Part 7

Vanhuuttaan ei Tiltu ajattele. Joskus kai se piste tulee, mutta niin se tulee itsekullekin. Sitten kai on edessä Huuhkajan ukon mökki. Se ukko kyllä rähisee ja puhuu sanaansa, mutta antaa olla aloillaan, kun vain on ihmisiksi ja osaa pitää puuhansa salassa. Ja rahaakin on sentään, mitä lienee, yhdeksäntuhannen vaiheilla. Kyllä ukko niistä huolen pitää ja on kätköpaikankin kaiken varalta neuvonut:

"Tuoss'on sitten, ettäs tiedät... Saisit sinä, ihmisriepu, jo heittää pois sen elämäsi..."

Ei vaan tule heitettyä, kun on tottunut. Mutta kirkonkylissä ja liikepaikoilla ei Tiltu enää liiku. Mitä kauempana työmaat ovat, sitä kernaammin Tiltu niihin menee, sillä hän tietää, että miehet eivät sairaina ja vaivaisina lähde kauas metsiin. Vaikka osaa hän, sen puolesta, selvän ottaa siitä, kuka on terve ja kuka ei. Ei hän enää kolmatta kertaa vahingossa joudu lasareetiin. Mutta paras sittenkin pysyä metsissä.

Nykyisin Tiltu on mieltynyt Aatsingin Iivariin, kymmenniekkaan, mutta häntä vaivaa Suoperon Alhree, suurikokoinen jätkä länsirajalta. Eihän Alhreessa mitään kummempaa kuin muissakaan, mutta mies on liian suuriluinen ja ilkosilmäinen, puhuu kovalla ja repäisevällä äänellä edessäpäin ja tirskuttaa takana. Eikä Tiltu suostu, piru tiesi, mitä sillä on takana. Ja muutenkin on vähän tunnettu, yhden tilivälin vasta ollut. Miehet seuraavat jännityksellä, kuinka tässä oikein käy. Ei se Tiltu ole ennen tuollainen ollut, mutta ei Suoperon Alhree heitäkään miellytä, se luottaa vähän liiaksi voimiinsa, ei ymmärrä sakin henkeä ja tekee vääryyttä, jos voi, korttipelissä. Mutta Alhree tykkää, ettei hän ole huonompi kuin muutkaan, ja jatkaa hyökkäyksiään.

Eihän Tiltukaan teräksestä ollut. Hän taipui viisikertaisesta hinnasta. Sillä ihminenhän oli Suopero niinkuin muutkin.

Mutta heti senjälkeen nauroi Suopero täyttä kurkkua.

"Tiedätkö, mitä nyt sait?" kysyi hän.

"Häh? Mitä sinä sanoit?"

"Niin, että tiedätkö, minkä nyt sait?"

"Kyllä kai minä tiedän."

"Etpä tiedäkään. Kupan, oikein Norjasta tuodun kenraalikupan."

Saattoihan se olla leikkiäkin, mutta sitä ei Tiltu joutanut ajattelemaan. Hän tempasi rinnaltaan puukkonsa ja iski sen sanaa puhumatta, kahvaa myöten, miehen kylkeen.

Ja sitten Tiltu pantiin kiinni ja sai kuusi vuotta. Olisi hyvin päässyt suoraan pakoonkin, mutta eipä sitä viitsinyt, ja lamassa oli mielikin. Huuhkajan ukolle vain lähetti sanan, että panna rahat pankkiin. Ehkäpä hän siellä linnassa niin puhdistuu, että joku löylynlyömä hänet nai.

Erämaan henkeä.

Aurinkoisena kesäyönä hiipii se, erämaan henki, kestikievarin pihalle. Päivällä sitä ei huomaa, yöllä se on voittava tekijä, silmin nähtävä, sydämin tunnettava, niin, melkein käsin kosketeltava. Ja silloin valvova ihmislapsi vaipuu pieneen tilintekoon itsensä kanssa, itsetietoiseen tai tiedottomaan. Tai ellei hän vielä ole tilinteon asteella, vaipuu hän suureen ajatuksettomuuteen ja henkiseen poissaoloon: hän tuntee eikä kuitenkaan tunne, on ajattelevinaan, vaikka ajatus harhailee, hänen tahdostaan välittämättä, missä tahtoo, vaistoaa jotakin, vaikka itse asiassa aavistelee.

