Part 5
Taivas oli hallavan vaalakka. Pakkanen paukkui seinissä. Lumi narisi niin kuivakkaasti reen jalaksen alla. Levotoinna aaltoili kansa kaupungin kauppatorilla. Oli siellä väkeä ja värkkiä. Tuolla loitompana oli pitkä jono heinäkuormia. Niiden ympärillä hyppelivät maalaiset, koputtelivat jalkojaan, löivät käsiä hartioihin ja tarttuivat silloin tällöin toisiinsa käsiksi, nujusivat hetken aikaa ja irtausivat taasen. Ostajat hääräilivät heinähäkkien ympärillä. Koettivat tunkea nyrkkiänsä häkin kupeista, puskivat parraspuista häkkiä kohoksi, nykkivät heinätukkoja irti, nuuskivat niitä ja sihtasivat kaikilta puolin ja tinkasivat. -- Seurasi sitten jono jyväkuormia, sitten pieniä voiastioita kuormittain. Kulmittain näiden kanssa oli lihakuormia kymmenittäin. Oli siinä lampaan jos raavaankin lihaa, oli sian ja poronkin paistia, oli tuoreita jos palvatuitakin raajoja, mitä vaan minkin mieli teki ostaa. -- Sitten tuolla toisella laidalla seurasi kaikellaista puutavaraa. Siellä oli suksia, kelkkoja, rekiä, haravia, pohtimia, tuolia, pöytiä ja kaikellaisia työ- ja huonekaluja. Tuolla rannempana taasen olivat kalain kauppiaat sijansa saaneet. -- Näiden kaikkien keskelle olivat käsityöläiset asettaneet kauppakojunsa. Siellä olivat myöskin ryssäin namuset makuhermoja kiihottamassa. -- Näiden kaikkien välillä virtaili kansaa tulvanaan. Liikkeessä olivat ihmiset alinomaa. Käsiä niin kinnermöi ja jalat tahtoivat turriksi käydä. Parrat olivat paksussa kuurassa ja valkeiksi kylmettyneitä nenän päitä näkyi siellä täällä; oli oikein hirveä pakkanen.
Siellä väkijoukossa tungekseli Heikkikin pitkine poronkoipisaappaineen ja korkeine koirannahkalaukkuineen. Hänen perässään pujotteli Seinustan emäntä vankka pakka puolivillasta kainalossaan. Se oli hedelmä hänen ja miniäinsä pitkien iltapuhteiden ponnistuksista.
Poronlihansa olivat he summassa myöneet ja ukko oli niistä nyt rahoja perimässä.
"No Heikki!" kuuli Heikki sivultaan tuttavallisen äänen, kun hän oli siinä väkitungoksessa sortunut sille puolen toria, missä puutavaroita kaupattiin. Hän käänti päätään ja näki Raution Aapon lyyhäävän itseään kohden.
"Terve miehelle!" sanoi Aappo ja löi Heikkiä olkapäälle, "aina se tuo vainu vetää korppia haaskan luo... Ka emäntähän se on!" huudahti hän emännän silmiin tirkistäen, "kun on kuin morsian, aina yhtä keippelä kuin kahdenkymmenen vanha tyttö. Toden totta minä luulin, että Heikki oli kultansa tavannut, mutta mihinkä se Kaisu sitten tästä joutui, oli ihan vasta tässä, samallainen pakka puolivillasta kainalossa kuin teilläkin."
"Kuka Kaisu?" kysyi emäntä.
"Kuka Kaisu! -- Heikin hellupa tietenkin."
"Mitä tuolla olisi hellua, ei välitä tytöistä mitään, elelee vaan omissa pitkissä ajatuksissaan."
"Mitä olis nuoruus rakkaudetta. Se olis niinkuin kevät kukkaisetta."
"Mitä te olette markkinoille tuoneet?" kysyi Heikki, saadakseen puhetta käännetyksi toisaalle.
