Part 6

Heikki painelee talvitietä kirkolle päin. Alussa on mieli apea, mutta askel askeleelta, kuta kauemmaksi kodista tullaan, se kevenee, ja kun illalla tulet alkavat näkyä kirkonkylästä, on hän kuulevinaan ensimmäisten tukkilaislaulujen soivan korvissaan.

Mutta kotiinjäänyt isä tuumiskelee itsekseen, että on sitä hulluutta monenlaista. Rantamaissa kuuluvat poikaset joskus saavan hullutuksen puoliväkisin mennä merille, täällä ne yhtä väkisin pyrkivät tukkijoelle.

Ja useimmiten ajaa routa porsaan kotiin.

Kohtaus joella.

Herran pojat sentään, kuinka kansakoulun läpikäyminenkin voi tehdä paljon asiaa! Niinkuin tämänkin Ojajärven Heikin kohdalla. Viime vuonna tavallinen jätkä, nyt kymppi, oikein sellainen konttorikymppi, joka nostaa suoraan konttorista palkkansa tai jolle se lähetetään suljetussa kirjeessä puulaakin muun postin mukana.

Kirkkoniemen rannasta on laiva lähdössä Lusman kylään, ja Heikki on menossa työmaalleen, jollekin suvannolle Javaruksen tienoilla. On saatu pieniä ohjeita konttorista ja nyt sitä ollaan menossa. Ei ole toista työnjohtajaa paikalla, mutt’eihän siellä olekaan kuin parikymmentä miestä.

Laiva on siis lähdössä ja irtaantuu vähitellen laiturista. Lauantai-illan aurinko paistelee, ja laivalla on herroja. Siinä on kirkonkylän apteekkari ja siinä on metsäherra rouvineen, siinä on kansakoulunopettaja prässätyissä housuissaan, ja siinä on pitäjän apupappi. Ja sitten siinä on liuta kauniita, nuoria naisia. Apteekkari on rakennuttanut majan Vartiosaareen, kaksi peninkulmaa kirkolta, ja sinne kai nyt ollaan menossa. Nauretaan, ilakoidaan ja joku hyräilee laulunpätkää. Sitäpaitsi laivassa on joukko tavallista kansaa, kirkolla käymässä olleita talollisia emäntineen, jotka Lusmankylästä jatkavat matkaansa veneillä.

Nyt laiva jo kyntää jokea vastavirtaan, ja ihmiset alkavat ryhmittyä. Herrat pysyvät kiinteästi yhdessä, ja talolliset pitävät pientä juttelua piippujen kärytessä. Emännät availevat nyyttejään ja alkavat syödä.

Heikillä on yllään uuden uutukainen sadetakki, jaloissaan äsken ostetut pieksut ja valkoluinen iso H-kirjain, markkinakojusta ostettu, rintapielessään. Se on korea, monikoukeroinen H ja täydentää oivallisesti kiiltävää selluloidikaulusta ja kirjavaa kravattia.

Ja onpa Ojajärven Heikki muutenkin varustettu. Hänellä on seitsemäntuhatta markkaa palkanmaksurahoja vasemmassa povitaskussaan ja vähän aloitettu pullo oikeassa. Tuli vähän ryypätyksi Siljanterin, sen ukkoherran, kanssa ennen lähtöä.

Jumaliste, kyllä se elämä sentään on elämää. Viime vuonna tavallinen jätkä, tuollainen joka oksalla kasvava huithapeli, tänä vuonna konttorikymppi. Ja kun hän panee työt sujumaan, niin ensi vuonna saattaa olla ukkoherra. Hän on semmoinen poika, että hänen sakissaan souvit sujuvat kuin rasvattu. Ukkoherra, se on melkein kuin hosmestari, vähän parempikin, ei kenelläkään ole niin paljon komennettavia kuin ukkoherralla. Siljanterillakin alun viidettäsataa.

