Part 6

"Esittelin hänet vaimolleni. Heti sukeutui keskustelu musiikista ja hän tarjoutui avuliaasti soittamaan vaimoni kanssa. Vaimoni, kuten aina viime aikoina, esiintyi sangen viehkeästi ja miellyttävästi, oli levottomuutta herättävän kaunis. Vieras selvästikin miellytti häntä kohta ensi näkemältä. Sitäpaitsi hän ilostui siitä, että saisi tilaisuuden yhteissoittoon viulun kanssa, mistä hän tavattomasti piti, niin että oli palkannut sitävarten viulunsoittajan teatterista; tuo ilo kuvastui hänen kasvoillaan. Mutta katsahtaessaan minuun hän heti oivalsi, mitä mielessäni liikkui, ja hänen ilmeensä muuttui, ja niin alkoi molemminpuolisen pettämisen näytteleminen. Hymyilin ystävällisesti ja koetin näyttää olevani erittäin mielissäni. Hän, silmäillen vaimoani sillä tavalla kuin kaikki siveettömät miehet silmäilevät kauniita naisia, tekeytyi ikäänkuin hänen mielenkiintonsa olisi ollut pelkästään keskusteluaineessa, joka ei vähäistäkään kiinnittänyt hänen mieltään; vaimoni koetti näyttää välinpitämättömältä, mutta minun teeskennelty mustasukkaisen-hymyni, jonka hän sangen hyvin tunsi, ja toisen himokkaat silmäykset tekivät hänet levottomaksi. Näin, että hänen silmiinsä tuli heti ensi kohtaamisen aikana kiihkeä loiste ja että heidän välillään, luultavasti mustasukkaisuuteni vaikutuksesta, näytti syntyvän kuin sähkövirta, joka teki heidän katseensa ja hymynsä sävyn samanlaiseksi. Vaimoni punastui -- vieras punastui. Hän hymyili -- vieraskin hymyili. Haasteltiin musiikista, Pariisista, kaikenlaisista joutavuuksista. Truhatschevski nousi lähteäkseen ja jäi seisomaan, hymyillen, painaen hattuaan vapisevaa reittään vasten, katsoen vuoroon vaimooni, vuoroon minuun, ikäänkuin odottaen, mitä teemme. Muistan sen hetken erikoisen hyvin siksi, että sillä hetkellä olisin voinut olla kutsumatta häntä, ja silloin ei olisi mitään tapahtunut. Mutta minä katsahdin häneen, katsahdin vaimooni. 'Äläpäs luule, että olen mustasukkainen', sanoin ajatuksissani vaimolleni, 'tahi että pelkään sinua', sanoin ajatuksissani vieraalleni ja pyysin häntä tuomaan jonakin iltana viulun mukaansa ja soittamaan vaimoni kanssa. Vaimoni katsahti hämmästyneenä minuun, punastui ja, ikäänkuin pelästyen, rupesi estelemään, selittäen, ettei hän soita kyllin hyvin. Hänen estelemisensä suututti minua, ja minä kehoittelin yhä innokkaammin. Muistan sen omituisen tunteen, joka valtasi minut katsoessani hänen niskaansa, kaulaansa, jonka valkoinen hipiä jyrkästi erottautui mustasta jakaukselle kammatusta tukastaan, hänen mennessään luotamme ponnahtelevin, lintumaisin askelin. Minun täytyi tunnustaa itselleni, että tuon miehen läsnäolo kiusasi minua. Minun vallassani on, ajattelin, toimittaa niin, etten milloinkaan enää näe häntä. Mutta sittenhän vain tunnustaisin pelkääväni häntä! Ei, minä en pelkää häntä. Se olisi liian alentavaa, puhuin itselleni. Ja vielä eteisessä, tietäen vaimoni kuulevan, kehoitin häntä tulemaan jo tänä iltana viuluineen. Hän lupasi tulla ja lähti.

