Part 10

Näin puhui Brita ja hänen sanoissaan oli kyllä voimaa. Hänen värisevä, mutta kirkas äänensä tehosi kuin tehosikin noihin paatuneisiin miehiin ja ehkäpä heihin tehosi Britan katsekin, Britan suurten silmien oudosti loistava katse. Se lannisti monen huoneessa olijan luonnon, perin hämmästyneinä ja hämillään nuo ahneet ja itsekylläiset miehet kyräilivät salavihkaa toisiaan. Nuori luutnantti Marcus tunsi itsensä melkein rikolliseksi Britan edessä ja oli valmis antamaan palttua koko tälle mielettömälle yritykselle.

Vain syökäri pureskeli huuliaan ja näytti joka hetki pyrkivän räsähtämään. Ja Britan isä, herra Henrikki harppaili jo kiihtyneenä edestakaisin huoneessa ja hoki ivallisesti:

‒ Oletko mieletön, Brita lapseni, ihan mieletön? Missä sinun silmäsi ja korvasi ovat olleet, kun et ole nähnyt ja kuullut mitä täällä on tapahtunut viime aikoina?

Sinä höpiset vanhoja asioita, joutavia jaarituksia muka karjalaisten ahdistamisesta, mutta et ollenkaan huomaa, mitä nämä ahdistetut karjalaiset tekevät ympärilläsi!

— Kyllä minä sen huomaan! tenää Brita vastaan yhä enemmän kiihtyen. — Minä tiedän aivan tarkoin mitä karjalaiset ovat tehneet... tiedän kaikki karjalaisten rikoksetkin, joista sinä, rakas isä, ja tämä viskaali ja nämä Brahean porvarit heitä syytätte. Vaan oletteko ajatelleet, mikä on saattanut karjalaiset näihin rikoksiin? Oletko sinä isä milloinkaan kohdellut karjalaisia muina kuin hylkiöinä? Onko kukaan teistä milloinkaan kohdellut karjalaisia tasaveroisina Ruotsin lain edessä? Ei, te ette tunnusta karjalaisrahvaalle tasaveroisuutta ja kuitenkin teidän mielestänne pitäisi karjalaisten kunnioittaa Ruotsin lakia! Se on väärin, teidän pitäisi kerran väkivallan ja töykeyden sijasta turvautua lempeyteen ja sovitteluihin ja saisittepa nähdä, että karjalaisistakin tulisi pian hyviä ja luotettavia ihmisiä... luotettavia Ruotsin lain edessäkin! Karjalaiset luopuisivat silloin niistäkin rikoksista, joista nyt hankkiudutte heitä rankaisemaan!

Outoa oli Britan puhe sovinnosta ja lempeydestä näille miehille. Toiset sentään kuuntelivat äänettöminä ja hämilläänkin hänen sanojaan, mutta herra Henrikki ja syökäri ratkesivat nyt ivanauruun ja syökäri papatti apinan tavoin:

— Vai luopuisivat karjalaiset sovinnolla rikoksistaan... salasaksoina kulkemasta. Ei muuta kuin hiukan lempeyttä ja metisiä sanoja... hiukan pään silitystä ja kaikki olisi hyvin! Tosin saattaisivat nämä Brahean kiusatut porvarit siinä karjalaisten lepyttelyaikana kuolla nälkään, vaan väliäkös näistä mokomista... kunhan ei vain salasaksoihin käytäisi käsiksi liian kovakouraisesti!

— Te nauratte minulle, ja Britan ääni vapisi suuttumuksesta, — te nauratte tietysti minun sanoilleni, kun vihanne on teidät sokaissut! Vaan minäpä tunnen näitä asioita paremmin kuin luulettekaan! Minä tiedän varmasti, että sovinnolla saadaan karjalaiset jättämään rauhaan nämä Brahean porvarit... minä tiedän jo ainakin yhden Pankajärven miehen olevan valmiina sovintoon... olevan valmiina luopumaan entisyydestään!

