Part 8

"Muistan vielä heidän ilmeensä. Muistan sen siksi, että se tuotti minulle tuskallista iloa. Se oli kauhistuksen ilme. Sitä juuri olin toivonutkin. En milloinkaan unohda sitä rajattoman kauhun ilmettä, joka ensi hetkellä tuli molempien kasvoille, kun he näkivät minut. Truhatschevski oli arvatenkin istunut pöydän ääressä, mutta nähdessään tahi kuullessaan tuloni hän ponnahti pystyyn ja jäi seisomaan selin kaappiin. Hänen kasvoillaan kuvastui ainoastaan sekoittumaton kauhistus. Vaimoni kasvoilla oli niinikään kauhun ilme, mutta sen ohessa jotakin muutakin. Jos se olisi ollut yksin, ei kenties olisi tapahtunutkaan sitä, mikä tapahtui; mutta hänen piirteensä ilmaisivat, -- siltä ainakin minusta näytti ensi silmänräpäyksessä, -- senlisäksi suuttumusta, tyytymättömyyttä siitä, että hänen lemmenleikkiään ja onnen hetkeään tuon toisen kanssa häirittiin. Hän ei nähtävästi kaivannut mitään muuta kuin saada nyt olla häiritsemättä onnellinen. Nämä ilmeet pysyivät kummankin kasvoilla vain silmänräpäyksen ajan. Truhatschevskilla se vaihtui toiseen, joka näytti kysyvän: voiko tässä valehdella, vai eikö? Jos voi, niin nyt on alotettava; ellei, niin seuraa tästä jotakin muuta. Mutta mitä? Hän katsahti kysyvästi vaimooni. Vaimonikin suuttumuksen ja harmin ilme vaihtui toiseen: minusta näytti, hänen katsahtaessaan Truhatschevskiin, että hän huolehti vain tästä.

"Jäin hetkiseksi seisomaan ovelle, pidellen tikaria selkäni takana.

"Samassa hetkessä Truhatschevski hymyili ja alkoi naurettavan välinpitämättömällä äänensävyllä:

"'Soittelimme tässä...'

"'Enpä voinut odottaakaan!' alotti vaimoni yht'aikaa, samalla äänensävyllä. Mutta kumpikaan ei päättänyt alkamaansa lausetta: sama raivo, jota olin tuntenut viikko takaperin, valtasi minut taas. Taas tunsin samaa halua hävittää, iskeä ja riehua ja antauduin sen valtaan.

"Kumpikaan ei lopettanut lausettaan. Seurasi se, mitä Truhatschevski oli pelännyt, mikä yhdellä sivalluksella lopetti heidän puheensa. Hyökkäsin vaimoni kimppuun, yhä vielä pidellen tikaria kätkössä, jotta Truhatschevski ei olisi voinut estää minua pistämästä sitä vaimoni kylkeen rinnan alapuolelle. Olin alunpitäen valinnut sen paikan. Samassa silmänräpäyksessä kuin kävin vaimooni käsiksi, hän huomasi aseen ja vastoin kaikkea odotustani kävi kiinni käteeni ja huusi: 'Malttakaa mielenne, mitä aiotte!... Ihmiset...!'