"Illalla hän tuli viuluineen, ja he soittelivat. Mutta kesti jonkun aikaa, ennenkuin soittaminen luonnistui, -- ei ollut niitä nuotteja, joita hän tarvitsi, ja niitä kappaleita, joita oli, ei vaimoni osannut soittaa valmistelematta. Minä rakastan suuresti musiikkia ja avustin heitä laittamalla kuntoon nuottitelinettä ja kääntämällä lehteä. He soittivat joitakuita 'sanattomia lauluja' ja erään Mozartin sonaatin. Truhatschevski soitti erinomaisesti: hänellä oli suuressa määrin sitä, mitä sanotaan soinnuksi. Senlisäksi hänellä oli hienostunut, jalo maku, mikä ei ollut ensinkään ominaista hänen luonteelleen.

"Hän oli tietenkin aika tavalla etevämpi vaimoani ja auttoi tätä, samalla kuitenkin kohteliaasti kehuen hänen soittoaan. Hänen käytöksensä oli moitteeton. Vaimoni näytti olevan kiintynyt vain musiikkiin ja oli sangen teeskentelemätön ja luonnollinen. Minä, vaikkakin koetin näyttää olevani innostunut musiikkiin, kärsin koko illan mustasukkaisuuden tuskia.

"Kohta ensi hetkellä, kun hänen ja vaimoni katseet kohtasivat toisensa, näin että eläin, joka asui heissä molemmissa, vastoin kaikkia tilanteen ja seurapiirin sovinnaissääntöjä, kysyi: 'voiko?' ja vastasi: 'kyllä, kernaasti'. Huomasin, ettei hän ollut mitenkään odottanut kohtaavansa vaimossani, moskovalaisessa säätyläisnaisessa, niin ihastuttavaa naista, ja oli siitä iloinen. Iloinen siksi, ettei hänellä ollut pienintäkään pelkoa siitä, että tämä ei _suostuisi_. Kysymys oli vain siitä, ettei sietämätön aviomies häiritsisi. Jos olisin itse ollut puhdas, en olisi sitä ymmärtänyt, mutta minä, kuten useimmat muut, olin ajatellut naisista samoin, ennenkuin menin naimisiin, ja siksi hänen sielunsa oli minulle kuin avoin kirja. Erikoisesti kärsin siitä, että selvästi tajusin, ettei hän tuntenut minua kohtaan muuta kuin alituista vihamielisyyttä, jonka vain silloin tällöin keskeyttivät tottumukseksi käyneet aistillisuudenpuuskat, mutta tämä mies -- sekä ulkonaisen hienostuneisuutensa ja uutuutensa että varsinkin kieltämättömän musikaalisen lahjakkuutensa avulla, lähentymisen, jonka yhteissoitto sai aikaan, sen vaikutuksen avulla, joka musiikilla, erittäinkin viulunsoitolla on tunteikkaihin luonteisiin, -- varmasti, ilman pienintäkään epäilystä, ei ainoastaan miellyttäisi, vaan voi saada vaimon kokonaan valtoihinsa, mielensä mukaan muokata ja muuntaa hänet, tehdä hänestä mitä suinkin haluaisi. Näin sen selvästi ja kärsin hirvittävästi. Mutta siitä huolimatta, tahi ehkä juuri senvuoksi, jokin voima pakotti minut vastoin tahtoani olemaan hänelle perin kohtelias, eikä vain kohtelias, vaan suorastaan ystävällinen. Vaimoni ja hänen tähtensä tein sen näyttääkseni, etten pelännyt häntä, ja itseni tähden ehkä pettääkseni itseäni, -- en tiedä, mutta kohta ensi tapaamisestani lähtien tunsin, etten voinut olla vilpitön. Minun oli pakko, jotten olisi haluani noudattaen heti tappanut häntä, tekeytyä ystävälliseksi. Juotin hänelle aamiaispöydässä kalliita viinejä, ihastelin hänen soittoaan, puhuessani hymyilin hänelle mitä herttaisimmin ja kutsuin hänet seuraavaksi sunnuntaiksi päivälliselle ja soittamaan vielä vaimoni kanssa. Sanoin kutsuvani joitakuita tuttavianikin, musiikin ihailijoita, kuulemaan hänen soittoaan. Niin päättyi se vierailu".