— Ja kuka on se pankajärveläinen? kyseli herra Henrikki ivanaurunsa lomassa. — Eihän vain liene itse se suurin veijari... nuori Vanninen... itse pääpukari?

Herra Henrikki oli yhtäkkiä lakannut nauramasta ja katseli tytärtään tiukasti, tutkivasti, aivan kuin hänen aivoissaan olisi häilähtänyt jokin epäluulo, selittämätön ja äkillinen epäluulo.

Brita ei ollut aikonut mennä näin pitkälle, mutta nyt hän huomasi jo peräytymisen myöhäiseksi, ja silloin nousi hänen uhmansa. Hän kesti hämmentymättä isänsä tiukan tarkastelun ja sanoi hiljaa, mutta vavahtamatta:

— Se mies on juuri Hilippa Vanninen! Hän aikoo jättää kaupoilla kulkemisen ja ruveta uudisviljelijäksi kotikyläänsä. Sinä, isä, et tietysti usko tätä, mutta sinä voisit päästä siitä vakuutetuksi, jos edes vähäksi aikaa unohtaisit sokean vimmasi ja tiedustaisit Hilipan tekoja ja aikeita niiltä, jotka tuntevat tämän asian!

Huoneeseen oli tullut hiljaisuus, pahaenteinen hiljaisuus. Syökäri haukkoi henkeään ja toiset huoneessa olijat melkein vapisivat peläten lähenevää räjähdystä. Herra Henrikki tarkasteli tytärtään aivan kuin tämä olisi menettänyt järkensä. Hän meni aivan Britan eteen ja virkahti tutkivasti:

— Brita, sinä puhut kummia asioita... sangen ihmeellisiä asioita. Sinä sanot Pankajärven pahimman veijarin aikovan luopua salasaksan ammatista ja sanot minunkin voivan päästä tästä vakuutetuksi! Ja kuka sitten voi vakuuttaa minulle tämän asian... keneltä minun pitäisi mennä kysymään tämän nuoren karjalaisen aikeista?

— Mene Nurmekseen ja kysy Lauri papilta! sanoo Brita häkeltymättä. — Hilippa Vanninen on puhunut hänelle aikeistaan, kysynyt häneltä neuvoa... luvannut kääntyä meikäläisten uskoon... luterilaiseksi. Kaiken saat tietää Lauri papilta... hän luottaa nuoren Vannisen aikeisiin... on antanut hänelle kirjojakin!

— Ja häneltäkö... Lauri papiltako sinä, Brita tyttäreni, olet saanut tietää nuoren Vannisen aikeista? Onko pastori Lars Laurentii kertonut sinulle tästä asiasta?

— Ei, isä rakas, pastori Lars Laurentii ei ole sitä minulle kertonut! kuuluu Britan huulilta.

— Kukas sitten, kun ei hän... kuka?

Ensi kerran Brita nyt vavahti isänsä kysymystä ja isänsä tutkivaa katsetta. Hän painoi katseensa alas ja sopersi hiljaa, tuskin kuuluvasti:

— Hilippa Vanninen itse on kertonut minulle aikeistaan... en ole tarvinnut kysyä niistä keneltäkään toiselta!

— Vai niin... Hilippa Vanninen itse on kertonut sinulle aikeistaan! Sinä siis olet tavannut tuon miehen ... tunnet tuon nuoren karjalaisen?

— Tunnen, isä!

— Ja olet tavannut hänet... kenties montakin kertaa?

— Olen tavannut hänet... monta kertaa!

— Missä?

— Täällä Lieksassa! Tiedäthän, isä rakas... minä en ole ollut missään muualla... täällä minä olen hänet siis tavannut!

— Ja milloin sinä olet hänet viimeksi tavannut?

— Äskeisten markkinoiden aikana!

Miesjoukko hätkähti tätä uskomatonta tietoa, mutta herra Henrikki jatkoi kyselyään.

— Hän kävi siis täällä Lieksassa... kävi täällä markkinoiden aikana?