Päivällä olemme auringonpaisteisessa kirkonkylässä, joka meistä näyttää melkeinpä vilkkaalta. Ihmiset kulkevat maantiellä, jätkät hoilaavat joella, asumusten ikkunaruudut välkähtelevät. Ja harmajankellertävää maantietä pitkin pääset vaikka Roomaan, jos sinulla on tarpeeksi rahaa ja kärsivällisyyttä. Apteekkari ja toinen metsäherra keskustelevat vilkkaasti ja hymyillen pappilan kujan suussa, heistä näkee, että he ovat herroja, vaikka metsäherran patiinit ovat lintassa ja apteekkarin housunlahkeet pyöreät ja silittämättömät. Ja tuossa tulee kevein askelin pitäjän uusi sairaanhoitajatar, joka vaikuttaa ilmestykseltä: hänellä on uusimuotinen kävelypuku, kyynärpäihin asti ulottuvat harmajat hansikkaat ja silmiinpistävän sirot, korkeat korot matalissa kengissään. Metsäherra hymyilee ja apteekkari hymyilee, kun hän kulkee ohi: kaunis hän kyllä on, mutta käyttäköön korkeampia kenkiä, sillä sääsket löytävät kyllä tiensä hänen harsomaisiin, valkeihin sukkiinsa. — Rovasti on paitahihasillaan katsomassa perunamaatansa, iso piippu savuaa hänen hampaittensa raossa, ja viimein hän aitaan nojautuen alkaa tuttavallisesti ja veljellisesti keskustella ohikulkevan kulkurin kanssa. Joo-joo, se on mukava mies ja alhainen mies tämä nykyinen kirkkoherra, kohtelee jokaista ihmistä ihmisenä ja myöntää, että ovat ne itsekullakin puutteensa ja heikkoutensa, papillakin.

Päivisin on kirkonkylä täynnä toimeliaisuutta. Maantien vieressä oleva harmaanvihreä suo näyttää auringonpaisteessa lempeältä ja ystävälliseltä kuin kukkia kasvava niitty, ja sen takana on varjoisa, viihdykäs metsä. Osuuskaupasta ja Peterin puodista tunkeutuu maantielle sillin, juuston ja nahan haju. Ja kauppa käy, mutta niinhän kaupan pitääkin tehdä. Ja syrjäkylien pororikkaat kulkevat asioillaan nimismiehen asunnolta metsäherran puustelliin ja puustellista pappilaan. On täällä muutakin tekemistä kuin olla olemassa.

Ah, tämäkö on erämaata! Tunturien laet uivat auringonpaisteessa, ja talot näyttävät isoilta ja hyvinvoivilta. Ja katselkaapa vain isäntien siistejä pukuja ja polviin asti ulottuvia saapasvarsia. Voi olla, että erämaata, mutta erämaa on jossakin hyvin kaukana, koko maailmahan on itse asiassa erämaata.

Mutta illan tullen ja yön lähestyessä alkaa tunnelma muuttua. Kauppiaat lyövät ovensa kiinni, hoilaus joella vaimenee, siellä täällä, metsikössä, viipyy vielä korttisakki. Se menee kuitenkin pian levolle, — kuudelta alkaa uusi, totinen työpäivä.

Kestikievarin laakea, viheriänurminen pihamaa on päivisin kirkonkylän proosallisimpia paikkoja. Ihmisiä tulee ja menee, heillä on asioita isännän kanssa, joka on kunnallislautakunnan esimies, joskus voi tulla kyyti ja kyydissä tullut rientää asioilleen päästäkseen mahdollisimman pian pois. Ja ruotsalaisen yhtiön pomot asuvat kestikievarissa, sillä heillä ei ole omia taloja, niinkuin suomalaisilla yhtiöillä. Missäpä eivät muuten kestikievarin pihat olisi enemmän tai vähemmän proosallisia?

