Part 5
— Pohjoisen maan herra kavaljeeri on siis sentään siksi kohtelias, että täyttää naisen pyynnön. Niin paljon en oikeastaan osannut odottaakaan!
— Naisen toivomus on minulle aina käsky, semminkin jos täyttämällä sen samalla palvelen kuningatartani, jonka tähden olette käskenyt minut luoksenne, armollinen rouva!
Marozzian kasvoille häilähti keveä varjo — silmänräpäykseksi vain — sillä pian senjälkeen hän taas hymyili Magnukselle.
— Kas vain, on siis ollut perää siinä, että te, herra kreivi — niin miehevän kaunis kuin varreltanne ja kasvoiltanne olettekin ja naisille varsin mieluinen — palvelette vain valtijatartanne. Meistä roomattarista tuntuu kavaljeerin moinen uskollisuus kuitenkin — suokaa kova sanani minulle anteeksi — houkkamaiselta!
Älkää toki velvollisuuksianne täyttäessänne unohtako, herra kreivi, että on muitakin kuin yksi ainoa _Kristiina_; muutoin menetätte elämän ihanimmat riemut!
Marozzia oli noussut, ja puolittain suljettujen silmäluomien lomasta liukui hänen katseensa polttavana yli Magnuksen olemuksen.
Hänen povensa kohoili kiivaasti, kun hän puhui edelleen:
— Te vaikenette, herra kreivi, luotte katseenne maahan? Tajuatteko vihdoinkin, kuinka sokeana olette tähän saakka kulkenut; Haluatteko, että Marozzia — huulteni hymyäkin pitävät Rooman kavaljeerit kullan arvoisena, senhän tiedätte — avaa silmänne?
Hänen täyteläinen, valkoinen käsivartensa liukui esiin hihan pitsiröyhelöstä, kietoutui Magnuksen kaulaan, veti hänen päänsä kurtisaanin povea vasten.
— Ah, kuinka sinua rakastan, Magnus, kuinka palavasti olenkaan sinua kaihonnut siitä pitäen kuin näin sinut paavin juhlassa ensi kerran Kristiinan rinnalla!
Magnus oli kaiken aikaa ollut umpeassa hervottomuuden tilassa; hänestä tuntui kuin olisi hän turhaan turvannut aistimiinsa taistellakseen lamauttavaa painajaisunta vastaan.
Kurtisaanin nyt mainitessa Kristiinan nimen hän tunsi yhdellä, iskulla havahtuvansa ja viilenevänsä. Kiivaasti hän vapautui Marozzian käsivarsien puserruksesta.
— Roomattaret ja eritoten te, armollisin rouva, erehtyvät otaksuessaan kaksimielisillä sanoillaan ja selvillä viitteillään niin nopeasti huumaavansa pohjoisesta maastani peräisin olevan miehen.
Ellen erehdy, oli tarkoituksenanne kertoa minulle valtijatartani koskevista asioista, donna Marozzia. Olen tullut tänne kuullakseni noita tietoja — _yksinomaan_ noita tietoja!
— Niinkö, herra kavaljeerini?
Marozzian silmistä, leiskui vihaa.
— Kuulkaa siis — aioin niitä kertoa! Kuuletteko, sellainen aikomus minulla oli! Mutta sydämestänne uhoava jäinen kylmyys on minut hyytänyt — en enää tiedä, mistä teitä varoittaisin. Tiedän vain, että kuningatar on suuressa vaarassa, sillä mahtavat viholliset työskentelevät häntä vastaan.
Hän ei ole välttävä kohtaloaan, tuo ruotsalainen majesteetti — vahinko!
Mies, jolle tuonnottain annoin suosioni, oli mahtava herra ja kertoi minulle tarkoin tuuman kaikki yksityiskohdat. Panin kaiken muistiin, kunnes — — niin, kunnes kylmyytenne sai minut hämmennyksiin! _Nyt_ en enää kykene kertomaan teille kerrassaan mitään!
