Part 12

Riiko ei kysynyt mitä uutisia Hilippa oli kuullut vankina istuvien kohtalosta. Hän näki kysymättä, että nuo uutiset olivat olleet kaikkea muuta kuin valoisia, ja ennättipä hän kysyä niitä myöhemminkin. Nyt häntä huoletti vain Hilipan surkea näkö. Hilippa näytti äkkiä tulleen sairaaksi, ja Riiko alkoi tiedustella, oliko Hilippa ensinkään levännyt yön aikana ja oliko hän syönytkään mitään. Hänen eväskonttinsa näkyi olevan tuolla riihessä, jos mentäisiin sinne ja Hilippa haukkaisi hiukan suurusta pahimpaan nälkäänsä!

— Mitäpä suuruksesta, en minä ole nälissäni! nauraa Hilippa. — Ei nälkä eikä väsymys minua vaivaa, ei kerrassaan mikään minua vaivaa! Sain Vie'in lautamieheltä, rehelliseltä ruotsilta, niin mainioita viestejä, että kaikkosi nälkä ja jano ja väsymyskin pitkäksi aikaa. Aivan huvikseni lähdin ne viestit kuultuani hiihtelemään ja hiihtelin... hiihtelin koko yön levähtämättä! Vai lienenkö hiukan levähtänytkin... jos lienen pitänyt tulta tuolla Vie'in puolen saloilla ja siinä havuvuoteella hiukan piehtaroinut ja itseäni ryvettänyt. En muista tarkalleen mitä lienen tehnyt ja mitäpä... mitäpä tuossa muistamistakaan... mitäpä joutavia muistelemaan! Nyt lähdemme panemaan maan multiin Lari veljyttäni, jopa taisitkin minua hiukan odotella ja oudoksua viipymistäni?

Riiko sanoi vain kaivaneensa haudan valmiiksi ja siinäpä oli ollutkin tarpeeksi puuhaa, ei hän siinä työssään ensinkään muistanut oudoksua toisen viipymistä.

— Ka sepä hyvä, kun hauta on valmiina! pakisee Hilippa. — Eipä siis muuta, panemme vain Lari veljyeni hautaan ja sitten lähdemme muihin toimiin... elävien miesten toimiin!

Hänen silmissään välähti raju leimahdus, mutta se olikin viimeinen. Sitten Hilippa näytti aivan kuin talttuvan ja pehmenevän. Hän ei tehnyt enää mitään rajuja eleitä, ei edes nauranutkaan enää tuota vihlovaa, koleata nauruaan, vaan käveli äänettömänä, ripein ja päättäväisin askelin serkkumiehensä edellä riihen luo.

Siellä he käärivät vainajan mukanaan tuomiinsa hursteihin ja sovittivat hänet arkkuun. Ja niin kuljetettiin arkku ahkiossa vanhaan kalmistoon ja laskettiin siellä syvään hautaan, jonka Riiko oli kaivanut aivan lähelle ruotsien polttaman tsasounan jäännöksiä.

Ripeästi täyttivät serkukset haudan mullalla, tasoittelivat kummun ja panivat sen katteeksi tuoreita kuusen havuja. Lopuksi he lankesivat polvilleen kummun ääreen, tekivät siinä ristinmerkkejä ja kumartuivat suutelemaan kylmää maata. Sen parempaa eivät he osanneet, siihen sai tyytyä Lari poikanen. Ja siihen sai tyytyä hyvä Isä Jumalakin.

He seisoivat vielä kummun ääressä, kun jäältä hiihteli heidän luokseen Jehki vanhus ja kertoi olevansa nyt matkalla Lieksaan.

— Mitäpä sinne menet? kysyy Hilippa terävästi. — Menen tarjoamaan itseäni herra Henrikille. Kauan aprikoin puoleen ja toiseen, ka lopulta pääsin päätökseen. Kun laskisi edes toisen pojistani kotiin, niin mitäpä minusta itsestäni, vanhasta miehestä. Pian jo menen muutenkin hautaan, niin vaikka minut teloittaisikin... ei tulisi suurta vahinkoa!