Mutta kun ilta alkaa vaihtua yöksi, silloin tulee pihamaalle hiljaisuus. Sisällä huoneissa käyvät vielä ovet, joku kulkee pihan poikki navettaan, tuvassa majaileva jätkä käy panemassa tervatut saappaansa aidanseipään nokkaan kuivamaan. Sitten ei kuulu enää muuta kuin alati hiljenevät äänet kylältä ja hevosten jalkojen töminä tallista.

Aurinko ei mene mailleen, sen valo vain käy kelmeämmäksi. Ilma viilenee ja tulee ikäänkuin kosteammaksi, ulkohuonerivin takana alkavan havumetsän tuoksu kantautuu nyt väkevänä ja vaativana pihamaalle.

Erämaan henki, — päivällä saapunut matkamies ei ole sitä ennen tullut huomanneeksi, nyt hän sen huomaa sitäkin selvemmin.

Kievari on korkealla kummulla, ja sen pihalta voi selvästi nähdä yli kylän. Äsken se vielä oli täynnä työtä ja asiallisuutta, nyt se näyttää merkillisen pieneltä ja kokoonkutistuneelta, talo siellä, toinen täällä, keltainen pappila, valkoinen metsäherran puustelli, kirkon tapuli, joka näyttää vähäpätöiseltä ja pieneltä. Metsä on tummana ja uhkaavana astunut askeleen lähemmäksi, tummanviheriät vaarat ovat kasvaneet korkeammiksi, pohjoislaidalla kohoavan tunturin seinämä on käynyt uhkaavammaksi, jyrkemmäksi ja ikäänkuin kasvettunut kiinni kirkonkylän kupeeseen. Kaukaa katsottuna näyttää siltä, kuin se aikoisi tuossa tuokiossa kaatua kirkonkylän päälle.

Matkamies huomaa, että yö on käsissä, mutta hän viipyy yhä laakealla pihamaalla. Auringonsäteet leikkivät matalan Keinuvaaran kupeella, Keinuvaaran, joka on jossakin soiden ja jänkien takana. Suo purkaa höyryä ja usvaa, värit vaihtuvat harmajasta ja viheriästä kullankeltaiseen. Jos joku nyt tulisi ja kertoisi hänelle, että Keinuvaaran tai Särkivaaran metsiköissä parhaillaan käy keijukaisten tanssi, niin hän ei suhtautuisi siihen ainakaan epäillen. Miks’ei, miks’eikäs se voisi olla mahdollista.

Sillä muutamassa tunnissa on kaikki muuttunut. Sallatunturi ja Rohmoiva olivat korkeita ja kaukaisia. "Täällä me olemme yksinäisyydessämme, eikä meillä suurin piirtein ole tekemistä teidän ja teidän elämänne kanssa. Mutta jos teitä huvittaa vaivautua laellemme, niin te huomaatte, että me ja veljemme hallitsemme erämaita." Niin ne olivat äskein seisoneet korkein, auringonpaisteisin otsin; nyt ne ovat tulleet lähemmäksi katsomaan, mitä viheliäinen ihmislapsi on saanut aikaan. Ja ne huomaavat, ettei ihmislapsi ole saanut aikaan juuri mitään, peltotilkun tuolla, uuden rakennuksen täällä, kaikki asioita, jotka murusina sulautuvat suureen kokonaisuus teen.

Tänä yönä antaa erämaiden haltia aavistaa olemassaolonsa. Kyllähän ne ihmiset puuhaavat kaikenlaista, mutta pieniä, kovin pieniä he sittenkin ovat. Luojan aurinko paistaa kyllä, mutta pientä, vaatimatonta asutusta ympäröi joka taholta suuri autius ja suuri asumattomuus.

Ettäkö täällä on ihmisiä? Kaikkeuden tunto on käynyt niin voittavaksi, että matkamies unohtaa seisovansa kievarin viheriällä pihamaalla. Niin, aivan oikein, joku aika sitten muuan jätkä toi saappaansa kuivamaan ja muuan nainen tuli navetasta.