Marozzian käytöstä inhoten Magnus astui loitommalle. Hänen silmissänsä paloi suuttumuksen kirkas tuli, kun hän kääntyi toisen puoleen:
— Ette ole näinä tuokioina käyttäytynyt hienon naisen tavoin, donna Marozzia! Jos taas uskotte voivanne kiristämällä saada minut taipumaan puoleenne, erehdytte suuresti.
Vielä kerran teen teille erään kysymyksen: jos olette halukas ilmaisemaan minulle, millainen vaara kuningatarta uhkaa, niin puhukaa! Ellette, niin sallikaa minun poistua!
Marozzia nousi verkalleen leposohvalta.
Hänen silmistään, joiden alustat olivat maalatut mustiksi, loimusi kuluttavaa tulta, ja hänen sieraimensa värisivät, kun hän nyt ylähuuli ivallisesti koholla vastasi Magnukselle:
— Kenties olette oikeassa, herra kreivi, ja minä olen erehtynyt. Te olette halveksinut, minua, olette työntänyt Marozzian luotanne! Jos aikoisitte — tiedän kyllä, että niin ei ole — kertoa Rooman kavaljeereille tästä hetkestä, niin pitäisivät nämä teitä mielettömänä, kun olette menetellyt tällä tavoin.
Ja kuulkaa nyt tarkoin, mitä sanon. En ilmaise teille, mikä turma kuningatarta uhkaa. Menköön hän perikatoansa kohden teidän, turhaan tähyillessänne, mistä käsin vaara häntä uhkaa! Aion yllyttää hänen vihollisensa panemaan kaikki voimansa liikkeelle! Sen teen! Ja minulla on siihen valta! Kuulkaa mitä sanon, herra kreivi, minulla _on_ siihen valta!
Ah, kuinka suuresti olenkaan iloitseva, kun hänen kuolinkellonsa soivat Pyhän Pietarin kirkosta ja te, kreivi Magnus, luotte murheellisena maahan siniset silmänne, joiden katse on järkähtämätön kuin kotiseutunne järvien viileä kalvo. Kenties noista uskollisista silmistä: virtaa kyyneleitä, ja Marozzia on naurava. Menkää nyt — jättäkää minut! En jaksa enää sietää läsnäoloanne!
Hän viittasi ojennetuin käsin ovea kohden.
Kreivin poskille kohosi lievä puna.
— Donna Marozzia, kädenviittaustanne ei olisi tässä kaivattu! Jokainen kavaljeeri tietää, ettei hänellä ole mitään etsittävää teidänlaisienne luota! Salatkaa asia vain minulta, yhtykää kostonhimoisena kuningattaren vihollisiin, ja sittenkin tulevat nämä toteamaan minut mieheksi, joka kykenee häntä suojelemaan, mieheksi, joka on hädän hetkellä valmis antamaan henkensäkin hänen edestänsä. Voisin vielä sanoa teille paljonkin hienojen naisten säädyllisyydestä ja tavoista, mutta unohdin, että olen — Italiassa!
Pää ylväästi pystyssä hän astui ovelle.
Marozzia katsoi hänen jälkeensä — pitkän kotvasen. Hänen kasvonsa olivat raivosta vääntyneet, ja hänen oikea kätensä pusertui nyrkkiin.
— Minulleko tämä! raivosi hän. — Ruotsalaisen herra kreivin laskelmat tulevat raukeamaan tyhjiin! Annan, apuni tuon hempeän vaaleatukkaisen jääneitseen murskaamiseen!
* * * * *
Oltiin juhla-aterialla, jonka paavi Aleksanteri VII antoi ruotsalaisen kuningattaren kunniaksi.
Paavi, joka oli rakastettavaisuudellaan hurmannut Florensin naiset ollessaan vielä kardinaali Fabio Chigi, pani tälläkin kertaa liikkeelle säihkyvän kaunopuheisuutensa sekä älykkäisyytensä parhaansa mukaan huvittaakseen pohjoismaista kuningatarta, jonka tietorikkaudesta hänelle oli niin paljon kerrottu.