Posdnishev muutti asentoaan ankaran kiihtymyksen vallassa ja päästi taas ominaisen äännähdyksensä.

"Oli aivan ihmeellistä, kuinka tuon miehen läsnäolo vaikutti minuun", jatkoi hän, kyeten nähtävästi vain vaivoin pysymään tyynenä. "Tulen toisena tahi kolmantena päivänä senjälkeen kotiin näyttelystä, astun eteiseen ja tunnen yht'äkkiä jotakin raskasta, ikäänkuin kiven, laskeutuvan sydämelleni enkä voi selittää itselleni, mitä se on. Mennessäni eteisen poikki olin huomannut jotakin, mikä muistutti minulle hänestä. Vasta työhuoneeseen tultuani tajusin, mitä se oli, ja menin takaisin eteiseen tarkistaakseni huomioni. En ollut erehtynyt, siellä riippui hänen viittansa. Kuosin mukainen viitta. (Kaiken, mikä koski häntä, vaikka en selvittänytkään itselleni, minä panin tarkoin merkille.) Ajattelen: niinpä niin, hän on täällä. Menen saliin, en vierashuoneen vaan lasten lukuhuoneen lävitse. Lisa, tyttäreni, istuu kirjan ääressä, ja pöydän luona lapsenhoitaja pienimmän kanssa leikittelee jollakin kannella. Salin ovi oli raollaan ja sieltä kuulen tasaisia arpeggiolyöntejä ja hänen ja vaimoni äänen. Koetan kuunnella, mutta en eroita sanoja. Soinnut pianolla ovat nähtävästi vain tarkoitetut estämään heidän puhettaan, suuteloita ... ehkä kuulumasta. Hyvä Jumala, mikä silloin heräsi minussa! Mitä kuvailinkaan mielessäni! Kun vain muistelenkin petoa, joka silloin heräsi sielussani, niin minua hirvittää! Sydämeni tuntui puristuvan kokoon, lakkasi hetkeksi sykkimästä ja alkoi sitten vimmatusti takoa. Voimakkain tunteeni oli, kuten aina suuttumuksen hetkinä, sääli itseäni kohtaan. Lasten aikana! hoitajan aikana! ajattelin. Olin varmaan kauhean näköinen, sillä Lisakin katsoi minuun oudosti. Mitä minun oli tekeminen? Menisinkö sisään? En voi: teen vielä Herra tiesi mitä. Mutta poistuakaan en voi. Hoitaja katsoo minuun, kuten ymmärtäisi asemani. En voi muuta kuin mennä sisään, päätin, ja avasin nopeasti oven. Truhatschevski istui pianon ääressä ja soinnutteli arpeggioitaan ylöspäin taivutetuilla, pitkillä, valkoisilla sormillaan. Vaimoni seisoi pianon kulmassa avattujen nuottilehtien ääressä. Hän ensimäisenä näki tahi kuuli, kun tulin, ja katsahti minuun. Joko hän pelästyi ja tekeytyi rauhalliseksi tahi ei todellakaan pelästynyt mutta hän ei vavahtanut eikä liikahtanutkaan, vaan ainoastaan punastui, sitäkin vasta hetkisen kuluttua.

"'Olenpa iloinen, että tulit; emme ole voineet päättää, mitä me sunnuntaina soittaisimme', sanoi hän sellaisella sävyllä, jota ei olisi käyttänyt, jos olisimme olleet kahden. Tämä ja se, että hän sanoi 'me' puhuessaan itsestään ja Truhatschevskista, suututti minua. Tervehdin ääneti.

