Part 7
— Helvetissä, sanon minä teille. Kreivi Magnus lähetti kuulan hänen kalloonsa! Ja kuningatar on elossa, että tiedätte — ja on jääväkin eloon — ja vainajan matkalaukusta on löytynyt kirjeitä, joista selviää, että Schering Rosenhane — niin kai tuo nimi oli — on kaiken takana. Ja kreivi tietää kaikki vehkeemme kirjeistä, joihin ne on kirjoitettu mustalla valkoista vasten!
Hän aikoi kavahtaa seisaalleen, mutta tavoitteli rintaansa äännähtäen käheään sekä korajavasti ja kaatua jymähti sitten säikähtyneen isäntänsä jalkain juureen, joissa oli kiiltonahkaiset toulousilaiset kengät.
* * * * *
Puolenpäivän aikaan seuraavana päivänä polvistui linnankirkon alttarin ääreen kaksi onnellista ihmistä.
Kunnianarvoisa vanhus, joka seisoi messukaapuun pukeutuneena heidän edessänsä, levitti siunaten kätensä heidän yllensä.
— Näin olette te yhtä sekä Jumalan että ihmisten edessä, älköön mikään muu kuin kuolema teitä erottako!
Kuningatar on avioliiton sitein liittynyt kreiviin ja on nyt hänen aviovaimonsa! Jumala katsoo häntä mielisuosiolla, sillä Kaikkivaltias riemuitsee enemmän hänestä naisena kuin kuningattarena! Olkoon Hänen armonsa teidän kanssanne kaikkena elinaikananne!
Lehteriltä kumpuilivat hiljakseen urkujen säveleet, nuorukaisäänet yhtyivät kuoroon virittäen voitollisen laulun.
Metsän siivekkäät laulajat visertelivät linnan puistossa, aurinko kutoi kultaista kiloansa yli kukkain, puiden ja pensaiden.
Kristiina ja Magnus käyskentelivät keskellä kesän ihanuutta.
He kulkivat käsi kädessä.
Heidän silmistään hymyili onnen aurinko, ihanuudessa kilpaillen kunniasta sen päivänkehrän keralla, joka loi lämmintä kajastettaan yli puiston ja linnan.
7.
Kolmekymmentä vuotta on kulunut.
Ruotsin entinen kuningatar Kristiina on käynyt monessa maassa, ja valtakunnassa siitä pitäen kuin hän Fontainebleaun linnankirkossa liittyi Magnukseen avioliiton sitein.
Suuri maailma ei kylläkään tiennyt tästä liitosta mitään ja ihmetteli ensimmältä suuresti, kun kaunis Kristiina pysyi niin kauan naimattomana..
Kosiomiehiä matkusteli vieraista hoveista häntä tapaamaan, yrittäen saada häntä suostutetuksi suunnitelmiinsa, ylistäen milloin mitäkin kuninkaallista sulhasmiestä mitä hehkuvimmin kuvauksin. Kristiina, suhtautui aina vain torjuvasti hymyillen heidän välityspuuhiinsa.
Ajan oloon alettiin kuningattaren naimattomuutta pitää itsestään selvänä tosiasiana. Kun hänestä tuli puhe, kohauteltiin sääliväisesti olkapäitä ja sanottiin, että hän oli "vuosisatansa merkillisin nainen".
Tämä ei kylläkään estänyt valtakuntia pyytelemästä häntä hallitsijakseen. Ruotsi kutsui hänet takaisin, kylläkin vain muutamiksi kuukausiksi.
Kuningas oli heikonlainen, valtiovallan peräsin luisui yhä enemmän ja enemmän hänen voimattomista käsistään.
Kristiina matkusti Tukholmaan, tarttui väkevin käsin ohjaksiin, palautti epäjärjestykseen menneet hallitusasiat taas oikealle tolalle ja antoi sitten ohjakset takaisin hallitusneuvostolle. Häntä koetettiin pidättää maassa — turhaan.
* * * * *
Palazzo Corsinin edessä Roomassa seisoskelee valtaisa, väkijoukko, joka tähyilee huolestuneesti ensimmäisen kerroksen verhottuihin akkunoihin.
Muuan muukalainen kyselee syytä väenpaljouteen, ja joka puolelta ryhdytään antamaan hänelle selitystä.
— Hyvänen aika, herra, ettekö tiedä, että tässä palatsissa asuu Ruotsinmaan kuningatar Kristiina? Kuka hän on, sitäkö haluatte tietää, herra?
Onhan elämä lyhyttä, ja se, mikä oli uutta kolmekymmentä vuotta sitten, on nyt vanhaa. Jos siis ette vielä tietäisi, niin kuulkaa, että noiden muurien takana asuu _Rooman enkeli_.