Rooman klassikoista oli puhe johtunut Rooman kaupunkiin.
Kristiina oli lausunut haluavansa joskus päästä näkemään öisen kaupungin lumoa, Cirkus Maximuksen valtaisaa silhuettia, pylvästen sekasortoa ja rappioituneita kivipalatseja.
— Rakkaan vieraani tätä toivomusta en ikävä kyllä kykene täyttämään, niin mielelläni kuin tahtoisinkin. Vaarallista on naisen öiseen aikaan lähteä kaupunkimme kaduille.
Niin, jos olisitte mies, uskaltaisin antaa teidän jonkun upseerini seurassa ihailla kaupunkini ihanuutta. Naisena ette kuitenkaan missään nimessä, voi sitä tehdä.
Nämä sanat askarruttivat Kristiinaa yhä hänen joitakuita päiviä myöhemmin istuessaan katselemassa kaupungin vilinää huoneestaan, jossa hänellä oli tapana työskennellä ja opiskella puolikin päivää yhteen menoon.
Palazzo Farnesesta, missä hän asui, oli aava näköala yli seitsemän kukkulan kaupungin. Hänessä heräsi yhä suurempi kaipuu lähteä yölliselle kävelymatkalle kaikista varoituksista huolimatta. Mutta kuinka?
Kreivi Magnus oli ravistanut totisena ja torjuvan näköisenä päätään, kun hän, Kristiina, oli maininnut asiasta. Ainoakaan hänen seurueestaan tai hovilaisistansa ei lähtisi hänen kanssansa, sen hän tiesi. Yksinään hän ei kuitenkaan mitenkään uskaltanut lähteä seikkailemaan. Eikö tosiaankaan?
Hänen mieleensä muistui äkkiä, että hänen vaatteidensa joukossa oli yhä vielä ylioppilaanpuku, jota hän oli käyttänyt valepukunaan hiipiessään vuosikausia sitten Upsalan yliopiston anatomiassakin. Se hänen oli etsittävä vaatekirstustansa. Ylioppilaaksi pukeutuneena hän kyllä uskaltaisi lähteä matkaan, kaiken varalta otettuaan mukaansa ladatun italialaisen pistoolin. Näin ei öisen kaupungin tenho sittenkään jäisi häneltä näkemättä!
Oli illan kuudes tunti Kristiinan antaessa kamarineidollensa vapautta.
— Selailen vielä hiukan kirjojani, sanoi hän sivumennen, — ja sitten menen oitis makuulle. Voit vielä valmistaa minulle illallisen ja sitten saat lähteä. Tiedän kyllä, että kernaasti joskus viettäisit iltaa maanmiestesi seurassa. Lähellä sikstiiniläistä kappelia, pitää kapakoitsija Ihering ravintolaa, minne Roomassa asuvat alamaiseni kokoontuvat tarinoimaan ja tanssimaan. Tuossa on sinulle kultaraha; pidä hauskaa omalla tavallasi!
Palvelijatar kiitti suutelemalla valtijattarensa kättä.
Hän punastui ilosta, sillä vieraassa, oudossa kaupungissa hän tunsi itsensä perin yksinäiseksi.
Kello kahdeksan tienoilla, kaupungin satalukuisten temppelien kellojen kutsuessa uskovaisia iltamessuun astui mahtavan renesanssipalatsin sivuportista sorea nuori ylioppilas, jolla oli yllään sievä saksalainen puku. Kukaan ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota, kenenkään päähän ei olisi pälkähtänytkään, että ruotsalainen majesteetti piili noin poikamaisessa asussa.
Eikö kukaan tosiaankaan?
