Part 9

Ja hänen viekkaisiin silmiinsä syttyi ilkeä, vahingonilon loiste. Peijakas, jopa hän sattuikin tekemään löytösen... keksimään markkinapaikan! Ja herra Henrikki ja viskaali Pentti eivät kai tietäneet tästä mitään! Vaan jospa mentäisiin heille valaisemaan asiaa... näitä karjalaisveijarien puuhia!

Paluumatkalle lähtiessään jätti vakoilija »riista-ahkionsa» korpeen. Kätki sen visusti kuusen juurelle ja merkitsi paikan muistiinsa. Ja niin läksi hän hiihtää sujuttamaan suoraan Lieksan kylää kohden.

Seuraavana aamuna lähtivät vihdoin Pankajärven miehetkin Vienan matkalleen.

* * * * *

Suman markkinoilla oli liikkeessä outoja huhuja. Niitä kuiskuteltiin sekä Venäjän puolen että Vienjan miestenkin majailupaikoissa, vieläpä markkinatorillakin. Uudesta, pian alkavasta vainon ajasta puhuttiin, Moskovan tsaarin salaisista sotavarusteluista Ruotsin kopeata Kaarle kuningasta vastaan. Joku tiesi jo Solokoin monasterissakin tehtävän varusteluja, toinen kuiskaili Pankajärven miehille, että pian päättyisi nyt ruotsien mahtailu ja sorto Pielisen pokostalla ja koko Käkisalmen Karjalassa.

Hilippakin kuuli näitä kuiskutteluja markkinapaikalla liikuskellessaan, mutta ei hän niistä välittänyt tuon enempää. Viime vuosina oli höpisty niin usein uudesta vainon ajasta, kostosodan aloittamisesta ruotseja vastaan ja perättömiksi olivat nuo huhut joka kerran osoittautuneet.

Sitä paitsi Hilipalla oli nyt muuta, paljon tärkeämpää miettimistä, mitä hän piittasi mokomista kulkupuheista. Hänen ainoa ajatuksensa oli jouduttautua mahdollisimman pian kotimatkalle, jotta pääsisi vihdoinkin rakentamaan omaa pirttiään. Hän oli jo varastanut monta ylen kallista viikkoa armahaiselta Britaltaan, jo oli lopultakin aika käydä lujin kourin käsiksi heidän uuden tulevaisuutensa rakennustyöhön, ja silloin saivat nämä muut huolet ja kauppamatkat painua ikipäiviksi unholaan!

Markkinoiden päättyessä järjesti Hilipan majapaikan isäntä Mikiforo Serni kotipuolensa kauppaveikoille iloiset pidot. Vieraspirtti oli jo päivällä, miesten kulkiessa lähtöostoksillaan, siistitty somaksi ja puhtaaksi ja illan jouduttua sinne kannettiin suuri kannullinen toisensa jälkeen vaahtoavaa olutta ja monenlaista syötävää. Ukko Mikiforo itse ilmaantui vieraidensa joukkoon, hyvinvointia hyllyvä Doarie emäntä ja hänen Okahvi tyttärensä huolehtivat kestityksestä.

Ei ollut vaikea huomata, että tämä juhla oli aiottu etupäässä Hilipan kunniaksi. Ovela Mikiforo ja hänen ehtoisa emäntänsä olivat nähtävästi päässeet lopulliseen yksimielisyyteen, että he houkuttelevat ja kahlehtivat nuoren Hilippa Vannisen kotivävykseen. Heidän Okahvi tyttärensä, ainokainen lapsensa, oli ylen soma ja sorea neito, uljaan brihan veroinen, ja mistäpä he olisivat löytäneet miehen uljaamman kuin oli nuori Hilippa. Piti vain antaa Hilipalle vihjaus, sopiva rohkaisu, jotta Hilipan kesytön luonto alkaisi taipua Okahvin puoleen!

