Part 6
— Lieneeköhän hän vielä hengissä meidän ennättäessämme sinne? sanoo hän käheästi.
— Suokoon madonna hänelle voimaa kestämään manalan kauhuja!
Kerjäläinen ristii arkana silmänsä.
— Mutta meidän on riennettävä, armollinen herra, silmänräpäyksenkin viivyttely merkitsee hänelle kuolemaa!
Kapakanisäntä Hettore murahtelee ja manailee Magnuksen ja kerjäläisen kotvasta myöhemmin kolkuttaessa hänet hereille. Murahtelee, manailee ja valehtelee.
Vannoo kaikkien pyhimysten ja de Campo Santon madonnan kautta, ettei hän ole nähnytkään mitään nuorta herraa sekä kerjäläistä.
Vannoskelee näin vielä, vaikka kreivi uhkailee häntä hirsipuulla, ja käy epävarmaksi vasta nähdessään toisen kämmenellä kolme kultarahaa.
Vihdoin hän saa ilmaisseeksi, että hän kylläkin päästi molemmat katakombeihin, mutta muistelee vain kerjäläisen palanneen tuomaan hänelle avainta.
Murahtelee yhä vieläkin, mutta avaa lopulta katakombeihin vievän oven ja sytyttää kaksi soihtua.
Homeen ja lahoamisen katku uhoaa heitä vastaan.
Magnus tahtoisi syöksähtää ensimmäisenä, mutta kerjäläinen pidättää häntä.
— Ette saa kiirehtiä noin, armollinen herra. Portaat ovat liukkaat ja soihtumme voivat sammua liiankin helposti.
He ovat perillä.
Vainajien luut, pääkallot, jotka aikoinaan vaipuivat filosofisesti omistajiensa olkia vasten, silmäilevät rauhanhäiritsijöitä oudon vilkuilevin katsein, tervehtivät maan päältä tulevia.
— Kristiina!
Jättiläispommin lailla kiirii huuto pitkin kajahtelevia käytäviä ja pamahtaa pääkalloihin niin että näiden hammasrivit loksahtavat kauhusta toisiaan vasten.
— Kristiina!
Punasilmäinen rotta vinkaisee jossakin sopessa vastauksen. Jalka hapuilee karstaantuneessa homekerroksessa, jähmettyneissä lahoamisjätteissä.
— Jos tahdotte etsiä häntä, on meneteltävä varovaisesti! Kaikki käytävät on meidän tarkastettava, kaikkia sivukäytäviä on meidän valaistava.
— Kristiina!
Magnuksen äänen kaiku kiirii taas toivottomana pitkin holvien seinämiä.
Pelästynyt rotta vinkaisee taaskin!
Hauraita luita murskaantuu heidän kantapäittensä alla.
— Varokaa, teidän on kumarruttava, armollinen herra. Tässä on käytävä, jota pitkin tuskin pääsee kulkemaan. Kirottua! Soihdut käryävät, niin että silmistä vuotaa vesi kuin viimeisellä tuomiolla.
Santa Madonna! Tuolla hän makaa, hän, jota etsimme! Jumala paratkoon, nainen hän on, sillä vaaleat hiukset valuvat hänen harteillensa! Ei noin rajusti, armollinen herra! Kyllä hän on elossa — hän on vain pyörtynyt! Mutta ellette menettele varovaisemmin donnaa virvoitellessanne, katkeaa hänen elämänlankansa käsissänne!
Magnus oli kohottanut Kristiinan pään syliinsä ja silitteli hyväillen hänen hiuksiansa.
— Armahin!
Hänen huulensa sopersivat kuumasti Kristiinan nimeä.
Rajuin, anelevin suudelmin hän peitti tämän otsan ja huulet.
— Herää, herää, ainokaiseni! kuiskaili hän rukoilevasti ja pelokkaasti. — Elämäni on hukassa, ellet sinä elä!
Ja todellakin!
Hänen kuuma lempensä voitti kuoleman hyisen kouristuksen, joka tänä yönä oli tavoittanut Kristiinan sydäntä.