"Truhatschevski puristi kättäni ja alkoi heti, kuten minusta näytti, ivallisesti hymyillen selittää, että hän oli tullut tuomaan nuotit sunnuntaista soittoa varten ja että he eivät olleet päässeet yksimielisyyteen siitä, mitä olisi soitettava: vaikeampaako, klassillista, nimittäin Beethovenin viulusonaatti, vaiko pikkukappaleita. Tämä kaikki oli niin luonnollista ja yksinkertaista, ettei ollut mitään, mihin olisi voinut takertua, mutta kuitenkin näin ja olin varma siitä, että se oli valhetta ja että he olivat sopineet keskenään, miten pettäisivät minua.

"Kiusallisimpia seikkoja mustasukkaiselle (ja niitähän ovat meidän yhteiskunnassamme kaikki) ovat määrätyt seuraelämän säännöt, jotka suovat miehelle ja naiselle tilaisuuden mitä läheisimpään ja vaaralliseen kosketukseen keskenään. Narrina pidettäisiin sitä, joka yrittäisi vastustaa lähentymistä tanssiaisissa, lääkärin ja hänen naispotilaansa keskinäistä läheisyyttä, lähentymistä taiteen -- maalaustaiteen ja erittäinkin musiikin -- harjoittamisessa. Kaksi ihmistä harjoittaa kahden taiteista jalointa -- soitantoa; siinä on välttämätöntä jonkinlainen läheisyys; eikä sellaisessa lähentymisessä ole mitään moitittavaa. Vain typerä, mustasukkainen aviomies voi siinä nähdä jotakin paheksuttavaa. Ja kuitenkin kaikki tietävät, että juuri näiden toimien avulla, erittäinkin musiikin, tapahtuvat useimmat huorinteot meidän yhteiskunnassamme.

"Hämmennys, joka kuvastui kasvoissani, sai nähtävästi heidätkin hämilleen: en saanut hyvään aikaan sanaakaan suustani. Olin kuin suu alaspäin käännetty pullo, josta vesi ei pääse juoksemaan pois sentähden, että pullo on liian täysi. Minun teki mieleni herjata häntä, ajaa hänet tiehensä, mutta tunsin, että minun taas täytyi olla häntä kohtaan rakastettava ja ystävällinen. Niin teinkin. Tekeydyin ikäänkuin olisin hyväksynyt kaiken, taaskin tuon kummallisen tunteen vaikutuksesta, joka pakotti minut osoittamaan hänelle sitä suurempaa ystävällisyyttä, mitä enemmän hänen läsnäolonsa minua kiusasi. Sanoin hänelle, että luotan hänen makuunsa ja neuvoin vaimoni tekemään samoin. Hän viipyi vielä niin kauan, kuin oli välttämätöntä sen epämiellyttävän tunnelman haihduttamiseksi, jonka minun odottamaton tuloni, saikähtynyt ilmeeni ja äänettömyyteni oli aikaansaanut, ja poistui sitten, kun muka oli päätetty, mitä huomenna soitettaisiin. Mutta minä olin vakuutettu siitä, että siihen verraten, mikä heidän mieltään oli kiinnittänyt, oli kysymys siitä, mitä soitettaisiin, heille täysin yhdentekevä.

"Saattelin hänet erinomaisen kohteliaasti eteiseen. (Kuinkapa en olisi saattanut miestä, joka oli tullut häiritsemään ja tuhoamaan kokonaisen perheen onnea!) Puristin tavattoman ystävällisesti hänen valkoista, pehmeää kättään."

XXII.