"Rekiä ja pohtimia, tässä on minun kuormani," sanoi Aappo kääntyen selkänsä takana olevaan reki- ja pohdinkuormaan, "onhan sitä puutavaraa, joka synkkien metsien keskellä asuu," sanoi Aappo piikillisesti.
"Joko taas?" sanoi Heikki ja kääntyi lähteäkseen.
"No, no! -- elähän nyt sentähden noin suutu, vaan tiedäthän, että elää minunkin täytyy, ja enhän minä ota enkä varasta, vaan katson kruunun metsien parasta," sanoi Aappo ja tarttui Heikkiä olkapäästä kiini.
"Aina teillä ovat teidän läksynne."
"Niin ja monenlaisia konstia lisäksi, kuulehan nyt. Yhden konstin minä sinulle vielä opetan, ja se ei niinkään hullu ole. -- Eiväthän metsäherrat ole vielä käyneet syynäämässä?" --
"Eivät ole -- mitä sitten?"
"No niin -- tee sinä niinkuin minä ja moni muu on tehnyt, elä ole koko syynistä miksollasikaan, ala vaan tehdä taloa, kyllä siitä hyvä tulee?"
"Kruunun maalleko omin lupisi?"
"Aivan niin, sen on moni ennen sinua tehnyt ja tekee vielä jälkeenkin."
"Kyllä kai metsäherrat hävittävät semmoiset torpat, ja sakottavat," sanoi Heikki.
"Eivät ole sitä vielä kenellekään tehneet, syynäävät kuin sopii ja hankkivat torpan kirjat,"
"Tule jo pois!" sanoi emäntä ja alkoi poistua.
"Elkäähän nyt vielä! -- Tuoltahan se tulee Kaisukin. Odottakaahan nyt, emäntä, minä näytän mimmoinen kulta se Heikillä on. Tuleppas tänne Kaisu ja katso!"
Kaisu tuli Aapon luo. Hän ei näkynyt ensin huomaavan Heikkiä, vaan lähemmä saapuessaan keksi hän hänet, vilkasi Aappoon ja huomattuaan hänen kujeellisen nenänsä, tuli hän niin hämilleen, ettei tietänyt mitä tehdä.
"Voi sitä rakkautta mikä meilläkin oli vaarivainajan kanssa vielä viikon vihkimisenkin jälkeen, kun penkillä pääksekkäin maattiin ja toisiaan tukasta vedettiin," sanoi Aappo työntäen Kaisua Heikkiä kohden ja alkoi laulella:
"Anna kättä sun kultas kanssa, Anna kättä sun liutus kanssa, Anna kättä sun hyväs, sun hyväs."
Heikki oli niin hämillään, ettei tietänyt mitä tehdä, työnsi kuitenkin kätensä Kaisulle ja vilkasi samalla ympärilleen, että huomasiko sitä kukaan. Onneksi ei kukaan katsonut heihin ja Heikki pudisti sentähden tuttavallisemmin Kaisun kättä.
"No miltäs näyttää, -- sopiiko sukuun?" sanoi Aappo, emäntään kääntyen.
"Kenenkä tyttö se on tämä?" kysäsi emäntä, joka oli vanhan vaimon tarkalla silmällä seurannut nuorten liikkeitä ja luuli huomaavansa, ettei Aappo aivan honkihin horissut.
"Tämähän on Korven Kaisu, kelpo tyttö, samallainen kuin äitinsäkin, muistattehan tuon ennen, kun Taustolla yhtä velliä ryystitte."
"Aivan niin, aivan niin, nyt minäkin sen hoksaan, no niin ne nuoret kasvavat," arveli emäntä ja alkoi hypistellä Kaisun käsivarrella olevaa puolivillasta.
Kaisu kohotti toisen jalkansa maasta, kapautti sen varpailla kerran kahdesti toisen jalan kantapäähän, laski maahan ja kohautti vuorostaan toisen jalkansa ylös, teki sillä samallaisen liikkeen ja hypähti väliin. Sillä välin hypisteli hänkin vuorostaan emännän puolivillasta ja tiedusteli sen hintaa.
Samalla saapui paikalle Seinustan ukko ja sanoi Heikille.
