Part 11

Yhtäkaikki Hilippa on enemmän huolissaan Britan kohtalosta kuin konsanaan omastaan. Brita kärsi hänen vuokseen ja hänen täytyisi nopeasti joutua huojentamaan Britan raskasta taakkaa, hänen täytyi kuin täytyikin viipymättä päästä yhteyteen Britan kanssa. Jollei keksitty mitään muuta keinoa, niin lähtisi hän jälleen Lieksaan Britaa tapaamaan. Se matka oli nykyoloissa kenties hiukan vaarallinen ja ehkä hän yrittäisikin ensin muuta. Joka tapauksessa se oli viimeinen ja kaikkein varmin tie eikä Hilippa pahoin epäröinyt tällekään tielle lähtemistä!

He hiihtelevät hiljakseen, varovasti. Hilippa antoi Riiko serkkunsa ohjata matkantekoa ja Riiko ehdottaa, että he yöpyisivät kotikylänsä lähettyville metsään. Hilipan mielestä tämä on turhaa varovaisuutta, he saattaisivat yhtä hyvin hiihtää kotikylään yötä viettämään, mutta hän taipuu Riikon ehdotukseen.

He nukkuvat korvessa nuotion äärellä. Tai oikeammin sanoen he lojuvat havuvuoteillaan ja tarinoivat ja Riiko kyselee Hilipalta, vieläkö tämä muisti sitä iltaa... siellä Suman Mikiforo Sernin vieraspirtissä ja niitä Vienan mailla liikkuneita sotahuhuja?

Tosiaan, Hilippa oli ne kokonaan unohtanut! Hänellä oli ollut niin paljon muuta ja tärkeämpää ajattelemista ... unohtuneet olivat mokomat juorut! Naurahtaen hän selittää serkku miehelleen, että niin oli asia, ylen vähän hän oli joutanut ajattelemaan Vienan matkalla kuulemiaan.

Mutta Riikon mielessä pyörivät yhä nuo Vienan matkan oudot kuulumiset. Hän kertoo Repolan miesten paluumatkalla monasti pakisseen näistä asioista, vaikka Hilipan kuullen olivatkin kartelleet pakinoitaan. Ja nyt sanoo Riiko itsekin jo ruvenneensa ajattelemaan niitä sotahuhuja, hänen mielestään alkoivat nämä kotipuolen olot näyttää sellaisilta, että saisipa melkein alkaa vaikka uusi vainon aika. Tuskin sekään olisi paljon surkeampaa kuin tämä herra Henrikin ahdistuksen alaisena eläminen.

Hilippa ei paljon puuttunut serkkumiehensä pakinoihin. Hän loikoo nuotion lämmössä ja mietiskelee, mitenkä hän paraimmin suoriutuisi tehtävästään. Hän tuskin kuulikaan, serkkumiehensä aprikoimisia, vaikka oli kuuntelevinaan ja välistä hymähtelikin niille.

Seuraavana päivänä aamuhämärissä he hiihtelevät Hilipan kotitalon raunioille, tarkastelevat siellä ensin muita paikkoja ja menevät sitten vanhaan kalmariiheen, jonne naiset pakomatkalle lähtiessään olivat vieneet Lari vainajan.

Siellä olikin Lari korkealle ahinlaudan päälle nostettuna, jotta hiiret eivät olisi päässeet nakertelemaan vainajaa. Hartaina tekevät serkukset ristinmerkkejä vainajan vierellä ja Hilippa tarkastelee uteliaana veljyensä kasvojen kuolinilmettä. Ei ollut tuossa ilmeessä mitään jälkeä tuskasta tai kuoleman kauhusta, uhmaa sisälsi vain tuo jyrkkä juonne vainajan vielä poikamaisen suun seudulla, kesytöntä uhmaa ja täysikypsän miehen sisua.