Okahvi, muulloin reipas ja kerkeämielinen karjalaisneito, on nyt niin kumman ujosteleva ja arka vieraita kestitessään. Kuumina karkeloivat veret hänen poskillaan, välistä näyttivät ne pyrkivän aivan läpi hienon hipiän tipahtelemaan, varsinkin silloin, kun Okahvin katse sattumalta kohtasi Hilipan miehekkään ja syvän katseen. Tuohon katseeseen oli nyt tullut niin kumma tenho, että aivan pani vavahtelemaan Okahvi neidon.

Itse ukko Mikiforo on parhaimmalla tuulellaan. Hän pakinoi Huoruutensa päivistä, kun he Hilipan taaton kera kulkivat ensimmäisillä kauppamatkoillaan. Huolettomia brihoja olivat he silloin kumpainenkin, yhtä huolettomia kuin Hilippa oli nykyjään. Ja näinpä olivat nyt heidän kohtalonsa muovautuneet, Hilipan taatto eleli siellä vanhalla kotipuolella ja hän eleli täällä kaukana Sumassa, Karjalan kaukaisimmalla äärellä. Tuo hänen Doarie emäntänsä se oli hänen tiensä tänne vetäissyt, niin pani tekemään kumman polvekkeen, mutta eipä hänen huolinut katua kauppojaan!

Ukko nauraa hihittää, niin että hänen pienet tihrusilmänsä kostuvat. Hän kuivailee niitä ja sopottaa sitten muutamia sanoja Doarie emäntänsä korvaan. Ja hetken perästä kannetaan pitopöytään muutamia pulloja harvinaista ulkomaan viiniä, jota Mikiforo on kesällä ostanut Suman satamassa käyneiltä Hollannin laivureilta. Harvoin näitä kalliita juomia tarjottiin säästäväisen Suman kauppamiehen pitopöydässä, mutta nyt on Mikiforo vanhus heittänyt syrjään kitsastelun ja kehoittelee vieraitaan maistelemaan hiottuihin laseihin kaadettua juomaa.

— Ka maistahan sinäkin, Jehki ystäväni, maistahan kerran tätä ihmeellistä ulkomaan juotavaa! pakisee hän silmiään räpytellen. — Ja sinä Hilippa, rakkaimman ystäväni uljas poika, anna maistua ukko Mikiforon kestityksen! Ka, Okahvi tyttäreni, kullannuppuseni, kaadahan täydempään tämän Hilipan lasi. Mitäpä tyhjästä aikamiehen maistella!

Okahvi ryhtyy täyttämään Hilipan lasia ja siinä hänen kätensä vavahtaa, niin että meni muutama pisara yli reunojenkin. Mutta Mikiforo vain pakisee nauraen, että nyt se oli niinkuin pitikin olla aikamiehen lasin!

Hilipan yritti hetkiseksi vallata entinen huimapäisyytensä. Lasia huulilleen kohottaessaan hän nauraen ilmoitti, että tämä se taisi ollakin hänen erojaisjuhlansa, viimeinen Vienan matkansa. Mutta kun ukko Mikiforo näkyi käsittävän hänen sanansa pelkäksi pilapuheeksi, ei Hilippa ruvennut sen pitemmälle pakisemaan erojaisistaan.

Hänen tuli kuin tulikin hiukan sääli soreata Okahvi neitoa. Mitäpä suotta pahoittamaan Okahvin ja hänen taattonsa mieltä, tottapa aikanaan saisivat tietää, että olivat kuin olivatkin pitäneet hänelle erojaiskestejä!

Vähän myöhemmin sopuisa juhla kuitenkin häiriytyi toisella tavalla. Huoneeseen ilmestyi kaksi kutsumatonta vierasta, jotka näkyivät olevan ukko Mikiforon vanhoja tuttavia. Toinen tulijoista oli Solokoin monasterin munkkiveljiä, toinen rotevakasvuinen maallikko, kooltaan hyvinkin Hilipan pituinen ja muutenkin oli miehessä paljon Hilippaa muistuttavaa. Sama huoleton reippaus käytöksessä, sama ylimielinen välähdys katseessa, mutta tämän lisäksi oli miehen näössä jotakin ylen väkivaltaista, melkein eläimellistä, jota Hilipassa ei ollut.