"Nyt menen kuvernööriin, tahdotko tulla matkaan?"
"No mennään sitten," sanoi Heikki, heitti salaisen silmäyksen Kaisuun, mutta tämä ei sattunut huomaamaan sitä. Hän kysyi sentähden Aapolta, että missä he olivat kortteeria. Aappo selitti kortteerinsa ja Kaisunkin silmäykset kohtasivat jälleen Heikkiä.
"No mennään nyt," sanoi ukko ja alkoi tunkeutua väkijoukkoon. Heikki pujotteli perässä.
"Minnekkä ne nyt menivät?" kysyi Kaisu emännältä.
"Kuvernööriin kai ne aikovat, mitä lienee asiaa ollut."
"Mutta eikö lähdetä liikkeelle, jos ostajaa satuttaisiin kopeuttamaan," sanoi emäntä Kaisulle ja vilkasi hänen vaatepakkaansa.
Aappo teki pilkallisen liikkeen, kuullessaan miesten kuvernööriin menevän, kohotti kätensä huulilleen, puhalteli niitä hetken aikaa, ojensi ne sitten suoriksi, löi hartioihinsa ja hypähteli.
Emäntä ja Kaisu alkoivat myös pujotella väkijoukkoon. Yhtä ja toista keskenänsä keskustellen vähitellen johtui heidän keskustelunsa Heikkiin.
"Missä te Heikin kanssa olette tutuiksi tulleet?" kysäsi emäntä.
"Hm! -- Mehän olimme rippikoulussa yhtä aikaa," sanoi Kaisu.
"Hm!" sanoi emäntä ja nyökkäsi päätään juuri kuin sanoakseen: "Kyllä ymmärrän."
Mutta Kaisu loi silmänsä maahan ja pitempi äänettömyys syntyi heidän keskensä.
Mutta sanaakaan virkkamatta astuskelivat ukko ja Heikki jälekkäin pitkin katuja. Kansaa oli kadulla kuin soipaa sotaa. Toisia meni, toisia tuli vastaan. Kadut olivat aivan yhtenä vilinänä ihmisistä.
Mutta tuossa kadun risteyksessä pidettiin outoa melua. Heikin ja ukonkin huomio kääntyi siihen.
Eräs juopunut mies teki tappelua toisen selvemmän miehen kanssa. Tämä huusi poliisia avukseen. Poliisi tuli ja koetti hillitä juopunutta, mutta saikin siitä tekemistä. Sentähden puhalsi hän pari kertaa pilliinsä.
Väkeä alkoi kerääntyä kaikilta haaroilta, mutta pian saapui paikalle toinenkin poliisi. He tarttuivat miestä kainaloista kiini ja alkoivat taluttaa häntä välissään "korppulaaria" kohden.
Ukko ja Heikki jatkoivat matkaansa.
Heikki mietiskeli vaan, että mitähän olisi, jos kumminkin alkaisi rakentaa keväällä aivan omin päin, sen enempää syyniä odottelematta. Ja kuta enemmän hän tätä mietti, sitä selvemmin tunsi hän, että niin hänen on tehtävä. -- "Mutta... Niin, voihan sitä sentähden kuvernööriltä kysyä." -- --
Mutta samalla olivat he saapuneet aivan kuvernöörin virkatalon luo. Ukko pyörähti muutamasta leveästä ovesta sisään ja niin tulivat he muutamaan poikkikäytävään.
"Täältä sitä kuvernööriin pääsee," kuiskasi ukko Heikille.
"Mutta kuulkaahan te," sanoi Heikki.
Ukko puisti epäilevästi päätään.
"Mutta eikö voisi kuvernööriltä kysyä, että mitä hän siitä arvelisi," sanoi Heikki.
"No saadaan nyt nähdä, miten hän rupee meitä kuuntelemaan," sanoi ukko ja alkoi kömpiä käytävästä lähteviä rappusia ylikertaan. Heikki seurasi perässä.
* * * * *
Tuolla yläkerran etehisessä seisoi pitkä solakka asevelvollinen.