Kristiina avasi silmänsä.
— Missä olen? kuiskasi hän.
— Sylissäni! riemuitsi Magnus. — Meidän on riennettävä pois täältä. Elämä kutsuu!
Colosseumin varjossa seisoi toisiinsa puristuneina kaksi ihmistä. Mykkinä sekä liikutettuina he katselivat tähtitaivaan ihanaa kantta, joka muodosti valtavan rakennuksen ikuisesti saavuttamattoman holvikaton.
— Ikuinen kuin taivas on rakkauteni sinuun, sanoi Magnus hiljaa.
Unelmoiden kallisti Kristiina silloin päänsä hänen rintaansa vasten.
Hitaasti ja verkalleen levisi taivaalle aamua ennustavan ruskon ensimmäinen hauras hohto, ja sen valossa havahtuivat aavemaiset jumalten patsaat ihanaan elämään. Iäisen rakkauden jumala hymyili villiviinin saartamasta nurkkauksestansa hellän suojelevasti ja samalla houkuttelevasti molemmille ihmislapsille. Loitolla lauloi riemuitseva paimenhuilu tervehdystä havahtuvalle auringolle!
6.
Kesällä vuonna 1665 vallitsi suorastaan harvinainen, sietämätön helle.
Vilja kuivui pelloille, linnut vaikenivat uupumuksesta ja janosta.
Janoava maa repeili.
Pitkä vaunujono taivalsi tällaisena elokuun päivänä uupuneesti Arlesista Aixiin vievää maantietä pitkin.
Vaunujen äärellä oli ratsastajia», jotka nelistivät edellä katsomaan, eivätkö Aixin tornit jo kohta ilmestyneet näkyviin.
Silloin ensimmäiset vaunut pysähtyivät, ja koko jono seisahtui.
Kuningatar Kristiina, sillä hän se oli hovikuntineen matkalla Fontainebleauhin, kumartui huutamaan erästä seurueeseensa kuuluvaa herraa vierellensä.
— Mistä tämä häiriö johtuu?
— Löysimme tieltä puolikuolleen kerjäläisen, majesteetti!
— Virvoitettakoon häntä, ja kun hän on tointunut, istukoon hän tavarakärryihin ja jatkakoon matkaa kerallamme.
Ainahan hänelle työtä löytyy. Älköön kukaan sanoko, että Ruotsin Kristiina on evännyt apunsa hädässä olevalta ihmispoloiselta!
Menkää, tehkää mitä olen käskenyt ja kertokaa minulle asiasta myöhemmin.
Kotvasen kuluttua kerjäläinen saatetaan kuningattaren luokse.
Helle vaivaa häntä vieläkin ankarasti, ja vain hämmentyneesti mumisten hän kykenee kiittämään pelastajaansa.
Hänen hiutuneista kasvoistaan hohtaa tumma silmäpari.
Magnus, joka ratsastaa kuningattaren vieressä, ei oikein pidä noista silmistä, mutta Kristiina ei siitä piittaa.
Mikä hänen nimensä sekä ammattinsa on, tiedustelee kuningatar,
Kerjäläinen käy entistä masentuneemmaksi sanoessaan nimensä.
— Monaldeschi — Nicolo Monaldeschi!
Ja sitten hän kertoo kohtalonsa.
Kerkein kielin hän kertoo olevansa peräisin hyvästä kodista. Hänen pyhyytensä paavin joukoissa hän oli otellut turkkilaisia ja venetsialaisia vastaan, ja kolmasti hän oli haavoittunut. Kun sitten solmittiin rauha, sai hän mennä matkoihinsa.
Kurjat elämänehdot, vehkeileviä sukulaisia, jotka anastivat hänen perintönsä ja antoivat hänen vajota vajoomistaan, kunnes hän lopulta rupesi kiertäväksi ratsastuksenopettajaksi, ja vähitellen joutui maantielle.
Kuningatar nyökkäsi lyhyeen.