Nähdessään runsasantimisen pitopöydän remahti tämä häikäilemätön tulokas kovaääniseen nauruun ja pakisi tuttavallisesti:

— Ka parahiksi jouduimme pitopöytään! Ja kun me kuljemme, kuljemme majapaikasta toiseen eikä tarjota kurkun kostukkeeksi mitään muuta kuin pelkkää olutta, vetistä latkua. Jopas nyt jouduimme paremmille juotaville, jo vilahti näkyviin oikea ulkomaan viini!

Ukko Mikiforo kehoitti uusia tulokkaita istumaan samaan pöytään. Hiukan kursaillen ja moneen kertaan silmänsä ristien noudatti luostariveli kehoitusta, mutta häikäilemätön maallikko ei kursaillut liikoja, rehevästi hän työntyi pöytään vastapäätä Hilippaa ja otti melkein tempaisten Okahvin täyttämän lasin kumoten sen kurkkuunsa yhdellä heitolla.

— Ääh, jopa olikin oikeata maisteltavaa! ja irvistäen mielihyvästä hän taputti häikäilemättä Okahvia poskelle kiitellen ja kehuen meluisasti tämän soreata muotoa.

Okahvi häpesi mokomaa häikäilemättömyyttä eikä Hilippakaan pitänyt vieraan tunkeilusta. Tuo mies oli kuin hänen oma irvikuvansa, hiukan kieroon mennyt irvikuvansa ja tämä vaikutelma nostatti Hilipassa oitis jyrkän vastenmielisyyden tulokasta kohtaan. Mutta vieras tarkasteli häntä kursailematta ja virkahti:

— Sinäpä lienetkin se miekkonen, jota etsimme... Hilippa Vanninen Pielisen pokostalta... Ruotsin Karjalasta?

— Ka sepä lienen! sanoo Hilippa hiukan töykeästi.

— Ja minä olen Timo Karppanen... Karpov tuolta Kemin puolesta! »Villiksi Timoksi» kuuluvat haukkuvan minua selkäni takana, vaan eivätpä uskalla tullakaan sanomaan tuota minulle vasten silmiä!

Hän päästi meluisan naurun ja sitten hän rupesi selvittämään varsinaista asiaansa. Hän kertoi olleensa kauppamatkoilla Moskovan puolessa ja siellä oli pakistu kummia kuulumisia: Suuri sota oli tulossa, uusi vainon aika lähenemässä! Ruotsin röyhkeä kuningas oli mennyt sotaretkelle Puolan maahan vieden kaikki asekuntoiset miehensä mukanaan, ja siitäpä oli nyt Moskovan oikeauskoinen tsaari saanut hyvän ajatuksen... mieli valloittaa takaisin menetetyn Karjalan. Hissukseen, syvässä salaisuudessa tehtiin valmisteluja, vaan kevään joutuessa, vesien auetessa alkaisi oikea lemmon leikki. Silloin tsaari itse hyökkäisi etelässä Karjalan kaupunkia, Käkisalmea valloittamaan, ja ehkäpä veisi yksin tein mainion Viipurin linnankin Ruotsin kuninkaalta. Ja täältä Vienan puolesta pitäisi toimittaa apua Pielisen Karjalaan, ehkä tännekin tulisi vähän tsaarin väkeä ja joukon jatkoksi pantaisiin mies talosta Vienan veikkoja, urhoja uljaita ja pelottomia!

Sitä olivat he nyt kiertämässä, markkinaveikoille toimittamassa, jotta tiedettäisiin kevään joutuessa olla valmiina lähtöön. Ja tämä luostariveli voisi todistaa, että oikein hän oli pakissut asiansa, ei ollut lasketellut mitään liikoja.