"Koko sinä päivänä en puhunut vaimoni kanssa, -- en voinut. Hänen läheisyytensä synnytti minussa sellaisen vihan häntä kohtaan, että pelkäsin itseäni. Päivällispöydässä hän lasten aikana kysyi minulta, milloin matkustan. Minun oli seuraavalla viikolla matkustettava maalle piirineuvoston istuntoon. Sanoin milloin aion lähteä. Hän kysyi, enkö tarvitsisi mitään matkalle. En vastannut mitään, istuin ääneti päivällisen loppuun ja ääneti menin työhuoneeseeni. Viime aikoina hän ei milloinkaan tullut luokseni huoneeseeni, varsinkaan tähän aikaan. Makaan työhuoneessani ja kiukkuilen. Yht'äkkiä kuulen tutun käynnin. Ja mieleeni pyrkii kauhea ilkeä ajatus, että hän, kuten Urian vaimo, tahtoo peittää jo tekemänsä rikoksen ja senvuoksi tulee näin tavattomaan aikaan luokseni. 'Tuleekohan hän vain tänne!' ajattelin, kuunnellen hänen läheneviä askeliaan. 'Jos tulee, niin olen siis oikeassa.' Ja sielussani herää kuvaamaton viha häntä kohtaan. Askeleet lähenevät yhä. Ehkä menee ohitse, saliin. Ei, ovi narahtaa ja kynnykselle ilmestyy hänen kookas, kaunis vartalonsa. Hänen kasvonsa, silmänsä ovat arat ja mielistelevät, minkä hän tahtoo salata, mutta minkä kuitenkin näen, ja tiedän, mitä se merkitsee. Olin miltei tukehtua, niin kauan pidätin hengitystäni, ja yhä katsoen häneen etsin käsiini savukekotelon ja sytytin savukkeen.

"'Mitä tuo on, tulen istumaan luoksesi hetkeksi, ja sinä alat tupakoida', sanoi hän ja istuutui viereeni sohvalle kallistuen puoleeni. Minä siirryin syrjemmälle, välttäen koskettamasta häneen.

"'Näen, että olet tyytymätön siitä, että aion soittaa sunnuntaina', sanoi hän.

"'En ole lainkaan tyytymätön', vastasin.

"'Mutta näenhän sen.'

"'Oletpa tarkkanäköinen. Minä en näe mitään muuta kuin että sinä käyttäydyt kuin ilonainen... Sinua vain kaikki kunnottomuus miellyttää, mutta minua se kauhistuttaa.'

"'Jos sinä rupeat räyhäämään kuin mikäkin rantajätkä, niin minä menen tieheni.'

"'Mene, mutta tiedä se, että ellet sinä pidä perheen kunniaa arvossa, niin minä en pidä sinua minkään arvoisena (hiisi sinut periköön!), vaan perheen kunnia!'

"'Mitä, mitä nyt?'

"'Mene tiehesi, Jumalan tähden, mene!'

"Joko hän sitten teeskenteli, ettei käsittänyt, mitä tarkoitin, tahi ei todellakaan käsittänyt, mutta hän loukkaantui ja suuttui kovasti. Hän nousi, mutta ei poistunut, vaan pysähtyi keskelle huonetta.

"'Sinä olet käynyt aivan mahdottomaksi', alkoi hän. 'Ihmisen kanssa, jolla on tuollainen luonne, ei enkelikään voisi elää.' Ja koettaen kuten aina, loukata minua mahdollisimman kipeästi, hän huomautti käytöksestäni hänen sisartaan kohtaan (olin kerran vimmoissani ollut karkea hänen sisarelleen). Hän tiesi, että se koski minuun, ja siksi iski minua siihen kohtaan. 'Tämän jälkeen ei mikään tekosi voi minua enää kummastuttaa', päätti hän.

"'Niin, niin, nyt sinä loukkaat, halvennat, häpäiset minua, ja minussa taaskin on syy', ajattelin, ja yht'äkkiä minut valtasi niin kiihkeä viha häntä kohtaan, jollaista milloinkaan ennen en ollut tuntenut.

"Minut valtasi ensi kerran halu ilmaista vihaani fyysillisesti. Ponnahdin pystyyn ja syöksyin hänen luokseen; mutta samassa silmänräpäyksessä kuin hypähdin seisoalleni, tajusin vihani ja kysyin itseltäni: 'onko edullista antautua tämän tunteen valtaan?' ja heti vastasin, että se olisi edullista, että se säikähdyttäisi häntä, ja aloin heti, sensijaan että olisin koettanut lannistaa vimmaani, vain kiihdyttää sitä ja olin mielissäni, kun tunsin sen yhä yltyvän.