— Voitte ilmoittautua tallimestarilleni. Otan teidät tallirengiksi!
Kerjäläinen tahtoisi syöksyä suutelemaan hänen käsiänsä, mutta Kristiina viittaa torjuvasti.
Hän huutaa seuralaisillensa pari sanaa, vaunu jono lähtee taas liikkeelle.
* * * * *
Fontainebleau!
Satulinna merenvihreine kuparikattoineen, jonka harjalla lemmenjumalat, vedenhaltijat ja delfiinit lyövät leikkiään, jonka puutarha houkuttelee tuhansin kukkaihmein, piiloisin lehtikujin, pensastoin, keilaradoin, haavemaisin hiekkakiviluolin ja tummin sypressein.
Tämän kaiken ihanuuden lomasta kohoaa ihme, jonka mukaan linna sai nimensä: suihkukaivo, jonka laatimisesta yli sata kaivonkaivajaa neuvotteli kuuden vuoden ajan, jonka taiteilijan sielu suunnitteli ja taiteilijan kädet loivat.
On ilta!
Puiston tuhansilta poluilta, pensastoista, lehtikujilta ja nurmikoilta puhkeaa valomeri.
Kiinalaiset paperilyhdyt syttyvät, pronssimaljakoista syöksähtää punaisena suitsevia tulikielekkeitä yötaivasta kohden.
Sirot gondoolit liukuvat puistolampien peilikirkkailla kalvoilla, nukkuvain ankkain opaalivihreäin höyhenten hohtaessa kaislikkorannoilta.
Näkymättömien soittoniekkain sävelet kaikuvat hurmaavina illassa, kiiltomadot kahajavat huumaantuneina lehvikoissa.
Linnan pengermältä helähtelee vieraiden hilpeätä naurua.
Muotopuoli kääpiö, kuninkaan hovinarri, hyppelee huimasti, juoksee sitten yhdellä harppauksella kuningattaren luokse kätkeytyen tämän puvun poimuihin kuin sylikoira.
Kristiina keskustelee vilkkaasti hovinaisten keralla.
Hänen älykkyytensä, hänen tietorikkautensa, hänen loistava joustavuutensa tulee vasta täällä — Euroopan hoveista hienostuneimmassa kaikin puolin näkyviin.
Hän panee merkille, että kun hän puhuu, naulitsee nuori, tuskin kaksikymmenvuotias kuningas mitäänsanomattoman katseensa häneen, ja Kristiinan on pakostakin hymyiltävä viuhkansa suojassa.
Jos Magnus olisi läsnä — hän on tällä haavaa Pariisissa huolehtimassa ostoksista — niin mahtaisiko hän olla mustasukkainen kuninkaalliselle majesteetille? —
Parhaillaan ryhtyvät soittajat soittamaan turkkilaista tanssia.
Naiset ja kavaljeerit nousevat, asettuvat pareiksi.
Ludvig on astunut Kristiinan luokse ja pyytää kunnioittavasti tätä tanssipariksensa.
— Tanssitte kuin keijukainen, kuninkaallinen sisar, sanoo hän vihdoinkin keskeyttäen painostavan hiljaisuuden.
— Tosiaankin sopisi kadehtia miestä, jonka rinnalla te tanssitte läpi elämän.
Kristiinan katse on painunut maahan, keveä puna kohoaa hänen kasvoillensa.
— Minua sanotaan kadehdittavaksi Ludvigiksi, jatkaa kuningas. — Valtakuntani on suuri, ja kuninkuudelleni annetaan arvoa kautta Euroopan. Ja sittenkin: yhtä minulta vielä puuttuu, puolisoa, joka jakaa suruni ja iloni.
Olen köyhä, sillä olen yksinäinen. Hovini, ministerini Mazarin, kanslerini, jopa harvalukuiset ystävänikin näkevät minussa vain kuninkaan, ihmistä ei milloinkaan. Minulla ei ole ketään, jolle voisin avata sydämeni.
Vastausta anellen hän katsoo Kristiinan kasvoihin, mutta tavuakaan ei puhkea tämän huulilta.