— Kävi... hän tuli tapaamaan minua... samana yönä, kun te vaanitte hänen henkeään! Hän ei muuten ollut markkinoilla... ei ainoakaan Pankajärven miehistä ollut markkinoilla... Hilippa Vanninen oli sen saanut aikaan! Hän yksinään tuli... hiihti minua tapaamaan ja silloin hän kertoi minulle käynnistään Lauri papin luona... näytti minulle Lauri papilta saamiaan kirjoja!

Tämän kuulustelun aikana tuskin huoneessa hengitettiin. Herra Henrikki kyseli matalalla äänellä ja Britan vastaukset tulivat hiljaa, mutta häkeltämättä ja selvinä.

Brita ei hievahtanut paikaltaan, hentona ja kalpeana hän seisoi isänsä edessä. Ja herra Henrikki näytti yhtäkkiä tuntevan liikunnon tarvetta voidakseen jatkaa kuulusteluaan. Hän käveli muutaman kerran edestakaisin huoneessa, hän haukkoi henkeään, tapaili sanojaan ja pysähtyi jälleen tyttärensä eteen.

— Brita, sinä olet... sinä olet...!

— Niin, isä rakas, minä olen tavannut monasti nuoren Hilippa Vannisen... minä hänet olen saanut ajattelemaankin elämästään toisin kuin aikaisemmin. Hilippa on minulle ja Lauri papille luvannut luopua kaupoilla kulkemisesta... jättää tämän kaupungin porvarit rauhaan. Ja minä tiedän Hilipan pitävän lupauksensa... tiedän sen varmasti!

Nyt ei herra Henrikki enää jaksanut kuunnella kauempaa. Hän räjähti, suorastaan räjähti.

— Mainiota, erinomaista! Miten kerrassaan erinomaista! Minun tyttäreni... minun oma, lihallinen tyttäreni pitää salaista kanssakäymistä tuon nuoren karjalaisveijarin kanssa! Tuo kelmi juoksee vuoron perään Lauri papin ja tyttäreni luona... panee kumpaisenkin pään pyörälle! Tuo veijari tekee pyhiä lupauksia... vannoo valoja! Ja samaan aikaan hän yhä laajentaa entistä toimintaansa ... hän uskottelee jättävänsä Lieksan markkinat rauhaan ja järjestää Pankajärvelle omat riistamarkkinat! Ja Lauri pappi, se hölmö, ja minun tyttäreni, toinen hölmö, uskovat tuon kelmin ja veijarin lupauksiin... uskovat järkkymättä! Onko kuultu tai nähty mainiompaa narripeliä!

Hän puhkesi niin mielettömään naurunhohotukseen, että akkunalasit seinillä näyttivät hyppelevän. Mutta äkkiä hän lakkasi nauramasta ja hyökkäsi jälleen tyttärensä eteen.

— Tuo karjalainen on antanut sinulle lupauksia! ja hänen äänensä oli nyt jo jyrisevän ankara. — Tuo kelmi on vannonut sinulle valoja ja kenties sinäkin, Brita tyttäreni... kenties sinäkin olet vannonut hänelle valoja ... tehnyt lupauksia ja vakuutuksia?

Sanat tulivat sysäyksittäin herra Henrikin hampaiden raosta. Ja Brita vastasi vavahtamatta:

— Olen, rakas isä, minä olen tehnyt hänelle lupauksen... olen luvannut häntä tukea ja auttaa uudella elämäntiellään!

— Ja etkö ole luvannut hänelle muuta... etkö ole mennyt sen pitemmälle?

— Minä olen lupautunut hänen omakseen... olen jo hänen omansa!

— Mitä sinä sillä tarkoitat, että... olet jo hänen omansa?

Britan kalpeille kasvoille kohosi väriä. Hitaasti, mutta varmasti ne värjäytyivät hiusmartoa myöten.