Hän seisoi niin suorana ja vakavana kuin olisi ollut kuvapatsas siinä töröttämässä. Aivan salin oven edessä seisoi se siinä. Salin ovi oli auki, mutta sinne ei hän katsonut. Kivääri oli hänen sivullaan. Sen perä oli maata vasten ja suussa oli painetti. Eräs siperinnahka-kauluksinen talonpoika kömpi rappusia myöten etehiseen.
Mutta tuolla sisällä salissa istui suuren pöydän ääressä joukko kanslisteja, aivan keskellä lattiaa he siinä istuivat ja näyttivät olevan ahkerassa kirjoituksen puuhassa.
Tuossa lähellä ovea seisoi lihavanlainen, suurivatsainen herrasmies. Hän seisoi siinä ja tähysteli kanslisteja. Sitä syvempään kumartuivat nämät paperiensa yli ja näyttivät olevan kukin ahkerassa työn touhussa. Mutta keksittyään vastatulleen talonpojan etehisessä, vetäysi tuo suurivatsainen herra sinne. Talonpoika kumarsi hänelle syvään, johon tämä ylhäisen ryhdillä nyökkäsi hieman. Sotilas seisoi siinä vaan ja piti toisella kädellä kiväärin piipusta kiini. Hänen silmäteränsäkään eivät liikahtaneet. -- Mutta kun kanslistit keksivät vanhan herran poistumisen, kohosivat he pystympään ja vilkkaampi liike syntyi pöydän ympärillä.
"Kun rupee, niin mollottaa siinä päiväkaudet, kuin puoliyön aurinko," kuiskasi muuan kanslisti toverinsa korvaan ja nyökäytti suurivatsaisen herran jälkeen.
"Ja tuolla sitten toinen juorulaukku, koettaa elää jyrsimällä toveriensa luita," arveli puhuteltu ja viittasi tuolla salin vasemmalla puolen, oman pöytänsä ääressä kumppaniinsa selin istuvaan pitkäkoipiseen ja suuripartaseen herraan, joka kirjoitteli siellä vastatulleita asiapapereita luetteloihin.
Ylevän ja ylhäisen näköisenä kääntyi pitkäkoipinen herra samalla päin toveriinsa ja silmäili heitä hetken aikaa. Nämä kumartuivat jälleen paperiensa ylitse. Haudan hiljaisuus vallitsi virkahuoneessa. Itseensä tyytyväisen näköisenä kääntyi pitkäkoipinen herra jälleen työhönsä hänkin. Selvään näkyi että hän tunsi arvonsa kumppaniensa suhteen.
Siperinkauluksinen talonpoika hiipi salin ovenpieleen ja seisahti siihen. Kanslistit kohosivat jälleen pystympään ja alkoivat supatella keskenään vilkuen silloin tällöin talonpoikaan.
"Ei tuo oikein ektasorttia ole," arveli muuan silmäillen siperinkauluksista miestä.
"Ei sinne päinkään, pitäisihän niitä näin markkina-aikaan saada nähdä oikein ensimäisen karaatin tervajätkiäkin," säisti toinen. --
"Jumala varjelkoon herra kenraalia!" kajahti samalla etehisestä. Ikään kuin maan alta lähtevä ukon jyräys lumosi tämä ääni koko virkakunnan. Kaikkialta taukosi liike ja haudan hiljaisuus vallitsi kaikissa virkahuoneissa. Tuo asevelvollinen vaan seisoi siinä saman näköisenä ja samalla paikalla kuin ennenkin. Mitään elon merkkiä tuskin huomasi hänessä nyt enempi kuin ennenkään.
Hetken päästä hiipi pitkä vilkkaan näköinen sotaherra salin lävitse omaan virkahuoneesensa ja nyökäytteli mennessään oikeaan ja vasempaan.
Vilkkaampi liike syntyi jälleen salissa ja kanslistit alkoivat tehdä huomioitaan ovensuussa seisovan talonpojan suhteen.