Ja liukas luostariveli toisti taitavasti, minkä Timo oli jo selvittänyt. Ja siihen hän vielä lisäsi Hilipan puoleen kääntyen, että Pielisen pokostalta tarvittaisiin nyt aluksi vain yksi luotettava mies, joka lupautuisi tarpeen tullen oppaaksi ja tulisi sitten keväämpänä tänne Vienaan retken loppuvalmisteluihin. Niin perin huokealla hinnalla saisivat vapautuksen nykyisin Ruotsin raskaan ikeen alla huokaavat Karjalan ristiveljet, ja se kirottu kaupunki, jonka ruotsit olivat perustaneet Pielisen Karjalaan, Lieksan vanhaan karjalaiskylään, se hävitettäisiin maan tasalle... pyyhkäistäisiin olemattomiin!

— Ja sinut, Hilippa Vannisen, sinut me olemme valinneet opastajaksi! iskee nyt villi Timo häikäilemättä, aivan kuin itsestään luonnollisena asiana. — Olemme kuulleet sinusta paljon hyvää monilta Vienan veikoilta... kuulut jo tehneen monta mainiota kepposta Ruotsin valloille ja siitä tiedämme sinun olevan oikean brihan meitä opastamaan!

Syvä äänettömyys seurasi näitä luostariveljen ja villin Timon selityksiä. Nyt oli ilmeistä, että sotahuhut eivät olleetkaan vallan tuulesta temmattuja, koskapa Solokoin monasterista kerran oli lähetetty mies niitä levittämään. Tämä varmuus hätkähdytti kaikkia huoneessa olijoita ja varsinkin Pankajärven miehiä se hätkähdytti. He olivat sentään Ruotsin kuninkaan omia, ja vaikka he eivät liikoja rakastaneetkaan ruotsien valtaa, niin oli joka tapauksessa ylen arveluttavaa lähteä ilman muuta antamaan kannatustaan villin Timon huimapäisille suunnitelmille.

Vanha ja varovainen Jehki Mauronen kääntelehti levottomana penkillään ja pahastunut oli ukko Mikiforokin, aika lailla pahastunut, kun tultiin juuri hänen kattonsa alle pitämään suukopua näistä ylen arveluttavista suunnitelmista.

Hilippa istui vaiti, tuima ja päättäväinen ilme kasvoillaan. Ja kun ei kukaan toinenkaan pakissut halaistua sanaa, katkaisi villi Timo jälleen raskaan äänettömyyden. Naurahti ja virkkoi hiukan ivallisesti:

— Ka pelästyittekö, miehet miekkoset? Ja sinäkin, nuori Hilippa, ylen uljaaksi hoettu briha... eikös olekaan sinussa miestä tulemaan opastajaksi?

Hilippaa säpsähdyttivät nämä sanat ja hänen silmissään iski salama, pahaenteinen välähdys. Hän oli kyllä jo selvillä tekemisistään ja tekemättä jättämisistään. Hän oli heti ollut selvillä, että hänen pitäisi pysyä sillä puolella, jonne Brita kuului, sillä Brita ei konsanaan antaisi siunaustaan maankavaltajan toimille. Kosto herra Henrikille... Brahean porvareille... kaikki sai jäädä pois mielestä! Hän ei voinut toimia kuin yhdellä tavalla, mutta hän ei halunnut sentään ruveta haastamaan riitaa ja vastasi vältellen:

— Mitäpä teette vielä opastajalla! Jos milloin vainomatkastanne tosi tulee, ka vasta silloin aika lähteä etsimään oppaita ja apumiehiä!

— Jänistämään rupesi... pelkää kuin pelkääkin Ruotsin valtojen rangaistusta! ilkastelee villi Timo. — Luulimme löytävämme uljaan brihan, vaan lammaspa olikin! Luulimme löytävämme Karjalan ristirahvaan asian puoltajan, vaan taitaapa ollakin tämä miekkonen Ruotsin valtojen kätyri!