Neljää kerjäläistä, jotka oleilivat palatsin lähettyvillä hyvän matkan päässä toisistaan, kiinnosti tulija kaikesta päättäen koko lailla, joka tapauksessa lähti kaksi raajarikkoa johtajansa vihellyksen kuultuaan seuraamaan ylioppilasta niin nopeaan kuin rujot jäsenet suinkin sallivat. Ja ihmeellistä, mitä kauemmaksi he pääsivät, sitä nopeammiksi heidän askeleensa kävivät ja vähäisemmäksi heidän onnahtelunsa.
Kristiina, joka ei huomannut tästä kaikesta kerrassaan mitään, nautti kauan kaihotusta vapaudestaan täysin siemauksin. Hänestä tuntui miltei samalta kuin lapsuusaikoina, kun hän oli vastoin pitkäpiimäisten opettajainsa toivomusta kavunnut mitä hurjimpain ratsujen selkään, ammuskellut isänsä aseenkantajain keralla kaari pyssyllä ja temmannut arvon Meibomilta kerran tekotukan päästä voitettuaan hänet filosofisessa väittelyssä.
Aurinko laski aaltojen syliin hehkuvana ja nopeasti niinkuin se nouseekin etelän mailla. Siellä, missä äsken oli ollut täysi päivä, vallitsi äkkiä tähtinen yö. Janoisin katsein kuningatar joi lumoavaa maisemaa, joka levisi hänen eteensä.
Ravintoloista ja kapakoista kaikui venetsialaisten viulujen surunvoittoista soittoa, sointuvat miesäänet lauloivat haavemielistä laulua.
Tummasilmäiset immet nojailivat kaidoilla kujilla seinävieriin tarinoiden päivänpaahtamain nerviläisten kalastajaan kanssa, uutterat käsityöläiset tekivät vielä valmistuksiaan seuraavan päivän töitä varten ennenkuin sulkivat työpajansa ja menivät lähimpään osteriaan pelaamaan moraa sekä juomaan pikarillisen viiniä.
Hämärissä porttikäytävissä hiiviskeli pälyileviä kerjäläisiä, jotka tilaisuuden tullen ryntäsivät uhriensa kimppuun hellittämättä ennenkuin olivat "Kristuksen laupeuden tähden" saaneet kerjätyksi pari scudia. Kaksi heitukkaa, jotka keskustelivat naamioidun kavaljeerin kanssa, nauroi lyhyeen ja katkonaisesti niin että sivullista aivan hyyti; kadulla olevassa kuopassa lojui päihtynyt mies sätkytellen käsiään sekä jalkojaan.
Aikomattaan Kristiina oli joutunut yhä loitommalle vilkasliiikkeisiltä kaduilta. Etäällä hän jo näki Tiberin hopeanhohtoisen vyön, jonka reunoille saakka "alakaupunki" levisi. Silloin häh tunsi hihaansa tartuttavan. Kääntyessään katsomaan hän näki hampaattomat, likaiset kerjäläiskasvot, joiden omistaja viittoi likaisella kädellään talorivejä kohden.
— Älkää menikö sinne, armollinen herra! Noissa taloissa väijyy kuolema! Kauhea rutto nousee Campaninan soista, ja sen, johon se iskee okansa, on kuoltava samalla hetkellä!
Vastenmielisyyttä tuntien Kristiina riuhtasihe vapaaksi, avasi kukkaronsa ja heitti tungettelijan jalkojen juureen kultarahan. Kerjäläinen kiitti viitaten sinne päin, mistä Kristiina oli tullut.
— Jos armollinen herra haluaisi sattumalta nähdä sellaista, mikä ei Roomassa ole tuttua kaikille, ryhtyy Beppo kymmentä kultarahaa vastaan kernaasti opastamaan häntä Cirkus Maximukseen, Colosseumiin ja katakombeihin. Beppo voisi juosta edellä, niin ettei armollinen herran tarvitse hävetä. Ah, mikäpä onkaan kauniimpaa kuin kuutamoyö Cirkus Maximuksessa, jatkoi hän kasvojensa vetäytyessä omituiseen virneeseen.
