Part 7

"Mieleni oli keveä ja hilpeä koko illan. En ollut milloinkaan nähnyt vaimoani sellaisena kuin sinä iltana. Hänen loistavat silmänsä, hänen vakava, arvokas ilmeensä soiton kestäessä ja jonkinlainen heltyneisyytensä, hänen vieno, surumielinen, autuaallinen hymynsä senjälkeen kuin he olivat lopettaneet! Minä näin tämän kaiken, mutta en ajatellut sen merkitsevän muuta kuin että hän oli tuntenut samaa kuin minäkin, että hänellekin oli kuvastunut ikäänkuin uusia tähän saakka salassa olleita tunteita.

"Ilta oli kulunut hauskasti, ja vieraat tekivät poislähtöä. Truhatschevski, tietäen että minun oli kahden päivän kuluttua matkustettava istuntoon, sanoi hyvästellessään, että toivoi taas Moskovaan saapuessaan voivansa viettää yhtä hauskoja hetkiä kuin tänä iltana. Siitä saatoin päättää, että hän ei katsonut voivansa käydä meillä minun poissaollessani, ja olin siitä hyvilläni.

"Huomasimme, että koska en palaisi ennen hänen lähtöään, emme enää tapaisi toisiamme.

"Ensi kerran puristin vilpittömästi mielissäni hänen kättään ja kiitin häntä hauskasta illasta. Vaimolleni hän ikäänkuin sanoi lopullisesti jäähyväiset. Heidän hyvästelynsä näytti minusta täysin luonnolliselta ja kaikin puolin säädylliseltä. Kaikki oli käynyt erinomaisesti. Olimme molemmat, vaimoni ja minä, erittäin tyytyväiset iltaamme".

XXIV.

"Kahden päivän kuluttua matkustin mitä parhaassa, levollisimmassa mielentilassa, jätettyäni hyvästi vaimolleni.

"Piirikunnan keskuksessa oli aina työtä loppumattomiin, ja elettiin kuin aivan eri pikku maailmassa. Kahtena päivänä olin virastossa kymmenen tuntia kumpanakin. Toisena päivänä tuotiin minulle virastoon kirje vaimoltani. Luin sen heti.

"Hän kirjoitti lapsista, sedästä, hoitajattaresta, ostoksista, ja ohimennen, kuin aivan tavallisesta seikasta, että Truhatschevski oli käynyt tuomassa lupaamansa nuotit ja luvannut vielä soittaa, mutta että hän oli kieltäytynyt.

"Minäpä en muistanut, että hän olisi luvannut tuoda mitään nuotteja; minusta oli näyttänyt, että hänen hyvästijättönsä tuona iltana oli lopullinen, ja siksi tuo tieto vaikutti minuun epämieluisesti. Mutta minulla oli niin paljon puuhaa, etten joutanut ajattelemaan, ja vasta illalla, palattuani asuntooni, luin kirjeen uudelleen.

"Paitsi sitä, että Truhatschevski oli vielä käynyt kotonani minun poissaollessani, tuntui kirjeen koko sävy sangen teennäiseltä. Mustasukkaisuuden hullu peto alkoi ärjyä häkissään ja yritti hypätä ulos, mutta minä pelkäsin sitä ja työnsin kiireesti teljen oven eteen. 'Mikä inhottava tunne tämä mustasukkaisuus!' sanoin itselleni. 'Mikä voi olla luonnollisempaa, kuin se, mitä hän kirjoittaa?'