Hilippa melkein hätkähti tuota velivainajansa sisukasta ilmettä ja mieleensä tuli Arhipan naiselta kuulemansa kuvaus Lari veljyen viime hetkistä. Vanhin tyttärensä mukanaan oli Palagea hiihtänyt metsään Laria etsimään ja sieltä aukean Vehkasuon rannaksesta he olivat löytäneet poika raiskan. Oli viimeisillä voimillaan yrittänyt hiihtää kotiin, mutta kesken olivat voimat uupuneet ja viimeisillään oli jo lepattanut elonliekki heidän joutuessa paikalle. Sammuvin silmin oli Lari tuijottanut kotitalonsa palon kajastusta, ja kun oli saanut kuulla taattonsa ja kaikkien muiden kovasta kohtalosta, niin oli sopertanut Arhipan naiselle: »Sano Hilipalle, että kostaa... minun ja taaton... kaikkien puolesta!»

Siinä oli Lari veljyen testamentti... kostoa Lari vaati!

Riikolan oli tarkastellut nuorena uupuneen serkkumiehensä ilmettä ja virkahtaa nyt Hilipalle:

‒ Eipä näytä poika pyytäneen armoa vainolaiselta! ‒ Eipä näytä siltä! hymähtää Hilippakin.

— Jopa onkin miehen näkö poikasella, jatkaa Riiko aprikoimistaan, — aika miehen näkö on. Jos tuo briha nyt eläisi, eiköhän vain lähtisi hiihtelemään Vienan maille... niistä sotahuhuista selkoa ottamaan!

Nyt Hilippa toden perästä hätkähti, mutta ei ollut kuulevinaan serkkumiehensä aprikoimia. Ehdotti vain, että Larin hautaaminen jätettäisiin huomiseen. Tänään he hiihtelisivät kumpainenkin omilla asioillaan ja läpäisivät toisensa huomisaamuna tässä riihen luona.

Sillä puheella he erosivat. Riiko lähti hiihtämään järven toiselta rannalta näkyvää kotinientään kohden ja Hilippa palasi vielä tuhotun kotitalonsa autiolle pihamaalle.

Siihen oli jo satanut aika paljon lunta, joka oli pehmeän vaipan tavoin peitellyt kaikki ruotsien mellastuksen jäljet. Lumessa kahlaillessaan satutti Hilippa jalkansa johonkin esineeseen, joka kohosi puoliksi esille hangen peitosta. Hilippa kumartui sitä tarkastelemaan ja sai käsiinsä keihään, jonka terässä oli vahvasti jäätynyttä hurmetta.

Hilippa tarkastelee keihästä ja silloin sukelsi äkkiä hänen muistoonsa niin ilmielävänä eräs tapahtuma, joka oli sattunut runsas vuosi sitten... tuolla järven toisella puolen, Simanan talon pihamaalla. Hän oli viskannut sinne pihamaalle verisen keihään kädestään ja oliko... oliko mahdollista, että hän nyt löysi sen samaisen keihään täältä... oman kotitalonsa raunioiden luota?

Todella tämä näytti aivan samalta keihäältä, mutta tiesihän Hilippa hyvin, ettei tämä ollut se sama keihäs. Tämä oli kai sen mustan ruotsin jättämä keihäs... tällä aseella oli ehkä hänen Lari veljyensä veri vuodatettu. Ja Hilipalle selviää siinä samassa, että näin varmaan piti olla, hänen piti kai löytää tämä keihäs... tämä oman tekonsa muistuttaja... kaikkien sen jälkeen tapahtuneiden tihutekojen muistuttaja... oman armaan kotitalonsa raunioilta hänen piti tämä löytää. Varmaan oli Isä Jumala satuttanut tämän keihään hänen jalkoihinsa!

Hilippa viskasi keihään kädestään ja läksi pois kotitalonsa raunioilta. Mitäpä hyödytti ajatella kostoa, yhä ja yhä vain kostoa. Oli tosin paljon kostettavaa, ylen paljon olikin, vaan jos kosti, ei siitä koitunut mitään siunausta... tuli sitten vain eteen tuollaisia löytöjä. Parempi oli ajatella muuta!