Ojajärven Heikin kasvot punoittavat ja silmät kiiluvat; tavallisissakin oloissa hän tarkoin tuntee oman arvonsa, nyt hän tuntee sen vieläkin paremmin. Ei ole tarvinnut hänen muistikirjoistaan sanoa, että ne ovat suttuisia, töhryisiä ja ettei hänen kraapustuksistaan vietäväkään ota selvää. Siljanterikin juuri äsken sanoi konttorissa puhuttavan, että Ojajärven muistikirjoja katselee oikein hauskuudekseen. Hm! Lieneekö Siljanteri itsekään käynyt muuta kuin rippikoulun. Ylennyt vaan, kun on ollut kauan aikaa puulaakissa, oppinut hyvin tuntemaan asiat ja osaa tehdä itsensä krööniksi herrojen edessä. No, onhan se mies, Siljanterikin, mutta kun hänkin, Ojajärven Heikki, oppii tarkemmin ja perinpohjaisemmin tuntemaan asioita, niin silloin aletaan uusi virsi.

Herrojen ryhmä alkaa laulaa, ja opettaja huitoo pitkillä, laihoilla käsivarsillansa.

"Mikähän se tuokin luulee olevansa", ajattelee Ojajärven Heikki, pomo, katsellen opettajan huitelemista, "tavallinen hoikkasääri, nälkäpalkkainen..."

Ja kun laulu loppuu, alkaa hän taputtaa käsiänsä. Ilman vain, piruuksissaan! Mutta häneen yhtyy yksi ja toinen, ja opettaja kääntyy ja kumartelee.

"Kyllä täällä osataan ja tiedetään", miettii Heikki ja tuntee tulleensa jollakin tavalla lähemmäksi herroja.

Vaikka olihan sitä sen puolesta oltu lähellä muutenkin. Kerrankin oli metsäherra saattomiehensä kanssa tullut jokirantaan, juuri työmaan kohdalle. Yli piti päästä, ei venettä missään eikä auttanut metsäherran muu kuin lakki kourassa tulla Heikin luo, jonka näki valvovan työtä. "Voisikohan päästä teidän veneellänne toiselle puolelle?" Heikki oli vilkaissut metsäherraan ja sitten huutanut sumalla puuhaaville miehille:

"Hei! Soutakaa tämä herra yli!" — Mutta eipä ollut metsäherra nyt näkevinäänkään ja kuitenkin taitaisi kuipotella siellä vieläkin, ellei hän olisi antanut — hm — määräystä miehilleen, että soutakaa tämä herra yli.

Ja kun kaikki kävi ympäri, niin ei se metsäherrakaan mikään taivaankaato-pomo ollut. Kruununtorppareita ja leimausmiehiään minkä komensi, mutta kun joutui yhtiön kanssa tekemisiin, niin oli oksat poikki niinkuin suutarin joulukuusesta. Jos puulaaki jätti puut ostamatta, niin kruunu otti rahansa mistä sai. Ei sitä veroistakaan kovin paljoa kerry. Mutta siellä se vain istui metsäherrakin, niinkuin mikäkin äksän merkki, posket pököllään.

Yksitellen ja vähitellen Heikki mielessään luokittelee ja lajittelee koko herrasakin naisineen ja tulee siihen johtopäätökseen, etteivät he ole ihmistä kummempia. Apupappi asuu nöyrästi pappilan vinttikamarissa, ja ellei ihmiskunta sairastaisi, niin tuskinpa apteekkarin auttaisi muu kuin vetää hampaat naulaan. Ja heidän naisensa, — mikä talontyttö tahansa voi vetää päällensä yhtä koreat vaatteet ja yhtä ruusuiset rimssut, jos vain tahtoo. Niin että turhia pöyhistelevät ja tekeytyvät muita paremmiksi.

Laiva mennä juksuttelee hiljaa eteenpäin, sivuutetaan Niemenkylä, sivuutetaan viimeiset talot, ja jokiranta alkaa käydä asumattomaksi. Silloin Ojajärven Heikki muistaa, että laivan koneenkäyttäjä on tuttava, ja painuu konehuoneeseen.

"Saako tässä sinun paatissasi enää kahvia ollenkaan?" kysyy hän.

"Saa kyllä", vastaa Lomsteri, koneenkäyttäjä, "menet vain salonkiin".

"Niin, on mulla korkeimman taksan piletti."

"Niinpä tietenkin", myöntää Lomsteri asianymmärtävästi.

"Joo, vaikka muut ne parhaita paikkoja pitävät kuin omiaan. Kelpaisiko sulle konjakki?"

"Älä kysykään!"