— Tiedäthän isä... mitä sillä tarkoitetaan! kuului hänen nytkähteleviltä huuliltaan. — Tiedäthän kysymättä... mitä nainen tarkoittaa sanoessaan olevansa jonkun miehen oma!

Ja seisoessaan siinä tyrmistyneen isänsä edessä sai Brita äkkiä uhkamielisyyden puuskan. Hän toisti varmalla ja lujalla äänellä:

— Minä olen Hilipan oma... jumalan ja ihmisten edessä! Ja nyt, isä rakas, mene, jos voit, Pankajärven salolle! Mene vainoamaan oman tyttäresi tulevan lapsen isää ja hänen sukuaan... omaa sukuasi!

Hetkisen seisoi herra Henrikki hiljaa, aivan kuin lamautuneena, tuon tyrmistyttävän tiedon masentamana. Mutta sitten hän jälleen räjähti:

— Portto... minun oma tyttäreni karjalaisveijarin portto!

Hänen vetistävät silmänsä välähtivät villisti. Yhtäkkiä hän hyppäsi seinävierelle ja sivalsi naulakolta ruoskansa... tuon saman ruoskan, jolla hän oli niin monasti kurittanut karjalaisia. Ruoska vongahti ilmassa ... herra Henrikki löi tytärtään... löi suoraan kasvoihin, niin kuin hänen tapansa oli lyödä kaikkia.

Brita ei tehnyt pienintäkään elettä iskun väistämiseksi. Hän otti sen vastaan uhmaten ja koetti vielä iskun saatuaankin pysytellä jaloillaan, mutta horjahti ja lyyhistyi polvilleen.

Huoneen toiselta ovelta kuului parahdus. Siellä seisoi Britan äiti, Helga rouva. Herra Henrikki jyrähti hänelle:

— Sinua ei täällä tarvita! Minä kuritan vain porttoa ... karjalaisveijarin jalkavaimoa!

Hän yritti iskeä toistamiseen, mutta silloin hyppäsi nuori luutnantti Marcus kiinni hänen käsivarteensa. Herra Henrikki malttoi mielensä ja läähätti:

— Olet oikeassa, luutnantti Marcus! Porttojakin pitää välistä kohdella hiukan hellävaroen... varsinkin silloin, kun he ovat siunatussa tilassa... siunatussa tilassa! Hahhahhaa!

Hän viskasi ruoskansa lattialle ja nauroi mieletöntä naurua. Hän juoksenteli, törmäili huoneessa mihin sattui, ja yhä uudestaan purkautui kammottava hohotus hänen kurkustaan. Vihdoin hän pysähtyi tyttärensä eteen ja kohotti hänet lujalla otteella jaloilleen.

— Kuule, portto, mitä minulla on sanomista! jylisi hänen äänensä. — Sinä et ole enää minun tyttäreni, sinä olet tästä päivästä alkaen vankina tässä talossa! Jyrki seppä saa takoa rautaristikot sinun neitsytpirttisi... sinun porttopahnasi ovien ja akkunoiden eteen! Sinun rakastettusi... sinun karjalaiskelmisi tuodaan kahleissa tänne ja hän saa raippoja... ensin raippoja kaakinpuussa ja sitten hänet teloitetaan sinun nähtesi! Ja sinut hylkiön minä naitan halvimmalle rengilleni... jos kukaan enää sinusta huolii!

— Mitäpä nyt rengeille kauppaamaan... tottahan Brita neito kelpaa vielä paremmillekin! kuului äkkiä miesten joukosta.

Puhuja oli porvari Mooses, piintynyt saituri ja leskimies. Kömpelön karhun tavoin hän kompuroi penkiltä jaloilleen ja toisteli, leveä suu metisenä:

— Kuka nyt välittäisi noin vähäisestä erehdyksestä... mokomasta rikkeestä! Minäkin korjaan Brita neidon, jos ei ilmesty tämän veiterämpää kosijaa!