Hän nousi suksilleen ja hiihti kotiniemensä tyvelle päin, paikalle, jossa hänellä oli jo pieni kasa oman pirttinsä rakennushirsiä. Hän istahti siihen hirsikasalleen ja tarkasteli kahden puolen aukenevia Pankajärven selkiä, joiden puhtoinen hankipeite väräjöi maaliskuun auringon kimmellyksessä. Hänen lähellään rannalla kasvoi suuria urpukoivuja ja niissä oli teiriparvi, joka rattoisasti kuherrellen söi ahnaasti urpuja. Linnut kyllä huomasivat hänet, mutta eivät välittäneet hänestä vähääkään, kuhertelivat ja aterioivat, niin kuin olisivat olleet täysin omissa oloissaan.

Tätä piti Hilippa onnellisena enteenä. Hän nyökkäsi hyväksyvästi teiriparvelle ja kaivoi poveltaan kaksi uudenuutukaista kirjaa. Ne olivat olleet siellä melkein unohtuneina monta aikaa, mutta nyt Hilippa tarkasteli niitä ja poikamainen onnen ilme tuli hänen ahavoittuneille kasvoilleen. Ei hän vielä näiden kirjojen koukeroisia puustaveja paljonkaan ymmärtänyt, mutta näitä katsellessa tuli armahainen Brita niin elävästi hänen muistoonsa.

Ja Britaa muistellessaan varmistui Hilippa, että hänen piti kuin pitikin jättää koston ajatukset mielestään ja ryhtyä muihin toimiin. Jo viime yönä nuotiolla oli häilähtänyt hänen ajatuksiinsa muuan suunnitelma. Hän muisti Britan vielä syksylläkin lähetelleen Vie'in lautamiehen välityksellä avustusta köyhän Timo Issakaisen perheelle, ja ehkäpä vielä nytkin oli lautamies Olavi Britan asioiden välittäjänä. Ja sitä tietä hänkin voisi kenties päästä mukavimmin yhteyteen Britan kanssa.

Pian oli Hilippa tehnyt, päätöksensä. Hän kätki kirjat povelleen ja nousi suksilleen. Nyökkäsi vielä teiriparvelle hyvästiksi ja lähti tasaisin, voimakkain potkuin hiihtämään luoteeseen... Vie'in saloja kohden.

XV.

Hilippa olisi kyllä ennättänyt hyvin päiväsaikaan Vie'in kylään, mutta hän viivytteli tahallaan matkaansa. Kun Timo Issakaisen torppa sattui olemaan tien varressa, pistäysi hän siihen kuluttelemaan aikaansa.

Timolta sai Hilippa kuulla, että lautamies Olavi usein kävi Lieksassa ja tapasi tavallisesti näillä matkoillaan Brita neidonkin. Saattoi hyvinkin olla siellä lautamiehellä nytkin Brita neidon lähettämiä avustuksia ja Hilippa ehkä voisikin ohimennen niitä tiedustaa.

Hilippa lupasi sen tehdä varsin mielellään, hänestä tuntui kuin hän tätä Timon asiaa toimittaessaan jo joutuisi kosketuksiin itsensä Britan kanssa. Kyllä hän tiedustaisi Brita neidon lähettämiä avustuksia, hän toisikin ne takaisin palatessaan Timolle, jollei Brita neito vain lähettäisi ylettömän runsaasti hyvyyttä!

Pois lähtiessään huomasi Hilippa torpan pihamaalla kolme Timon puolikasvuista poikaa kelopuita pilkkomassa. Tästä hän sai ajatuksen pyytää yhtä näistä poikaisista maammonsa ja Arhipan naisen avuksi Ohtavaaran pakolaispirttiin.

— Ka minä lähden! julisti heti keskimmäinen, kirkassilmäinen Ohvo poikanen.