Vanha Mikiforo yritti hillitä villin Timon herjaustulvaa, mutta se oli jo myöhäistä. Kohtalokkaat sanat olivat lausutut, Hilippa hyppäsi paikaltaan, ja ennen kuin villi Timo ennätti mihinkään, lensi hän jo Hilipan peloittavan nyrkiniskun satuttamana ovensuusoppea kohden. Hilippa seisoi valmiina ottaakseen vastustajansa toistamiseen käsilleen ja julisti lujalla äänellä:

— Pakise mitä pakiset, herjakieli, en tule sinun johtamasi joukon opastajaksi! Itse tietänen, olenko kenenkään kätyri, vaan joukkosi opastajaksi en tule! Tavoitat minut ruotsien puolelta, jos yrität Pielisen pokostalle tekemään tihutöitäsi!

Villi Timo ei olisi ehkä niinkään vähällä peräytynyt, mutta luostariveli pelästyi ankarasti Hilipan jyrkkää esiintymistä. Silmiään ristien ja rukouksia sopottaen hän kiskoi raivostunutta toveriaan mukaansa ja villi Timo totteli häntä, joskin kovin vastenmielisesti. Verta suustaan syljeskellen ja vielä muutamia herjasanoja Hilipalle singoten hän poistui huoneesta.

Doarie emäntä ja Okahvi olivat säikähtäneet ylen typertyneiksi. Doarie ei osannut muuta kuin sopotti siunauksia ja Okahvin kukkeat kasvot olivat valahtaneet liidun valkoisiksi.

Hilippa koetti neitoa rauhoittaa, sipaisi hellästi, aivan kuin ohimennen, kädellään Okahvin tukkaa ja istahti takaisin pöytään pakisten huolettomasti:

— Mitäpä joutavaa pelästymään! Suuri suupaltti oli tuo vieras, ei mitään muuta kuin suupaltti ja lavertelija! Mitäpä hänen pakinoistaan!

Ukko Mikiforokin yritti parhaansa saadakseen raskaaksi painuneen mielialan jälleen kohoamaan, mutta hänen ponnistuksensa raukesivat tyhjiin. Tulevaisten tapahtumain synkkä varjo oli lipunut ohitse ja kaikki huoneessa olijat tunsivat vieläkin sen kylmän henkäyksen, pintaa karmivan ja jäseniä jäätävän uhon. Kielet kangistuivat, pelästyneet katseet hapuilivat neuvottomina toisiaan. Jokainen tajusi, että tämänkin pitoseuran hajoittaisi tuloaan tekevä myrskyn myllerrys kaikkiin maailman tuuliin.

Ukko Mikiforon kestitys oli mennyt hukkaan ja Okahvi raukan unelmat olivat särkyneet. Ne olivat niin hentoset ja ujot ja nepä korjasi ohi kulkeneen kummituksen uho ensimmäisenä saaliinaan.

XIII.

Herra Henrikki on virkahuoneessaan ja hänen vieraanaan on viskaali Pentti, rätisevä syökäri. Ja kolmantena miehenä on heidän entinen suojattinsa, entinen Pankajärven uudisasukas Markus Lehikoinen. Hän seisoo herra Henrikin ja syökärin edessä ja kertoo tärkeitä uutisiaan, jotka hän oli saanut hankituksi omasta aloitteestaan tekemällään vakoilumatkalla.

Nuo uutiset olivat tosiaan tärkeitä, ne olivat ensiluokkaisia niin herra Henrikin kuin viskaalinkin mielestä. Vahinko vain, että heidän entinen suojattinsa kertoi niin hitaasti. Miehellä oli kyllä lipevä ja luistava kieli, melkein liiankin luistava ja tämä se pyrkikin vetämään häntä kaikenlaisille sivuteille, maalailemaan asioita liian seikkaperäisesti. Herra Henrikki menetti yhtenään malttinsa, karkasi jaloilleen ja mieli jo tarrata miehen rinnuksiin ravistellakseen hänestä kaikki tiedot irralleen hiukan nopeammin. Samassa hän kuitenkin malttoi mielensä ja istahti takaisin, istahti raskaasti ähkäisten ja hampaitaan kiristellen. Ei auttanut ryhtyä ravistelemaan, täytyi kuin täytyikin kuunnella kärsivällisesti.