— Porvari Mooses, sinä olet liian hyvä häntä korjaamaan! ärisee herra Henrikki. — Liian hyvä olet porttoa korjaamaan, mutta sinä saat hänet tinkimättä, jos mielesi tekee... vaikka heti Pankajärveltä palattua pidämme kihlajaiset!

Luutnantti Marcusta alkoi inhoittaa tämä kaupanteko. Hän heitti halveksivan silmäyksen porvari Moosekseen, sitten hän astui päättäväisesti Brita neidon luo ja tarjoutui saattamaan hänet omaan neitsytpirttiinsä.

Brita antoi viedä itsensä vastustelematta. Luutnantti Marcuksen taluttamana hän laahusti horjuen pihamaan yli. Pakkasviima viilsi kirpeästi hänen ruoskan runtelemia kasvojaan, joista verta virtasi noronaan. Mutta Brita ei tuntenut mitään kipua, hän oli turtunut, kokonaan turtunut ja tylsistynyt. Hänen äskeinen uhmansa oli hävinnyt, nöyränä kuin lammas hän kulki taluttajansa rinnalla.

Heti tämän jälkeen lähti herra Henrikin johtama joukko matkalle. Saunan luona painui pitkä ratsumies- ja rekijono leveän Lieksanjoen, jäälle ja niin lähdettiin samoamaan jokea ylös Pankakoskelle päin.

Herra Henrikin ja syökärin kuomireen pohjalla kalisi suuri röykkiö kahleita. Virkku hepo säpsähteli niiden ilkeätä ääntä.

Luutnantti Marcus ratsasti joukkonsa etunenässä. Ja hänkin tunsi sydämeensä kiteytyvän vihan tuota tunnotonta karjalaisveijaria kohtaan, joka oli vietellyt Brita neidon. Säälimättä hän auttaisi tuon miehen saattamista kaakinpuuhun!

Ja Brita neidon korjaisi hän! Vieteltynäkin oli Brita liian hyvä porvari Moosekselle... mokomalle karhulle!

XIV.

Hilippa ja hänen toverinsa tapasivat rajalla olevan Ohtavaaran salopirtin täynnä pakolaisia. Siellä olivat Hilipan maammo, surujen murtama Paraske muori, ja Arhipan nainen Palagea lapsineen, ja vielä Simanankin emäntä Mateli molempine tyttärineen. Ja pakolaisjoukon ainoana miehisenä turvana oli Simanan keskenkasvuinen paimenpoika.

Näiltä saivat kaukomatkaiset kuulla järkyttävän kuvauksen ruotsien vierailusta kotikylässään. Hävitys oli käynyt Pankajärvellä, ruotsien ankara laki oli siellä nyt pantu säälimättä voimaan. Jokaisesta talosta oli viety kotona olevia miehiä Lieksan vankityrmään, joka talossa oli pengottu kaikki paikat ylösalaisin ja saatettu kotiin jätetyt eläjätkin kauhun valtaan.

Ja Vannilan vanha sukutalo, Hilipan kotitalo oli hävitetty maan tasalle. Sieltä oli viety vankilaan itse talon isäntä Kauro vanhus ja Kauron veli Ignoi vaari ja Hilipan vanhin veli Arhippa. Ja perheen kuopus, vielä keskenkasvuinen Lari poikanen oli keihästetty hengettömäksi. Ja uljas kartano oli poltettu, niin tarkoin oli poltettu, että vain talon vanha kalmariihi jäi kyhjöttämään sinne pihametsikön laitaan. Eivät viitsineet kai sitä vanhaa lahoa sytytellä.

Muut kylän talot oli kyllä jätetty polttamatta. Niin oli jätetty Simanankin uusi pirtti, mutta kun Simana itse oli viety vankilaan, niin tänne oli Mateli emäntäkin häätynyt tyttärineen ja paimenpoikineen. Siellä heidän naapurinaan oli näet jälleen nyt ruotsi, se samainen kavala ruotsi, herra Henrikin ja syökärin suojatti, ja turvattomalta oli Matelista tuntunut jäädä mokoman naapuriksi.