"Menin vuoteeseen ja rupesin ajattelemaan huomisia toimiani. Minun on aina ollut vaikea saada unta näillä istuntomatkoilla oudoissa paikoissa, mutta nyt nukahdin sangen pian. Toisinaan, tiedättehän, herää yht'äkkiä kuin sähköiskuun. Heräsin sellaiseen ja jo herätessäni ajattelin vaimoani, lihallista rakkauttani häneen, Truhatschevskia ja sitä, että heidän välillään on kaikki lopussa. Pelko ja viha ahdistivat sydäntäni. Mutta minä koetin ajatella järkevästi. 'Mitä turhia', sanoin itselleni, 'eihän ole mitään aihetta eikä ole ollutkaan mitään. Ja kuinka voinkaan niin halventaa häntä ja itseäni, että oletan jotakin sellaista! Mies, jota miltei voi pitää palkkasoittajana, tunnetusti luonteeton henkilö, ja arvossapidetty nainen, kunnioitettu perheenäiti, _minun_ vaimoni! Järjetöntä!' niin tuntui yhtäältä. 'Miksi ei niin voisi olla?' tuntui toisaalta. 'Miksi ei tässä olisi voinut olla samaa, yksinkertaista ja käsitettävää minkä vuoksi minä hänet nain, samaa, minkä vuoksi minä olen elänyt hänen kanssaan, sitä, mikä oli ainoaa häneltä haluamaani ja mitä siis toisetkin halusivat, tuo soittajakin? Hän on naimaton, terve (muistan kuinka hänen hampaansa murskasivat kotletin rustoa ja hänen punaiset huulensa ahnaasti painuivat viinilasin reunaan), kylläinen, muhkea mies, joka ei pitänyt itsellään muita sääntöjä kuin sen, että käyttäisi hyväkseen kaikkia tarjoutuvia nautintoja. Ja heitä oli yhdistämässä musiikki, hienostetuin himojen herättäjä. Mikä voi häntä pidättää? Ei mikään. Kaikki, päinvastoin, houkuttelee häntä. Vaimoni? Mikä hän sitten on? Sama salaisuus kuin hän aina on ollut. En tunne häntä. Tunnen hänet vain eläimenä. Eikä eläintä mikään voi eikä saakaan pidättää.'

"Vasta silloin muistin heidän kasvonilmeensä tuona iltana, kun he Kreuzer-sonaatin jälkeen soittivat erään intohimoisen, en muista kenen säveltämän, kerrassaan siivottomuuteen saakka aistillisen kappaleen. 'Kuinka saatoinkaan lähteä?' ajattelin, muistaessani heidän kasvonsa. 'Eikö ollut aivan selvää, että kaikki tapahtui heidän välillään sinä iltana? Ja saatoinhan nähdä, että jo sinä iltana he molemmat, ja varsinkin vaimoni, hiukan häpesivät sitä, mitä heidän välillään oli tapahtunut. Muistan hänen heikon, surumielisen, autuaallisen hymynsä hänen pyyhkiessään hikeä punehtuneilta kasvoiltaan, kun menin pianon luo. He jo silloin välttivät katsomasta toisiinsa ja vasta illallispöydässä, kun hän kaasi vaimolleni vettä, he katsahtivat toisiinsa ja hymyilivät tuskin huomattavasti.' Muistin kauhistuen tuon heidän silmäyksensä ja tuskin huomattavan hymynsä, jonka sattumalta olin äkännyt. 'Asia on selvä', sanoi minulle ääni sisimmässäni, ja toinen ääni sanoi heti aivan toista: 'hullu päähänpisto, eihän se voi olla mahdollista.' Minua alkoi kammottaa pimeässä, raapaisin tulta, ja minua alkoi melkein pelottaa pienessä keltaisella paperoidussa huoneessani. Sytytin savukkeen ja, kuten tavallista kun pääsemättömästi harhailen selvittämättömien ristiriitojen sokkelossa, aloin polttaa; poltin savukkeen toisensa jälkeen tylsyttääkseni mieleni tajuamasta ristiriitoja.

"En päässyt uneen koko yönä ja kello viiden aikaan, kun en voinut enää kestää jännitystä, nousin, herätin ovenvartijan, joka palveli minua, ja lähetin hänet noutamaan hevosia. Piirineuvostoon lähetin kirjelipun, jossa ilmoitin, että kiireelliset asiat vaativat minua lähtemään Moskovaan, ja pyysin määräämään jonkun neuvoston jäsenistä sijaani. Kello kahdeksan nousin rattaille ja lähdin".

