Part 13

Synkkänä ja äänettömänä vaeltelee herra Henrikki tyhjissä huoneissaan. Eivät edes hänen lähimmät ystävänsä, rätisevä tulliviskaali ja porvari Mooses saavu enää hänen luokseen juomaan keitettyä punssia. Ja kukapa sitä punssia keittäisikään, jo ovat paenneet useimmat palvelijatkin herra Henrikin virkatalosta.

Kaikki pakenivat häntä, kaikki luhistui ja särkyi hänen ympärillään. Eikä kuitenkaan vielä voi sanoa herra Henrikkiä murtuneeksi mieheksi. Hänen pikimusta tukkansa on kyllä alkanut harmaantua ja hänen tuuhea partansa sai nykyisin kasvaa omin valtoinsa, takkuisena ja vanukkeisena, mutta murtuneeksi ei herra Henrikkiä vielä voi sanoa, ei lähestulkoon. Hänen ruoskansa riippui kyllä nykyisin joutilaana virkahuoneen naulakolla, mutta kyllä herra Henrikki kykenisi vieläkin sitä heiluttamaan, jos joku karjalaiskoira eksyisi hänen luokseen.

Vai olisi herra Henrikki murtunut, jumaliste, sitä saivat odottaa, hänen murtumistaan ja masentumistaan! Ei askeltakaan hän ole vielä peräytynyt Pankajärven miesten asiassa, siellä saivat Kauro vanhus ja kaikki toisetkin virua kaupunkisaaren vankityrmässä. Siellä virui nyt ovela Jehki Mauronenkin molempine poikineen, ei herra Henrikki suostunut mihinkään vaihtokauppaan, vaan söi kuin söikin sanansa, piti sekä Jehkin itsensä että hänen kumpaisenkin poikansa. Hidastellen taotti hän ovelan Jehki vaarin kahleisiin Kauro vanhuksen rinnalle, isketti molemmat vankityrmän seinään niin tiukalle, että siinä saivat seinää vasten nojallaan nukkuakin raskaine kahleineen. Ja siinä heidän edessään vannoi herra Henrikki kipenöivän valan, ettei heidän kahleitaan eikä kenenkään kahleita tuuman vertaa löysättäisi, ennen kuin nuori Hilippa Vanninen olisi hänen käsissään!

Siitä saivat nähdä, oliko hän murtumassa ja katumusta tekemässä! Mutta kovin yksinäiseksi kävi sittenkin välistä olo kolkon virkatalon autioissa huoneissa. Huomaamattaan kulkee herra Henrikki usein pihamaan ylitse Britan neitsytpirttiin. Siellä on Brita nyt jo jalkeilla. Kovin laiha hän vielä on, kasvonsa ovat läpikuultavan kalpeat, mutta lapsellisiksi muuttuneet silmät ovat suuret ja kirkkaat, niissä palaa outo, hätkähdyttävä loiste. Ja ahkerasti, ylen ahkerasti puuhailee Brita omissa lapsekkaissa toimissaan.

Eräänä päivänä huomasi herra Henrikki Britan pienen neitsytpirtin muuttuneen täydelliseksi työhuoneeksi. Pöydille, rahien päälle, joka paikkaan oli levitelty pienenpieniä liinakangastekeleitä, ja kun herra Henrikki ilmestyi huoneeseen, tuli Brita ylen salaperäisenä hänen luokseen ja kuiskutteli hänelle silmät loistaen, että nämä kaikki olivat sen varalta... sen, jota hän kantoi sydämensä alla. Se veitikka oli jo ruvennut potkimaan, niinpä hänen piti joutua tehtävissään!

Herra Henrikki seisoi sanattomaksi ällistyneenä, mutta Brita kuiskutteli ja lepersi edelleen:

— Se tuntuu olevan aika yltiöpää potkimaan... samanlainen kuin isänsäkin! Ja isänsä näköinenkin siitä tulee ... minä tiedän, siitä tulee Hilipan näköinen ja muutenkin samanlainen... hiukan yltiöpää, mutta hyvä ja lempeä!