"Riistin käteni irti hänen otteestaan ja kävin hänen kimppuunsa. Hänen katseensa kohtasi minun, hän kävi kalpeaksi kuin palttina, huulia myöten, hänen silmiinsä syttyi kummallinen loiste ja hän -- mitä en myöskään ollut voinut häneltä odottaa -- puikahti flyygelin alle ja ovesta ulos. Aioin juosta hänen jälkeensä, mutta tunsin samassa raskaan painon vasemmassa käsivarressani. Se oli vaimoni. Yritin riistäytyä irti. Hän tarrautui yhä lujemmin eikä päästänyt kättäni. Tämä odottamaton este ja hänen kosketuksensa, joka inhotti minua, kiihoitti yhä enemmän mieltäni. Tunsin olevani aivan hulluna raivosta ja pelottavan näköinen, ja iloitsin siitä. Huitasin kaikin voimineni vasemmalla kädelläni, ja kyynärpääni sattui hänen kasvoihinsa. Hän kirkasi ja päästi käteni irti. Aioin juosta Truhatschevskin jälkeen, mutta tulin ajatelleeksi, että olisi naurettavaa ajaa sukkasillaan takaa vaimonsa rakastajaa, enkä minä tahtonut olla naurettava vaan peljättävä. Huolimatta raivosta, jonka vallassa olin, muistin kaiken aikaa, millaisen vaikutuksen teen toisiin, ja tämä vaikutus johti osaksi toimianikin. Käännyin vaimooni päin. Hän oli vaipunut leposohvalle ja pidellen kädellään silmiään, jotka olin iskenyt vialle, katsoi minuun. Hänen kasvoillaan kuvastui pelko ja viha minua, vihollista kohtaan, ikäänkuin rotalla, kun nostetaan hiirenloukkua, jonne se on joutunut. Minä en ainakaan nähnyt hänessä mitään muuta kuin tuon pelon ja vihan ilmeen. Saman pelon ja vihan minua kohtaan, jotka tunteet rakkaus toiseen oli herättänyt. Mutta vielä olisin ehkä hillinnyt itseni enkä olisi tehnyt sitä, minkä tein, jos hän olisi ollut vaiti. Mutta hän alkoi yht'äkkiä puhua ja tapailla kättäni, jossa pidin tikaria.

"'Hillitse kiihkosi! Mitä aiot? Mikä sinun on? Ei ole ollut mitään, ei mitään... Vannon sen!'

"Olisin vieläkin arvellut, mutta hänen viimeiset sanansa, joista päätin aivan päinvastaista, s.o. kaikki oli tapahtunut, vaativat vastausta. Ja vastauksen täytyi olla sen mielentilan mukainen, johon olin kiihottanut itseni ja joka koko ajan kulki _crescendossa_ ja jonka edelleenkin täytyi kiihtyä. Raivollakin on lakinsa.

"'Älä valehtele, hylkiö!' Karjuin minä ja tartuin vasemmalla kädelläni hänen käsivarteensa, mutta hän riistäytyi irti. Silloin minä, päästämättä tikaria kädestäni, kävin vasemmalla hänen kurkkuunsa, kaadoin hänet selälleen ja aloin kuristaa. Mikä jäntevä kaula!... Hän tarttui molemmin käsin minun käsiini, koettaen irroittaa niitä kaulansa ympäriltä, jolloin minä, ikäänkuin olisin vain sitä odottanut, survaisin koko voimallani tikarin hänen vasempaan kylkeensä kylkiluiden alapuolelle.

"Kun ihmiset sanovat, etteivät he raivokohtauksen aikana muista mitä tekevät, niin he valehtelevat. Minä muistin kaiken enkä silmänräpäykseksikään herjennyt muistamasta. Mitä kiivaammaksi kehitin raivoani, sitä selkeämmäksi kävi tajuntani, jonka valossa en voinut olla näkemättä vähäistäkään siitä, mitä tein. Joka hetki tiesin tarkoin, mitä tein. En väitä tienneeni ennakolta, mitä tulisin tekemään; mutta juuri teon hetkellä, ehkä juuri hituista ennemmin, tiesin, mitä teen, ikäänkuin sitävarten, että voisin sanoa itselleni vielä voineeni pysähtyä. Minä tiesin, että pistäisin kylkiluiden alapuolelle, ja sen, että tikari painuisi sisään. Sillä hetkellä, jolloin sen tein, tiesin tekeväni jotakin kauheata, sellaista, jota en koskaan ollut tehnyt ja jolla oli oleva hirveät seuraukset. Mutta tämä tietoisuus välähti kuin salama, ja seuraavassa silmänräpäyksessä oli teko tapahtunut. Tajusin tekoni tavattoman selvästi. Kuulin ja tunsin että kureliivi silmänräpäyksen ajan vastusti, senjälkeen tunsin vielä jotakin vastusta, sitten tikari upposi pehmeään lihaan. Hän tarttui käsin tikariin, leikkasi sormensa, mutta ei voinut sitä pidättää.

