan varastaisi metsää. Pyynnöstä minä tätä kirjoitan ja olen itsekin siksi nälän opettama, että tunnen tämän asian, että parannusta se tarvitsee."

Semmoinen oli kirjoitus, jonka Niiralainen luki. Vallesmanni katsoi salaisella vahingon riemulla Niiralaista silmiin ja loi sitten silmänsä metsäherraan. Niiralainen teki samoin.

Metsäherra oli heittäytynyt nojatuoliin. Hänen kasvonsa olivat kalpeat kuin puoliyön aurinko. Hänen ruumiinsa värisi, kasvonsa vavahtelivat ja huulensa vapisivat.

Hän ähkyi kuin uitettava hevonen.

"Kuka p--e on uskaltanut! Mutta kyllä minä opetan!" ähkyi hän vihoissaan, kohosi ehdottomasti seisomaan, polki jalkaa laattiaan ja raivosi kuin tiikeri. Vihdoin tarttui hän tuohon kirottuun sanomalehteen, rutisti sen yhteen myttyyn, heitti lattialle, hyppäsi seisomaan sen päälle, tallasi sitä jaloillaan ja ähkyi. Otti jälleen sanoman käsiinsä ja repi sen ihan pieniksi hituisiksi. "Kas sen ininä sille p--lle teen!" kiljui hän siinä sanomalehden kanssa tapellessaan.

Mutta vallesmannilla oli niin ihmeen lysti. Hän katsoi vuoroin Niiralaiseen ja metsäherraan koettaen saada Niiralaista oikein kohti kurkkua nauramaan metsäherran hullunkurisille liikkeille. Mutta Niiralainen pysyi vaan totisena kuin pottu vellissä. Ei suutaan nauruun vetänyt. Vihdoin tarttui Niiralainen lakkiinsa lähteäkseen. Nimismies teki samoin.

"Mitä, joko te nyt menette?" sanoi metsäherra ja täytti lasit. Lähtöryypyt otettua menivät vieraat, mutta metsäherra heittäysi nojatuoliinsa selittelemään sekavia ajatuksiaan.

Tee talonpojalle oikein, vaan elä hyvin, jupisi metsäherra siinä istuessaan. Nyt soimataan metsäherroja virkavaltaisiksi, tyranneiksi ja miksi kaikiksi heitä soimattaneekaan, ja kuitenkin ovat nämät osoittaneet kansalle avullisuuttaan puunhakemuksia puolustaissaan. -- Hakemuspuiden kautta häviävät kruunun tukkimetsät. Niiden kautta kasvaa kansassa käsitys, että kruunu on velvollinen heille puita antamaan. Seuraukset tästä ovatkin jo näkyvissä. Metsäherrat ovat saaneet matkustella satoja peninkulmia hakemuspuiden tähden. Ne ovat saaneet aikaansa ja varojansa tuhlata ilman mitään palkkiota ja nyt saavat he tämmöisen kiitoksen. Ja metsäherran mieli kävi niin katkeraksi tätä ajatellessaan. Hän tunsi kärsineensä hirveää vääryyttä.

Kansa ei tahdo käsittää, että kaikki kurjuus on syntynyt metsän varkauksien tähden kruunun mailla. Sitä ei kansa ole käsittävinään, vaan kääntää mielettömän vihansa metsävirkamiehiä vastaan, kun nämät kokevat estää metsäin luvatonta haaskausta. -- -- -- Ja puiden rikki hakkuu sitten, niin sehän se enin noita metsäin varkaita raivostuttaa, eikä ihmekään. Se on ulkomaillakin huomattu tehokkaimmaksi keinoksi metsän varkauden estämiseen. -- -- -- Nyt huomaavat metsän varkaat joutuneensa samaan pulaan, kuin muutkin kovin yleiseksi käyneet pahan tekijät, että nimittäin maksetaan palkkio heidän ilmisaannistaan. Kas sepä naula vetelee; hahhah hahhah, ja metsäherran sydän täyttyi niin suloisella voiton riemulla. -- Ja sitten tuommoiset sanomalehtikirjoitukset, kuin tuo, kas nepä ovat omiaan kiihoittamaan kansaa hallitusta vastaan. Onko siis ihme, että kansa noin vihasta raivoaa? -- Mutta surkeaa on, kun kiihko voi tähän määrään selvän järjen sokaista, ja omituinen säälin tunne täytti metsäherran sydämen tätä ajatellessaan. Nyt oli hän keksinyt syyn kansan tyytymättömyyteen ja raivoon. Hän täytti lasinsa, ja otti oikein aimo ryypyn.