"'Mene, tahi tapan sinut!' huusin, mennen aivan hänen luokseen ja tarttuen hänen käteensä. Kiihdytin tietoisesti äänensävyäni puhuessani, ja varmaan olin kauhean näköinen, sillä hän säikähtyi niin, ettei kyennyt liikahtamaankaan, vaan mutisi: 'Vasja, mitä ajattelet, mikä sinun on?'

"'Mene!' karjuin yhä kovemmin, 'Sinä saatat minut raivoihini. En vastaa teoistani!'

"Päästettyäni raivoni valloilleen juovuin siitä ja tahdoin vielä tehdä jotakin tavatonta, mikä olisi ilmaissut vimmani rajattomuutta. Minussa raivosi halu lyödä häntä, tappaa hänet, mutta tiesin, ettei se käynyt laatuun, ja senvuoksi, päästääkseni kuitenkin kiukkuni purkaantumaan, sieppasin pöydältä paperipainimen ja heitin sen maahan hänen ohitseen, vielä kerran huutaen: 'pois täältä!' Heitin sen taitavasti hänen sivuitseen. Silloin hän poistui, mutta pysähtyi ovelle. Ja vielä hänen nähtensä (tein sen vartavasten, jotta hän näkisi) sieppasin pöydältä kaikenlaisia esineitä, kynttilänjalkoja, mustetolpan ja heittelin niitä maahan yhä huutaen: 'Mene! tiehesi heti! En vastaa teoistani!' Hän meni -- ja minä herkesin heti raivoamasta.

"Tunnin kuluttua tuli lastenhoitaja luokseni ja sanoi, että vaimollani oli hysteerinen kohtaus. Menin hänen luokseen; hän itki ja nauroi, ei voinut puhua mitään ja vapisi koko ruumiiltaan. Hän ei teeskennellyt, hän oli todella sairas.

"Aamupuolella hän rauhoittui, ja me sovimme riitamme sen tunteen vaikutuksen alaisina, jota nimitin rakkaudeksi.

"Aamulla, kun sovittuamme tunnustin hänelle, että olin ollut hänelle mustasukkainen Truhatschevskin tähden, hän ei hämmentynyt vähäistäkään, vaan purskahti mitä luonnollisimmalla tavalla nauramaan: niin kummalliselta hänestäkin tuntui, kuten hän sanoi, mahdollisuuskin, että sellaiseen mieheen voisi kiintyä.

"'Voiko kunnollinen nainen tuntea sellaista miestä kohtaan muuta kuin musiikin tuottamaa mielihyvää? Jos tahdot, niin en enää koskaan tahdo tavata häntä ... en sunnuntainakaan, vaikkakin kaikki jo ovat kutsutut; kirjoita hänelle, että olen huonovointinen, ja kaikki on lopussa. Ilkeätä on vain, että joku, ja pahinta -- hän itse, voisi luulla, että hän on vaarallinen. Ja minä olen liian ylpeä salliakseni niin ajateltavan.'

"Hän ei valehdellut, hän uskoi itse siihen, mitä puhui; hän toivoi sanoillaan voivansa herättää itsessään halveksimista tuota miestä kohtaan ja puolustautua sen avulla häneltä, mutta se ei onnistunut hänelle. Kaikki oli häntä vastaan, erittäinkin kirottu musiikki. Niin päättyi se asia, ja sunnuntaina tulivat vieraat, ja he soittivat taas."

XXIII.

"Lienee tarpeetonta mainita, että olin sangen turhamainen; ellei meidän elämässämme olisi turhamainen, ei voisi elääkään. Niinpä ryhdyn sunnuntaina mielihalulla tekemään valmistuksia päivällistä ja musiikki-illanviettoa varten. Ostin itse kaikenlaista tavaraa päivällisiksi ja kävin kutsumassa vieraat.