Mutta samalla astui saliin tuolta vasemmalla kädellä olevasta kamarista vanha harmaahapsinen ja kaljupää herra. Sen keksittyään kumartuivat nuoret herrat hätäisesti yhä syvempään kukin kirjoituksiensa yli ja olivat työntekijän näköisinä.
Vanha herra ei kumminkaan katsonut heihin päinkään, kävellä reuhkasi vaan ovea kohden ja politti itsekseen: "Kunnallishallituksia! -- Kyllä ovat oikeita kunnallishallituksia! Niin -- se nimi niille oikein sopii. Ota nyt taasenkin selvä siitä..."
Kun vanha herra läheni ovea, kumarsi siperinkauluksinen talonpoika hänelle syvään ja pyysi saada muutaman sanan puhua herra laamannin kanssa.
"Joo! miksei!" sanoi vanha herra kääntyen ystävällisesti hymyillen talonpojan puoleen. "Puhukaa vaan!" ja hän oli oikein lipevän näköisenä. Vasiten olikin hän tänään markkinapäivänä päättänyt kohdella kaikkia talonpoikia, jotka lääninhallitukseen tulisivat, niin ystävällisesti kuin mahdollista. Haukkukootpa sitten suomikiihkoiset sanomalehdet virkamiehiä miten virkavaltaisiksi hyvänsä, kansa ei sitä usko. Niin -- kansalle on näytettävä, että sanomalehdet valehtelevat.
Talonpoika kysyi nyt vanhalta herralta, että joko lääninhallitukselle oli saapunut niitä maanviljelysrahoja, joita kunnille lainataan.
"Ei, ei niitä kunnille lainata, niitä annetaan vaan suuremmissa summissa yksityisille maanviljelijöille..."
"Niin, niin -- kyllä minä senkin tiedän, mutta onhan nykyjään määrätty toisia rahoja, joita kunnille annetaan, mutta ne eivät ole tainneet vielä tänne saapua..."
"Ei täällä ole semmoisia rahoja."
"Suomettaressa oli, että niitä tulee."
"Suomettaressa, Suomettaressa!" tikasi harmajahapsinen herra ja nyt hän vasta katsoi talonpoikaa tarkemmin silmiin ja tunsi, että hän olikin yksi noita fenomaanisten sanomalehtien riivaamia läänin isäntiä. "Suometar, Suometar!" tiuskoi hän uudelleen. "Suometar on taasenkin laskenut omiaan, sen minä saan ilmoittaa," ja hän kumarsi ehdottomasti talonpojalle ja meni ovesta ulos. Siperinkauluksinen mies jäi seisomaan siihen ikäänkuin hyypiä hävitettyyn kaupunkiin. Hän silmäsi kerran ympärilleen, loi sitten silmänsä lattiaan ja hänen poskensa vavahtelivat niin omituisesti. Hän kohotti vielä kerran silmänsä ylös, silmäsi ympärilleen, mutta hiipi sitten verkalleen ulos häpeissään kuin vieras koira.
"Oikea käsi näkyy," sanoi eräs kanslisti ja oli selailevinaan paperia, kun hän näki tuon isovatsaisen herran astuvan jälleen saliin.
Irvihampaat kaupunkilaiset nimittivät häntä lääninhallituksen sieluksi, mutta kanslistit sanoivat häntä laamannin oikeaksi kädeksi.
Tuskin oli vahtimestari ehtinyt etehisestä poistua, kun sinne saapuivat Seinustan ukko ja Heikki.
Pian keksi joku kanslisti avoimesta ovesta ylimaalaiset etehisessä. Hän antoi merkin toisille ja kaikkien suu vetäysi pilkalliseen hymyyn nähdessään miten ukko heitti lammasnahkareuhkansa ja karvakintaansa oven luo lattialle ja alkoi löysätä vankkaa villavyötään turkin ympäriltä. Kanslisteilla oli niin ihmeen lysti.