— Ka mene yrittämään vaihtokauppaa, mikäpä yrittäessä!

— Ja mitä te mielitte nyt tehdä? kysäisee Jehki vanhus vuorostaan.

— En tiedä mitä tämä Riiko serkkuni mielinee, ja Hilippa naurahtaa, — vaan minulta... minulta vie herra Henrikille terveiset, että en jouda vielä tulemaan. Vielä on minun tehtävä yksi kauppamatka... ylen pitkä kauppamatka ja jos sitten saapunen herra Henrikin luo tilinteolle. Siihen asti saa minua vuotella!

— En minäkään nyt lähde Lieksaan, sanoo Riiko päättävästi, — seuraan Hilipan mukana, minne hyvänsä hän lähteneekin!

Kun Jehki vanhus oli mennyt menojaan, ilmoitti Hilippa serkulleen aikovansa nyt Vienan maille... niistä sotahuhuista selkoa ottamaan. Jos Riiko mieli hänen mukaansa, olisi parasta siirtää Riionkin kotoa kaikki, mikä oli arvokasta, Ohtavaaran pakolaispirtille.

— Mitäpä tuolla lienee niin arvokasta, naurahtaa Riiko. — Keräsin vähän minkä mitäkin ahkioon ja se on tuolla riihen luona. Kaikki muu saapi jäädä!

He hiihtelivät vielä kerran vanhalle kalmariihelle. Hilippa otti kiukaalta eväskonttinsa ja silloin tuli hänen mieleensä eräs asia. Hän irroitti kiukaan reunasta muutamia kiviä ja näin syntyneeseen loveen hän kätki poveltaan ottamansa ruotsinuskoisten kirjat. Tätä tehdessään hän nauroi katkerasti ja virkahti serkkumiehelleen:

— Tämä on minun aarrekätköni sotatielle lähtiessäni! Elin vähän aikaa mielettömissä haaveissa, luulin olevan tässä Isä Jumalan luomassa maailmassa muutakin kuin vihan ja koston, vaan mitään muuta ei ole. Niin jääköön ja unohtukoon aarteeni tähän vanhaan kalmariiheen... täällä oikea paikka mokomille!

Vielä hän nauroi tuota koleata, pintaa karmivaa nauruaan ja oikaisi sitten itsensä. Napitti lyhyen turkkinsa, kaivoi sen taskusta korvuslakkinsa ja painoi sen päähänsä. Riihestä ulos tultuaan hän iski oven kiinni ja sulki sen ruostuneella hakasella.

Sinne jäi kyhjöttämään vanha kalmariihi... puoleksi kinosten, puoleksi metsän peittoon.

Vielä viikon päivät viipyivät Hilippa ja Riiko Ohtavaaran pakolaispirtillä. He odottelivat keväisten hankikelien joutumista ja hankkivat siinä odotusaikanaan pakolaisten tarpeeksi kolopuita ja minkä mitäkin tarpeita.

Matkansa tarkoitusta eivät he selvittäneet sen tarkemmin, sanoivat vain lähtevänsä rajan taa piileskelemään.

Paljon Hilippa tasaantui näinä päivinä. Yhtäkaikki huomasi Paraske muorin tarkka maammon silmä pojallensa tapahtuneen jotakin outoa ja mieltä järkyttävää ja niin hän koki hellästi huolehtia Hilipan varusteista matkan joutuessa.

Tuo hyvä Paraske muori, viljavia kyyneleitä hän vuodatti hyvästellessään poikoansa, ainokaistansa. Kovin olivat surut häntäkin runnelleet, kokoon hän oli painunut ja rypistynyt. Hilipan sydäntä riipaisi repivä tuska häntä halatessa.

Ja vielä toisen kerran tavoitti tuo tuska Hilipan, kun he kauniina hankiaamuna hiihtivät rajalinjan ylitse.