XXV.

Junailija tuli vaunuun, ja huomattuaan kynttilämme palaneen melkein loppuun, sammutti sen asettamatta uutta sijaan. Ulkona alkoi valjeta. Posdnishev oli vaiti, hengittäen raskaasti koko ajan, niin kauan kuin junailija oli vaunussa. Hän jatkoi kertomustaan vasta kun tämä oli poistunut ja puolipimeässä vaunussa kuului vain ikkunalasien helähtely ja kauppapalvelijan tasainen kuorsaaminen. Sarastuksen puolihämärässä ei Posdnishevia ensinkään näkynyt. Kuulin vain hänen yhä kiihtyneemmän, kärsivän äänensä.

"Minun oli ajettava viisineljättä virstaa hevosilla ja kahdeksan tuntia junassa. Hevosmatka oli ihana. Oli syyspäivä, pakasti ja aurinko paistoi kirkkaasti. Tiedättehän, sellainen aika, jolloin rattaiden pyörät painavat jäljen kovahkoksi ajettuun tiehen. Tiet olivat tasaiset, päivänvalo selkeä, ilma reipastuttava. Vankkureissa oli mukava ajaa. Päivänkoitossa matkalle lähtiessäni kävi mieleni keveämmäksi. Katsellessani hevosia, ja vastaantulijoita, unohdin minne olin matkalla. Toisinaan minusta tuntui, että ilman muuta vain ajan, ja ettei sitä mikä minut oli pakottanut lähtemään, lainkaan ollut olemassa. Ja minusta oli erittäin mieluista unohtua sillä tavoin. Kun taas muistin matkani tarkoituksen, sanoin itselleni: 'sittenpähän näet, älä ajattele.' Puolimatkassa tuli kaiken lisäksi viivähdys, mikä vieläkin enemmän hajoitti ajatuksiani: vankkurit vioittuivat ja ne oli korjattava. Tällä vioittumisella tuli olemaan tärkeä merkitys, sillä sentähden en joutunutkaan Moskovaan kello viideksi, kuten olin laskenut, vaan vasta kahtatoista käydessä, koska en ennättänyt pikajunaan vaan täytyi jäädä seuraavaan, matkustajajunaan. Matka kärryjä hakemaan, korjaus, maksun suorittaminen, teenjuonti kievaritalossa, juttelu pihamiehen kanssa, -- kaikki tämä johti ajatuksiani muihin asioihin. Hämärissä kaikki oli valmiina ja minä lähdin taas matkaan, ja yöllä oli vieläkin parempi matkustaa kuin päivällä. Oli uudenkuun aika, hiukan pakkasta, keli oli vielä erinomainen, hevoset mainiot, ajaja iloinen, ja minä ajoin ja nautin, ajattelematta juuri lainkaan sitä, mikä minua odotti, tai oikeastaan juuri siksi tunsin aivan erikoisen suurta nautintoa, että tiesin mikä minua odotti, ja sanoin hyvästi tämän elämän riemuille. Mutta rauhallinen mielentilani, mahdollisuus lannistaa tunteeni, oli lopussa, kun hevosmatka päättyi. Niin pian kuin olin astunut rautatievaunuun, muuttui kaikki aivan toiseksi. Tämä kahdeksantuntinen rautatiematka oli minulle niin hirveä, etten ikänäni sitä unohda. Mistä lie johtunut, siitäkö, että istuuduttuani vaunuun aloin kiihkeästi kuvailla mielessäni olevani jo perillä, vai siitä, että rautatie vaikuttaa niin kiihottavasti ihmiseen, mutta siitä hetkestä lähtien kun olin tullut vaunuun, en enää kyennyt hallitsemaan mielikuvitustani, ja se loi lakkaamatta eteeni mustasukkaisuuttani kiihdyttäviä näkyjä, toisen toisensa jälkeen, toisen toistaan kyynillisemmän, ja kaikki vain siitä -- siitä, mitä kotona tapahtui minun poissaollessani, kuinka hän petti minua, vihasta ja eräänlaisesta oman häpeäni juopumuksesta, tarkastellessani näitä mielikuvia, enkä voinut karkoittaa niitä mielestäni; en voinut haihduttaa niitä, en voinut olla loihtimatta niitä esiin. Eikä siinä kyllin, vaan mitä enemmän syvennyin tutkimaan mielikuvitukseni luomia näkyjä, sitä lujemmin aloin uskoa niiden todellisuuteen. Näiden mielikuvien selväpiirteisyys näytti minusta todistavan, että se, mitä kuvittelin mielessäni, oli todellista. Jokin pahahenki keksi ja kuiskasi minulle mitä kauheimpia mahdollisuuksia. Mieleeni muistui kauan sitten sattunut keskusteluni Truhatschevskin veljen kanssa, ja minulle tuotti eräänlaista riemua raadella sieluani sillä, että sovellutin sitä Truhatschevskiin ja vaimooni.