Ah herra, eipä ole ainoatakaan kerjäläistä, sairasta tai tarvitsevaa, jota, hän ei olisi auttanut näinä pitkinä vuosina! Hän ja hänen ainainen seuralaisensa kreivi Magnus, jalosyntyinen herra hänen isänmaastansa. Siunattakoon Jumala ijäisesti noiden molempain elämää!
Ja nyt kuningatar on sairastunut — äkilliseen kuumetautiin. Lääkärit, joiden kantotuoleja kannetaan tästä ohitse tuontuostakin, ravistelevat epäilevän näköisinä valkoisia irtotukkiaan.
Korkean rouvan laita lienee sangen huonosti!
Ja saatuaan tämän kuulla ovat Rooman kerjäläiset, sairaat ja tarvitsevaiset kokoontuneet rukoilemaan hänen puolestansa!
Suokoon Luoja, että vielä kauan saisimme pitää _enkelimme!_
Mutta sairashuoneessa, jonka verhotuista akkunoista ei valo pääse häiritsemään nukkujaa, vallitsee hämärä.
Kuumeen kourissa heikoksi ja uupuneeksi käynyt kuningatar nukkuu nyt rauhallisesti.
Hengitys on säännöllistä, niin että häntä voisi miltei luulla terveeksi.
Hänen kaidoissa, kalvaissa kasvoissansa on kuitenkin outo ilme, joka herättää sairaan jalkopäässä istuvassa Magnuksessa tuskaa ja pelkoa.
Lähenevän kuoleman tuntu kuvastuu hänen piirteistänsä. Magnus tietää sen, sillä taistelukentällä hän on sen nähnyt useammin kuin sadasti.
Huoneeseen saapuu Dominicus Sforza, lääkäri.
Pitkään ja tarkkaavaisesti katsoo Sforza nukkuvan kasvoja, tunnustelee hänen valtimoaan, ravistaa sitten epäilevästi päätään, niin että irtotukan kutrit lyövät kovitettua liinaista kaularöyhelöä vasten.
— Mistä pitäen majesteetti nukkuu? kysyy hän sitten.
— Varhaisesta aamusta lähtien jo. Viime yön jälkeen eivät kuumekohtaukset ole uusiintuneet!
Kreivin katse on tuskallisena nauliutunut lääkärin kasvoihin. Hän tietää — päätös on nyt lankeava!
Toinen lykkää perusteellisena sarvisankaiset silmälasinsa leveälle otsallensa.
— Oletteko hänen majesteettinsa sukulainen, herra kreivi? Tarkoitan vain, kun olette niin suuressa määrin hänen uskottunsa! Jos niin on, niin valmistautukaa kuulemaan pahinta: kuningatar ei ole elävä huomiseen!
Magnus horjahtaa.
Hänen rinnastansa puhkeaa raskas nyyhkäisy.
— Eikö Kristiinalle ole enää mitään apua?
— Ei mitään! Asia käy teihin hyvin kipeästi, mahdollisesti olette läheisemmässä suhteessa kuolevaan kuin yleensä tiedetäänkään!
Kuulkaa tarkoin mitä sanon: annan nyt kuningattarelle lääkettä, joka havahduttaa hänet lyhyeksi tuokioksi.
Saatte puhua hänelle, ja hän on tunteva teidät. Lähestyvästä kuolemasta ette kuitenkaan saa hänelle puhua, sillä siitä voisi vain aiheutua hänelle tarpeettomia tuskia.
Jos teillä on jotakin tärkeätä puhuttavaa keskenänne, niin muistakaa, että ennenkuin tuntiakaan on kulunut, vaipuu hän taas tajuttomuudentilaan, mistä hän ei enää herää.
Oletteko käsittänyt sanani, herra kreivi? Menen siis ilmoittamaan asiasta papille, niin että hän valmistaa pyhän sakramentin!
Tämä koskee teihin kipeästi, herra kreivi, ja niin minuunkin, sillä kuningatar oli hyvä ihminen. Ainakin kuolevan silmäin edessä on teidän hillittävä itsenne!
Lääkäri on poistunut.
Tuskaisin mielin Magnus katsoo sairaan kasvoja.
Onko lääkärin lääke havahduttava Kristiinan — vaikkapa vain lyhykäisten minuuttien ajaksi — vai onko hän nukkuen siirtyvä tuonpuoleiseen elämään, suomatta hänelle, Magnukselle, viimeistä katsetta.
Silloin — Magnus pidättää hengitystään — kuolevan kasvoille kohoaa kevyt punerrus, hänen hengityksensä käy kuuluvammaksi, hiljainen huokaus kumpuaa hänen rinnastansa, hän avaa silmänsä.
— Magnus! Hänen kutsunsa on vaimea niinkuin sairaan linnun siipien havina.