Kaukaa Pankajärven suunnalta kuului teirien kuherrusta, ja silloin Hilippa muisti kotiniemensä tyvelle jääneet rakennushirret. Hänen hartiansa painuivat kumaraan ja autio tyhjyys hiipi hänen sydämeensä...

XVI.

Brita oli maannut sairaana siitä lähtien, kun julma isänsä rusikoi häntä. Tai oikeastaan ei Britan oloa voinut sanoa miksikään tavalliseksi sairaudeksi, Brita oli vain tylsä ja välinpitämätön. Hänen liian kireälle pinnistetyt sielunvoimansa näyttivät murtuneen ja siitä oli seurauksena ruumiillinenkin uupumus.

Herra Henrikki palasi kostoretkeltään, piti remuisat juomingit kaikille auttajilleen ja muisti näiden kestäessä myös porvari Moosekselle antamansa lupauksen. Mutta kun Britaa ei voitu raahata tautivuoteestaan porvari Moosekselle luovutettavaksi, jätettiin kihlajaisten pito myöhemmäksi.

Tämän jälkeen lähti herra Henrikki Kajaaniin konventin vuosikokoukseen ja tällä aikaa ilmoittautui luutnantti Marcus porvari Mooseksen kilpakosijaksi. Luutnantti Marcus selitti Helga rouvalle tahtovansa tällä tavoin tarjoutua vain Brita neidon suojelijaksi. Vaikka heidät näön vuoksi ja herra Henrikin mieliksi pantaisiin avioliittokuulutukseenkin, ei hän tahtonut sitoa sillä Brita neitoa mihinkään; vasta täysin terveeksi tultuaan saisi Brita vapaasti päättää, tahtoiko tulla hänen omakseen vai ei.

Helga rouva toimitti tämän jalomielisen tarjouksen neitsytpirtissään makaavalle tyttärelleen ja tylsänä hymähdellen suostui Brita itkevän äitinsä houkutuksiin. Britan mielestä oli tällä hetkellä kaikki niin samantekevää, hän ei jaksanut ajatella mitään, hänen päänsä oli niin raskas, niin kovin raskas ja runneltu. Isän viiltävä ruoska oli silponut hänen kasvonsa, mutta vielä hullummin tuntui käyneen hänen päänsä sisällä. Siellä oli kaikki mennyt sekaisin, äiti sai kaupata hänet kenelle halusi, ei Brita ruvennut väittämään vastaan.

Ja näin se kävi niin hullusti, että Vie'in lautamies joutui kuuntelemaan Britan avioliittokuulutusta samana päivänä, jolloin Hilippakin kuulutettiin henkipatoksi. Herra Henrikki oli oikein haltioissaan, hän hykerteli käsiään mielihyvästä, kun sai paiskata kirkkoherra Andersin kouraan nuo molemmat kuulutukset samalla kertaa. Jumaliste, ne sopivat mainiosti yhteen!

Sinä päivänä oli Britakin ensimmäisen kerran jalkeilla, mutta hänen ajatuskykynsä ei ollut vielä täysin hereillä. Niin ei ollut ihme, jos köyhän Timon viemisetkin unohtuivat antamatta; Brita oli tosiaan väsynyt ja hajamielinen, niin kuin lautamies Olavista oli näyttänyt.

Tämän jälkeen alkoi Brita kuitenkin vähitellen elpyä. Vasta isänsä kuulutuksesta hän sai täydellisen varmuuden, ettei Hilippa ollutkaan Brahean vankilaan tuotujen karjalaisten joukossa ja tämä tieto se paremmin kuin mikään muu havahdutti Britan uinuvat sielunvoimat toimintaan.

Brita kulkee ja mietiskelee mitä hänen pitäisi ryhtyä tekemään. Hän sai nyt toki vapaasti liikuskella kotonaan, häntä ei enää paimennettu vangin tavoin eikä pakotettu olemaan neitsytpirtissään. Olihan hän nyt morsian, kreivillisen luutnantin kuulutettu morsian, ja tottahan morsiamelta piti olla hiukan vapautta! Isänsäkin näytti häntä melkein säälivän ja hiukan katuvankin kovuuttaan. Ja entäs luutnantti Marcus, hänen sulhasensa! Ei Britalla ollut mitään valittamista, ei luutnantti Marcus tungetellut, oli vain hänelle hyvä ja huomaavainen.