"Siitä oli kulunut pitkä aika, mutta muistin sen kuitenkin. Truhatschevskin veli mainitsi kerran, kun häneltä kysyttiin, käykö hän porttoloissa, että säädyllinen mies ei mene sellaisiin paikkoihin, joissa voi saada tauteja ja joissa muutoinkin on saastaista, kun kuitenkin aina voi löytää säädyllisenkin naisen. Ja niinpä hänen veljensä oli löytänyt minun vaimoni. Tosin hän ei enää ole nuorempia, jokunen hammaskin lienee lähtenyt, ja hiukan turpeahko hän on, ajattelin hänen puolestaan, mutta mitä tehdä, täytyy käyttää hyväkseen sitä, mitä saa. Hän osoittaa alentuvaisuutta vaimoani kohtaan, ottaen hänet rakastajattarekseen, sanoin itselleni. Onhan hän kuitenkin vaaraton hänen kalliille terveydelleen... Ei, se on mahdotonta! ajattelen kauhistuen. Ei ole mitään sellaista tapahtunut, ei mitään. Eikä ole minkäänlaista aihetta ajatella mitään sentapaista. Sanoihan hän minulle häpeävänsä ajatellakin, että minä voisin olla hänelle mustasukkainen tuon miehen tähden. Niin, mutta hän valehtelee, valehtelee! huudan minä, ja taas alkoi sama... Samassa vaunussa oli vain kaksi muuta matkustajaa, vanha nainen ja hänen miehensä, ja he poistuivat eräällä asemalla, ja minä jäin yksin. Olin kuin häkkiin suljettu peto; milloin hypähdin pystyyn, menin ikkunoihin, milloin aloin horjuen kävellä edestakaisin, ikäänkuin toivoen siten voivani kiirehtää junan kulkua; mutta vaunu kaikkine istuimineen ja ikkunoineen vain tärisi aivan samoin kuin tämäkin..."

Ja Posdnishev hypähti seisoalleen, käveli hetkisen ja istuutui uudelleen.