Toisetkin pojat olisivat lähteneet ylen mielellään, mutta sovittiin niin, että Ohvo saisi lähteä. Jos Hilippa paluumatkallaan poikkeaisi Timon torpalle, lähetettäisiin Ohvo hänen mukanaan, mutta jos Hilipan asiat vaatisivat hänen palaamaan toisia teitä, saisi Ohvo lähteä yksinään matkalle.

Hilippa antoi tästä lupauksesta Timolle kokonaisen hopeataalarin ja Ohvo poikanenkin sai pienen, kirkkaan hopearahan.

— Se on sinulle pestirahaksi, pakisee Hilippa, — ja jos hyvin palvelet maammoani, palkitsen sen sinulle runsaalla kädellä!

Ohvo oli topakkaa poikaa ja lupasi kyllä toimittaa hyvin tehtävänsä. Hän sai niin tulisen lähtökiireen, että jätti siinä siunaamassa halkojen pilkkomisen veljiensä huoleksi. Hänen piti näet voidella suksiaan, varustaa itselleen matkareppu, ylen paljon hänellä oli tekemistä ja varustamista.

Vie'in isohkossa karjalaiskylässä oli Hilipalla montakin tuttua taloa, mutta poikkeamatta näihin taloihin hän sivuutti koko karjalaiskylän ja joutui näin sen liepeillä asuvien ruotsien eläntämaille. Siellä oli muista erillään, laajojen uudisviljelysten keskellä lautamies Olavi Hamaran vankka talo, koko Vie'in nuoren luterilaisasutuksen vaurain talo.

Hilipan astuessa pirttiin oltiin siellä syömässä illallista. Suuren honkapöydän ympärillä oli lautamiehen oman perheen lisäksi joku vieraskin, ja kun tulija tunnettiin, vaikeni heti pakinan pito pöydän ympärillä. Näytti siltä kuin syömämiehet olisivat saaneet odottamatta palan kurkkuunsa ja kokivat sitä jokainen nieleskellä alas pälyen vuoroin toisiinsa, vuoroin vieraaseen. Vihdoin nousi lautamies Olavi pöydän takaa ja tuli Hilippaa kättelemään. Hän virkahti lujalla äänellä:

— Vieras lähtee vieraiden puolelle, koska kerran sellainenkin on talossani!

Hän sytytti pankon nurkalla palavasta päreestä uuden soihdun ja johdatti sillä tietä valaisten vieraansa takaisin porstuaan ja sen läpi toiseen pirttiin, joka oli hiukan pienempi kuin yhteinen perhepirtti.

Hilippa oli kyllä huomannut tulonsa tehneen ällistyttävän vaikutuksen lautamies Olavin perheeseen. Hän ei kuitenkaan vielä tietänyt varsinaista syytä, mikä tämän säikähdyksen oli aiheuttanut, hän luuli sen johtuvan vain heidän kyläänsä kohdanneesta herra Henrikin vierailusta. Hän sai kuitenkin pian tietää, että säikähdykseen oli painavampiakin syitä; ilman pitempiä esipuheita selitti lautamies Olavi, että Hilipan oli nyt vaarallista liikuskella heikäläisten parissa. Se oli vaarallista sekä Hilipalle itselleen että myöskin heille, hänen ruotsinuskoisille ystävilleen.

— Ka tiedän hyvin, hyvin tiedän! pakisee Hilippa hieman kärsimättömästä ja samalla oudoksuen lautamies Olavin suorasukaista äänensävyä.

— Tokkopa tietänet vielä kaikkea mitä on tapahtunut? virkahtaa lautamies Olavi painokkaasti. — Tokko lienee vielä tiedossasi herra Henrikin viimeinen toimenpide? Se kuulutettiin Brahean käräjähuoneella vasta viime sunnuntaina jumalanpalveluksen jälkeen ja tokkopa se lienee vielä ennättänyt tietoosi?

Ei, sitä ei Hilippa todellakaan tiennyt. Hän naurahtaa ja sanoo, että luuli jo aikaisemmin tapahtuneen tarpeeksi hänen osalleen, ei arvannut enää odottaa uusia tapahtumisia.