Ainoastaan se herra, joka istui ovea lähinnä, selin oveen, ei toisten lystistä mitään tiennyt. Hän istui vaan siinä kumarruksissaan ja kirjoitteli. Hän oli istunut jo vuosikymmenisen siinä omalla paikallaan saamatta mitään viran ylennystä ja toiset kanslistit arvelivat, että siinä saa hän istuakin, kunnes sammalet päähän kasvavat.
Muutamia vuosia takaperin oli ollut eräässä läänin innokkaimmassa suomenmielisessä lehdessä muutamia lääninhallituksen jäsenille vähemmän hauskoja kertomuksia viraston sisällisistä oloista.
Tässä kerrottiin juttuja, jotka eivät mitenkään muuten olisi sanomalehden toimituksen tietoon saattaneet tulla, kuin siten, että joku viraston jäsenistä oli niitä toimitukselle kertonut.
Nyt oli virastossa yleisesti tunnettu, että puheena oleva kanslisti suosi suomenmielisiä aatteita. Saatiin sen lisäksi selville, että hän silloin tällöin kävi mainitun lehden toimituspaikassa.
Kului vuosia. Koko sanomalehtijuttu olisi unhottunut jo aikoja, ellei tuo kanslisti yhä vaan istuisi tuossa samalla paikalla ikäänkuin muistopatsaana tästä tapauksesta.
Mutta ukko laitteli tuolla etehisessä silmille valahtanutta hiussuortuaa korvansa taa ja käänteli mälliänsä. Sitten alkoi pieksää koirannahkakaulustaan, jotta kuurottamisesta tulleet jääsilpareet sinkoilivat saliin, aina kanslistien pöydän luo saakka. Tämä antoi heille uutta ilon ainetta.
Tuo ovenpuoleinen kanslisti vaan ei mitään huomannut, kirjoitteli ainoastaan. Mutta samalla sai hän märäksi pureksitun paperisutin keskelle otsaansa. Yht'äkkiä kohotti hän päänsä työstään ja loi tuiman silmäyksen vastapäätä istuvaan kumppaniinsa.
"Etkö huomaa veljiäsi?" sanoi tämä ja viittasi ovelle.
"Etköhän mene pistämään asetoverillesi kalliissa kansallistaistelussa kättä," muistutti toinen ja tämäkös sukkeluus se vasta nauratti toisia, ja naurattihan se sukkeluuden keksijää itseäänkin. Ovenpuoleinen kanslisti silmäsi ovelle ja loi sitten vakavan katseen kumppaniinsa, ikäänkuin sanoakseen, eikö sen enempää, ja alkoi jälleen kirjoitella.
Mutta toiset kanslistit ne vaan tirkistelivät etehiseen. Huomattuaan miten ukko aukoi vyötäisillä olevaa nahkavyötään ja kohotteli uurteelle valahtaneita housujaan, silmäilivät kanslistit hymyhuulin toisiaan ja kaikilla oli niin ihmeen lysti, että se häntä vasta lystiä oli.
Heikkikin löysäsi vyön turkkinsa ympäriltä, mutta kuinkahan lienee tullut siinä pyörähtäneeksi niin, että silmänsä sattuivat yhtäkkiä asevelvolliseen, joka seisoi siinä niin vakavana, ettei karvan juurikaan värähtänyt.
Heikki kammahti ensin, mutta sitten hän ihastui. Hän luuli sotilaassa tuntevansa Lotvosen Aapon, joka oli viime jouluna ollut lomalla ja oli hänellä silloin ollut ihan samallainen sinelli ja muutoinkin samallainen puku. Heikki astui pari askelta sotilasta kohden ja yritti pistää kättä.
Mutta sitten katsoi hän tarkemmin. Sotilas ei osoittanut mitään elon merkkiä, seisoi vaan. Silmäterätkin pysyivät aina samassa asennossa.
Nyt huomasi Heikki, ettei se Lotvosen Aappo ollutkaan. "Mikä lienee muu suurempi sotaherra," arveli hän.
Seinustan ukko otti taskustaan siniloimisen valkeakuteisen nenäliinan, pyhiskeli sillä tupakan jälää suupielistään ja katseli ympärilleen, että kenen puoleen tässä ensin olisi käännyttävä.