"Myöhemmin, vankilassa ollessani, senjälkeen kuin minussa oli tapahtunut siveellinen muutos, ajattelin kauan tätä hetkeä, muistelin mitä voin ja tein päätelmiä. Muistan silmänräpäyksen ajan, vain silmänräpäyksen, ennen tekoa kauhistuen tajunneeni, että murhaan ja murhasin naisen, turvattoman naisen, oman vaimoni! Muistan tämän tajunnan kauheuden ja siitä päätän, muistankin hämärästi, että työnnettyäni tikarin hänen ruumiiseensa heti vedin sen takaisin, tahtoen korjata, ehkäistä tekoni. Seisoin sekunnin ajan liikkumattomana odottaen, mitä tapahtuisi, voisinko korjata tekoni.

"Hän syöksähti pystyyn ja huusi lapsenhoitajattarelle: 'hän on murhannut minut.'

"Hoitajatar oli kuullut melua ja seisoi ovella. Minä seisoin yhä odottaen enkä uskonut. Mutta silloin tulvahti verivirta kureliivin alta. Vasta silloin käsitin, ettei tekoni ollut korjattavissa, ja päätin samalla, ettei sitä saanutkaan korjata, että juuri tätä tahdoinkin ja että juuri näin oli täytynyt tapahtua. Odotin, kunnes hän kaatui, ja hoitajatar syöksyi huudahtaen hänen luokseen, ja silloin vasta viskasin tikarin kädestäni ja poistuin huoneesta.

"'Täytyy tyyntyä, täytyy tietää, mitä teen', sanoin itsekseni, katsomatta häneen ja hoitajattareen, joka huusi palvelustyttöä. Menin eteiskäytävän poikki, ja lähetettyäni palvelustytön heidän luokseen menin omaan huoneeseeni. Mitä nyt on tehtävä? kysyin itseltäni ja heti huomasin, mitä. Tultuani huoneeseen menin suoraa päätä seinälle, otin naulasta revolverin, tarkastin sen -- se oli ladattu -- ja panin sen pöydälle. Sitten etsin sohvan takaa tikarin tupen ja istuuduin sohvaan.

"Istuin siinä kauan. En ajatellut mitään, en muistellut mitään. Kuulin, kuinka siellä puuhattiin jotakin. Kuulin jonkun tulevan, sitten vielä jonkun. Kuulin ja näin Jegorin kantavan asemalta noutamansa korin huoneeseeni. Ikäänkuin joku olisi sitä kaivannut!

"'Oletko kuullut, mitä on tapahtunut?' kysyin häneltä. 'Mene sanomaan pihamiehelle, että käyvät ilmoittamassa poliisille.' Hän meni sanaakaan sanomatta. Nousin, lukitsin oven, etsin savukkeita ja tulitikkuja ja aloin tupakoida. En ollut ennättänyt polttaa ensimäistä savuketta loppuun, ennenkuin uni voitti minut ja minä nukahdin. Nukuin varmaan pari tuntia. Uneksin, että olimme ystäviä keskenämme, olimme riitaantuneet ja sopisimme, että jokin seikka hiukan esti sovintoamme, mutta kuitenkin olimme ystävät. Heräsin siihen, että ovelle kolkutettiin. 'Poliisi', ajattelin. 'Minähän olen tehnyt murhan. Tai ehkä se onkin _hän_, eikä mitään olekaan tapahtunut.' Muistin kureliivin vastustelun ja tikarin painumisen ruumiiseen, ja kylmät väreet kulkivat pitkin selkääni. 'Se on tapahtunut, on tapahtunut! Ja nyt on minun vuoroni'. Ajattelin niin ja kuitenkin tiesin, etten surmaisi itseäni. Nousin kuitenkin ja otin revolverin käteeni. Mutta ihmeellistä! Tätä ennen olin monta kertaa ollut tekemäisilläni itsemurhan, ja viimeksi junassa oli se tuntunut helpoltakin, helpolta siksi, että silloin ajattelin, kuinka se koskisi _häneen_. Nyt en sitä voinut tehdä, en voinut edes ajatella sitä. Miksi sen tekisin? kysyin itseltäni, enkä saanut vastausta. Ovelle taas kolkutettiin. 'Katson ensin, kuka siellä on. Kyllä sittenkin vielä ennätän.' Panin revolverin pöydälle ja peitin sen sanomalehdellä. Menin ovelle ja työnsin salvan syrjään. Siellä oli vaimoni sisar, hyväsydäminen, yksinkertainen leski.