— Ja mitäpä uutta siellä sitten kuulutettiin viime sunnuntaina? kysäisee hän jotenkin huolettomasti.

— Henkipatoksi sinut kuulutettiin! selittää lautamies Olavi. — Henkipatoksi tai lainsuojattomaksi... se lienee jotenkin sama asia. Sinun hengiltä ottaminenkin on kenelle hyvänsä luvallista ja sinun elävänä kiinni saamisesta maksetaan kahdenkymmenen hopeataalarin palkinto. Ja ken antaa sinulle suojaa talossaan, sille tuomitaan sakkoa kymmenen riikintaalaria hopeassa!

Hilippa hätkähti. Tämä oli todellakin uutta. Herra Henrikki oli iskenyt toisen iskunsa, toisen kirveltävän iskunsa. Hänen henkensä oli kuulutettu kauppatavaraksi ja hänen suojaajansa saivat kavahtaa itseään.

Ja hän oli nyt lautamiehen katon alla, kreivillisen lautamiehen vieraana. Tämän miehen piti virkansa puolesta valvoa, että herra Henrikin kuulutusta noudatettiin. Hilippa alkoi ymmärtää, minkä vuoksi lautamies Olavin pirtissä oli niin kovin säikähdetty hänen saapumistaan, mutta lautamies Olavi kiirehti selittämään:

— Minä en sinua vangitse! Eikä minun talossani kukaan saa osoitella sinua sormellaan! Tästä kuulutuksesta tietämättä olet saapunut luokseni ja se riittää käyntisi puolustukseksi. Vaan käsittänet itsekin, että tuskinpa moni pokostan talonpoika tämän jälkeen uskaltanee antaa sinulle suojaa, ja hiukan hankalaa se on minullekin, kun elämme näin kylän keskellä!

— Ka, käsitän, hyvin käsitän vaikean asemasi! pakisee Hilippa hämillään. — En olisi tullut luoksesi, jos olisin tämän tietänyt.

— Mitäpä tuosta, kun olet tullut, niin olet nyt vieraanani. Minun sanaani totellaan omassa talossani, ja kun minä sanon, että tästä vierailusta on vaiettava, niin siitä vaietaan!

Hän kävelee kohentamaan päresoihtua ja sen valaistuksessa näki hänen voimakkaista, jyrkistä kasvonpiirteistään, että hän oli todella isäntä talossaan, tinkimätön isäntä. Henkipatoksi julistettu karjalaisystävänsäkin sai olla varma, että tämä mies ei puhunut kaksimielisyyksiä eikä vehkeillyt selän takana, vaan sanoi sanottavansa suoraan ja arkailematta.

Hilippa puolestaan tiesi nyt, ettei hänen tämän jälkeen enää sopinut turvautua lautamies Olavin apuun missään asiassa. Mutta kun hän kuuli lautamiehen puheesta tämän olleen edellisenä sunnuntaina Lieksassa, kysyi hän vielä taattonsa ja muiden vankina istuvien Pankajärven miesten kohtalosta.

— Toistaiseksi ei heille ole tapahtunut mitään, ilmoittaa lautamies Olavi. — Herra Henrikki palasi viime viikolla Kajaanista konventin vuosikokouksesta ja näyttää siltä kuin siellä olisi hiukan paheksuttukin hänen liian jyrkkiä toimenpiteitään. Minä luulen laamannin yrittävän sekaantua tähän asiaan... oli luvannut kevätpuoleen saapua itse tänne tutkimaan vangittujen karjalaisten rikoksia. Ei heillä siis tätä nykyä ole mitään pelättävää, ainoastaan sinut näyttävät konventin herrat jättäneen täydellisesti herra Henrikin kostolle alttiiksi. Ei ilman konventin lupaa herra Henrikki olisi uskaltanut kuuluttaa sinua lainsuojattomaksi.