Ja Markus Lehikoinen kertoo kertomistaan. Viekkaita viirusilmiään lipsutellen ja kiveränokkaisia savolaislapikkaitaan vuorotellen eteen siirrellen hän kuvailee, mitenkä oli huomannut Viensuun kylän kautta ahkiota vetäviä miehiä hiihtää sujuttavan nuoranaan itään päin. »Ähäs, minnehän hiivattiin nuo kaikki ovat lähteneet, ja eiköhän niillä veitikoilla vain liene metsänviljaa noissa ahkioissaan?» oli hän itsekseen aprikoinut. Ja niinpä hänkin päätti lähteä hiihtelemään toisten perässä, jotta tarkataanpas vähän, minnekä tämä menijöiden tie vetää.

Ja Pankajärven salolle oli tie vetänyt, suoraan sinne Vannilan niemelle... sinne salasaksojen pääpesään. Oikein markkinoita siellä näytettiin pitävän, niin turkasesti tulla jonotti ahkioita vetäviä miehiä joka ilmansuunnalta ja sinne kaikki työntyivät samaan iloon.

Kaksi kokonaista päivää hän oli tarkannut tuota meininkiä oman autiopaikkansa puolelta ja koko ajan oli liikennettä jatkunut. Jo sinne hiihtelikin mies poikineen ja tyhjiltään takaisin palasivat... sinne jäivät riistakuormat karjalaisveijarien kätköihin!

Hän oli silloin itsekseen aprikoinut, että eiköhän tästä pitäisi viedä tietoa Lieksaankin, jotta jos hyvinkin herrat huomaisivat tässä meiningissä vähän oikaisemisen tai muun ojentamisen sijaa... jotta jos hyvinkin nämä Pankajärven markkinat olisivat selkeän Ruotsin lain kiertämistä. Ja niin oli hän tullut tänne, hiihtänyt suoraa päätä metsien halki, kotonaankaan välillä käymättä, jotta asia ei näet liiaksi vanhenisi!

Niin, siinä oli hänen kertomuksensa, vihdoinkin hän pääsi loppuun. Herra Henrikki hyppäsi jälleen jaloilleen, harppaili kiihtyneenä edestakaisin huoneessaan ja pauhasi:

— Hyvin tehty, kun hiihdit suoraan tänne! Mainiosti tehty, ja tämä tekosi kyllä palkitaan sinulle, palkitaan runsaalla kädellä!

— Mitäpä näistä nyt... palkinnoista tai muista, lavertaa liukas vakoilija. — Sitähän minä vain, jotta selkeä Ruotsin laki tulisi voimaan!

— Ruotsin laki tulee kyllä voimaan, tulee piru vie voimaan! jylisee herra Henrikki raivosta kuohuen.

Ja häntä säestää viskaali Pentin kuiva rätiseminen. Molemmat nuo miehet olivat nyt syttyneet tuleen, kuiva katajapehko ja möyryävä tulivuori... rätisevä rakki ja ärjyvä peto. Heidän liukas vakoilijansa oli kerrankin tuonut hyvän viestin, ja nyt oli kiireesti ryhdyttävä varustamaan matkaa Pankajärven salolle.

Totta puhuen oli herra Henrikki suunnitellut tuollaista matkaa jo markkinoista lähtien. Hän oli ollut vakuutettu, että markkinoilta kadonnut metsänvilja löytäisi ennemmin tai myöhemmin tiensä Pankajärven salolle, karjalaisten kätköihin ja hän oli himoinnut lähteä noita kätköjä hiukan penkomaan, kun hänellä nyt oli voimaa selkänojanaan ja kun hänellä oli valtuudetkin Kajaanista, laajat valtuudet.

Niin, hän oli jo hiukan valmistellut tuollaista matkaa, mutta nyt oli kiirehdittävä. Tällaista hän ei sentään olisi odottanut... että Pankajärven miehet rupeaisivat pitämään omia riistamarkkinoitaan. Tämä meni jo yli kaikkien rajojen ja jollei nyt lähdetty Pankajärvelle, niin sitten ei lähdetty milloinkaan!