"Minä pelkään, pelkään rautatievaunuja, ne kauhistuttavat minua. Kauhistuttavat!" jatkoi hän. "Sanoin itselleni: ajattelenpa jotakin muuta. No, vaikkapa kievarin isäntää, jonka luona join teetä. Näin mielikuvituksessani pitkäpartaisen pihamiehen ja hänen pojanpoikansa; poika on saman ikäinen kuin minun Vasjani. Vasja? Hän näkee soittajan suutelevan hänen äitiään. Mitähän poloisen sielussa liikkuu? Mutta mitäpä tuo nainen siitä! Hänhän rakastaa... Taas ilmestyy sama kuva. Ei, ei... Koetan muistella sairaalakatselmusta. Eilen muudan potilas teki valituksen tohtorin käyttäytymisestä. Tohtorilla oli samanlaiset viikset kuin Truhatschevskilla. Ja kuinka röyhkeästi hän ... he pettivät minua molemmat, kun hän sanoi matkustavansa pois. Ja taas ilmestyivät samat kuvat. Kaikki mitä ajattelin, johti Truhatschevskiin. Kärsin hirvittävästi. Pahinta kaikesta oli tämä epätietoisuus, epäilykset, kaksinaisuus, tietämättömyys siitä, täytyikö minun rakastaa vaiko vihata häntä. Kärsimykseni olivat niin sietämättömät, että tulin jo ajatelleeksi, ja se ajatus miellytti minua suuresti, että poistuisin junasta matkan varrella, heittäytyisin kiskoille ja antaisin kaiken loppua. Silloin en ainakaan enää epäilisi. Ainoa mikä esti minua sitä tekemästä, oli sääli itseäni kohtaan, joka heti synnyttyään herätti vihani vaimoani kohtaan. Truhatschevskia kohtaan minussa oli eräänlainen omituinen, vihamielisyyden tunne, oman häpeäni ja hänen voittonsa tietoisuus, mutta vaimoani vihasin hirvittävästi. 'Ei käy laatuun, että lopetan elämäni ja jätän hänet, hänenkin täytyy saada kärsiä edes hiukan, saada edes käsittää, mitä minä olen kärsinyt', selittelin itselleni.

"Jokaisella asemalla menin ulos vaunusta haihduttaakseni ajatuksiani. Erään aseman ravintolassa näin juotavan, ja silloin otin itsekin heti viinaryypyn. Vieressäni seisoi muuan juutalainen, joka myöskin joi. Hän rupesi kanssani puheisiin, ja minä, vain päästäkseni olemasta yksin vaunussani, menin hänen kanssaan likaiseen kolmannen luokan vaunuun, joka oli täynnä tupakansavua ja lattialle viskeltyjen auringonsiementen kuoria. Istuin hänen viereensä, ja hän puheli paljon kaikenlaista ja kertoi kaskuja. Kuuntelin häntä, mutta omilta ajatuksiltani en käsittänyt mitään hänen puheestaan. Hän huomasi sen ja alkoi vaatia minulta tarkkaavaisuutta; silloin nousin ja menin takaisin omaan vaunuuni. 'Minun täytyi ajatella tarkoin', sanoin itselleni, 'onko totta, mitä minä ajattelen, ja onko minulla mitään syytä kiusata itseäni'. Istuuduin aikoen rauhallisesti harkita asioita, mutta heti sotkeuduin taas harhakuviin: rauhallisen harkinnan sijasta -- kaikenlaisia näkyjä ja mielikuvia. 'Kuinka monesti olen näin kärsinyt', puhuin itselleni (muistelin entisiä mustasukkaisuudenpuuskiani), 'ja sitten huomannut, ettei ole ollutkaan mitään. Niinpä nytkin, kenties, ja aivan varmasti, tapaan hänet rauhallisesti nukkumasta; hän herää, ilostuu tulostani ja hänen sanoistaan ja katseestaan tunnen, ettei ole ollut mitään ja että tämä kaikki on ollut typerää kuvittelua. Oi, kuinka hyvä se olisi!' -- 'Mutta ei, siten on tapahtunut liian usein, nyt ei enää niin tapahdu', tuntui jokin ääni kuiskaavan, ja silloin ilmestyivät taas mielikuvat. Mikä hirveä kidutus! Enpä veisi nuorta miestä kuppatautisairaalaan, saadakseni halun naisiin lähtemään hänen mielestään, vaan omaan sieluuni -- näkemään niitä paholaisia, jotka ovat sitä raadelleet! Sillä olihan kauheata, että minä ajattelin itselläni olevan epäilemättömän, täyden oikeuden hänen ruumiiseensa, aivankuin se olisi ollut minun ruumiini, ja samalla kertaa tunsin, etten voi sitä vallita, ettei se ole minun ja että hän voi määrätä siitä oman mielensä mukaan ja tahtookin käyttää sitä toisin kuin minä tahtoisin. Enkä minä voi mitään hänelle enkä tuolle toiselle. Tämä vain, kuten Vanjkavouti hirsipuun juurella, laulaa laulun siitä, kuinka simasuuta suudeltiin ja niin edelleen. Ja voitto on hänen. Ja vielä vähemmin voin vaimolleni jotakin. Ellei hän ole tehnyt, mutta tahtoisi, ja minä tiedän hänen tahtovan, niin se on vieläkin pahempaa: tekisi sitten mieluummin niin, että tietäisin, ettei olisi tätä epätietoisuutta. En olisi voinut sanoa mitä minä tahdoin. Toivoin, ettei hän olisi tahtonut sellaista, mitä hänen täytyi tahtoa. Sehän oli täydellistä hulluutta!"