Brita kulkee ja mietiskelee ja hänen selkenevissä aivoissaan alkaa itää ja orastaa toimintasuunnitelma. Hän tiesi hyvin, ettei Hilippa voinut isän kuulutuksen jälkeen enää saapua häntä tapaamaan, niinpä hänen oli lähdettävä tapaamaan Hilippaa. Hänen oli kuin olikin nyt vuorostaan lähdettävä Pankajärvelle tai kauemmaksikin; täällä hän ei voinut enää hyödyttää Hilipan asiaa, mutta Hilipan tavattuaan hän ehkä voisi olla joksikin hyödyksi. Hilippa kaipasi nyt kipeästi lohduttajaa ja rohkaisijaa ja hänen velvollisuutensa oli lähteä Hilipan rinnalle.

Brita alkaa kaikessa hiljaisuudessa tehdä lähtövarustuksiaan. Hän laittaa itselleen matkarepun sitkeistä majavannahoista, joita isänsä oli kerran lahjoittanut hänelle. Ne sattuivat nyt hyvään tarpeeseen, niistä tuli kuin tulikin hyvä matkareppu, kevyt ja lujatekoinen ja niin siro muodoltaankin. Hilippakin varmaan ihastuisi ikihyväksi tämän hänen reppunsa nähdessään.

Ja reppuunsa sälyttää Brita kaikenlaista tavaraa. Hiukan vaatteita hän siihen panee itselleen, lämpimiä vaatteita ja sukkia, sillä tämä matka saattoi venyä aika pitkäksi. Saattoi käydä niin, että hän jäisi kokonaan tälle matkalleen, hänen täytyi varustautua kulkemaan Hilipan mukana kaikissa kohtalon vaiheissa.

Palvelustytöt sattuivat joskus huomaamaan Britan salakähmäisiä varusteluja. He kuiskuttelivat keskenään, että häävarusteitaan se Brita neito noin salaa valmisteli. Saatiinpa nähdä, että Brita neidolla olisi joku aivan harvinainen yllätys, kun hän astuisi vihittäväksi uljaan kreivillisen luutnantin rinnalla!

Brita antoi tyttösten kuiskutella ja pitää omat luulonsa, hän laittoi jo kuntoon suksiaan; hän tarkasti, olivatko ne hyvässä voiteessa ja lujitti varpaallisnahkoja. Hänen sompasauvansa oli katkennut, mutta hän löysi uuden sauvan asuinrakennuksen seinustalta. Taisipa olla itsensä luutnantti Marcuksen sauva, mutta Brita kehvelsi sen ilman omantunnon tuskia. Hänen jalomielinen suojelijansa sai tehdä vielä tämän palveluksen, sai lainata hänelle sompasauvansa!

Eräänä päivänä alkoi herra Henrikki puhua häiden valmistamisesta ja hätkähtäen huomasi Brita, että hänen piti nyt jouduttaa lähtöään. Sinä iltana hän varusti hiukan evästä matkalleen, vähän leipää ja kimpaleen kuivattua lammaslihaa. Hän tunki ne reppuunsa ja pani sinne lopuksi vielä kampansa ja pienen peilin; pitihän nekin olla mukana, jotta hän voisi hiukan somistella itseään Hilipalle. Hilippa varmaan pelästyisi, jos näkisi hänen tulevan vastaansa metsäläisenä. Ei, se ei sopinut, soma ja sievä hänen piti olla hiihtäessään Hilippaa vastaan!

Hän oli vain niin kalpea, ah miten kalpea hän todella olikin. Mutta kun hän sanoisi Hilipalle, että se johtui siitä, jota hän kantoi sydämensä alla... joka oli siellä juuri kasvamassa ja kehittymässä... kun hän sen sanoisi, niin Hilippa varmaan ymmärtäisi hänen kalpeutensa.