Silloin hän murhemielisenä jatkaa:
— Entä te, kuninkaallinen sisar, eikö teitäkin kalva sama kaiho, ettekö tekin kaipaa ihmistä, joka teitä rakastaa, joka täyttää jokaisen toivomuksen, minkä hän katseestanne lukee.
Täytyykö minun puhua; vieläkin suorasukaisempia sanoja? Kruununi painaa raskaana hartioitani, autatteko minua kantamaan sen taakkaa?
Taaskin hän katsoo ahdistetusti Kristiinan marmorivalkeiksi valahtaneihin kasvoihin.
Huomaamattaan he olivat etääntyneet tanssijain joukosta ja totesivat joutuneensa autiolle nurmikolle.
Kristiina on nyt hillinnyt mielensä.
Suurin, sinisin silmäterin hän nyt katsoo kuningasta.
— Sire, — hänen äänensä helähti lämpimänä, — niin hyvin vilpittömyyttänne kuin kosintaanne katson suureksi kunniakseni. Kun siitä huolimatta annan siihen epäävän vastauksen — ymmärtäkää minua oikein — ei se tapahdu siitä syystä, että en käsittäisi, millainen kunnia on päästä Ranskan kuningattareksi. Sydämeni ei kuitenkaan enää ole vapaa! Minä rakastan jo! Rakastan miestä, joka on arvoltaan minua paljon alhaisempi ja jonka puolisoa minusta siitä syystä ei milloinkaan voi tulla. Siitä huolimatta rakastan häntä! Olen teiltä kohtaan vilpitön, Sire, kenties vilpittömämpi kuin hovitavat sallivatkaan! Toivon kuitenkin, että osaatte suhtautua vilpittömyyteeni arvonannolla. Luotan vaiteliaisuuteenne, Sire!
Kuninkaan pää oli painunut.
Hänen äänensä kaiku oli hiljainen ja verhoutunut, kun hän nyt vastasi Kristiinalle:
— Vilpittömyytenne on minulle kunniaksi, kuninkaallinen sisar, vaikka se riistääkin minulta kaiken toivon! Kiitän kuiteinkin teitä siitä, että olitte niin vilpitön minua kohtaan ja vastustitte houkutusta ojentaa, ulkonaisen mahdin takia kätenne Ranskan kuninkaalle, joka ei voinut saada sydäntänne.
Kunnioittavasti hän vei Kristiinan oikean käden huulillensa.
Tarjoten hänelle käsivartensa, hän sitten jatkoi:
— Sallikaa, että nyt saatan teidät muiden vieraiden luokse. Meitä on jo voitu kaivata, ja Ranskan hovissa ollaan sangen teräväkielisiä!
Illan kahdeksas tunti saattoi olla käsissä kreivi Magnuksen palatessa vaahtoisella ratsullansa Pariisista.
Hän oli ostanut hovia sekä palvelijoita varten elintarpeita, joita pienessä Fontainebleaussa oli vaikea saada, ja pukeuduttuaan hän riensi puutarhajuhlaan, jonka kuningas oli toimeenpannut Kristiinan kunniaksi.
Astuessaan esipihalle vievästä portista hän jäi hämmästyneenä seisomaan.
Mitä ihmeen tähdellistä asiaa saattoikaan kavaljeerilla, joka puhui niin innokkaasti Monaldeschille, olla tallirengille?
Ja kuka vieras sitten oikein olikaan?
Hiljaa, jotta eivät puhetoverit kuulisi, hän hiipi pihaa kiertävän jokseenkin korkean parvekkeen kaiteen suojassa lähemmäksi.
— Tunnen kuningattaren tavat varsin tarkoin, kuuli hän Monaldeschin sanovan. — Hänellä on tapana aamun kymmenennellä tunnilla käyskennellä kirjojaan lukien Galerie des Cerfiä pitkin. Ketään ei hänellä ole seuralaisenansa!
— Sitä parempi! Vieras nauroi lyhyeen ja ivallisesti.