Kuningatar mietti asiaa. Miehen tarjous oli hänen toiveittensa mukainen. Kuitenkin piili siinä jotakin, mikä ehkäisi häntä. Vaikka mies kuuluikin Roomaa kansoittaviin tuhansiin kerjäläisiin, oli hänen ulkomuotonsa sittenkin erikoisen kaamea. Mutta olihan hän itse ehdottanut, että menisi edellä, niin ettei hänestä olisi haittaa? Mitään vaaraa ei kaiketi ollut tarjolla, kun hän, Kristiina, kerran esiintyi miehenä, ja olihan hänellä sitäpaitsi taskussansa ladattu pistooli.
Seikkailu kutsui! Ja se ratkaisi asian!
— Otan tarjouksesi vastaan, kääntyi hän sanomaan kerjäläiselle. — Tässä on sinulle viisi kultarahaa käsirahaksi! Sinun on kuitenkin oltava hyvä opas ja näytettävä minulle kaikki katsomisen arvoinen! Oletko ymmärtänyt?
Kerjäläinen hyppäsi tasajalkaa ja heitti kuhmuisen hattunsa ilmaan siepaten sen sitten taitavasti lennosta.
— Ymmärsin, kaiken mainiosti, armollinen herra! Suvaitsetteko nyt seurata minua!
Varjon kaltaisena hän hiiviskeli pitkin katua mainiten kaikkien rakennusten nimet.
— Piazza del Monte Cavallo — Porta Pia — Fontana di Trevi — San Giovanni di Fiorentin palatsi, jos teidän armonne suvaitsee! Piazza Colonna — Fontana di Trevi — Antoniuksen pylväät, armollinen herra!
Varokaa, nousemme nyt noita portaita, ja kääntykää sitten vasemmalle, Ponte San Sistolle päin! Oitis olemme perillä! Erotatteko tuota hämärää rakennusta tuolla uinuvain viinimäkien keskellä. Se on päämäärämme. Menen edellä kolkuttamaan Hettoren valveille, jotta hän avaa meille portin sekä varustaa meidät soihduilla. Se maksaa teille toiset viisi kultarahaa, armollinen herra!
Kristiina antoi hänelle rahat. Pitkin, harppauksin kerjäläinen riensi menemään, ja ennenkuin Kristiina oli ennättänyt talon luokse, näki hän oppaansa jo keskustelevan kuiskaten terään harmaahapsisen, yrmeän näköisen miehen kanssa, joka ravisti parisen kertaa päätään tarmokkaasti. Hänen tullessaan lähemmäksi miehet hämmentyneinä vaikenivat.
— Hän ei ensin oikein tahtonut, tuo Hettore, ryhtyi kerjäläinen taas puhumaan, — hän pelkää menettävänsä yöunensa. Minun täytyi luvata hänelle, että emme viivy kovin kauan. Puoliyö on kohta käsissä. Suvaitkaa seurata minua!
Talon isäntä oli noutanut kaksi palavaa soihtua ja kulki nyt yrmeänä edellä. Hän pysähtyi raudoitetun, oven eteen, joka sijaitsi viiniköynnösten kiertämässä kiviholvissa, avain kirahti lukossa, ja sitten avautui heidän eteensä hämärä, musta aukko, josta kuluneet portaat veivät maan alle. Kerjäläinen astui ovesta ensimmäisenä.
— Armollinen herra, menen edellä, näyttääkseni teille valoa. Olkaa varovainen, sillä porrasaskelmat ovat kuluneet liukkaiksi! Muistakaa varoa askeleitanne! Teidän on pysyteltävä paremmin vasemmalla puolen; tässä kohden tekee porraskäytävä mutkan! Vielä kaksi porrasta, ja olemme perillä, teidän armonne! Näette katakombit! Hän kohotti soihtuaan korkealle.
Seinävierillä seisoi, istui, kyyristeli ja lojui mitä erilaisimmissa asennoissa, miehiä, naisia, Vanhuksia ja lapsia. Ruumiit eivät olleet lahonneita, muumiomaisesti käpristyneitä vain ja niiden kasvot olivat kuivettuneet nahkaa muistuttaviksi.