Juttu alkaa luistaa. Lomsteri on sitä mieltä, että jos tuosta herrajoukosta ottaisi kenen tahansa ja panisi vaikkapa vain esimerkiksi käyttämään tätä konetta, niin siihen jäisi.

"Siihen jäisi", vahvistaa Heikki. "Paitsi apteekkari ehkä, sillähän on moottorivene."

"Särkenyt kai se on senkin, kalliin mööpelin, osaamattomuutensa vuoksi. Sillä kai se muuten majallensa reisailisi eikä tällä."

Niin loppuu äkkipikaa Ojajärven Heikin konjakki, ja pullo pistetään tarvekalulaatikkoon. Olkoon nyt siellä muistona. Ja Heikki päättää mennä kahville.

"Paina nappia vain, niin kyllä tulee!" neuvoo Lomsteri. "Ja morjes nyt vain ja kiitoksia. Kylläpähän joskus kostan."

Herrassakkikin on kokoontunut salonkiin ja juo parhaillaan kahvia. Heikin keinuva saapuminen herättää hetken hiljaisuuden, mutta sitten jatkuu puhelu niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Heikkiä tämä loukkaa, hän lyö lakkinsa samettipenkkiin ja tervehtii kovalla äänellä.

"Päivää!"

Apteekkari vilkaisee häntä ohimennen, apupappi tuijottaa hiukan kauemmin, metsäherra ja opettaja kohauttavat lakkejaan ilman muuta, aivan kuin tyhjälle, joka ei heitä suuresti liikuta. Ja taas jatkuu keskustelu. Naiset kuiskailevat keskenään, ja yksi nauraa tirskahtaa.

"Siellä on kaunis ilma", sanoo Heikki, "oikein hyvä matkailma".

Vain koneen jynkytys häiritsee hiljaisuutta. Heikki on huomaavinaan, kuinka herrat vilkuilevat toisiaan salavihkaa.

"Työ-ilma on erinomainen", jatkaa hän. "Eivät pyydä miehet rokulia."

"Eikä rokuli rahaa teekään", vastaa metsäherra asiallisesti, vaikka nähtävästi vasten tahtoansa.

"Ei. Hosmestari sen hyvin tietää, joka itsekin joskus on jätkien kanssa tekemisissä. — Tuota, — enkös minä kerran Ilusjoen alajuoksulla soudattanut hosmestaria yli?"

"Taisi olla. Minä jo vähän muistelin naamataulusta, että tuttu on mies."

"Joo, minähän se olin. Taisi loppumatka mennä hyvin?"

"Mikäs siinä, kun hyvin alkuun pääsi."

"Olisi hosmestari saanut ilmaisen kyydin ensimmäiseen kylään asti, kun olisi hoksannut tahtoa. Ja pian se olisi käynyt, kyllä minun jätkäni osaavat soutaa."

"Saako niitä niin vain yksityisasioissa soudattaa? Vaikka kiitollinenhan minä olisin ollut, jos olisin saanut kyydin vaikkapa maksustakin."

"Kyllä saa. Se on niin, että jätkän on pakko tehdä mitä käsketään."

"Niin kai se on."

"Joo. Nykyajan työmies ei tarvitse muuta kuin kuria. Ja jämttiyttä. Siinä se on."

Herrat kuuntelevat, ja naiset kuuntelevat myöskin. Joskus keskenään vähän supisevat.

Mutta opettaja hymyilee ja on ivallisen näköinen. Mitä vimottaa, köyhäkaula? Pitääkö hänen mennä ja lyödä lompakkonsa sen nokan edessä pöytään ja sanoa, että "siin' on, haista köyhä rahaa!" Taitaisi vähemmän silloin virnistellä. Mutta olkoon rauhassaan, senkin raukka.

Heikki saa kahvinsa, ja herrat menevät salongista ulos. Tuskin ovat he sulkeneet oven jäljessään, kun jo purskahtavat äänekkääseen nauruun. Mutta Ojajärven Heikki ei sitä huomaa. Hän juo tyytyväisenä kahvinsa ja ajattelee, että pitipä kohdella kuin vertaista. Metsäherrankin, vaikka niin istui posket pököllään. Ei tässä auta kruusailla, jos haluaa pitää silmänsä auki.