"Kello kuudeksi olivat vieraat saapuneet; hänellä oli hännystakki ja mauttomat briljanttinapit. Hän käyttäytyi luontevasti, vastasi kaikkeen kiirehtien, hienosti hymyillen myöntämisen, ymmärtämisen merkiksi, tiedättehän, tuohon erikoiseen sävyyn, ikäänkuin kaikki, mitä teette tahi sanotte, olisi juuri sitä, mitä hän oli odottanut. Kaiken, mikä hänestä oli tapojen vastaista, panin nyt mielihyvin merkille, koska kaikki se luonnollisesti rauhoitti minua ja osoitti, että hän oli vaimoni nähden siksi alhaisella asteella, ettei vaimoni, kuten hän oli sanonut, voinut laskeutua niin alas. En antanut mustasukkaisuuden ruveta kiusaamaan itseäni. Ensiksikin olin jo liiaksi siitä kärsinyt, ja minun täytyi saada hengähtää; toiseksi tahdoin uskoa ja uskoinkin vaimoni vakuutteluihin. Mutta vaikka en ollutkaan mustasukkainen, niin oli käytökseni häntä ja vaimoani kohtaan kuitenkin hieman teennäistä, ja päivällisen kestäessä ja alkuillan aikana, ennenkuin soitto oli alkanut, minä yhä vielä tarkkasin heidän liikkeitään ja katseitaan.

"Päivällinen oli kuten ainakin päivällinen, ikävä, teennäinen. Soitto alkoi jotenkin aikaisin. Muistan tämän illan kaikki yksityistapaukset: muistan kuinka hän toi viulunsa, avasi laatikon, nosti peitteen, jonka joku nainen oli ommellut hänelle, otti viulun ja alkoi virittää. Muistan, kuinka vaimoni istuutui teeskennellyn välinpitämättömin ilmein, jonka avulla hän, kuten huomasin, koetti salata pelkoaan -- etupäässä soittotaitonsa vuoksi, -- pianon ääreen. Sitten alkoi tavanmukainen a-sävelen soinnuttaminen, näppäileminen viululla, nuottien asetteleminen. Muistan vielä, kuinka he katsahtivat toisiinsa, vilkaisivat kuulijoihin, sanoivat sitten jotakin toisilleen, ja soitto alkoi. Truhatschevski veti ensimäiset soinnut. Hänen kasvoilleen tuli vakava, tuima, miellyttävä ilme, ja kuunnellen viulunsa ääntä hän varovasti näpäytteli kieliä sormillaan. Piano vastasi. Soitto alkoi..."

Posdnishev vaikeni ja päästi useita kertoja peräkkäin omituisia äännähdyksiään. Aikoi taas jatkaa, mutta tuhautti nenäänsä ja pysähtyi taas.

"He soittivat Beethovenin Kreuzer-sonaatin", jatkoi hän sitten. "Tunnetteko sen ensimäisen _presto_-osan? Tunnetteko?" kiljaisi hän. "Ooh!... Se on jotakin kauheata, tuo sonaatti. Ja erittäinkin tämä osa. Ja musiikki yleensä on jotakin hirveätä! Mitä se on? En käsitä. Mitä on musiikki? mitä se tekee? ja miksi se tekee sitä, mitä se tekee? Sanotaan, että musiikki vaikuttaa sieluun ylentävästi. Lorua, valhetta! Se vaikuttaa kyllä, vaikuttaa voi, -- puhun itsestäni, -- mutta ei suinkaan mieltäylentävästi. Se ei ylennä, ei alenna mieltä, vaan ärsyttää. Kuinka teille sanoisin? Musiikki saa minut unohtamaan itseni, todellisen asemani; musiikin vaikutuksen alaisena minusta tuntuu, kuin tuntisin sellaista, mitä oikeastaan en tunne, ymmärtäisin, mitä en ymmärrä, voisin mitä en voi. Selitän sen siten, että musiikki vaikuttaa kuin haukotus, kuin nauru: minua ei nukuta, mutta kuitenkin haukottelen, katsoessani haukottelevaa; ei ole mille nauraa, mutta nauran kuullessani naurettavan.