Lautamies Olavi käveli jälleen kohentamaan pärettä ja Hilippa tarkasteli hänen toimiaan mieli täynnä apeata katkeruutta. Hänet oli heitetty yksin, yhteiskunnan ulkopuolelle ja tuokin mies, rehellinen ruotsi, kääntäisi hänelle tämän jälkeen selkänsä.

Hän mieli jo sanoa lautamies Olaville lyhyet hyvästit, mutta silloin hän muisti köyhän Timon asian ja muisti Britan. Ei, hän ei ollutkaan vielä yksin, olihan Brita sentään hänen puolellaan ja taitavasti sanansa sovittamalla hän saisi kuulla kenties hyvinkin tärkeitä viestejä Britan nykyisistä oloista ja toimista. Saatiinpa nähdä, ettei Brita ollut joutilaana, piti vain varovaisesti urkkia lautamies Olavilta hänen askelistaan.

Ja niin alkoi Hilippa urkkimisensa, kysäisi aluksi aivan kuin ohimennen, oliko lautamies Olavi ehkä käynyt herra Henrikin kotonakin?

— Kävin kyllä herra Henrikin kotonakin, kaikki pokostan lautamiehet oli kutsuttu sinne jumalanpalveluksen jälkeen. Herra Henrikki antoi meille tiukan määräyksen, että tuo sinua koskeva kuulutus olisi viipymättä tehtävä tiettäväksi jokaisessa pokostan kylässä... jokaisen lautamiehen omalla alueellaan.

No, Hilipan mielestä oli sivuasia mitä lisämääräyksiä herra Henrikki oli antanut, kerrassaan sivuasia oli tuo. Pääasia oli, että lautamies Olavi oli ollut Britan lähettyvillä, kenties puhellutkin Britan kanssa! Hän koettaa saada sanansa niin huolettomiksi kuin mahdollista, kertoo tulomatkalla tavanneensa Timo Issakaisen ja Timo raiska oli pyytänyt hänen kysymään, olisiko lautamiehellä mahdollisesti Brita neidolta mitään tuomisia. Vai eikö hän tällä kertaa ehkä sattunut näkemäänkään Brita neitoa?

— Näin kyllä Brita neitoakin, vaan mitään tuomisia ei hän lähettänyt Timolle! ilmoittaa lautamies.

Lautamiehen suorasukainen vastaus murskasi olemattomiin Hilipan toiveet eikä hänessä olisi ollut miestä kyselemään mitään enempää.

— Ka eipä tuosta mitään, kun ei lähettänyt, niin ei lähettänyt! virkahtaa hän mieli apeana. — Kysyin vain ohimennen, kun Timo pyysi kysymään.

Jälleen hän aikoi ruveta tekemään lähtöä, mutta lautamies Olavi rupesi nyt itsestään kertomaan lisää käynnistään herra Henrikin kotona. Hän sanoi tervehtineensäkin Brita neitoa ja vaihtaneensa pari sanaa tämän kanssa. Ja oikeastaan hän oli odottanut, että Brita neito kutsuisi hänet kuten tavallisesti omaan neitsytpirttiinsä saamaan Timon perheelle lähetettäviä viemisiä, mutta Brita neito oli tällä kertaa näyttänyt kovin hajamieliseltä. Liekö ollut vähän sairaskin, vai liekö vain muuten mietiskellyt omia asioitaan ja niin oli mennyt menojaan pyytämättä häntä neitsytpirttiinsä, puhumatta hänelle sanaakaan Timon perheen viemisistä.

— Jos lieneekin Brita neidolla nykyjään muuta ajattelemista! virkahtaa hän lopuksi naurahtaen. — Kuuluu Brita neito pian menevän naimisiin, niin jos unohtunevat jo Timo raiskan aprakat pois hänen mielestään!

Hilipasta tuntui kuin olisi joku tarrannut häntä kuristamaan kurkusta. Henki salpautui, hänen piti moneen kertaan haukkoa ja yritellä, ennen kuin pääsi ensinkään ääneen. Vihdoin viimein kirposi hänen huuliltaan käheä kysymys:

— Kenen kanssa Brita neito menee naimisiin? Lautamies Olavi katsahti häneen kummissaan.