Nämä uutiset nostattivat matkalaisten tien pystyyn. Jäätiin yön ajaksi pakolaispirttiin ja niin saatiin kuulla lisää, lähempiä yksityiskohtia ruotsien mellastuksesta.

Simanan kotitalossa oli tulijat ensiksi huomattu. Jo kaukaa Pankajärven jäältä oli nähty lähenevien ratsujen ravaaminen, ja silloin oli Simana kiireen kaupalla lähettänyt paimenpojan lennättämään sanaa Kauron kotitaloon, jotta tietäisivät sielläkin olla varuillaan.

Kauro vanhus olikin viipymättä koonnut koko perheensä pihamaalle tulijoita odottamaan, mutta silloin muistettiin siinä hälinässä, että talossa oli vielä säilössä vähäinen määrä metsännahkoja. Niitä olivat Ilomantsin pokostan miehet tuoneet markkinamiesten lähdön jälkeen, ja vaikka Kauro ei mitenkään tahtonut enää ottaa niitä vastaan, niin puoliväkisin olivat jättäneet taloon.

Lari poikanen oli taattonsa kieltoa kuuntelematta lähtenyt kevyellä ahkiolla lennättämään metsän peittoon näitä vaarallisia tavaroita, mutta ruotsit tietysti keksivät ranta-aittojen luota korpeen vetävän ahkion jäljen, ajoivat takaa ja tavoittivat metsässä pakenijan.

Sinne oli uupunut Lari poikanen, se musta ruotsi, Simanan pirtin polttaja, oli keihästänyt hänet hengettömäksi.

— Ka mistäpä tiesitte, että musta ruotsi keihästi Lari veljyeni? kysyy Hilippa matalalla äänellä.

— Siitä tiesimme, kun musta ruotsi kehui Kauro taatollemme, selvittää Arhipan nainen. — Taattoa taottiin jo kahleisiin ja siihen meni musta ruotsi näyttelemään veristä keihästään ja ilkasteli nyt hiukan maksaneensa vanhoja velkojaan.

— Ja kukapa sytytti talomme palamaan? jatkaa Hilippa kyselyään.

— Se samainen mies, se sama musta ruotsi sytytti... herra Henrikin käskystä! selvittää jälleen Arhipan nainen.

Ja edelleen hän kertoo Paraske maammon olleen vähällä jäädä sisään teljetyksi. Oli näet maammo ruotsien kiellosta välittämättä mennyt eläntäpirttiin pelastamaan kotijumalaisia, ja eikös tuo peto silloin salvannut sintsin ovea.

Eivät sentään toiset sallineet hänen tehdä tekostaan, pääsi maammo raukka pelastumaan kotijumalineen; mutta talon maidonantajat ja hevoset poltettiin suojiinsa. Keihäidensä varsilla hosuen olivat rakuunat ajaneet heidät tiehensä, kun he yrittivät niitäkin pelastamaan.

Vielä olivat ruotsit pois lähtiessään polttaneet Vannilan niemen pyhässä puistikossa olleen tsasounan, Pankajärven karjalaiskylän ikivanhan pyhätön.

Ja niin oli herra Henrikki vannonut pois lähtiessään, että kun hän toisen kerran saapuisi Pankajärvelle, niin silloin ei jätettäisi tässä kylässä ainoatakaan karjalaistaloa polttamatta. Hän tahtoi nähdä, eikö loppuisi salakauppa Pielisen ympäriltä, eivätkö Brahean porvarit vihdoinkin pääsisi rauhassa harjoittamaan Ruotsin lain mukaisia elinkeinojaan.

Hän odottaisi kuitenkin vähän aikaa, ennen kuin tulisi toistamiseen Pankajärvelle. Hän odottaisi, saapuisivatko Vienan matkalla olevat veijarit vapaaehtoisesti hänen käsiinsä vastaamaan monista kolttosistaan. Jos saapuisivat vapaaehtoisesti, silloin ehkä muutamia syyttömiä vapautettaisiinkin. Jolleivät saapuisi, ei ketään vapautettaisi ja silloin hän tulisi toisen kerran Pankajärvelle. Ja silloin vaikenisi ikipäiviksi kukonlaulu Pankajärven karjalaiskylässä!