Soihtujen lepattavan valon luodessa kammioon epämääräistä, häipyvää valonkajastetta ne näyttivät ivallisen vääntyneiltä, kaamean eläviltä, ikäänkuin olisivat ne peittelemättä ivaansa katsoneet edessään seisovia ihmislapsia.
— Uskoisiko armollinen herra minulle nyt hetkeksi soihtunsa, sillä meidän on mentävä kaitaan käytävään, jota pitkin pääsemme kulkemaan vain ryömimällä.
Vasemmalle, teidän armonne, seuratkaa minua tarkoin. Suovathan molemmat soihdut teille riittävästi valoa? Ja nyt — —
Äkkiä katosi molempain soihtujen valo kuin maan nielemänä. Samassa silmänräpäyksessä Kristiina kuuli kolauksen, joka muistutti sulkeutuvan oven pamahdusta. Vielä saattoi hän kuulla kiireesti poistuvain askelten äänen.
Kaikki kävi niin yllättämällä, ettei kuningatar ensimmältä oikein tajunnutkaan, mitä oli tapahtunut.
Asemansa kaameus ja toivottomuus selveni hänelle vasta vähitellen.
Voimakkaat viholliset, jotka vihassansa vainosivat häntä, olivat ovelasti saaneet hänet valtoihinsa. Vankina kenties umpeen luhistuneessa sivukäytävässä katakombeissa, joita vanhan kaupungin alla oli kilometrimäärin, oli hänen kohtalonsa ihmissilmin katsoen ratkaistu. Päiväkausia hän saisi harhailla pimeissä hautakäytävissä, kunnes hän kykenisi yhä huonommin ja huonommin vastustamaan paikan kauhuja. Lopulta hän vaipuisi horroksiin unohtaen nälänkin, joka oli kalvava häntä lakkaamatta.
Entä Magnus? Ah, ensi päivinä tämä varmastikin panisi liikkeelle taivaan ja maan. Paavin käskyläiset samoaisivat kaupungin joka kolkan, kaikki sopet tutkittaisiin, viattomia vangittaisiin, epäiltyinä heitä kidutettaisiin ja lopulta heidät — — vapautettaisiin.
Magnus-parka!
Hänen surunsa, olisi vilpitöntä, sen Kristiina tiesi. Kuinka usein hän olikaan leikitellyt Magnuksella, oikutellut hänelle! Huolimatta siitä, että tämä oli uskollisista uskollisin, huolimatta siitä, että hän, Kristiina, rakasti Magnusta! Hän tunsi, kuinka kyyneleet herahtivat hänen silmiinsä, kuinka hänen sisimmässään havahtui sanomaton kaipaus kuulla Magnuksen äänen lämpöistä kaikua, nähdä hänen hyväin silmäinsä uskollista katsetta.
— Magnus!
Kristiinan huuto kajahti holvissa tukahtuen sen ahtaisiin seiniin. Jossakin karisi muurilaastia seinistä, hienoa hiekkaa, valui rasahdellen maahan, etäällä vinkaisi rotta. Toiset rotat vastasivat.
Kristiina tunsi sanomattoman elämäntahdon havahtuvan yhdellä iskulla sisimmässänsä. Sen miehen tähden, jota hän tänä ahdingon hetkenä tajusi rakastavansa niin äärettömästi ettei ainoatakaan muuta konsanaan, täytyi hänen tehdä kaikkensa pelastaakseen maanalaisesta vankilastansa. Ehkäpä hänen onnistuisi seiniä pitkin hapuilemalla päästä käytävän suulle, ja ehkäpä hän huutamalla saisi ihmisiä rientämään apuun!
Hän laskeutui polviensa varaan, jotta ei loukkaisi itseään ryömiessään takaisin ahtaaseen solaan. Oikealla kädellään hän hapuili korkeata seinää ponnistaen sen johdolla eteenpäin. Sitten hän tunsi kompastuvansa johonkin, mikä liukui poikittain hänen tiellensä. Hän luiskahti, hapuili tukea ja kaatui saaden ankaran täräyksen.