— Veljeskunta on palkitseva teidät kilisevällä kullalla, markiisi, kun suunnitelmamme tähden rupesitte kurjaksi kerjäläiseksi ja olette nyt tallirenkinä!
Käydessänne toimeen on teidän joka tapauksessa noudatettava mitä suurinta varovaisuutta, sillä serkkunne Sentinelli oli vähällä menettää henkensä uhkarohkeutensa tähden.
Monaldeschi torjui hymyillen.
— Olkaa aivan huoletta, kuningatar on kaatuva tikarini iskusta! Miksikä hänen pitikään luopua isäinsä uskosta ja käydä vastustamaan Ruotsinmaan kanslerin suunnitelmia. Työni suoritus ei huolestuta minua lainkaan, kunhan vain hankitte kelpo ratsun, joka teidän on toimitettava kasvihuoneen luokse, niin että pääsen rivakasti pakenemaan Lyoniin. Ruotsalaisen majesteetin lippu lasketaan huomenna puolitankoon Fontainebleaun linnassa; voitte luottaa Monaldeschiin!
Magnusta puistatti.
Kuningatarta vastaan suunniteltiin taas uutta konnankoukkua! Hänen henkensä oli siis taas vaarassa.
Rynnätäkö roiston kimppuun ja iskeäkö hänet hengiltä?
Mutta hyödyttikö se Kristiinaa?
Murhasuunnitelma olisi kylläkin sillä erää rauennut tyhjiin, mutta vihamiehet lähettäisivät uusia vainolaisia lepäämättä ennenkuin verityö oli tehty.
Ei, oli meneteltävä viisaammin!
Murhamiesten tekoset oli estettävä, ja sitäpaitsi oli heidät vielä paljastettavaan.
Kuningatarta ei saanut varoittaa, hänen oli huomenna mentävä kävelyllensä kuten aina, mutta hänen, Magnuksen, oli oltava valmiina asettumaan tikarin tielle.
Huomispäivästä tulisi verinen, sen hän tiesi; mutta ei kuningatar, vaan vainolainen itse oli lankeava Kristiinaa vastaan kohottamaansa veitsenterään!
* * * * *
Aamupuhde oli myrskyinen ja sumea.
Kuningatar, joka einehti kello yhdeksältä, istui masentuneena akkunan ääreen ja silmäili taivaalla ajelehtivia pilviröykkiöitä, jotka ennustivat huonoa säätä.
— Kuinka ikävää, sillä iloitsin jo niin suuresti siitä, että pääsisin aamuratsastukselleni ensin tapani mukahan käveltyäni Galerie des Cerfissä.
Nyt ei siitä kuitenkaan näytä tulevan mitään, ja minun on tyydyttävä selailemaan Horatiusta ja kuuntelemaan, kuinka tuuli ulvoo huoneeni uunissa!
Magnus, joka istui häntä vastapäätä, puuttui hilpeänä puheeseen.
— Sää ei tule meitä haittaamaan, armahin. Ja vaikkapa meidän pitäisikin luopua ratsastusmatkastamme, vien sinut puistolammelle soutelemaan, kuten sinulle jo aikoja sitten lupasin. Sittenhän voit kyllä mennä tapasi mukaan kävelemään parvekkeelle, sillä sehän on katettu, niin ettei sää tuota sinulle mitään haittaa.
Kuningatar suostui riemumielin tuumaan, ja kotvasen kuluttua molemmat lähtivät huolellisesti kietoutuneina viittoihinsa puutarhaan, missä vielä vallitsi aamun tuntu.
Keveä sumu aallehti kasteesta kosteain nurmikkojen yllä; jossakin lauloi lintunen.
Kuin hunnun lävitse he erottivat metsäiset harjanteet, jotka saarsivat Fontainebleauta avarana kaarena.
— Tule, armahin! Terhenneidot kutovat tiheän hunnun onnemme vaiheille!
Keveänä Kristiina juoksi veneeseen, joka liukui sitten kaislikkosaarten lomaan Magnuksen käydessä voimakkaana airoihin.