— Näin ihmeellistä unta, armahin! Olin kanssasi autiolla saarella. Ympärillämme myrskysi meri, mutta en pelännyt, sillä olinhan sinun väkeväin käsivarsiesi syleilyssä.
Silloin kaareili ilmassa päittemme päällä suunnaton, musta lintu, joka äkkiä syöksähti minua kohden.
Sinä katosit, ja minä seisoin kallioriutalla, raivoisain kuohujen keskellä. Tiedän, mitä tämä uni merkitsee: minä kuolen, ystäväni!
— Sinä elät, Kristiina, minun tähteni ja niiden monien tuhansien tähden, jotka tuolla ulkona anovat Luojalta parantumistasi!
— Niinkö he tekevät?
Kristiina kohotti päätään pielusten varasta.
— Voi, miten hyviä he ovat! Kiitän Luojaani siitä, että sain auttaa heitä. On ihanaa kyetä auttamaan, Magnus!
Hänen kalvas, läpikuultava kätensä tarttui Magnuksen käteen.
— Sinä, Magnus, olet myöskin aina ollut niitä, jotka alituiseen auttavat muita ihmisiä! Olit minulle uskollinen kaikkina pitkinä vuosina, vaikka en useasti palkinnutkaan rakkauttasi niinkuin minun olisi, pitänyt!
Suuret kyynelhelmet vierivät kalvaille poskille.
— Sinun ei ole soimattava minua siitä, armahin; kun olen mullan alla, on sinun aina muistettava, että rakastin vain sinua!
Hurjassa tuskassaan Magnus antoi päänsä vaipua sairaan kätten varaan. Mieletön nyyhkytys vavisutti häntä.
— Et saa itkeä, Magnus! Sinun on aina muistettava, että kohtalomme oli hyvä ja yhdisti meidät kolmeksi vuosikymmeneksi! Puolisoiden on monasti erottava paljon ennemminkin! Kuolemani ei liioin ole tuskallinen, tunnen sammuvani verkkaisesti!
Huoneen ulkopuolelta kuuluvasta kilinästä päätellen oli: kirkonpalvelija tulossa. Pappi saapui jakamaan kuolevalle pyhää ehtoollista.
Kristiina kuuli sen, ja riemullinen punerrus kohosi hänen kasvoilleen.
— Saan siis ennen kuolemaani tehdä sovinnon Luojani kanssa, kuiskasi hän hiljaa.
— Ah, Jumala on suuri ja armollinen! Sinun on liitettävä rukouksesi rukouksiini!
* * * * *
— Kuningatar on vastaanottanut pyhän sakramentin. Hän haluaa vielä kerran nähdä teitä, herra kreivi!
Harmaantunut pappi seisoi kynnyksellä.
— Hän on uskonut minulle kaikki kohtalonsa; tiedän, että hän oli Jumalan edessä aviopuolisonne. Astukaa hänen vuoteensa ääreen lausumaan hyvästit hänelle, joka entistä enemmän kantaa Vapahtajaa sydämessänsä!
Kristiina makasi pieluksiinsa vaipuneena. Hänen kasvonsa olivat palttinanvalkeat. Niistä hohti ylimaallista taivaallisen riemun tuntua.
Magnuksen tullessa sisälle hän ojensi tälle oikeata kättään.
— Hyvästi, Magnus, sanoi hän sammuvalla äänellä, — olen rakastanut sinua suuresti!
Mykkänä Magnus ojensi hänelle kätensä, vielä kerran heidän katseensa, yhtyivät. Huokaus vielä, ja Ruotsin Kristiina makasi vainajana.
— Hän on lähtenyt luotamme! sanoi pappi laskien kuihtuneen kätensä lohduttavasti kreivin olalle. Polvistukaa kerallani rukoilemaan vainajan sielun puolesta.
Mielettömästi parahtaen Magnus heittäytyi vainajan ääreen.
Hänen päänsä, joka oli näinä viime päivinä käynyt harmaaksi, pujahti Kristiinan käsien väliin ikäänkuin olisi lapsi paennut äidin turviin.
Tuhantinen väkijoukko seisoi ulkona kunnioittavasti vaieten.
Se tiesi, että "enkeli" kamppaili kuoleman puserruksessa, eikä halunnut äänekkäin sanoin häiritä hetken pyhyyttä.
Silloin astui pappi väkijoukkoon.
— Kuningatar on kuollut, sanoi hän hiljaa.
Ikuisen kaupungin kerjäläiset, sairaat ja tarvitsevaiset kuulivat viestin.
Mykkinä he vaipuivat polvillensa, ojensivat laihat käsivartensa taivasta kohden ja rukoilivat kuningattaren puolesta, joka oli ollut enkeli heitä kohtaan.