* * * * *

Jo samana iltana kuin Valtimon kylän miehet lähtivät rahoja hankkimaan kirkonkylän porvareilta, ajaa kohautti herrasmies karhuntalja reen perässä Seinustan kartanolle. Aisakellon ja kulkusten romina ilmoitti vieraan tulon pirtissä olijoille. Koholla koprin hiipi joka henki karsina-akkunaa kohden tirkistelemään kuka sieltä tulee.

Kyytimies hääräsi siinä hevosensa tykönä ja herra kömpi rekipeitteiden alta kartanolle. Siinä kuun valossa ei vierasta kukaan tuntenut pirttiin. Arvokkain askelin alkoi tuo vastatullut vieras lähetä pirtin portaita.

"Mene sinä vastaan ottamaan, tottapa se on joku kirkonkylän herroja," hopitti emäntä Seinustan ukolle.

Ukko koetti kämmenellään sivellen silitellä vanukkeista tukkaansa, pisti puseron päälleen, pyyhkäsi hihoillaan hikiherneitä otsaltaan, taittoi päretikkusen, sytytti sen ja meni vierasta vastaan.

"Haepa kynttilää ja vie tupaan," sanoi emäntä miniälle. Tämä teki työtä käskettyä.

Pärevalkea kädessä astui isäntä porstuaan. Samalla astui vieraskin ulko-ovesta sinne.

"Hyvää iltaa isäntä," äänsi vieras ja juhlallisesti rotisivat päällys-saappaat siinä porstuan laattiaa vasten.

"Jumal' antakoon!"

"Joko olitta makuulla?"

"Ei tuota vielä. -- Käykää sisään!" kehoitti ukko ja avasi tuvan oven.

Varmoilla askelin astui vieras ovesta sisään. Ukko seurasi valkean kanssa perässä.

"Mutta kuulkaapa nyt isäntä, saanko minä teiltä yösijaa?" sanoi vieras kääntyen ukkoon päin.

"Kah, ylivorsmestarihan se on, kun en ollut tunteakaan," sanoi ukko muuttaen ehdottomasti ääntään ystävällisemmäksi, "no onhan tässä tilaa, jos ylivorsmestari muutoin tyytyy."

"Hyvä. -- Mutta saankoon minä sitten hevosta aamulla kirkolle päin?"

"Koetellaanhan neuvotella siitäkin."

Tämän kuultuaan vasta alkoi ylimetsäherra päästää turkkiaan yltään, istahti sitten tuolille ja riisui päällys-saappaatkin jalastaan.

Kyytimies toi herran tavaroita sisään. Samalla pistäysi talon miniäkin ovesta ja kantoi kahta palavaa talikynttilää, jotka hän asetti pöydälle.

"Tämä taitaa olla talon nuori emäntä," tiedusti ylimetsäherra.

"Kyllä se on," myönsi ukko.

"Hyvä! -- Sattuuko emännällä olemaan kuumia kuoripäällisiä pottuja," sanoi ylimetsäherra, kääntyen miniään.

"Kyllä niitä on."

"No, tuokaapa nyt niitä minulle ja sitten puoli tuoppia tuoretta maitoa."

"Kyllä niitä saa," sanoi miniä ja meni ovesta.

Ylimetsäherra tarttui eväslaukkuunsa, veti sieltä salveetin, levitti sen pöydälle ja alkoi lappaa ruokaa esille.

"Ei niitä taida usein herroja kulkea tällä perukalla?" sanoi ylimetsäherra siinä, niinkuin muun puheen puutteessa.

"Käypihän se vallesmanni, ja toisinaan papitkin," arveli ukko.

"Miten usein täällä pappi käy?"

"Käyhän se rovasti kerran ja pastori kahdesti vuodessa, ja sitten erikseen kinkerillä."

"Mitä ne täällä silloin toimivat?"

"Pitävät jumalanpalveluksen, ripittävät vanhoja, kastavat lapsia ja kantavat saataviaan."

"No, kuinka usein täältä käydään kirkossa?"

"Käydäänhän sitä suurimpina juhlapyhinä."

Ja siinä on sitten koko kansan henkinen viljelys, arveli ylimetsäherra itsekseen, ja näytti miettivän. Samalla toi miniä maitoa ja potattia. Metsäherra rupesi illastelemaan ja ukko yritti lähteä huoneesta.

"Eikö teillä mitään koulua pidetä täällä?" kysäsi metsäherra keskeyttääkseen ukon lähtöä.

"Pidetäänhän sitä kiertokoulua viikko syys- ja viikko kevättalvella."

"No mitä siitä sen vertaisesta on hyvää?"

"Mitä siitä on hyvää -- kokoutuvathan räyhäämään."

"Mutta ettekö te ole koskaan ajatelleet saada kansakoulua tänne?"

"Jumalan tähden, mistä ne varat tulisivat ja mitä sillä tehtäisiin!" sanoi ukko hämmästyneenä, "johan tuota muutoinkin niin kidutaan, että suolivyöltä läpi kuultaa."