Harmaa sumu kätki puiden latvat näkyvistä, ja lammen vesi hohti maidonkarvaisena pienen aluksen hiljakseen keinahdellessa sen kalvossa.
Kasvihuoneiden lähistölle saapui sillä välin muuan vaahtoisa ratsu. Monaldeschi kaikesta päättäen tunsi tulokkaan, sillä hän tervehti tätä jykeällä kädenlyönnillä, ja sitten syventyivät molemmat innokkaaseen keskusteluun.
Keinahdellen vene lipui, vehreäin rantakunnaiden lomaan.
Voitollinen aurinko oli karkoittanut sumun, viheriäiset puunlatvat loivat kuvajaisensa lammen laineisiin, ja veden liplattelu aluksen kokkaa vasten oli kuin salaperäistä satua, jota vihreäpartainen ahti kertoo pienille ihmislapsille.
Hankaimet natisivat ja vinkuivat, nyt karahti kokka hiekkaan.
Kristiina nousi veneestä ja astui Magnuksen keralla hämyisiä lehtokujia pitkin linnaan päin.
Lehvikko kahahteli ja humisi, siellä täällä pujahti päivänsäde korkeain puunrunkojen lomaan, pelästynyt pähkinähakkinen lenteli pensaikossa.
Pengermän luona Magnus sanoi hyvästit lemmityllensä.
— Sinun ei siis kuitenkaan tarvitse luopua aamukävelyistäsi parvekkeella, Kristiina, lausui hän myhäillen, — ja saat käyskennellä Horatius tai Sallutius kädessä viileässä holvikäytävässä. Muistelen sinua kaiken aikaa iloiten siitä, että iltapäivällä taas saan pusertaa kättäsi!
Galerie des Gerfs oli varjojen vallassa kuningattaren mennessä sinne yläterassilta.
Sitä rajoittava piha oli autio.
Jossakin loitompana, linnan taloussiipirakennuksen takana, takoi vaunuseppä pyöränrautaa.
Syviin mietteisiin vaipuneena Kristiina lueskeli kirjaansa.
Lainkaan hän ei huomannut, että hänen taaksensa hiipi muuan mies, jonka silmät paloivat salakavalasti, eikä hän liioin tiennyt, että oikealla kädellänsä mies puristi tikaria.
Tulijan varjo lankesi sitten kirjan lehdelle.
Hämmästyneenä kuningatar kääntyi ja näki tallirenkinsä seisovan edessänsä.
Hän näki miehen raivoista vääntyneet kasvot, näki veitsen kimmeltävän tämän kädessä.
Tukahtuneesti kirkaisten hän kohotti kättään suojukseen. Mies oli syöksähtämäisillään hänen kimppuunsa, mutta samassa kajahti laukaus. Monaldeschin ase vaipui, ja koristen hän lyyhistyi maahan.
Kauhusta kalpeana kuningatar horjahti loitommaksi, mutta samassa ehättivät vahvat käsivarret hänen tueksensa.
Hän näki ystävänsä Magnuksen kasvojen kumartuvan puoleensa.
— Kristiina! Magnuksen äänessä värähteli vieläkin äskeisen tuskanhetken tuntua. — Jumala on armossansa sallinut, että toisen kerran saan olla pelastajasi!
Olet vahingoittumaton, eikä sinun enää milloinkaan tarvitse pelätä mitään, mutta tuo murhamies, keveästi käännähtäen viittasi hän Monaldeschiin, joka vääntelehti hiljakseen ähkyen maassa, — on toivoakseni vielä ennen manalanmatkaansa ilmaiseva meille, kenen asioilla hän on ollut. Tunnusta, roisto, kuka on yllyttäjäsi!
Raju ivanilme liukui kuolevan kasvoille.
— Markiisi Monaldeschi ei kuolemankaan kasvojen edessä riko valaa, jonka hän on vannonut mestarillensa!