Matkamies istuutuu portaille, joiden alin askelma on kivestä. Hän odottaa, että kivi vastaisi pehmeältä niinkuin puu, mutta se on sittenkin kiveä. Aika, paikallisuus ja etäisyydet ovat käyneet epämääräisiksi. Minä olen tässä, tämä minun ympärilläni on maailma. Illalla minä tulin läpi erämaiden alamaista. Siellä on liikettä ja elämää, mutta se on siellä jossakin, se ei kuulu tänne.

Kaikki näyttää yhteenkuuluvalta ja elolliselta. Laakeapintainen kivi tuossa keskellä pihaa voisi kertoa oman historiansa, rakennukset tuntuvat luontoon kuuluvilta, niinkuin olisivat aikojen alusta siinä seisoneet. Ja kuitenkin on ladon seinä uusi, se tuoksuu vielä pihkalle. Ihmiskäden töitä on kaikkialla näkyvissä, mutta se on pientä ja olematonta sen rinnalla, mikä sitä ympäröi. Siirrä Sallatunturi paikoiltaan ja muuta se harmaakiviseksi linnaksi, silloin voit sanoa jotakin tehneesi.

Itsetiedottomasti kääntyvät matkamiehen ajatukset hänen omaan itseensä ja kaikkeen siihen, mihin hän joskus on uskonut. Hänen mieleensä tulevat lapsuuden päivät ja nuoruuden toiveet, ja ne viehättävät kyllä muistia, mutta yhtäkaikki tuntuvat ne yhdentekeviltä ja vähäpätöisiltä. Miksipä ylimalkaan ajatella jotakin, joka joskus on ollut. Nykyisyyshän on kuitenkin määräävä, ja nykyisyys on jossakin kaukana, avaruudessa, hm, erämaassa.

Lintu tirskahtaa metsässä, aurinko alkaa lämmittää, yö muuttuu aamuksi. Matkamies katselee ihmettelevin silmin ympärilleen: tällaistako tämä olikin, hm; elämä alkaa.

Askeleet narskahtelevat seinänvierushiekassa, ja kotiin saapuva yökulkija hämmästyy nähdessään matkamiehen istuvan portailla. Mutta matkamies ei hämmästy.

"Teillä on täällä ihmeelliset yöt", sanoo hän tuntemattomalle ihmiselle toverillisesti.

"Sellaisia kai ne ovat aina tähän aikaan", vastaa yökulkija asiantuntemuksella ja hiukan tylysti.

Aivan kuin että "suotta niitä on töllistellä".

Kunnia

Se alku oli tapahtunut sillä tavoin, ettei Juho Matinpoika sitä itsekään oikein ymmärtänyt, ja nyt oli tapahtunut tai oli tapahtumassa loppu. Kirje, avattuna ja rypistettynä, oli vielä hänen edessään.

— Niin vain, niin vain, — sanoo nuori Juho Matinpoika itsekseen ja katselee ilmeettömin silmin eteensä. Mutta myöhemmin hän ajattelee, että se on hyvä, että isä sai asiasta tiedon heti eilen, kun kirje oli tullut.

— On se hyvä, — jatkaa hän ajatuksiaan, — hyvä sukukunnankin vuoksi, ja isä kun osaa parhaiten tällaiset asiat ja seikat harkita.

Mutta kun hän ryhtyy miettimään itse pääasiaa, sitä, mistä tämä kirje johtui, ei hän löytänyt siinä hakemallakaan mitään lämmittävää, ei edes mieltäkiinnittävää. Se oli nyt tapahtunut. Tässä oli seuraus. Selvä on.