Päivällä oli jo suojannut aika vahvasti, räystäistä oli tipahdellut vettä ja hanki oli tuntunut vallan nuoskealta. Brita odotteli levottomana illan joutumista ja illalla tuli kuin tulikin hyvä yökylmä, taisipa tulla hiukan pakkastakin. No, sen parempi hänen hiihtää ja latua ei tulisi nimeksikään, jo seuraavana päivänä se katoaisi olemattomiin, turhaan haikailisivat hänen jälkiään!

Sinä yönä lähti Brita matkalleen. Hän hiihti ensin Lieksanjokea myöten Pankakoskelle ja kiersi siinä maitse kosken ja sen partaalla olevan karjalaistalon ohi. Brita tiesi tämänkin talon isännän nyt istuvan Brahean vankilassa. Ilmankos tuo talo näyt tikin niin yksinäiseltä ja hyljätyltä... isännätön talo, miten lienevätkään naisraukka ja lapset siellä nyt eläneet.

Mutta hänen piti jouduttaa matkaansa. Hän pääsi nyt Pankajärven jäälle ja Hilipan kertomuksista hän muisti, että nyt hänen piti suunnata kulkunsa suoraan pohjoiseen. Siellä päin oli Pankajärven karjalaiskylä, siellä oli Hilipan kotitalo... suoraan pohjoiseen!

Brita hiihtää öisellä järven selällä ja muistelee kotoa lähtöään. Hänen tuli sääli äitiään, sairasta äiti raukkaansa, joka oli saanut niin paljon kärsiä. Isäänsä hän ei säälinyt eikä luutnantti Marcustakaan. Miksi oli luutnantti Marcus kulkenut isän mukana Pankajärvellä, miksi oli vastaan sanomatta sallinut tehdä niin paljon väkivaltaa? Mokoma kreivillinen luutnantti, ja sitten luuli kaiken hyvittävänsä tarjoamalla hänelle jalomielisesti kätensä ja pehmeän sydämensä. Mokoman sydämen! Mutta Hilippa oli mies, Hilipan sydän osasi leimahtaa, Hilipan silmät osasivat salamoida ja Hilipan käsivarret olivat niin väkevät, niin voimakkaat!

Kevyesti kulkevat sukset kovalla hangella, mutta sittenkin alkaa Britaa väsyttää. Hän hiihtää ja hiihtää ja aina vain sukeltaa niemien takaa esille toisia niemiä; tämä oli todella kummallinen järvi, mahtoi olla kesällä kaunis, mutta nyt olisi saanut olla vähemmän noita niemiä. Aivan pyrki tässä sekomaan suunnasta ja eksymään.

Britan piti istahtaa levähtämään muutaman niemen rantakiville, ja häntä kiusasi polttava jano ja sydänalassakin tuntui ilkeätä etomista. Ei, kyllä hänen piti löytää hiukan juotavaa, hän kaiveli sompasauvalla hankea ja sen alla jäätä vasten oli kuin olikin vettä. Kirkasta vettä!

Siinä oli puuhaa, ennen kuin Brita sai paljain kourin ammentamalla vettä suuhunsa ja sitten hän jälleen hiihtää ja olo tuntuu paljon paremmalle. Mutta hyvää oloa ei kestänyt kauan, jälleen rupesi väsyttämään ja etomaan sydänalaa, jälleen piti hänen levähtää toisen niemenkaiskun rantakivillä ja yhä näkyi edestä päin uusia niemiä, uusia sokkeloita ja poukamia. Tämäpä oli järvi, osasi uuvuttaa matkamiehen, ja Brita huomasi itsensä kovin heikoksi hiihtämään, jopa hän väsyikin nopeasti. Se johtui kai siitä... siitä, joka oli kasvamassa ja kehittymässä hänen sydämensä alla!