Kotvan aikaa hän makasi paikallaan huumaantuneena, sitten hän hieman kohottautui, hapuili kädellään ympärilleen. Kirkaisten hän kavahti poispäin — hänen kätensä oli osunut kuivettuneisiin vainajankasvoihin.
* * * * *
Kun kreivi Magnus illalla — iltapäivän hän oli viettänyt Englannin lähettilään luona, — saapui palatsiin, pyrki hän kuningattaren puheille.
Koska kamarirouva oli saanut vapautta, oli hänen odotettava pitkään, ennenkuin toinen palvelijatar tuli ilmoittamaan hänelle mitään.
— Valtijatarta ei ole linnassa, mutta hän ei ole myöskään ilmoittanut, minnekä hän on lähtenyt!
Hämmästyneenä Magnus kuuli uutisen.
Kristiina oli poistunut kotoa, vaikka paavi oli erikoisesti varoittanut häntä yöaikaan astumasta kaupungin kaduille. Asia oli perin kummallinen!
Eikä kukaan tiennyt mitään kuningattaren lähdöstä?
Se oli vieläkin kummallisempaa!
Niin kiireesti kuin suinkin Magnus riensi avaralle torille ja puhutteli ensimmäistä kerjäläistä, jonka tapasi nojaamasta, erääseen madonnanpatsaaseen.
Eikö tämä ollut nähnyt ylhäistä naista, joka oli jonkun aikaa sitten lähtenyt palatsista.
Ruvettunut kerjäläinen, ummisti viekkaasti toisen silmänsä sekä vastasi jotakin ylimalkaista.
Ei hän mitään osannut muistella, sillä hän oli hieman heikkopäinen ja ajattelisi asiaa ainoastaan siinä tapauksessa, että armollinen herra lupaa hänelle kuusi kultarahaa.
Magnus oivalsi asian.
Hän otti kukkarostansa neljä kultarahaa ja piteli niitä kerjäläisen avoimen silmän edessä.
— Nämä neljä kultakolikkoa saat pitää, jos vastaat minulle. Saat sitäpaitsi vielä kymmenen, jos autat minua löytämään naisen, sillä luulen, että hänet on väkivalloin laahattu jonnekin.
Mies kävi oitis puheliaaksi.
— Osuitte miltei asian ytimeen, armollinen herra! Tosin ei palatsin sivuportista noin tunti sitten tullut henkilö ollut mikään nainen, vaan sievännäköinen vaaleatukkainen ylioppilas.
Voisin kuitenkin panna pääni pantiksi siitä, että nuorukainen oli sama naishenkilö, jota etsitte. Ja tätä mieltä olivat minua paitsi myöskin Beppo, Jacopo ja Sardi, jotka lähtivät hiipimään nuoren herran jäljessä!
Minusta tuntuu siltä, että joku muukalainen oli yllyttänyt heidät käymään nuorukaisen kimppuun. Minne tämä vaelsi, en parhaimmalla tahdollanikaan kykene sanomaan, sillä näin vain, että hän kääntyi kulmauksesta.
Aprikoivana Magnus laski käsivartensa ristiin.
Olisiko Kristiina tosiaankin lähtenyt palatsista mieheksi pukeutuneena!
Ja minnekä?
Samassa hänen mieleensä juolahti keskustelu, joka kuningattarella oli hiljattain ollut paavin kanssa.
Eikö paavi ollutkin johdattanut tuuman hänen mieleensä sanoessaan:
— Niin, jos olisitte mies, voisitte uskaltaa lähteä yöaikaan kaupunkimme kaduille!
Ja Kristiina — olihan hän jo Upsalassa useamminkin kuin kerran pukeutunut mieheksi mennessään yliopiston julkisille luennoille, joihin naiset eivät päässeet.