— Kenenkäkö kanssa Brita neito menee naimisiin? ja hän naurahteli hyväntahtoisesti Hilipan joutavalle uteliaisuudelle. — Kenenkäkö kanssa... eipä liene tällä pokostalla montakaan miestä, joille herra Henrikki antaisi tyttärensä. Nyt on kuitenkin ilmestynyt sopiva sulho ja tietenkin sekä isä että tytär ottavat hänet avosylin vastaan. Brita neito kuulutettiin viime sunnuntaina ensimmäistä kertaa kristilliseen avioliittoon kreivillisen luutnantin Marcus Jöraninpojan kanssa!

Lautamies Olavi sanoi sanottavansa varmalla ja lujalla äänellä ja hänen sanansa kyllä tekivät vaikutuksensa. Hilippa lyyhistyi kokoon ja hänestä tuntui kuin valo olisi sammunut ja katto romahtanut hänen niskaansa. Vasta vähitellen hänen aistinsa tointuivat sen verran, että hän huomasi katon olevan paikallaan, päreen palavan pihdissä ja lautamies Olavin seisovan tanakasti jaloillaan ja niistävän karstaa tuosta ritisten ja pihisten palavasta soihdusta.

Hilippa ei kysellyt enää enempää, hän tiesi nyt tarpeeksi Britan askelista ja edesottamisista. Horjuen hän nousi jaloilleen ja ojensi kätensä talon isännälle.

— Jää hyvästi, lautamies Olavi!

Hänen äänensä oli äskeistäkin käheämpi, mutta hän voitti itsensä ja lisäsi vielä, omaa heikkouttaan uhmaten:

— Jää hyvästi, rehellinen ruotsi! Kiitän sinua entisestä ystävyydestäsi ja siitäkin hyvästä kiitän, kun olet sallinut henkipaton levähtää luonasi!

Hän työntyi jo pimeään porstuaan. Lautamies Olavista näytti kuin olisi menijä horjahdellut uupumuksesta. Ei, hänen omatuntonsa ei sallinut väsyneen matkamiehen lähteä tuolla tavoin pimeään ja pakkaseen. Oli vaikka kahdesti kuulutettu tuo mies henkipatoksi, hänen piti sittenkin olla ihminen. Kiireesti hän lähti ulos ja tapasi siellä Hilipan jo asettelemassa suksia jalkoihinsa. Hän meni Hilipan luo ja virkahti:

— Sanoit minua rehelliseksi ruotsiksi ja tuon nimen pidän kyllä mielelläni. Vaan rehellisen miehen nimeä kantavan pitää olla myöskin teoissaan rehellisen ja niinpä minä en voi lähettää sinua tuolla tavoin taipalelle. Lähde takaisin pirttiini, haukkaat siellä palan illallista ja nukahdat yösydämen ajan!

— Ei, en nyt välitä illallisesta ja nukahtamisesta! ja Hilipan sanoista kuului päättäväinen, jylhä kalskahdus. — En tunne nälkää, en tunne väsymystä ja sitäpaitsi... tämä yösydän lienee oikea aika henkipaton hiihdellä!

Rajusti hän potkaisi suksensa lähtöön ja lautamies Olavi näki hänen oikaisevan suoraan peltojen poikki kylän ulkolaidalta näkyvää metsänreunaa kohden. Hilippa ei siis nähtävästi aikonut poiketa kylän karjalaistaloihinkaan pyytämään ruokaa ja lepoa.

Täysikuu valaisi nukkuvaa kylää ja niinpä saattoi lautamies Olavi hyvin seurata Hilipan matkaa aina synkeänä näkyvään korven reunaan asti. Hänen tuli sääli tuota miestä, tuota reipasta ja avosydämistä karjalaista. Kerrassaan rajattomuuksiin oli herra Henrikki mennyt tuota miestä vainotessaan eikä ollut yhtään ihme, jos Hilippa tunsi nyt sydämessään syvää katkeruutta kaikkia heikäläisiä kohtaan.