Välistä kiusasi Britaa kuumuuskin, puuhkalakki tuntui hautovan hänen päätään, mokoma pieni reppu painoi syntisesti hänen hentoja hartioitaan ja lyhyt ja tiukka turkismekko pyrki ihan pakahduttamaan, mutta Brita ei uskaltanut sitä avata, ei, hän ei uskaltanut höllentää mitään vaatekappalettaan, sillä vielä enemmän kuin kuumuutta hän pelkäsi vilustumista. Se koituisi hänelle tuhoisaksi, hän tiesi sen varmasti.

Britan voimat rupeavat tyyten uupumaan. Hän lankeilee hiihtäessään, pääpuoli tuntui käyvän niin kummallisen raskaaksi, häntä huimasi ja viipotti ja vaikka miten koetti hallita kulkuaan sompasauvalla, niin tämän tästä tuupertui kovaan ja karstaiseen hankeen. Hänen kasvoissaan ja käsissään on jo verinaarmuja, hän näyttää kerrassaan surkealta matkamieheltä, mutta yhä hän ponnistelee eteenpäin, hellittämättä eteenpäin! Kun hän ei jaksanut enää hiihtää, irroitti hän sukset jaloistaan ja käveli hangella vetäen suksia perässään, ja niin tuntuikin aluksi meno hiukan keveämmältä. Hanki kantoi mainiosti, täytyi vain pitää varansa, jotta ei menettänyt tasapainoaan, sillä tuohon hänen päähänsä, mokomaan raskaaksi käyneeseen päähän ei ollut paljon luottamista. Se veti maata kohden, se teki hänelle kiusaa ja hidastutti hänen kulkuaan. Päivä näytti jo rupeavan valkenemaan, rusoitus jo kultaili itäistä taivaanrantaa, ja Pankajärven karjalaiskylä pysyi yhä näkymättömissä.

Vihdoin Brita sentään joutui matkansa perille, mutta siellä odotti häntä masentava yllätys. Ensin hän tuli Simanan kotiniemelle ja tapasi siellä aution talon, asujamettoman talon. Sintsi oli salvattu, pihamaa koskemattoman hangen peittämä, ei mitään jälkeä eläjistä. Mutta ei Brita vielä menettänyt toivoaan. Hän uskotteli itselleen, että tästäkin talosta olivat eläjät varmaan muuttaneet Hilipan kotitaloon ja Hilipan monista kertomuksista hän muisti sen olevan hiukan kauempana toisella niemellä, järven toisella puolellakin ja sinne hänen oli nyt ponnistettava viimeisillä voimillaan.

Miten lie Brita kulkenutkin tämän viimeisen taipaleen, välistä hän käveli, välistä ryömi hangella käsin ja jaloin ponnistellen. Ei ollut enää taikaa miten kulki, kunhan kulki eteenpäin, yhä eteenpäin; suksensa hän oli jo hyljännyt hangelle, mutta sompasauvansa hän piti mukanaan, sillä siitä oli sentään paljon apua. Ja hän pääsi perille, joutui vihdoin Hilipan kotitalon raunioille... hävitetyn talon raunioille!

Tämä tyrmistyttävä huomio vei Britan viimeisetkin voimat. Hyvän aikaa hän makasi hangella toivottoman masennuksen valtaamana. Onneksi oli aurinko jo kohonnut aika korkealle, kun se lämmitti niin suloisesti siinä sakean pihametsikön suojaamalla aukealla, ei Britalla ollut enää pahempaa vilustumisen vaaraa. Ja vähitellen hän tointuikin sen verran, että kykeni käsittämään mitä täällä oli tapahtunut. Ei ollut enää Hilipan kotitaloa olemassa, hävitetty oli kaikki, maata myöten hävitetty! Kukaan ei ollut aikaisemmin kertonut Britalle näistä tihutöistä, mutta jo hän sai nyt omin silmin nähdä isänsä ja luutnantti Marcuksen vierailun jäljet. Niin, täällä oli luutnantti Marcuskin suorittanut sankaritekoja ja niiden hyvitykseksi tuli sitten tarjoamaan hänelle kätensä ja sydämensä. Mokoman mustan sydämen, inhoittavan sydämen!