XXVI.

Viimeistä edellisellä asemalla, kun junailija tuli ottamaan matkaliput, panin tavarani kokoon ja menin vaunusillalle. Tietoisuus siitä, että ratkaisu oli lähellä, miltei käsissä, teki minut yhä kiihtyneemmäksi. Minua rupesi paleltamaan, ja leukani vapisi niin että hampaat kalisivat. Menin koneentapaisesti joukon mukana asemalta kadulle, otin pika-ajurin, istuin ajoneuvoihin ja lähdin ajamaan kotiin. Istuin katsellen harvoja ohikulkijoita ja talonmiehiä ja ajoneuvojeni varjoa, joka lyhtyjen ohi ajaessamme ilmestyi vuoroin eteen, vuoroin taakse, enkä ajatellut mitään. Puolisen virstaa ajettuamme alkoi jalkojani paleltaa ja muistin riisuneeni vaunussa villasukat jalastani ja panneeni ne matkalaukkuun. Missä oli laukku? Mukanako? Mukana oli. Entä kori? Muistin, että olin kokonaan unohtanut matkatavarat, mutta muistaen ottaneeni kuitin ja katsottuani, että se oli tallella, päätin, ettei kannata palata niitä noutamaan, ja ajoin edelleen.

Vaikka miten pingoittaisin nyt muistiani, en voi muistaa silloista mielentilaani: mitä ajattelin, mitä tahdoin, -- en tiedä. Sen muistan vain, että tunsin jotakin kauheata ja sangen tärkeää olevan lähestymässä elämääni. Aiheutuiko tämä tärkeä siitä, että näin ajattelin, vaiko siitä, että aavistin, -- sitä en tiedä. Mahdollista on sekin, että sen jälkeen, mitä tapahtui, kaikki sen edelliset hetket ovat muistossani saaneet synkän sävyn. Saavuin portaiden eteen. Kello kävi yhtä. Valaistut ikkunat olivat houkutelleet muutamia ajureita portaiden luo odottamaan kyydittäviä (valo tuli meidän asunnostamme, salista ja vierashuoneesta). Rupeamatta miettimään, miksi meidän ikkunamme ovat vielä näin myöhään valaistuina, nousin yhä samassa tilassa, odottaen jotakin kauheaa, portaille ja soitin. Palvelijani, hyväsydäminen, uuttera ja hyvin tyhmä -- Jegor -- avasi oven. Eteiseen astuessani osui ensimäisenä silmiini vaatenaulakossa muiden vaatteiden vieressä riippuva miehen päällystakki. Sen olisi pitänyt kummastuttaa minua, mutta minä en kummastunut, sillä olin odottanut näkeväni sen siinä. 'Niinpä siis olikin', sanoin itselleni, kun kysyin Jegorilta, kuka meillä oli, ja hän mainitsi Truhatschevskin. Kysyin: 'Onko ketään muita?' Hän vastasi: 'ei ketään' suloisella äänensävyllä kuin olisi hän uskonut ilahduttavansa minua karkoittaessaan epäluuloni, että olisi ollut vielä joku muukin. 'Vai niin, vai niin', virkahdin ikäänkuin itselleni. 'Entä lapset?' -- 'Terveinä ovat; Jumalan kiitos. Ovat jo hyvän aikaa olleet nukkumassa.'