"'Vasja! Mitä tämä tietää?' huudahti hän, ja aina herkkä kyyneltulva valahti hänen silmistään.

"'Mitä tahdot?' kysyin töykeästi. En tiennyt miksi olin hänelle töykeä, mutta en keksinyt muutakaan sävyä.

"'Vasja, hän kuolee! Ivan Saharitsh sanoi niin'.

"Ivan Saharitsh oli lääkäri, hänen lääkärinsä ja neuvonantajansa.

"'Onko hän täällä?' kysyin, ja suuttumukseni leimahti taas ilmiliekkiin. 'No, entä sitten?'

"'Vasja, mene hänen luokseen. Voi, kuinka hirveätä tämä on!' vaikeroi hän.

"'Hänen luokseenko?' kysyin itseltäni. Ja heti vastasin, että minun oli mentävä. Että niin varmaankin on tapana, että kun mies, kuten minä nyt, on murhannut vaimonsa, on ehdottomasti mentävä hänen luokseen. 'Jos niin on tapa, täytynee mennä. Jos tarvitaan, niin ennätän myöhemminkin'. Ajattelin aikomustani ampua itseni ja seurasin kälyäni. 'Nyt tulee korulauseita, virnistyksiä, mutta minäpä en antaudu.'

"'Odotahan', sanoin kälylleni. 'On hassua mennä sukkasillaan; otan edes tohvelit jalkaani.'"

XXVIII.

"Ihmeellistä! Nyt taas, kun tulin työhuoneestani ja kuljin tutuissa suojissa, heräsi sydämessäni toivo, ettei mitään ollut tapahtunut, mutta tuntiessani jodoformin ja karboolin iljettävän hajun, säpsähdin. Kyllä, kaikki on tapahtunut. Mennessäni pitkin käytävää lastenkamarin ohi, näin Lisan. Hän katsoi minuun säikähtynein katsein. Minusta näytti, että kaikki viisi lasta olivat siellä ja kaikki katsoivat minuun. Menin ovelle, palvelijatar avasi sen minulle ja poistui. Ensimäisenä osui silmiini vaimoni vaaleanharmaa puku, joka oli pantu tuolille ja joka oli musta verestä. Kahdenmaattavassa vuoteessamme, minun vuoteessani -- sille pääsi mukavammin -- makasi vaimoni, polvet koukussa. Hänen päänsä alla oli vain yksi, matala pielus, ja hänen aamunuttunsa oli auki. Haavalle oli asetettu jotakin. Huoneessa oli raskas jodoformin haju. Ennen muuta ja enimmin minua hätkähdyttivät hänen turvonneet kasvonsa, nenänsä ja silmien alla olevat mustelmat. Ne olivat syntyneet kyynärpääni survaisusta, kun hän koetti pidätellä minua. Kauneudesta ei ollut merkkiäkään, minä olin näkevinäni hänessä vain jotakin inhottavaa. Olin pysähtynyt kynnykselle. 'Mene hänen luokseen', kehoitti käly. 'Ehkä hän katuu', ajattelin. 'Voinko antaa anteeksi? Hänhän kuolee, kyllä voin', ajattelin jalomielisesti. Menin hänen luokseen aivan vuoteen viereen. Hän kohotti vaivaloisesti katseensa minuun -- hänen toinen silmänsä oli sinelmillä -- ja sanoi takerrellen:

"'Olet saavuttanut tarkoituksesi, olet murhannut minut...' Ja hänen kasvoistaan kuvastui fyysillisten tuskien ja lähenevän kuoleman tietoisuuden lävitse yhä sama tuttu eläimellinen viha. 'Lapsia ... en kuitenkaan ... anna sinulle... Hän (sisar) ottaa ne...'

"Siitä, mikä minusta oli tärkeintä -- syyllisyydestään, uskottomuudestaan hän nähtävästi piti tarpeettomana puhua.

"'Riemuitse nyt siitä, mitä olet saanut aikaan,' sanoi hän, katsahtaen ovelle, ja puhkesi nyyhkytyksiin. Ovella seisoi kälyni lasten kanssa. 'Katso, mitä olet tehnyt.'