Nuori Juho Matinpoika nousee tuoliltaan ja kävelee muutaman kerran edestakaisin kamarinsa lattialla. Sitten hän pysähtyy ikkunan luo ja antaa katseensa harhailla yli lumisen lakeuden, jonka rantoja reunustaa mustanpuhuva metsä. Vaaleanharmaja, ohut savu nousee talojen ja tönöjen savupiipuista hajaantuen kylmään, teräksensiniseen avaruuteen. Nyt on aaton aatto, ja siellä puuhataan joulukiireissä niinkuin täälläkin, Saranpäässä, mutta talot ja tönötkin tekevät nyt Juhoon aution, kalsean ja poistyöntävän vaikutuksen. Autiolta näyttää taaja-ikkunainen Suuriniemi, kylmältä valkoinen, mahtava Muilu, ja tuolla, Muilun liepeillä, pistäikse esiin Peltoniemen päärakennus. Niin, mutta sinnehän hänen ei pitänyt katsoa.

Juho puraisi hampaitaan yhteen ja istahti uudelleen. Ei tarvinnut Saranpään pojan katsella Peltoniemen tytärtä, jos lieneekin ennen katsellut. Ja olihan katseltu. Lapsesta asti. Saranpään ainoa poika ja Peltoniemen ainoa tytär. Mutta nyt tuli loppu, läjähtävä loppu.

Juho muisti, että vanhukset joskus olivat hymyilleet sellaista ohutta, itsetiedotonta hymyä heitä katsellessaan. Hänen omat vanhuksensa ja Peltoniemen vanhukset. Heillä kai oli heihin, Juhoon ja Peltoniemen Anna-Liisaan, nähden omat toivomuksensa. Eivätkä ainoastaan toiveet, vaan myöskin varmuus, joka vain odotti toteutumistaan. Tässä se nyt oli.

— Saatana vie! — pääsi Juholta, ja hän löi nyrkkinsä pöytään, mutta samassa hän havahtui.

Ovi avautui raolleen, ja Saranpään ukko pisti päänsä sisään.

— Älä edes kiroile! — sanoi hän ja näytti siltä, kuin hän olisi aikonut sanoa enemmänkin, mutta muutti päätöksensä ja painoi oven uudelleen kiinni. Sitten Juho kuuli, kuinka isä avasi ja sulki toisenkin oven ja meni tuvan puolelle. Hetken kuluttua hän ajoi ikkunan ohi kylälle päin.

* * * * *

Nähdessään, että isä poistui, meni Juhoon jonkunlainen heikko vapautuksen tunnelma. Hän saattoi ajatella asiata keveämmin ja vapaammin.

Se oli silloin keväällä, kun humu kävi kautta maan ja sotatorvet soivat. Meni muita ja meni hänkin, Saranpään Juho, ainoa poika. Koko talo oli vakavan näköinen, äiti itkeä tihuuttelee.

— Kulje varoen, — nyyhki hän, ja pidä Jumala silmäin edessä.

Juho koettaa karaista luontoansa, ettei näyttäisi ämmämäiseltä, mutta sydän hätkähtelee ja suupielet vavahtelevat. Isä kiiruhtaa lähtemään, hevonen on jo valjaissa eikä juna odottele. Eteistuvassa on Peltoniemen Anna-Liisa katsomassa Juhon lähtöä. Kukaan ei pidä sitä minään, Anna-Liisa on jo niinkuin jotenkin Saranpäähän kuuluva.

— Muistahan nyt joskus, — sanoo Anna-Liisa ojentaen kätensä ja koettaen hymyillä, ja Juhon sydän vavahtelee vielä enemmän, mutta hän tekeytyy reiman ja huolettoman näköiseksi ja vastaa:

— Kyllä kyllä...

Mutta isä kiiruhtelee yhä. Saranpäässä tapahtuu harvoin, että isäntä itse kyyditsee ketään. Ei kievariaikana kyydinnyt kuvernööriäkään, rengin lähetti. Näin sitten mennään asemalle, ja isä on niinkuin ei sotaa olisikaan, sanoo sanan ilmasta ja virkahtaa, että Muilun rengit vietiin jo illalla asemalle, mutta kylläpä tästä vähemmälläkin kiireellä ennättää. Asemalla isän mielentyyneys kuitenkin pettää, vaikka hän kipristää silmiään ja vetää huulensa tiukempaan. Ja hyvästiä heittäessä hän jo vähän niinkuin katkonaisesti sanoo:

— Tiedät sitten, poika, että meiltä on aina kuljettu kunniallisilla teillä ja annettu sana on pidelty kuin lakituvassa tehty vala niin ystävälle kuin vihollisellekin.