Mutta, saakeli, eikö nyt olla Javaruksen selällä. Eikä puulaakin tuttua, punakeulaista venettä vastassa, vaikka selvästi sovittiin tästä päivästä.

Kasvot hohtaen ryntää Heikki horjuskellen kannelle. Ahaa, ne ovat tuolla ylempänä. Katsotaanpa, kuka täällä on herra, oikein lopuksi se, jolla on vähän käskemistä. Heikin koko olento vapisee innosta, jännityksestä ja odotuksesta. Viimein on vene melkein kohdalla.

Silloin hän vilkaisee ympärilleen, menee perämiehen luo ja sanoo arvokkaasti, mutta niin, että kaikki lähellä olevat kuulevat:

"Pysähdyttäkää kone. Minä jään tähän."

Ja kone pysähtyy. Katsokaa vain, kuinka koreasti pysähtyykin.

"Näkemiin nyt sitten, kapteeni!" sanoo Heikki perämiehelle ja menee laidalle tehden uljaan eleen kädellään veneeseen päin.

Vene, kahden hengen soutamana, alkaa hiljaa lähestyä.

"Nopeammin!" karjaisee Heikki.

Mutta jätkä ei anna komentaa itseään eikä airojen tahti muutu. On ennenkin ehditty kohtusoutamisella ja täytyy ehtiä nytkin.

"Kiiruhtakaa!" karjaisee Heikki toisen kerran.

Ei nytkään tahti muutu. Toinen soutajista alkaa päinvastoin korjata hankavitsaa ja peränpitäjä nostaa melan vedestä. Heikin ympärille kokoontuneiden ihmisten huulilla alkaa karehtia hymy, ja joku Tapaninkylän isännistä naurahtaa:

"Eivätpä ne oikein ole tietääkseenkään."

Nyt Heikin sisu alkaa kiehua, naama käy kravunpunaiseksi, hän vie kätensä torveksi suunsa eteen ja huutaa silmät pullollaan:

"Jumal'aut, jos ette, roikaleet, pääse nopeammin liikkeelle, niin saatte tilin kouraanne joka sorkka."

Ei tahti nytkään muutu, ja ympärillä-olijat ovat yhtä iloisemman näköisiä.

"Pirun orjat", sanoo Heikki kuin anteeksi pyydellen miestensä puolesta, "niiden täytyy saada lisää opetusta".

Kukaan ei vastaa mitään. Vihdoin vene laskee laivan kylkeen, ja kumea ääni sanoo veneestä:

"Kompuroihan alas sieltä."

Tukahdutettu naurunräjähdys, ja Heikkiä aletaan soutaa pois. Veneestä hän vielä huiskuttaa nenäliinaansa laivaan päin, ja ehkäpä joku vastaakin.

"Se oli morski mies!" sanoo apteekkari.

"Että se uskalsikin", ihmettelee joku naisista.

"Olkaa varmat siitä", lopettaa metsäherra, joka tuntee jätkänsä, rauhallisesti, "olkaa varmat siitä, että hän vielä tänä iltana saa sen kurituksen, jonka tarvitseekin".

Mikko Puuperä.

Mikko Puuperä, — mies, josta kaikki puhuvat, mutta jota kukaan ei ole nähnyt, mies, joka samalla kertaa on suuri hyväntekijä ja suuri pahantekijä, mies, joka on nostanut monta, mutta kaatanut vielä useampia. Muualla hänen nimensä saattaa olla mikä tahansa, suurten jokien varsilla ja napapiirin tuolla puolen hänet tunnetaan Mikko Puuperän nimellä.

Sinä ihmettelet, kuinka Hokkas-Nikoteemuksella, puulaakin pomolla, on ollut varaa hankkia itselleen tuollainen komea talo. Eihän hän ollut puulaakin palveluksessa kuin vajaat viisitoista vuotta, eikä suinkaan puulaakikaan mitään ylettömiä palkintoja ja palkkoja maksa. Ei sillä ollut perinnöistä tietoa, köyhän ämmän poika se oli ja akka samaa maata.

Näin sinä ihmettelet, ja kuuntelija kuuntelee sinua mielenkiinnolla ja hartaudella. Sitten hän ruiskauttaa pitkän syljen, vilkauttaa silmiään ja sanoo:

"Lykästäähän se muutamia, joo."