Tämä oli peloittava uhkaus. Eikä kuitenkaan kellään Vienan kävijöistä ollut halua lähteä vapaaehtoisesti herra Henrikin kynsiin. Kauro vanhus oli nimenomaan siitä varoittanutkin, vain pari sanaa hän oli saanut hyvästellessään kuiskatuksi Paraske muorin korvaan ja nämä sanat olivat olleet: »Hilippa pysyköön kaikin mokomin piilossa!» Samanlaiset terveiset oli Simanakin jättänyt Riiko pojalleen, ja luultavasti olivat toisetkin vankilaan viedyt olleet samaa mieltä.

Eipä siis näyttänyt houkuttelevalta lähtö ruotsien oikeuden käsiin. Neuvoteltiin puoleen ja toiseenkin ja vihdoin päätettiin lähteä kotikylään vakoilumatkalle.

Mieli paloi sentään kotona käymään, tervehtimään siellä eläviä omaisia... vaimoja, lapsia ja vanhuksia. Ja ehkäpä kotona olijat jo tietäisivät tarkempia viestejä vankina olevien kohtalostakin. Täällä Ohtavaaran pakolaispirtissä ei siitä tiedetty mitään, kun oli eletty aivan eristettyinä Pankajärvelle jääneistä.

Varovaisia sentään piti olla Pankajärvelle mennessä. Siellä oli se mokoma ruotsi, herra Henrikin jättämä vakoilija ja vaaniskeli kai heidän kotiutumistaan. Varmaan se luikari lähtisi oitis lennättämään viestiä Lieksaan, jos mentäisiin rehellisesti ja avoimesti. Niin jätettiin hevoset Ohtavaaran pakolaispirtille naisten hoidettaviksi ja yksitellen lähtivät miehet, jokainen omia syrjäteitään hiihdellen, painumaan Pankajärven kylää kohden.

Näin oli nyt mentävä kotiin... niin kuin vihollismaassa liikkuvien vakoojain tai niin kuin lainsuojattomien. Jokaisessa tien mutkassa pysähtelevät hiihtäjät tietä tarkastelemaan, jokaisen laajemman suon tai muun aukean laidassa he tähyilevät, näkyisikö vastapäisessä metsänrannaksessa vieraita vaaniskelijoita.

Hitaasti edistyy tällä tavoin yksinäisen hiihtelijän matkanteko. Ei hän ennätä yhtenä päivänä kotikyläänsä asti, vaan täytyy yöpyä synkeään korpeen nuotiotulen ääreen. Siinä nukkuu matkamies, sukset vierellään valmiina nopean lähdön varalta. Valpas on hänen unensa, risahdus vain kuuluu metsästä, talviaisen rapsahdus, pakkasen paukahdus ryteiköstä, ja silloin jo karkaa nuotion pitäjä jaloilleen kuulostelemaan.

Jalka jo itsestään sovittautuu suksen varpaalliseen, käsi jo kouristaa sompasauvan vartta. Jos vielä toinen epäilyttävä rapsahdus kuuluisi, niin silloin katoaisi kuulostelija suojaavan korven syliin.

Näin palaavat pitkämatkaiset kauppaveikot kotikyläänsä. Näin palaa ovela Jehki vaarikin ja yksin hiihdellessään hän aprikoi, kannattaisiko lähteä vapaaehtoisesti antautumaan herra Henrikin käsiin, ruotsien oikeuden käsiin.

Jehkin molemmat pojat olivat jääneet kotiin tänä talvena ja niin istuivat he nyt herra Henrikin vankeina. Kotiin olivat ruotsit jättäneet vain naisia ja hänen poikiensa lapsia ja hänen ikälopun veljensä Miitrein, vapisevan tietäjän ja virsiniekan.