"Katsahdin lapsiin, hänen sinelmille lyötyihin kasvoihinsa, ja ensi kerran unohdin itseni, oikeuteni, ylpeyteni, ensi kerran näin hänessä ihmisen. Ja niin mitättömältä minusta näytti kaikki se, mikä oli minua loukannut, koko mustasukkaisuuteni, ja niin suurelta se, mitä olin tehnyt, että olisin tahtonut langeta hänen eteensä, painaa kasvoni hänen käsiinsä ja pyytää anteeksi -- mutta en rohjennut.

"Hän oli vaiti, silmät ummessa, ei nähtävästi jaksanut puhua enempää. Sitten hänen pahoinpidellyt kasvonsa värähtivät. Hän työnsi heikosti minut luotaan.

"'Miksi näin on tapahtunut? Miksi?'

"'Anna anteeksi', sanoin.

"'Anteeksi? Turhia... Kunpa vain en kuolisi', kirkaisi hän, kohottautuen, ja hänen kuumeesta loistavat silmänsä tuijottivat minuun. 'Olet saanut, mitä olet tahtonut!... Vihaan sinua... Aih! Aah!' kirkaisi hän, nähtävästi hourien ja säikähtäen jotakin. 'Mutta kaikki, kaikki ja hänet!... Hän meni!... Meni jo!... Murhaa minut, murhaa, en pelkää sinua!...'

"Houreet eivät enää tauonneet. Hän ei enää tuntenut ketään. Samana päivänä, puolenpäivän tienoissa, hän kuoli. Minut oli sitä ennen, kello kahdeksan aamulla, viety poliisiasemalle ja sieltä vankilaan. Ja siellä, odottaessani yksitoista kuukautta oikeudenkäyntiä ja asian päättymistä, mietin elämääni ja tilaani, ja ymmärsin kaikki. Aloin ymmärtää kolmantena päivänä: kolmantena päivänä minut vietiin sinne..."

Hän aikoi sanoa jotakin, mutta ei voinut pidättää nyyhkytyksiä ja vaikeni. Tyynnyttyään hiukan, hän jatkoi:

"Aloin ymmärtää vasta silloin kuin näin hänet ruumisarkussa..."

Hän alkoi taas nyyhkyttää, mutta hillitsi itsensä ja jatkoi:

"Vasta kun näin hänet jäykkänä ja kylmänä, ymmärsin, mitä olin tehnyt. Ymmärsin, että minä, minä olin hänet murhannut, muuttanut hänet, joka oli elävä, liikkuva, lämmin olento, liikkumattomaksi, vahanjäykäksi, kylmäksi, ja ettei sitä voisi milloinkaan, missään, millään korjata. Se, joka ei ole kokenut sitä, ei voi sitä ymmärtää... Ooh?" kirkaisi hän useita kertoja ja vaikeni sitten.

Istuimme kauan puhumatta mitään. Hän nyyhkytti ja vapisi, istuessaan edessäni. Hänen kasvonsa näyttivät pitenevän, kapenevan, ja suu näytti ulottuvan koko niiden leveydelle.

"Niin", virkkoi hän äkkiä. "Jos olisin tiennyt, mitä nyt tiedän olisivat asiat toisin. En olisi nainut häntä millään ehdolla ... en olisi koskaan mennyt naimisiin".

Taas istuimme ääneti hyvän aikaa.

"Suokaa anteeksi..." Hän kääntyi poispäin ja asettui makaamaan penkille, vetäen huopapeitteen ylitseen. Sillä asemalla, jolla minun oli poistuttava -- kello oli silloin kahdeksan aamulla -- menin hänen luokseen sanoakseni hyvästi. Hän joko nukkui tahi oli nukkuvinaan, mutta hän ei liikahtanutkaan. Kosketin häntä kädelläni. Hän työnsi peitteen syrjään, hän ei ollut nukkunut.

"Hyvästi", sanoin minä ojentaen käteni. Hän antoi kätensä ja hymähti, mutta niin surullisesti, että minua itketti.

"No niin, suokaa anteeksi", toisti hän samat sanat, joilla oli päättänyt kertomuksensa.