Samalla vetääntyi tuo suurivatsainen vahtimestari etehiseen ja asettui siihen, syrinkarin Heikkiin ja ukkoon kädet puuskassa seisoa töröttämään.
Ukko tuumi ensin kääntyä hänen puoleensa, mutta kun tämä ei päätäänkään kääntänyt häneen, niin silmäsi ukko salin ovesta sisään. Huomattuaan siellä pöydän luona noiden nuorten herrain olevan niin hyvän tuulen näköisinä, arveli hän heille ensin asiansa ilmoittaa. Hän otti jo muutaman askelen sinne päin, mutta samalla loi tuo isovatsainen herra kysyvän silmäyksen häneen ja otti muutaman askeleen häntä kohden. "Milloin sitä kuvernööriin pääsee?" kysäsi sen vuoksi ukko tältä herralta.
"Tuo mahtanee olla hyvin suuri herra, kentiesi ensimäinen mies kuvernööristä," tuumi Heikki itsekseen siinä suurivatsaisen herran mahdikasta käytöstä tarkastellessaan.
"Mitä teillä on asiaa?" kysyi vihdoin suurivatsainen herra kääntyen syrinkarin ylimaalaisiin.
"Me olisimme valittaneet siitä, kun nyt koko Isonvaltimon jokivarsi on niin sulettu kruunun metsistä, ettei saa enään suksi- eikä reenjalaspuitakaan ostaa ja olisimme kysyneet..."
"Onko teillä minkäänlaista kirjallista valitusta?" kysyi puhuteltu herra päätäänkään kääntämättä ukkoon päin.
"Ei meillä mitään kirjaa ole, totta kai sitä kuverrööriä saa puhutella ilman kirjattakin," vastasi ukko.
"Ei sillä kuvernöörillä ole aikaa kaikkien puhuttelemiseen, on sillä parempaakin tehtävää," sanoi vahtimestari.
"Sanotaanhan tuota talonpojan pääsevän keisarillekin tilaansa valittamaan, saati sitte kuvernöörille," sanoi ukko itsepäisesti, mutta Heikkiä alkoi jo peloittaa, kun ukko noin korkealle herralle niin rohkeasti puhuu.
"No menkäähän tuon herran tykö, joka tuolla yksinään kirjoittaa," sanoi suurivatsainen herra, osoittaen tuohon pitkäkoipiseen herraan, joka tuolla salin vasemmalla seinämällä yksinään istui.
Ukko astui saliin ja alkoi kuulumattomin askelin töpöstellä osoitetun herran luo. Heikki seurasi perässä ja vyötäisiltä irroitettu villavyö venyi hänen perässään.
Suurista ikkunoista virtaava valo ja se juhlallinen hiljaisuus, joka salissa vallitsi, tekivät Heikkiin sellaisen vaikutuksen, että hänen huomionsa haihtui salissa olevien esineiden välille. Hänen silmänsä vilisivät ja korvansa kohisivat, mutta mitään ei hän tarkoin huomannut. Luuli kumminkin huomaavansa, että kaikki nuo herrat pöytäin ympäriltä tähystelivät heitä.
Hän tunsi itsensä niin vieraaksi täällä.
Miehet seisahtivat pitkäkoipisen herran luo, mutta tämä ei ollut heitä huomaavinaan, kirjoitteli vaan.
Heikki luuli nyt oltavan itse kuvernöörin edessä ja tarkasteli hänen ylhäistä ryhtiänsä. Sydän se vavahteli tuolla rintakehän sisällä sitä hetkeä ajatellessa, jolloin tämä korkea herra kohottaisi silmänsä kirjoituksestaan ja alkaisi puhutella heitä. Sentähden ei hänen kauhunsa ollutkaan aivan vähäinen, kun ukko sen pitemmittä mutkitta avasi suunsa ja kysyä tömäytti:
"Missä sitä kuvernööriä saa puhutella?"