Ei lautamies Olavi kuitenkaan aavistanut sitä myrskyä, sitä toivotonta sekasortoa, jonka hänen sanansa olivat aiheuttaneet Hilipan sydämessä. Tuskin Hilippa itsekään vielä tajusi kaikkea, hän tunsi vain kurkussaan ahdistavaa tukehtumista ja hänen korvissaan takoi ja humisi lautamies Olavin sanojen kaiku, että Brita oli kuulutettu kristilliseen avioliittoon kreivillisen luutnantin Marcus Jöraninpojan kanssa. Ei, hänen piti päästä pois tästä talvisen kuutamon itsekylläisessä lekotuksessa nukkuvasta kylästä. Hänen piti päästä hiljaiseen korpeen. Siellä oli henkipattojen ja häväistyjen suojaava koti... siellä oli nyt hänenkin kotinsa!

* * * * *

Riiko on jo ikäväkseen odotellut Hilippaa Laria hautaamaan. Jo edellisenä iltana hän kävi panemassa alulle haudan kaivamisen ja nyt hän tuli jo aamuhämärissä lopettamaan työtään!

Saatuaan haudan valmiiksi meni Riiko vanhan kalmariihen luo ounastelemaan, mutta Hilipasta ei näkynyt ei kuulunut merkkiäkään. Riiko pistäysi riihessäkin ja ihmeekseen hän löysi kylmältä kiukaalta Hilipan täysinäisen eväskontin. Nähtävästi oli Hilippa jo edellisenä päivänä jättänyt konttinsa siihen, mutta mihinkä kummaan itse mies oli kadonnut.

Riiko lähtee vielä palaneen talon pihamaalle ja sinne ilmestyi vihdoin viimein Hilippakin. Hän tuli niemen tyveltä päin, hiihti avopäin ja väsyneen tavoin reuhtoen. Ja millainen olikaan Hilipan ulkonäkö: Lyhyt hiihtoturkki reuhotti avoimena ja sen rinnuksissa oli repeämiä, niin kuin karhun pitkät kynnet olisivat kourineet tuota turkkia. Kasvoissakin näkyi Hilipalla verinaarmuja ja hänen hiuksiinsa, partaansa, vaatteisiin, joka paikkaan oli takertunut havuneulasia. Hilippa näytti ylen ryvettyneeltä ja runnellulta ja vanhemmaltakin hän näytti kuin tavallisesti, vähintäin kymmenen vuotta vanhemmalta. Hänen piirteisiinsä, koko olemukseensa oli ilmestynyt jotakin särkynyttä kulmikkuutta.

Riikon mieleen tuli Vienanmatkalla näkemänsä villi Timo, Hilipan irvikuva. Hilippa oli nyt itse tuon kieroon menneen irvikuvansa näköinen ja hänen silmissäänkin paloi villi, hurjistunut ilme. Riiko aivan pelästyi serkkumiehensä äkillistä muuttumista ja uteli ihmeissään:

— Missä sinä olet hiihdellyt ja mikäpä kumma sinut onkaan matkalla tavoittanut?

Hilippa nauroi kovaäänisesti ja tuossa naurussakin oli outo, kolea kaiku, joka karmi Riikon selkänahkaa.

— Missäkö olen hiihdellyt... sitäkö kyselet, Riiko? Tuskin paljon missään!

Jälleen nauroi Hilippa tuota vihlovaa, kolkkoa nauruaan ja selitti sitten käyneensä Vie'in lautamiehen luona. Niin, siellä hän oli vain hiihtänyt, rehellisen ruotsin vieraana pistäytynyt... tietämässä taattonsa ja toisten vankina istuvien kohtaloa. Ja sen jälkeen hän oli hiukan hiihdellyt huvikseen... suotta ja aikansa kuluksi maleksinut!