En kyennyt hillitsemään leukojeni tutinaa. 'Ei siis olekaan niin kuin ajattelin: ennen luulin, että nyt on onnettomuus tapahtunut, mutta kaikki olikin hyvin, ennallaan. Nyt eivät asiat olekaan ennallaan, nyt onkin tapahtunut, mitä mielessäni kuvailin, ajattelen sen olevan vain mielikuvitusta. Se olikin siis totta'.

Olin miltei purskahtaa itkuun, mutta samassa paholainen kuiskasi korvaani: 'itke sinä vain, rupea hentomieliseksi, sill' aikaa he tyynesti eroavat, todisteita ei ole, ja sinä saat ikäsi epäillä ja kärsiä.' Heti hävisi hellämielisyyteni ja sijaan tuli kummallinen tunne -- te ette usko minua -- ilon tunne, tunsin iloa siitä, että nyt loppuu kärsimiseni, että nyt voin rangaista häntä, pääsen hänestä, voin antaa vihalleni vallan. Ja minä päästin vihani valloilleen -- muutuin pedoksi, julmaksi ja viekkaaksi pedoksi. 'Älä mene, ei tarvitse', sanoin Jegorille, joka aikoi mennä vierashuoneeseen, 'vaan kuulehan: mene pian ja ota ajuri... tässä on kuitti, käy noutamassa tavarat. Lähde menemään!' Hän meni eteiskäytävän läpi ottamaan päällystakkinsa. Peläten hänen säikähdyttävän sisällä olijoita, seurasin häntä kamariinsa saakka ja odotin niin kauan kuin hän pukeutui. Vierashuoneesta, toisen huoneen takaa, kuului puhetta ja veitsien ja lautasien kalinaa. He olivat aterioimassa eivätkä olleet kuulleet soittoani. 'Kunpa vain eivät lähtisi nyt' ajattelin. Jegor oli saanut astrakaanikauluksisen päällystakkinsa ylleen ja lähti. Minä päästin hänet ulos ja suljin oven hänen jälkeensä. Minua kauhisti, kun huomasin jääneeni yksin, ja ajattelin, että nyt oli toimittava. Kuinka -- sitä en vielä tiennyt. Tiesin vain, että kaikki oli selvää, että hänen syyllisyyttään ei enää voinut epäillä ja että kohta olisin rankaiseva häntä ja tekevä välimme selviksi.

Vielä vähän aikaa sitten olin epäröinyt ja arvellut: 'ehkä se ei sittenkään ole totta, olen ehkä erehtynyt', mutta nyt en enää epäillyt. Päätökseni oli horjumaton. Minun selkäni takana, kahden hänen kanssaan, yösydännä! Unohtaen kaiken varovaisuuden! Tahi vielä pahempaa: tahallista rohkeutta, julkeutta rikoksen teossa, jotta tämä julkeus voisi olla hänen syyttömyytensä todistuksena. Kaikki oli selvää. Ei epäilyksen sijaa. Pelkäsin vain, että he jotenkuten ennättäisivät erota, keksisivät vielä uuden petoksen ja riistäisivät minulta siten todistamisen mahdollisuuden. Ja päästäkseni pikemmin heidän kimppuunsa menin varpaillani saliin, jossa he istuivat, en vierashuoneen vaan eteiskäytävän ja lastenhuoneen kautta.

Ensimäisessä lastenhuoneessa nukkuivat pojat. Toisessa hoitajatar liikahti, näytti aikovan herätä, ja minä kuvailin mielessäni, mitä hän ajattelisi, saadessaan tietää kaiken, ja silloin tunsin yht'äkkiä sellaista sääliä itseäni kohtaan, etten voinut pidättää kyyneliäni, ja jotten olisi herättänyt lapsia, juoksin varpaisillani käytävään ja työhuoneeseeni, vaivuin sohvalle ja puhkesin nyyhkytyksiin.