Kyselkää minulta niin paljon kuin suinkin mielitte, mutta huuleni pysyvät suljettuina, kunnes kuolema ne sinetöi!
Voihkaisten hän paino! kätensä raskaasti huokuvaa rintaansa vasten.
— Kerjäläisen te korjasitte tieltä, ylen älykäs rouva, ettekä kuitenkaan huomannut, että hän oli vastustajanne, joka väijyi teitä! Kuolemani kostetaan vielä; toisia, veljiä on astuva tilalleni.
Kuoleman viime kouristuksessa hän puolittain kohottautui, sitten hänen päänsä jyskähti kivilattiaa vasten.
Eksynyt auringonsäde osui kimmeltävään tikariin, joka oli hänen vieressänsä maassa.
Väristen Kristiina astui loitommaksi.
Ellei Magnus olisi rientänyt hänen avuksensa, olisi _hänen_ verensä nyt kostuttanut käytävän liuskakiviä.
Molemmin käsin hän tarttui rakastettunsa käteen.
— Olen suuressa kiitollisuudenvelassa sinulle, Magnus, enkä milloinkaan ole unohtava tätä.
Mutta kerrohan, kuinka ennätit ajoissa estämään murhatyön?
Magnus kertoi nyt, kuinka hän sattumalta oli saanut juonesta vihiä.
— Jo alusta lähtien pidin kerjäläistä epäilyttävänä, Kristiina. Muistatko vielä, kuinka korjasit hänet tieltä? Ovatko mielessäsi sanat, jotka sokea juutalainen sinulle lausui. Minä painoin ne lujasti muistiini.
Hänen näkijänkatseensa tiesi etukäteen väijytyksestä katakombeissa, ja sitäpaitsi hän varoitti uudesta vaarasta.
— Mutta jo lähestyy kaameampi vaara, sanoi hän aikoinaan. — Varokaa kerjäläistä — varokaa kerjäläistä!
Hänen näkijälahjansa ei pettänyt siinäkään kohden. — Mutta annahan minun nyt tarkastaa vainajan taskut; ehkäpä niistä löytyy todisteita, joita tarvitsen paljastaakseni hänen avustajansa.
Katsopa tätä kirjekääryä. Siinä on ruotsalainen sinetti, ja Schering Rosenhane itse on allekirjoittanut sen.
Hän luki. Äkkiä kävi hänen ilmeensä hyvin hämmästyneeksi.
— Kristiina, kansleri väijyi henkeäsi, koska murskasit hänen suunnitelmansa. Kas tässä, lue kirje, joka, paljastaa hänet sekä Mitrasveljet, joita hän käytti apureinansa.
Annan hänen valita, tahtooko hän luopua murhahankkeistaan tai vedetäänkö hänet oikeuteen. Salamurhaaja ei ole enää lähestyvä sinua, Kristiina, päiväsi tulevat tästä puoleen olemaan murheettomia!
— Niin minun kuin sinunkin, Magnus!
Kuningatar oli kallistanut päänsä Magnuksen rintaa vasten.
— Eroittumattomasti yhtykööt kohtalomme, armahin.
Hovielämä on tyhjää ja tympäisevää. Huuliltasi puhjennut sana, Magnus, uskollisten silmäisi katse, suusi suudelma on arvokkaampi kuningaskunnan kaikkea viehätystä.
Päättäessäni luopua valtaistuimesta kutsuin sinua matkamarsalkakseni, Magnus, tänään pyytää sydämeni sinua puolisokseni!
En tosin saa nimittää sinua siksi maailman silmissä, mutta mitäpä me enää piittaisimmekaan maailmasta. Rippi-isäni, kunnianarvoisa pater Stauffacher, vihkiköön meidät linnan kappelissa kenenkään tietämättä. Ja sitten, Magnus, aukeaa avara maailma kahdelle ihmislapselle, jotka rakastavat toisiaan, ja elämä on vielä edessämme.
Samoihin aikoihin, jolloin Monaldeschi, katala murhamies, suunnitteli murhayritystä kuningatarta vastaan, piteli kasvihuoneiden lähistöllä muuan ratsupalvelija kahta satuloitua hevosta.