Jo samana päivänä alkoikin kiivas matkavarustusten tekeminen ja sitä jatkuu sitten monta päivää. Herra Henrikki juoksee yhtenään virkatalonsa ja kaupunkisaaren väliä ja rätisevä syökäri puikkelehtii kuin vikkelä rotta joka paikassa. Rakuunoiden hevosia kengitetään, satuloita korjataan ja musketteja puhdistetaan. Ja Brahean porvaritkin, herra Henrikin uskollisimmat kannattajat, touhuavat lähtövalmistuksissa. Porvari Mooses, tuleva raatimies, aikoo lähteä mukaan ja samoin porvari Mathias, puolikuuro suolakauppias. Ja ennen kaikkea seppä ja asemestari Jyrki Lehikoinen. Hiessä päin hän takoo uusia, ilkeästi kalisevia kahleita, ja niitä tarvittiinkin herra Henrikin arvion mukaan sievoinen röykkiö.

Jyrki sepän velikin, liukas vakoilija, on ilmestynyt lähtötouhuun ja hänellä on mukanaan vääräsäärinen renkinsä ja koko perheensä, kaksi suurta mustalaiskuormaa väkeä ja tavaraa. Herra Henrikki aikoi viedä heidät takaisin Pankajärvelle, asettaa heidät toistamiseen uudispaikalleen ja saatiinpa nähdä, uskaltaisivatko karjalaisveijarit vielä kajota heihin sormellaankaan. Pankajärven Kreivin kaupunkiperukalle piti tästä puoleen tulla toisen lain ja toisen järjestyksen; Ruotsin ankara, rautainen laki pantaisiin siellä nyt säälimättä voimaan!

Britakin huomasi pian näistä suurellisista varusteluista, että jotakin tavallisuudesta poikkeavaa oli nyt tekeillä. Hän rupesi urkkimaan luutnantti Marcukselta ja tämä kertoikin muutamalla sanalla, minne oltiin lähdössä.

No, oikeastaan oli Brita jo aavistanutkin, että tällainen matka tulisi tehtäväksi ennemmin tai myöhemmin. Hän oli kuitenkin toivonut, että se lykkäytyisi vielä vähän aikaa, kevätpuoleen. Nyt se joutui perin sopimattomaan aikaan, hän ei ollut edes varma, oliko Hilippa jo ennättänyt lähteä viimeiselle Vienan matkalleen. Ja vaikkapa Hilippa olisi jo lähtenytkin, niin sopimaton oli aika sittenkin, perin sopimaton.

Niin, isän matkan olisi pitänyt myöhästyä siksi, kunnes Hilippa olisi ennättänyt kotiutua viimeiseltä kauppamatkaltaan. Silloin olisi Hilippa viipymättä kääntynyt heikäläisten uskoon ja sillä kertaa olisivat myös isän kostoaikeet itsestään rauenneet, ei olisi enää tullut kysymykseenkään tällainen vainomatka. Siitä olisivat he kyllä pitäneet huolen, hän ja Hilippa, ja he olisivat luultavasti saaneet puolelleen Lauri papinkin... isää hillitsemään ja sovintoa rakentamaan!

Nyt ei hänellä ollut ketään apuna, eikä Brita kuitenkaan menettänyt toivoaan. Kun ei ollut ketään auttajia, täytyi hänen yksinään nousta isäänsä vastaan ja ehkäistä isän kostoretki. Niin, hänen täytyi se tehdä millä keinolla hyvänsä, isä ei nyt saanut lähteä Pankajärven salolle särkemään hänen suunnitelmiaan... ei saanut lähteä!

Brita oli viime päivinä tuntenut olonsa niin tuiki omituiseksi. Hän oli levoton ja hermostunut, hänen sisuksiaan käänsi ja väänsi kumma etominen, hän tuskin saattoi syödä ainoatakaan eineen palaa ja usein hän hyrähti itkuun tietämättä itsekään kyyneltensä syytä.