Mutta viimeksi isä oli ikäänkuin poistaakseen painostavan tunnelman sanonut jonkun leikkisanankin:

— Älä nyt sitten sen kiväärin kanssa suotta päiviä... Muuta kuin asiasta tehden...

Niinpä sitten kuluu kokemuksista ja vaiheista kyllästytetty kevät, ja muutamana päivänä, juuri, niihin aikoihin, kun maa etelän puolessa alkaa olla lumesta vapaa, saavuttaa sota erään huippukohtansa: valloitetaan suuri ja tärkeä kaupunki.

Tähän asti Juho ajattelee vaivattomasti ja keveästi, mutta sitten ajatus matelee eteenpäin aivan kuin maata tunnustellen ja koettaen turhaan etsiä puolustusta miehen teoille. Hän huomaa nyt, että hiukkasta myöhemmin kuin hän muitten mukana syöksyi taistelevaan ja savuavaan kaupunkiin, muodostuu myöskin hänen yksityiseen elämäänsä eräs solmu, jonka hän vasta nyt oivaltaa.

— Villiintyyhän sitä ihminen yhtämittaisessa huminassa ja verenvuodatuksessa, — sanoo hän ikäänkuin alkulauseeksi ja puolustukseksi sille, mitä nyt seuraa, ja koettaa palauttaa mieleensä sitä ylivoimaista riemua, jota hän tunsi valloituspäivänäkin, mutt’ei tahdo siinä onnistua. Ulkona levitteleikse totinen lakeus, ja pakkanen paukahtelee nurkissa.

Niin, se riemu oli ollut silloin ylivoimainen, eikä Juho luullut poikenneensa kunniallisilta teiltä, kun oli riemuinnut toisten kanssa. Muutamana kuulakkana kevätiltana hoippuu hän asuntoonsa tuntuvasti humalassa. Hän olisi tahtonut syleillä koko maailmaa, antaa anteeksi ihmisille tämän verenvuodatuksen ja huutaa ilmoille sydämensä syvimmät salaisuudet. Senkin, että siellä lakeudella, Peltoniemen paljastuvien pihlajien takana, odotti häntä joku.

Ilta alkaa jo vaihtua yöksi, ja asuntopaikassa on se veikeäsilmäinen, pullakka tyttö avaamassa. Juho ei ole ennen häntä edes erikoisesti huomannutkaan, mutta nyt tyttö on ylisillään ja pitelee käryävää tuijua kädessään. Tällä kertaa hän Juhon mielestä on suuri ja valloittamaton kaunotar.

Päästessään tähän kohtaan ajatuksissaan Juho vavahtaa ja hänen kasvoilleen leviää jännittynyt, tuskallinen ilme. Nyt hän ei tunne mitään, hän kertaa vain koettuja tosiasioita ja katselee tiukasti suurta totuutta silmiin. Silloisen humalan seasta etsii hän kylmiä tosiseikkoja.

— No sinä kai olet tyytyväinen nyt? — oli se tyttö sitten kysynyt.

Juho oli ikäänkuin selvinnyt humalastaan eikä ollut keksinyt vastausta.

— Ja tunnet itsesi suureksi sotasankariksi? — oli tyttö keveästi jatkanut.

Hiukan vieläkin hämillään oli Juho vain naurahtanut. Sellaista se on sellaisen jälkeen.

— Mutta, — oli tyttö jatkanut tiukemmin nousten kyynärpäälleen ja silmäteräin supistuessa, — jos tästä jotakin tulee, mitäs sitten teet?

Juho oli häkeltynyt.

— Mitä? — oli hän kysynyt.

— Niin että mitäs sitten teet? oli tyttö jatkanut entistäkin kiinteämmin.