Ja vähän ajan kuluttua hän lisää:

"Eiköpä tuota liene Mikko Puuperä suurimmaksi osaksi koiville auttanut."

Jonka jälkeen hän kävelee tiehensä.

Tänä keväänä näet miehen kävelevän turkeissa ja simseteissä. Henki tulee vähän viinalle, sikari savuaa suussa, ja muistikirja pistää esiin turkin taskusta. On siinä kävelijää kerrakseen ja sopiikin kävellä, ei sitä jokainen mies tuollaisia varusteita ylleen vedä. Ja miehen koko olemuksesta kuvastuu suuri itsetyytyväisyys ja rauha: ollaan puulaakin pomoja, toistaiseksi kyllä siitä pienemmästä päästä, ja mukava on olla.

Mutta ensi keväänä, kun hän tulee vastaasi, on hänen olemuksensa hiukan arveluttava. Henki tulee kyllä nytkin viinalle, mutta suupielessä ei enää käryä sikari, vaan siinä roikkuu paperossi, ja jaloissa saattavat olla sikarilaatikot, sillä patiinit on menetetty hoitopelissä tai "syykvetissä". Eikäpä ole tietoja turkeista, ulstereista ja muista prameuksista, hyvä, kun takinreuhka päällä ja lossituvassa saatu lihaliemiannos vatsassa.

"Kuinka", kysyt sinä närkästyneenä, "tällainen muodonvaihdos on mahdollinen?"

Eikä sinun nytkään tarvitse odottaa selitystä. Selityksenantaja siirtelee kyllä hiukan jalkojaan, siirtääpä vielä pikanellinkin toisesta poskesta toiseen, tarkastelee maata ja vaaroja ja tarkastelee vielä taivaan merkkejäkin, mutta selittää joka tapauksessa.

"Joo", sanoo hän, "se on niin, että kaipa hänenkin oli hyvä olla puulaakissa ja hyvä kai hänellä oli palkkakin, mutta enemmän teki mieli. Nähkääs kun sitä pitää pelata herraa. Ja sitten tuli Mikko Puuperä ja hän sai lähteä kävelemään. Eivät viitsineet nostaa juttua, summa kun oli niin pieni..."

"Kuinka pieni se sitten oli?"

"Mitä lienee ollut, tuhannen, toista. Mitäpä se sellainen puulaakin varoissa."

Kas siinä meillä sankari, tässä Mikko Puuperässä. Tänään hän esiintyy täällä, huomenna tuolla, kaataen ja nostaen, kaataen ja nostaen. Puulaakit yrittävät valvoa, ettei hän saisi esiintyä, mutta hän esiintyy kuitenkin. Sillä silloin kun luotiin yhtiö ja yhtiölle tilinmaksukirjat, silloin myös luotiin Mikko Puuperä. Joskus hän on osoittanut taipumusta siirtyä valtiolle, mutta toistaiseksi se on jäänyt. Mikko Puuperällä on suurempi ja kiitollisempi työmaa yhtiöllä.

Näin tapahtuu muutamana kauniina heinä; kuun päivänä latvajoen kaukaisimmalla työmaalla, tilinmaksupäivänä muuten. Kirjat ovat valmiit, rahat valmiina, ei muuta kuin ala maksella. Mutta juuri ratkaisevalla hetkellä ilmestyy joku konttorin läheteistä ja seuraa palkanmaksua. Jopa jotakin: neljä miestä näkyy antavan palttua palkalleen. Se on kovin ihmeellistä "Missä nämä neljä ovat?" kysyy lähetti.

Selitetään, että ne ovat muualla nyt, tällä kertaa. Mutta kenties huomiseksi tulevat.

"No odotetaan sitten."

Vaan miehiä ei kuulu huomenna, eikä vielä ylihuomennakaan. Lähetti alkaa epäillä ja menee työmaille kyselemään miehiltä.

"Missä ne sen ja sen nimiset miehet ovat?"

Korvantauksen kynsimistä, sitten pientä kiroilua, — selvittäkööt herrat, p—le, itse asiansa, — viimeksi leveä, ymmärtäväinen, hiukan pahansuopa nauru:

"Ei täällä meidän aikanamme ole koskaan sellaisia ollutkaan."