Heikki ei tietänyt miten saada ukolle ilmoitetuksi, että siinähän se olikin itse kuvernööri heidän edessänsä. Häntä peloitti kovin nähdessään tuon suuren herran kohottavan silmänsä heihin päin.
Hän kysyi:
"Mitä teillä herra kuvernöörille on asiaa?"
"Me tahdomme puhutella häntä," oli vastaus. Heikkiä alkoi jo vapisuttaa, kun tuo ylhäinen herra uudisti niin käskevällä äänellä kysymyksensä: "Mitä teillä on asiaa?"
Mutta maailma pimeni Heikin silmissä kuullessaan ukon sanovan:
"Kuulettehan tuon, että me tahdomme puhutella häntä." Hän luuli noiden kaikkien herrain salissa karkaavan heidän kimppuunsa, viskaavan heidät ulos ja huutavan, että niinkö sinä vastaat kuvernööriä.
Mutta kukaan ei salissa liikahtanut paikaltaan, ei karannut miesten kimppuun eikä viskannut heitä ulos.
Tuo pitkäkoipinen herra keikautti loukatun näköisenä niskojaan, ja kysyi: "Ettekö te voi muille asiaanne ajaa?"
"Kyllä me tahdomme puhutella kuvernööriä itseään," toisti ukko jäykästi.
"Kuulkaapas komisarius!" huudahti pitkäkoipinen herra tuolle suurivatsaiselle herralle ja sanoi sitten hänelle muutamia ruotsalaisia sanoja. Viimeksi mainittu herra meni muutamaan sivuhuoneeseen ja miesten käskettiin hiukan odottaa. Heikki ei käsittänyt mitä tästä viimeinkin tuleman piti, mutta ukko vaan jäi rauhallisesti odottelemaan. Pian tuli tuo suurivatsainen herra näkyviin, viittasi kädellään ylimaalaisiin ja sanoi: "Saatte nyt tulla."
Ukko alkoi kävellä töpöstellä suurivatsaisen herran perässä sivuhuonetta kohden. Nyt alkoi Heikillekin selvitä, etteivät he vielä olleet kuvernööriä nähneetkään. Hän siis seurasi ukkoa.
Tultuaan sivuhuoneeseen, tarttui tuo suurivatsainen herra muutamaan avaimeen, kääntyi miehiin päin, veti oven auki, vetäysi itse syrjälle ja antoi miesten astua yksin sisälle. Ukko meni edellä, Heikki hiipi jälessä. Keskellä laattiaa seisoi heitä vastassa pitkä ystävällisen näköinen sotaherra. Ihmeekseen näki Heikki ukon kumartavan syvään kuvernöörille. Hän koetti tehdä samoin, mutta kun ei hän ollut tullut edeltä päin ajatelleeksi koko temppua, ei kumarrus tahtonut oikein onnistua häneltä.
Ystävällisen näköisenä astui kuvernööri pari askelta heitä kohden. Ukko ojensi kätensä ja Heikkiä kummastutti, kun hän näki kuvernöörin ystävällisesti pudistavan sitä.
"Miste te ole?" kysyi sitten kuvernööri luoden niin ystävällisen katseen ensin ukkoon, sitten Heikkiin, että Heikki alkoi jo kokonaan hämmästyksestään selvitä.
"Tuolta olemme Inarijärveltä Valtimon kylästä," selitti ukko.
"Jahah, Karijervi -- no onko teille mike hete siellä?" kysyi kuvernööri.
Ukko mietti hetken aikaa, että mitä se kuvernööri nyt hetteestä kyselee ja vastasi vihdoin.
"On kai se siellä ylämaan rinteellä yksi."
Kuvernööri tuijotti kotvasen ukkoa silmiin miettien ukon vastauksen sisältöä, näytti vihdoin sen hoksaavan ja sanoi: "Niin ylimaa, eike seell' ylimaas' ole muute ilma terveelline ja raitis."
"Raitis, herra kuvernööri, raitis ja hallan arka peräti. Tuskin milloinkaan saadaan täydellistä vuotta," selitti ukko innostuen.