"Se, musiikki, siirtää minut heti, silmänräpäyksessä siihen sieluntilaan, jossa on ollut se, joka musiikin on säveltänyt. Minä sulaudun häneen sieluineni ja siirryn yhdessä hänen kanssaan sieluntilasta toiseen; mutta miksi niin teen, en tiedä. Mutta se, joka on säveltänyt, sanokaamme Kreuzer-sonaatin -- Beethoven -- hänhän tiesi, miksi hän oli sellaisessa sieluntilassa; se tila pakotti hänet tiettyihin toimiin, ja senvuoksi sillä tilalla oli häneen nähden tarkoitus, mutta minuun nähden ei mitään. Ja siksipä musiikki vain ärsyttää, mutta ei johda tulokseen. Soitetaan sotilasmarssi, sotilaat marssivat sen tahdissa, musiikki on tehnyt tehtävänsä; soitetaan tanssimusiikkia, minä tanssin, musiikki on tehnyt tehtävänsä; lauletaan messu, nautin herranehtoollisen, siinäkin musiikin tarkoitus on täytetty; mutta tässä on vain kiihoitus, mutta sitä, mihin musiikki kiihoittaa, ei tapahdu. Ja siksi musiikin vaikutus toisinaan on niin kauhea. Kiinassa musiikin harjoittaminen on valtion asia. Ja niin täytyykin olla. Kuinka voidaan sallia jokaisen, joka tahtoo, hypnotisoida toisen tahi monia ja sitten tehdä heille mitä haluaa? Ja pahinta on, että tuo hypnotisoija voi olla ensimäinen tielle osuva irstailija! Hirveä ase sellaisen ihmisen käsissä.

"Sopiiko esim. Kreuzer-sonaatti, sen ensimäinen presto, soitettavaksi vierashuoneessa, jossa on naisia avokaulaisissa puvuissaan. Kappale soitetaan, sille taputetaan käsiä, sitten istutaan syömään jäätelöä ja puhumaan uusimmista juoruista! Sellaisia kappaleita sopii esittää ainoastaan vakavissa, juhlallisissa tilaisuuksissa ja silloin kuin on edellytyksiä sellaista musiikkia vastaavalle toiminnalle. Silloin on soitettava ja tehtävä sitä, mihin musiikki innoittaa. Mutta tuollainen aikaan ja paikkaan soveltumaton energian ja tunteen esiinmanaaminen, tunteen, joka ei pääse missään ilmenemään, se vaikuttaa väkisinkin tappavasti. Ainakin minuun tämä kappale teki kauhean vaikutuksen; olin keksivinäni aivan uusia tunteita, uusia mahdollisuuksia, joista en ollut siihen saakka mitään tiennyt. 'Kas näin: aivan toisin kuin ennen ajattelin ja elin, aivan toisin', olin kuulevinani äänen sanovan sisimmässäni. Mitä tuo uusi oli, jonka havaitsin, sitä en voinut selvittää itselleni, mutta tunsin suurta iloa tuon uuden tajuamisesta. Kaikki ympärilläni olevat henkilöt, niiden joukossa vaimoni ja Truhatschevskin, näin aivan toisessa valossa.

"Preston jälkeen he soittivat ihanan, mutta sangen tavallisen, mitään uutta sisältämättömän andanten typerine muunnelmineen ja perin heikon finaalin. Sitten he vielä vieraiden pyynnöstä soittivat Ernstin elegian ja muita pikkukappaleita. Kaikki sangen hyvää musiikkia, mutta sen aikaansaamaa tunnelmaa ei voinut verratakaan äskeiseen. Kaikki se tapahtui ensimäisen tunnelman taustalla.