Selvä juttu, — kysymyksessä on vanha tuttavamme Mikko Puuperä, olematon mies. Ja asianomainen palkkalistantekijä saa lähteä kävelemään.

Niin rikeeraa Mikko Puuperä suurten jokien varsilla. Toiset käyttävät hänen apuaan viisaasti ja harkiten, ja heistä tulee vakavaraisia kansalaisia ja kunnioitettuja ihmisiä, toiset ovat tyhmiä ja varomattomia, ja heistä tulee yhteiskunnan mätämunia, varkaita ja väärintekijöitä. Sama laki täällä kuin muuallakin. Ja niinkuin muutamat karttavat pirun mainitsemista sen oikealla, laillisella nimellä, niin puhutaan Mikko Puuperästäkin kuiskailemalla, ympärilleen vilkuillen ja joskus pieni välke silmäkulmassa.

Vääryyttä, petostako? Mitä vielä! Juhlissa lauletaan hartaudella ja antaumuksella:

"Ja kuinka vilppi, viekkaus, siell' ompi outoa."

Ja metsien hongat huokailevat ja taitavat huoata täydestä sydämestään.

Tiltu.

Hän ei ole mikään "Tukkijoen" Maija, hänen virkansa on aivan toinen. Hän on ollut kaksi kertaa lasareetissa, mutta hänellä kerrotaan olevan rahoja säästössä sen Huuhkajan ukon takana, — tiedättehän, — joka on jollakin tavalla Tiltuun kiintynyt. Ukko on lestadiolainen ja itkee usein hänen kovaa kohtaansa, mutta tallettaa kuitenkin hänen synnillä ansaitut rahansa ja antaa hänelle tarpeen tullen ruokaa ja yösijan. Pappi on siitä nuhdellut Huuhkajan ukkoa, mutta ukko on vastannut, ettei hänellä ole sydäntä ajaa Tiltua lankeemuksen tielle, sillä voihan tapahtua, että hän ottaa sanasta, nuhteesta ja varoituksesta ojentuakseen. "Minkä te teette yhdelle näistä pienimmistä..."

Ja Tiltu kulkee savotalta savotalle, työmaalta työmaalle, kesät talvet. Kyläpaikoissa jokainen itseänsä vähänkään kunnioittava ihminen häntä karttaa, mutta metsissä ja jokivarrella hän käy täydestä. Siellä on eri laki ja eri asetukset.

Tiltu ei vielä ole vanha, papinkirjan mukaan on hän juur'ikään sivuuttanut kolmekymmentä vuotta, mutta kun häntä tarkastelee hänen omissa oloissaan, on hänessä jotakin raskasta, väsähtänyttä ja kulunutta. Vähemmästäkin voi ihminen kulua.

Eikä Tiltu myöskään ole ruma. Eihän hän tietysti ole kauniskaan, mutta hänen olentonsa aavistuttaa, että hän voisi olla hyvinkin hyvän näköinen. Hänellä on sopusuhtainen vartalo, mutta hän ei koskaan löydä sille oikein sopivia vaatteita. Hänellä on säännölliset kasvonpiirteet, mutta silmien ympärillä on siniset renkaat ja huulet ovat aina kosteat, niinkuin imisi hän karamellia. Ja käsistä näkee, ettei hän koskaan ole tehnyt raskasta työtä, minkä joskus soutanut itsensä työmaalta toiselle, kun muut ilkeydessään eivät ole ottaneet häntä veneeseensä.

Entisaikaan, viisi, kymmenen vuotta sitten, Tiltu vielä oli ylpeä. Eivät hänelle kelvanneet muut kuin herrat ja nuoret ja pulskat. Taisi joskus ajatella rakkautta ja antautuakin rakkaudesta. Mutta sitten se alkoi mennä alaspäin, piru tiesi, kuinka, — kenties se oli ensimmäisen lasareetireisun jälkeen. Hän otti itselleen seuralaiseksi ja "jarrumieheksi" Sieppi-Amalian, ikivanhan tukkilaislutkan, mutta riitaantui hänen kanssaan ja liittyi Jokipekan Lauriin, viinakauppiaaseen. Kunnes huomasi, että edullisinta oli sittenkin kulkea yksin, pieni puukko rinnalla.