Aika näytti tulevan hänelle odotellessa pitkäksi, sillä kärsimättömänä hän siirtelehti jalalta toiselle vihellellen bretagnelaista laulua.
Olisiko markiisia kohdannut kova onni?
Keneltä hänen oli mahdollista saada vastaus tähän kysymykseen?
Kysellessä oli joka tapauksessa meneteltävä varovaisesti, jotta ei kyselijä itsekin joutuisi hornan kattilaan.
Hän tunsi, että oli jo puolipäivä, sillä aurinko paistoi kohtisuoraan hänen niskaansa.
Nyt hänestä tuntui miltei varmalta, ettei markiisi saapuisi lainkaan.
Tuntia myöhemmin — molemmat ratsut pureskelivat hyvässä sovussa mehukasta ruohoa lainkaan kaipaamatta hänen vartiointiaan — maleksi hän muina miehinä ja viattoman näköisenä kuin karitsa linnan liepeillä.
Häntä vastaan tuli neljä palvelijaa, jotka kantoivat vaatteella verhottua ruumista. Hän aavisti kumppaninsa kohtalon ja oli jo ryntäämäisillään pensaikon suojaan.
Uteliaisuus oli kuitenkin siksi voimakas, että hän kysäisi valkotukkaiselta palvelijalta, joka sattui kulkemaan ohitse:
— Ketä tuolla kannetaan?
Hänelle annettiin seuraava vastaus:
— Kurjimusta siellä kannetaan, katalaa italialaista, joka yritti salamurhata hyvän kuningattaremme.
Herra kreivi ehätti kuitenkin estämään hänen konnankoukkunsa. Sinkautti hänen kylkiluittensa lomaan kuulan, niin että miekkoselta unohtui ylösnousemus. Tunnustamatta kuuluu roisto muuten menneen manalaan! Herra kreivi löysi kuitenkin hänen tavaroittensa joukosta todisteita — tiedän sen tallimestarilta, joka kertoi sen kamaripalvelijalle — joiden takia niiltä, jotka Monaldeschin palkkasivat kätyrikseen, koska itse olivat liian raukkamaisia, on menevä halu moisiin hankkeisiin! Schering Rosenhane — Ruotsinmaan kansleri, kuuletteko — on juonessa mukana!
Ratsupalvelija oli kuullut tarpeeksi.
Viittä tuntia myöhemmin ajaa karautti hän sellaista vauhtia maantietä pitkin, että talonpojat ristivät silmiään nähdessään hänen huiman metsästäjän lailla nelistävän ohitse.
Tunsihan hän kaulansa seutuvilla ilkeätä kutkutusta ikäänkuin olisi hamppuisella köydellä ollut hyvä halu pujottautua hänen kaulaansa.
Lähellä Lyonia — hän erotti linnoitetun kauppakaupungin muurit — lakkiasi hevonen, jolla hän ratsasti, hengittämästä.
Hän irroitti siltä satulan ja nousi toisen hevosen selkään iskien kannukset sen kupeisiin niin lujasti, että sen kyljet puhkuivat kuin sepän palkeet. Vasta portinvartijan vetäessä puomia hänen tieltään hän pysähtyi.
Prokuraattori Estoilen komean talon edessä hän nousi satulasta, riuhtaisi soittokellon vedintä kellon helähtäessä soimaan niin että käytävä kaikui ja vanhan Margotin rynnätessä säikähtyneenä katsomaan, oliko itse manalan herra tulossa taloon.
Paholaista ei kuitenkaan näkynytkään, ryysyinen ratsupalvelija vain, joka lokaisine saappaineen tärveli hänen vastapestyt permantonsa.
— Armollinen herra! — Armollinen herra!
Pyylevä Estoile ryntäsi tulijaa vastaan.
— Missä Monaldeschi on? — Onko kaikki käynyt hyvin? kysyi lihava prokuraattori hengästyksissään.