Brita vapisi suuttumuksesta. Taisi hän hiukan väristä vilustakin, mutta vielä ankarammin hän värisi suuttumuksesta. Ei ikinä hän palaisi kotiinsa tämän jälkeen, ei koko Brahean kaupunkiin. Inhoa hänen täytyisi tuntea kotona eläessään, nähdessään isäänsä ja luutnantti Marcusta ja noita itsekylläisiä Brahean porvareja, sydämetöntä joukkiota. Inhoa hänen täytyisi tuntea eläessään heidän keskellään ja muistaessaan näitä raunioita... Hilipan kotitalon raunioita! Ei, kotiin hän ei palajaisi, hän etsisi käsiinsä Hilipan ja Hilipan vanhan äidin, hyvän ja armaan Paraske muorin, vanhan karjalaisnaisen. Hän kuului nyt heidän joukkoonsa, vaiettujen ja ahdistettujen joukkoon; hän tahtoi jakaa heidän surunsa ja kärsimyksensä, kaiken hän tahtoi jakaa ja kestää.

Hilipan rinnalla. Ah, kunpa hän vain löytäisi tien Hilipan piilopirtille, hän kyllä jaksaisi vielä taivaltaa sinnekin asti! Aurinko lämmitti jo niin suloisesti, se elvytti ja antoi uusia voimia, hän kyllä jaksaisi kulkea, kun vain löytäisi oikean tien!

Raunioita kierrellessään Brita osui vanhalle suksenladulle, joka lähti vetämään niemen tyvelle päin. Hän ajatteli, että sitä kai oli hänenkin lähdettävä kulkemaan joutuakseen Hilipan piilopirtille.

Kulkeminen oli kuitenkin vaikeampaa kuin Brita oli kuvitellut. Aluksi oli auringon lämpö tuntunut elvyttävän häntä, mutta nyt rupesi se valamaan raskasta puutumusta hänen jäseniinsä. Hänen jalkansa tuntuivat kerrassaan turtuneilta ja hänen kätensä olivat täynnä rakkoja ja lyöttymiä, tuskin hän enää kärsi pidellä sompasauvaa kourissaan, mutta ilman sen tukea ei tullut kävelemisestä mitään. Ja kaiken lisäksi rupesi jo hankikin upottamaan, hän lankesi yhtenään ja raapi kasvojaan yhä pahemmin. Niitä alkoi kirveltää ja noronaan virtaava hiki ja auringon häikäisevä valo sokaisivat hänen silmiään. Britan täytyi tunnustaa olevansa lopen uupunut, niin, hänen täytyi tunnustaa olevansa aivan menehtymässä eikä auttanut muu kuin piti ajatella lepäämistä. Ja silloin huomasi hän joutuvansa aukeamalle, jonka reunassa oli kasa äskettäin kaadettuja hirsiä. Niiden luo hän ponnisteli viimeisillä voimillaan, kulki upottavassa hangessa ryömien, ja kun pääsi hirsikasan luo, niin hivuttausi päivän puolelle ja istuutui alimmalle hirrelle nojaten selkäänsä toista hirttä vasten.

Siinäpä olikin hyvä levähtää ja Brita rupesi keinottelemaan reppua pois selästään. Äärimmäisin ponnistuksin hän sai irroitetuksi tuon kiusallisen taakkansa ja silloin hän muisti olevansa nälissäänkin. Koko matkalla hän ei ollut maistanut suuruksen murenaa ja hän oli ollut liikkeellä iltayöstä lähtien, mutta nytpä hän söisi hiukkasen. Ei ollut todella liikaa, jos hän söisi muutaman suupalan ja sen päälle lepäisi oikein kunnollisesti. Sitten hän jatkaisi matkaansa Hilipan luo... Hilipan piilopirtille. Ei kai sinne ollut enää niin loputonta taivalta ja olipa nyt vielä aikaa, päivä oli vasta alussaan ja kaunis päivä näkyi tulevankin, kaunis keväinen päivä. Ei hänellä nyt ollut enää mitään hätää!