Silloin oli Juhossa herännyt suuri itsetunto ja hän oli oikaissut itsensä.

— Kyllä minä aina teoistani vastaan, — oli hän sanonut, — ja kyllä minussa on miestä sinut hakemaankin.

— Hakemaankin, — oli tyttö naurahtanut, — vai oikein hakemaan.

— Niin, hakemaan, — oli Juho entistä kipakammin toistanut.

Seuraavana aamuna oli tyttö naureskellut hänelle vasten kasvoja ja oli niinkuin ei olisi mistään tiennytkään. Jonkun aikaa oli asia Juhoa askarruttanut ja hän seurasi entistä suuremmalla tarkkuudella toisten samantapaisia kokemuksia. Sitten hän oli oppinut ajattelemaan sitä kylmästi ja pintapuolisesti ja viimein sen kokonaan unohtanut. Sellaisethan ovat vain sodan välttämättömiä kokemuksia eivätkä mitään muuta.

* * * * *

Tällainen oli Juhon sodanaikainen ajatusmaailma, mutta se ei valitettavasti enää kelvannut Saranpään seinien sisällä eikä soveltunut rannattomien lakeuksien ajatusmaailmaan.

Tytön nimi oli Vera Botshkova, jonka isä oli ammuttu valloituksen aikana, ja eilen hänen kirjeensä oli saapunut Saranpäähän. Aamu oli kirvelevän kylmä, ja Juho oli käynyt Peltoniemessä asioimassa. Oli siinä puolen päivän korvilla, jolloin vanhukset ja Juho kolmen kesken joivat kahvia tupakamarissa, väestä erillään, ja neuvottelivat asioista. Tällä kerralla Juho oli hiukan myöhästynyt, mutta vanhukset odottivat jonkun aikaa, niinkuin hiljaiseksi tavaksi sodan jälkeen oli tullut.

— Kirjekin sinulle olisi siinä pöydällä, — oli äiti sanonut kaataessaan kahvia.

Juholle ei tullut usein kirjeitä. Hän pyöritteli tullutta hetkisen kädessään ja avasi sen sitten. Vanhemmat eivät erikoisesti tarkanneet hänen kasvojensa ilmettä.

— Mitäs ne nyt? — kysyi äiti kuin ohimennen eikä huomaa, että pojan kasvot ovat käyneet kuolonkalpeiksi.

Juho taistelee hetken itsensä kanssa, koettaa tyyntyä ja tulla siihen vireeseen, että voisi huolettoman näköisenä mennä ovesta ulos. Mutta äidin kysymys, johon kai ei vastausta erikoisemmin odotettukaan, jäi vastaamatta ja muutenkin tuntui Juhosta siltä, kuin joku ventovieras olisi kesken kaiken astunut rauhalliseen, lämmintuntuiseen huoneeseen ja lyönyt häntä korvalle. Hän istui paikallaan, tylsästi tuijottaen kirjettä, ja kun isä tavanomaisesti kysyy, että "mitä siinä nyt on", ojentaa hän sanaa puhumatta ja saamatta kiinni minkäänlaisesta selittävästä ajatuksesta hänelle kirjeen.

* * * * *

Mitä sitten tapahtui, muistaa Juho kuin läpi sumun. Isä sanoi jotakin, että "annappas kun haen lasini", ja kun hän sitten palaa kamaristaan, nostaa hän kirjeen korkealle kasvojensa eteen ja alkaa lukea äidin välinpitämättömänä selaillessa sanomalehtiä. Kun hän sitten panee kirjeen pöydälle, vapisee hänen kätensä ja silmät ovat terävät ja verestävät.

Juho pelkää, että nyt se tulee lyömään, mutta isä ei tule lyömään, vaan sanoo ainoastaan käheästi:

— Vai niin.

Sitten hän näyttää muistavan jotakin ja avaa suunsa sen sanoakseen, mutt'ei sanokaan mitään, vaan pusertaa tiukasti huulensa yhteen. Äiti huomaa, että jotakin on tekeillä, ja katselee tuskallisesti kysyen vuoroin isään, vuoroin poikaan. Huoneessa tuntuu siltä, kuin odotettaisiin jonkin putoavan tai räjähtävän.