Brita kyllä aavisti, mistä tämä hänen outo olonsa aiheutui, hän oli sen verran kuullut näistä asioista vanhemmilta naisilta. Hän tiesi elävänsä äitiyden ensi asteita... hän oli tulossa raskaaksi Hilipalle! Tämä tietoisuus lujittui päivä päivältä ja sitä mukaa myös syvä ja ennen aavistamaton onnen tunne valtasi hänen mielensä... koko hänen olentonsa. Hän oli nyt Hilipan oma, peruuttamatta, ja tämä tietoisuus antoi hänelle paljon, se antoi hänelle aivan rajattomat voimat. Hilipan asia... kaikkien karjalaisten asia oli nyt hänelle pyhä asia, lujalla sinetillä oli nyt hänen kohtalonsa sidottu karjalaisrahvaan kohtaloon ja vapisematta hänen täytyi astua isänsä eteen puhumaan Hilipan ja kaikkien karjalaisten asian puolesta.

No, ehkä Brita sentään hiukan vapisi lähtiessään isänsä virkahuoneeseen. Vapisi hän kenties hiukan, mutta pelkoa ei tuo vapiseminen ollut, se oli vain sisäistä kiihtymystä. Ja rohkeasti hän kulki pihamaan yli, rohkeasti hän avasi isänsä virkahuoneen oven.

* * * * *

Huoneessa oli koolla suuri joukko miehiä. Siellä olivat nuori kreivillinen luutnantti ja viskaali Pentti, siellä olivat porvari Mooses ja porvari Mathias ja Jyrki seppä ja Jyrki sepän veli, liukas Markus Lehikoinen. Näköjään siellä pidettiin jonkinlaista sotaneuvottelua, herra Henrikki oli enimmän äänessä ja häntä säesti yhtenään syökärin kuiva rätiseminen.

Brita ei olisi voinut tulla vähemmän sopivaan aikaan, mutta Brita oli nyt siinä mielentilassa, ettei hän aikonut peräytyä. Hän näki suuntautuvan itseensä kummastuneita katseita, hän kuuli jo isänsä örisevän tuimistuneena tästä häiriöstä, mutta hän ei välittänyt mistään. Hän sanoi tulleensa puhumaan karjalaisten asiasta... juuri tästä vainomatkasta, jota täällä nyt valmisteltiin!

Ei, hän ei aikonut lähteä tiehensä, isän oli aivan turhaa kehoitella häntä lähtemään! Mieluummin hän olisi kyllä puhunut isälle kahdenkesken, mutta kun se näkyi olevan mahdotonta, niin sanoi hän sanottavansa kaikkien kuullen... totta kai täällä virkahuoneessa sai jokainen toimittaa asiansa!

Ja niin alkoi Britan huulilta tulvata sanoja virtanaan. Hän kyseli, eikö ollut sulaa mielettömyyttä lähteä tällaisin varustuksin aseettomia ihmisiä vastaan, aivan kuin olisi ollut kysymyksessä oikea sotaretki vihollismaahan? Vai eikö karjalaisrahvasta oltu jo tarpeeksi ahdistettu ja vainottu tällä pokostalla? Eikö heitä oltu jo tungettu kokonaan pois Nurmeksen puolelta ja eivätkö luterinuskoiset jo muuallakin ryöstäneet häikäilemättä karjalaisrahvaan elinmaita? Eikö siinä ollut jo tarpeeksi väkivaltaa ja rikoksia? Johan laamannikin oli monasti neuvonut käräjillä sovintoon ja lempeyteen! Ja varmasti oli myös tämän pokostan ylevämielisen omistajan, jalon kreivi Pietarin tahto ja toivomus, että täällä elettäisiin rauhassa ja sovinnossa eikä enää karjalaisrahvasta ahdistettaisi, ei ainakaan aseellisella voimalla, niin kuin ahdistetaan valtakunnan vihollisia!