Nyt herra Henrikki vihdoin ymmärsi, mitä hänen vähämielinen tyttärensä tarkoitti. Hän huomasi Britan laihan vartalon ruvenneen luonnottomasti täyttymään, Britan äitiys oli jo selvästi havaittavissa. Synkeä raivo leimahti herra Henrikin veristävissä silmissä. Hänen hampaansa kirskahtivat ja hänen luisevat sormensa jo kouristuivat Britan kaulaan, hän mieli kuristaa tyttärensä siihen paikkaan. Karjalaisveijarin portto sai menehtyä kirottuine sikiöineen, hän kyllä kesti tämänkin menetyksen!

Kuristaminen jäi kuitenkin kesken, herra Henrikin silmiin sattui Britan pelästynyt katse, tuo katse, jossa oli lapsen ja heikon, vainotun eläimen säikähdystä ja avutonta rukousta. Herra Henrikin jäykät sormet heltisivät, tuskasta ähkyen, melkein karjuen hän pakeni pois tyttärensä huoneesta.

Seuraavina päivinä alkoivat jäät liikkua Pielisessä. Porvarit tervasivat veneitään kaupunkisaaren rannassa ja pian alkoi solua jäitä alas Lieksanjoestakin. Kevät teki humisten tuloaan ja herra Henrikki tunsi olonsa entistä yksinäisemmäksi. Niinpä hänen askeleensa suuntautuivat jälleen Britan neitsytpirttiin.

Herra Henrikin saapuessa Brita seisoi peilin edessä somistelemassa itseään. Hän näytti jo tyyten unohtaneen isänsä väkivallan yrityksen, lapsen hymyä hymyillen hän sovitteli kulmilleen monin kirjavin nauhoin koristettua harakkapäähinettä, karjalaisnaisen päähinettä, ja leperteli isälleen:

— Tämä on Hilipan varalta... itse tein tämän yllättääkseni Hilipan, kun Hilippa jälleen saapuu minua tapaamaan! Ja nyt varmaan Hilippa tuleekin pian, jäät ovat jo lähteneet Pankajärvestä ja niiden perässä tulee Hilippakin. Lähdemmekö, isä rakas, odottamaan häntä!

Herra Henrikki mieli paeta, mutta Brita tarttui hänen käsivarteensa ja maanitteli hänet mukaansa. Ja niin kulkivat he Lieksanjoen rantaäyräälle ja istahtivat siihen katselemaan ohitseen kulkevien jäiden taivallusta. Koko ajan puheli Brita Hilipan saapumisesta, hänen silmiinsä syttyi odotuksen loiste ja hänen kalpeilla, kuopille painuneilla kasvoiltaankin häilähteli hiukan väriä, hiukan keväistä kajastusta. Kun suuret jäälautat takertelivat ohi mennessään rantoihin, taputti Brita ihastuneena käsiään ja huudahti:

— Pankajärven jäitä! Sieltä ne tulevat, minä tunnen tuonkin lautan... sieltä se veitikka tulee, sieltä suoraan! Vaan missähän Hilippa vielä viipynee, kun ei jo ala näkyä hänen uljasta purttaan tulevaksi!

Hän huokasi masentuneena, kun Hilipan purtta ei alkanut näkyä. Hänen mielestään olisi Hilipan jo pitänyt joutua, jo oli kulunut niin paljon aikaa Hilipan viime käynnistä... niin kauan oli jo kulunut aikaa.

Hän odotti Hilipan saapumista seuraavana päivänä ja vielä sitäkin seuraavana. Odotti maltitonna niin kauan, kun jäiden tuloa jatkui.

Ja kun kevätillan taivaalta kuului joutsenparven kurahtelua ja joikumista, silloin hän jälleen joutui haltioihinsa, tähyili taivaalle, tarkasteli tuon valkoisen lintuparven lentoa ja huudahteli:

— Joutsenia... valkojoutsenia! Ne lentävät... lentävät Pankajärveen... Hilipan kotijärveen!

Sairas ja särkynyt sielu raukka, yhä kangasteli Hilipan kaunis kotijärvi hänelle elämänsä kadonneena kultamaana.