Ja viimein isä punaiseksi lennähtäen lyö kädellään pöytään.

— Ja se on sitten helvetin varma, — sanoo hän, — että Saranpäässä ei kukaan pysty lakia lukemaan. Ei siveä eikä huora, ei punainen eikä valkoinen.

— Herra Jumala, mitä se nyt sitten oikein on? — huudahtaa äiti hätääntyneesti:

— Lue! — vastaa isä tyynesti, ja äiti alkaa lukea ja nyyhkyttää... Kuta pitemmälle hän lukee, sitä enemmän hänen nyyhkytyksensä yltyy.

— Joo, siinä se nyt sitten on, — sanoo isä.

— Herra Jeesus sentään, — nyyhkyttää äiti ja panee kirjeen takaisin pöydälle.

Juho ei koske siihen, mutta erottaa siinä kokonaisen sivun.

"Te luuletten, että te saatten menetellä köyhän kunnian kanssa niinkuin tahrotten", seisoo siinä, "mutta se on selvä vales niinkauan kun maas on laki ja oikeus ja te muistatte kyllä mitä itse silloin sanoitten ja minä olen orottanut että jos tulis kirje edes. Mutta kun ei tullut niin kirjoitan itse ja minä tiän kyllä missä teitin asutaan niin että jos ei tästä tule apua niin tulen itse. Eikä se merinteeraa mitikään jos mun isäni oli punanen ja ammuttiin ja syntyny Venäjällä samaa maata oletten kaikin ja itten te aina olette sen valkosuutenne ja lakinne kanssa..." Siihen sivu loppui.

— Mitä sinä sille lupasit? — kysyy isä.

Juho nieleskelee tyhjää eikä pitkään toviin vastaa mitään.

— Minä olin humalassa silloin, — sanoo hän viimein.

— Siitä saa selvänä vastata. Mutta mitä sinä sille lupasit?

Juho aikoo vastata, ettei hän muista, mutta peruuttaa samassa aikomuksensa.

— Tulla hakemaan, — vastaa hän. — Jos tarvitaan.

Nyt äiti pyyhkii kyyneleensä ja ehättää väliin.

Eihän se tässä puhu naimisesta mitään, — sanoo hän. — Kaipa siitä kunniallisella ruokolla pääsee.

— Etkö sinä kuule, — sanoo isä pannen painoa joka sanalle, — että Jussi sanoo luvanneensa tulla hakemaan. Saranpää saa miniän. Ryssän. Punakaartilaispennun.

— Mutta eihän se naimisesta puhu, — inttää äiti nyyhkytystensä lomassa, ja isä katselee ikkunasta ulos.

Pitkä, syvä hiljaisuus. Könniläinen tuvassa lyö kahtatoista.

— Se on niin, — sanoo isä viimein raskaasti, — että tässä talossa ei ole ennen sanoja syöty. Eikä ole taidettu syödä Muilussakaan?

Kysymys oli osoitettu äidille, mutta äiti ei vastaa mitään, nyyhkii vain.

— Herra Jumala, Herra Jumala...

— Näitkö sinä sitä muuta kertaa kuin sen yhden? — kysyy isä Juholta.

— En, — vastaa Juho hammasta purren.

Tästä on nyt kulunut vuorokausi ja kappale toistakin, välillä on ollut yö ja sarja pieniä, jokapäiväisiä tapauksia, mutta Saranpäässä eletään vielä raskaan tunnelman, sanattomuuden ja ällistyksen merkeissä. Juho on kerran käynyt tuvassa, mutta ei ole huomannut väestä mitään. Isänsä hän oli nähnyt vain loitolta, ja hänestä näyttää, kuin ukko vuorokaudessa olisi käynyt kymmentä vuotta vanhemmaksi, harmajammaksi ja kumarammaksi. Äidillä on vielä silmät punaisina, ja kun ei tarvitse olla muiden kanssa tekemisissä, niin hän nyyhkii.