Minä -- kunniallinen mies, minä -- vanhempieni poika, minä, joka koko elämäni olin uneksinut perhe-elämän onnesta, mies, joka en milloinkaan ollut pettänyt häntä... Ja nyt! Viiden lapsen äiti, ja syleilee soittoniekkaa, koska tällä on punaiset huulet!

'Ei, hän ei ole ihminen! Narttu hän on, saastainen narttu! Lastensa huoneen vieressä, joita hän on teeskennellyt rakastavansa koko elämänsä ajan. Ja kirjoittaa minulle sillä tavoin! Ja niin julkeasti heittäytyy syliini! Mutta mistäpä minä tiedän? Kenties on näin ollut kaiken aikaa. Kuka tiesi, vaikka hän olisi palvelijain kanssa siittänyt kaikki nämä lapset, joita minä pidän ominani.

"Huomenna olisin tullut kotiin, ja hän olisi ottanut minut vastaan somasti järjestettyine hiuksineen, kauniine vartaloineen, velttoine, siroine liikkeineen (näin selvästi edessäni hänen ihastuttavat, vihamieliset kasvonsa) -- ja tämä mustasukkaisuuden peto olisi pysynyt koko elämän ajan sydämessäni ja raadellut sitä. Mitähän hoitajatar ajattelee ... Jegor... Ja Lisa parka! Hän on jo huomannut jotakin. Ja tämä julkeus, tämä valhe, tämä eläimellinen aistillisuus, jonka niin hyvin tunnen!' ajattelin.

"Aioin nousta, mutta en voinut. Sydämeni sykki niin ankarasti, etten voinut pysyä jaloillani. Kuolen halvaukseen. Hän surmaa minut. Se on hänelle oikein. Mutta miksi antaa hänen surmata! Ei se olisi hänelle liian edullista, sitä mielihyvää en suo hänelle. Tässä minä istun ja he tuolla syövät ja nauravat... Niin, vaikkapa hän ei ollutkaan enää nuorimpia, ei tuo mies kuitenkaan häntä hylkinyt, olihan hän sentään kauniinpuoleinen, ja ainakin hän oli vaaraton hänen kallisarvoiselle terveydelleen, sehän oli pääasia. Ja miksi en kuristaisi häntä silloin, ajattelin, muistaen kuinka viikko takaperin ajoin hänet työhuoneestani ja särjin huonekaluja. Muistin elävästi sen tilan, jossa olin silloin; enkä ainoastaan muistanut, vaan tunsin nytkin samaa tarvetta saada lyödä, hävittää. Tahdoin toimia, ja kaikki ajatukset, paitsi niitä, jotka olivat tarpeen toimiakseni, haihtuivat mielestäni. Jouduin siihen tilaan, johon fyysillinen kiihoitus saattaa eläimen tahi ihmisen vaaran hetkellä, jolloin ihminen toimii täsmällisesti, hätäilemättä, jättämättä silti ainoatakaan hetkeä käyttämättä, pyrkien vain yhteen ainoaan, määrättyyn päämäärään.

"Ensi työkseni vedin saappaat jalastani, menin sukkasillani seinän luo, jolla sohvan yläpuolella riippui pyssyjä ja tikareita, ja otin käyrän madaskolaisen tikarin, jota ei ollut kertaakaan käytetty ja joka oli hyvin terävä. Vedin sen tupesta. Tuppi putosi sohvan taakse, ja muistan, että sanoin itsekseni: 'täytyy sitten etsiä se, muuten en voi hävitä'. Sitten riisuin päällystakin, joka oli koko ajan ollut ylläni ja menin kevyesti astuen sukkasillani ovelle".

XXVII.

"Hiivin hiljaa ovelle ja avasin sen äkkiä.