Ja juutalaisvanhuksen varoittavat sanat muistuivat hänen mieleensä:
— Näen suuren torin, oli tämä sanonut. — Yö saartaa, sitä. Pälyileviä ihmisiä hiiviskelee kuningattaren kintereillä, joka on mies ja sittenkin nainen! Minne käy hänen tiensä?
Voi, hänen ympärillänsä on äänetöntä ja pimeätä! Nyt hän on yksinään! Kuulen avaimen kirskahtaen kiertyvän lukossa. Kuningatar on yksinään — eikä hän kuitenkaan ole yksinään! Mutta hänen seuralaisensa ovat mykkiä ja kauhistavat kuningatarta.
Kreivi Magnus, jos mielitte pelastaa kuningattaren, on teidän pidettävä kiirettä!
Niin oli sokea Nathan puhunut aikoinaan. Ah, olihan hän pannut merkille vanhuksen sanat! Mutta kuka pystyi tulkitsemaan niiden hämärän sisällön? — Kerjäläinen, joka pelkäsi jäävänsä kolikoittansa, yskäisi.
— Jos teidän armonne suvaitsisi vielä käyttää kaksikymmentä kultarahaa — hänen äänensä painui araksi kuiskeeksi — jättäen ennen kaikkea asian ilmoittamatta paavin poliisikunnalle, luulisin kyllä löytäväni rouvashenkilön.
Toverini auttaisivat minua, mutta kaksikymmentä kultakolikkoa siihen kyllä menisi, lisäsi hän epäröiden.
Kreivi Magnus nyökkäsi suostumustaan.
— Tulkaa siinä tapauksessa mukaan, armollinen herra!
Kerjäläinen tarttui rohkeasti hänen käsivarteensa, ja hän salli sen tapahtua.
Eräässä kadunkulmauksessa hänen seuralaisensa vihelsi kummallisen pitkään — kaameannäköinen jalkapuoli olento seisoi seuraavassa silmänräpäyksessä heidän edessään kuin taivaasta tipahtaneena.
Ammattiveljet vaihtoivat parisen sanaa — nopeaan ja hämmentävästi elehtien.
— Hän on mennyt etelänpuoleiseen kaupunginosaan, huokasi kerjäläinen. — Taipaleesta tulee pitkä. Beppo kuljetti häntä!
Matkaa jatkettiin mutkikkaita kujia pitkin.
Taaskin kerjäläinen vihelsi äskeiseen omituiseen tapaansa, taaskin ilmestyi lähimmän piiloisan porttikäytävän varjosta olento, joka oli lihaa ja verta. Pimeydessä välähteli katkonaisia sanoja.
Tässä se koira häntä puhutteli, armollinen herra!
Piazza del Monte Cavallo!
Känsäinen, luiseva käsi viittaa nurkan toiselle puolen.
Porta Pia! Fontana di Trevi! Piazza Colonna!
Hiisi vieköön, mies on raahannut Itänet Tiberin ylitse! Antoniuksen patsaat! Varokaa kuluneita portaita, armollinen herra!
Ponte San Sisto!
Uusi vihellys! Risainen ryysykimppu, joka ei lainkaan muistuta ihmisolentoa, ryömii esiin, kähisee _yhden ainoan_ sanan!
Yhden ainoan sanan vain, mutta se saa kerjäläisenkin hätkähtämään.
— Teidän on rohkaistava mielenne, armollinen herra, ette saa menettää malttianne, ette saa ajatella pahaa Rooman kerjäläisistä, vaikka näistä yksi onkin peto — donna, jota etsitte, armollinen herra, on katakombeissa!
— Missä?
— Katakombeissa, joihin ensimmäiset kristityt hautasivat vainajansa!
Magnus tuntee herpaisevan kauhuntunnun hiipivän jäseniinsä, hänen sormensa pusertuvat niin lujasti kerjäläisen oikeaan olkapäähän, että tämä kiljaisee kuin koira, jota on polkaistu.