Brita kuivasi hikeä kasvoiltaan ja rupesi syömään. Siinä syödessään hän tarkasteli ympäristöään ja huomasi tämän levähtämispaikkansa kerrassaan somaksi ja kauniiksi. Tuolla etelän puolella oli järven selkä ja sama järvi kiersi toisellekin puolelle ja tässä vesien välissä oli tämä soma aukeama, korkea aukeama... aivan kuin luotu uudistalon paikaksi! Ja Britalle selvisi ilman muuta, että tässä juuri olikin Hilipan uudispirtin paikka, josta Hilippa oli jo hänellekin kertonut. Hilipan kuvaus sopi niin hyvin tähän paikkaan, tähän tasaiseen ja korkeaan vesien väliseen aukeamaan, ja johan Hilippa oli käynyt tähän kaatamassa hirsiäkin. Suopea kohtalo oli ohjannut hänet suoraan Hilipan työaloille!

Tämä varmuus teki Britan olon tuiki turvalliseksi, ei hän nyt enää ollut ensinkään huolissaan tulevaisuudesta. Hän kyllä löytäisi Hilipan tai ehkäpä... ehkäpä Hilippa tulisi tänne ja löytäisikin hänet! Huoleti hän saattoi hiukan levähtää, vaikkapa menisi vähän uneenkin. Päivä oli jo pitkä ja niin lämmin, niin turkasen lämmin tuntui olevankin. Aivan hänen täytyi aukoa hiukan vaatteitaan, ottaa tuo hiostava puuhkalakki hetkiseksi pois päästään ja avata vähän tuota ahdistavaa turkismekkoaan, vain hivenen, jotta ei tuntuisi niin tukahduttavalta.

Ympäristön vaaroilta kuului teerien kuherrusta. Se oli niin unettavaa ja unettamaan rupesi Britaa tuo auringon kimmellyskin, valon leikittely ja kisailu puhtoisella hangella. Kun hän silmäili järven selälle, rupesi ihan silmäluomia pakottamaan ja ne painuivat itsestään kiinni. Ja tuo kuherrus vain kiihtyi, nyt soi se Britan korvissa yhtenäisenä humuna... lähenevän kevään suurena häähumuna. Brita kallistui reppuaan vasten ja hymyili. Hän odottaisi tässä Hilippaa, Hilippa tulisi ja löytäisi hänet... oman hirsikasansa päältä! Heidänkin keväänsä ja onnensa oli nyt lähellä... nuo teeret lauloivat heidänkin häidensä joutumista!

Brita kulki unten maille... samana aamuna ja samaan aikaan, kun Hilippa kulki rajan yli itään...

* * * * *

Vasta illan hämärtyessä joutuivat herra Henrikki ja luutnantti Marcus Britaa etsiessään Pankajärven salolle.

Herra Henrikki se itse löysikin tyttärensä. Brita makasi silloin vielä, makasi ponnistuksistaan nääntyneenä ja kylmästä kangistuneena.

Jo kotimatkalla rupesi Brita hourailemaan ja näitä kuumehoureita jatkui sitten monta viikkoa, monta pitkää viikkoa. Ja kun ankara kuume vihdoin meni ohi ja Brita rupesi ruumiillisesti tointumaan, oli Britan järki mennyttä. Brita parani ulkonaisesti, mutta hänen sielunsa oli muuttunut lapseksi, omissa haaveissaan lepertäväksi lapseksi.

Britan sairauden aikana muuttui herra Henrikin virkatalo autioksi ja hiljaiseksi. Pokostan talonpojat ja Brahean porvaritkin karttoivat sitä, luutnantti Marcus muutti pois herra Henrikin luota, pakeni kaupunkisaaren puolelle. Herra Henrikin vaimo, Helga rouva, oli jälleen kääntynyt sairastelemaan ja näytti vähitellen menehtyvän moniin suruihinsa.