Tuota nyt aprikoi Jehki vanhus, että vapauttaisiko herra Henrikki edes toisen hänen pojistaan, jos hän itse menisi vapaaehtoisesti vankilaan. Nuori ja roteva mies olisi aina hyötyisämpi taloa hoitamaan kuin hän, vanha ukkeli. Hänen aikansa oli pian ohi ja ohi oli nähtävästi tämä kaupoilla kulkeminenkin, ja niinpä saisi ruotsien oikeus hänet kernaasti pitää ja tuomita. Vaan entäpä jos ei vapautettaisikaan nuorempaa miestä hänen mentyään, jos herra Henrikki söisikin sanansa, pitäisi sekä hänet itsensä että hänen molemmat poikansa?

Siinä oli aprikoimista. Jehki vanhus hidastelee matkaansa, viettää yhden yön ja vielä toisenkin yön taivasalla... kiertelee kotikylänsä lähettyvillä eikä voi päästä lopulliseen ratkaisuun.

* * * * *

Hilippa ja hänen Riiko serkkunsa lähtivät Ohtavaarasta kaikkein viimeisinä. Heillä on ahkiossaan kelohongasta koverrettu ruumisarkku, jonka he ovat tehneet Hilipan Lari veikon varalta. Naisilta oli pakomatkalle lähtiessä jäänyt Lari raiska hautaamatta, mutta nyt aikoivat serkukset panna hänet maan poveen, Vannilan niemen vanhaan kalmistoon.

Hiihdellessään muistelee Hilippa pakolaisten kuvauksia ruotsien mellastuksesta kotikylässään ja hän vertailee herra Henrikin vierailua moniin karjalaisten elinmailla aikaisemmin tapahtuneisiin väkivaltaisuuksiin. Olihan ennenkin samanlaista hävitystä tehty pokostan syrjäkulmilla, kenties pahempaakin. Oli poltettu useampiakin karjalaistaloja samalla kertaa ja teurastettu kokonaisia perhekuntia, mutta erotus oli siinä, että nyt oli hävitys tapahtunut Ruotsin lain nimessä.

No, hän tunsi kyllä herra Henrikin rajun luonteen ja hän tiesi senkin, että Brahean porvarit ja monet muutkin olivat yllyttämällä yllyttäneet herra Henrikkiä näihin väkivaltaisuuksiin. Mokomia apureja hänellä oli ollutkin matkassaan... musta ruotsi ja kenties toisiakin samanlaisia. Ei voinut moiselta joukkiolta odottaa mitään lempeyttä, vaan yhtäkaikki tuntuu Hilipasta siltä, kuin olisi herra Henrikin raivoa ollut kiihoittamassa jokin aivan erikoinen yllyke, ja Hilippa luulee arvaavansa, mikä tämä yllyke oli ollut. Kun ei vain herra Henrikki olisi saanut jotakin vihiä hänen ja Britan tapaamisista ja siitä vimmastuneena oli sitten lähtenyt Pankajärvelle hävitystä tekemään. Brita oli uskonut, että pahin rajuilma lykkäytyisi hiukan tuonnemmaksi, mutta nyt se olikin puhjennut ennen aikojaan ja aivan yllättävän rajuna. Koko heidän kotikylänsä oli saanut kärsiä ja tietysti hänen kotitalonsa kaikkein raskaimmin.

Ja jos hänen aavistelunsa olivat oikeat, niin Brita armaskin saisi nyt kärsiä taattonsa koston vimmasta. Brita oli siellä ypöyksinään, ei ketään auttajaa ja rohkaisijaa rinnallaan, ei ainoata ystävää, joka olisi häntä tukenut taistelussaan. No, Britan uskollisuutta hän ei yhtään epäillyt, ja olipa Brita uljaskin... sai taattonsa raivota miten hyvänsä eikä Brita peräytyisi askeltakaan hänelle antamastaan lupauksesta.