Nyttemmin ei Tiltu enää miettinyt, kuinka hän oli tälle tielle joutunut, eikäpä se olisi mitään hyödyttänytkään, sillä eihän hän ainoa sellainen ihminen ollut maailmassa. Ainoastaan joskus, kun Tiltu oli loppuun suorittanut päivätyönsä ja miehet makailivat nuotiolla, kun syystähdet vilkuttivat ja pimenevän metsän puut huokailivat, kun tukit joessa kumahtivat toisiansa vastaan ja hanuri alkoi soida, silloin tunsi Tiltu epämääräistä halua itkeä.

"Antakaas pojat viinaa", sanoi hän silloin.

Mutta pojat ovat sillä kertaa saaneet hänestä kyllikseen ja vastaavat:

"Mistä sulle tässä viinat... Olethan jo saanut sen, minkä tarvitsetkin."

"Kyllä te kans olette yksiä saatanoita", sanoo Tiltu ja voi lähteä yötä myöten samoamaan kiitollisemmille maille.

Niin, Tiltu ei enää ajattele menneisyyttänsä, ja oikeastaan hänen historiansa onkin niitä kaikkein tavallisimpia senlaatuisista historioista. Se ensimmäinen oli kotikylän kauppiaan poika, jota hän oli rakastanut. Ei siitä sen enempää. Toinen oli puulaakin kiertelevä kasööri, mutta Tiltu oli jo oppinut tuntemaan miehiä eräältä puolen, ja kasöörillä oli ollut pitkällinen työ ja vaivannäkö, ennenkuin pääsi pyyteittensä perille. Kolmas, — Tiltu palveli silloin Joutsjärven kievarissa, — oli ollut kauppamatkustaja, tukeva, lihava herra, joka oli houkutellut ja hukutellut ja tarjonnut satasen. Siitä kai se vasta oikeastaan oli alkanut: ilman edestä, rahasta, — kuinka kulloinkin sattui. Ja viimein Tiltu oppi sanomaan:

"Raha ensin!"

Valmis. Suuria peräytymisen teitä ei enää ollut, eikä niitä erikoisesti tarvittukaan.

Muuan pruuviherra oli kerran vienyt hänet mukanaan alamaihin, ja hän oli huomannut, että täällä hänellä olisi suuret mahdollisuudet ansaita. Häntä oli syötetty ja juotettu, hän oli ottanut osaa yöllisiin kesteihin, hänellä oli ollut kauniita vaatteita. Mutta Tiltu oli pelännyt, hänellä oli ollut auttamaton vetovoima sinne, mistä oli tullutkin, siellä ei ollut sähkövaloja, pika-ajureita, automobiileja ja poliiseja. Siellä ei tapahtunut niin, että joku surkutteli hänen tilaansa, puhui hänelle myötätuntoisia sanoja ja sai hänet sitten halvemmalla. Siellä: otti ja maksoi ja sillä hyvä. Sitten sai olla sitä mitä oli. Vaan ennenkuin Tiltu sai palata sinne ylös, oli hänen oltava pari kuukautta sairaalassa ja hän älysi, että hän oli jo kaupungissa "kirjoissa" ja ettei hänen enää ollut hyvä sinne palata. Eikä hän sitä surrut, veri veti sittenkin suurten jokien varsille ja tunturien juurelle.

Kolmen vuoden kuluttua Tiltu lopullisesti oppi olemaan ajattelematta ja surematta, ja kun mietteitä joskus tuli, olivat ne laadultaan tilapäisiä. Joskus hän saattoi jotakin kohtaan tuntea rakkauden häivettä, mutta hän oli jo täysin tietoinen siitä, ettei häntä kukaan omakseen ota. Ja niin hän kulki paikasta toiseen, työpaikkoja myöten, ensin joku mukanaan, sitten yksin, rohkeammin.

Tuskinpa hän enää ajattelee vaatteitaankaan, saatikka sitten puhtautta. Hän tietää, että hän kelpaa sellaisena kuin on ja että hänellä on jotakin, joka merkitsee enemmän kuin koreat vaatteet. Sitäpaitsi hän ei vielä ole niin vanha, että hän riippuisi ulkonaisen pynttäyksen varassa.

Saattaa kuitenkin tapahtua, että joku Ruotsin puolella töissä ollut rupeaa ronklaamaan, haukkumaan ja tekemään vaatimuksia. Silloin Tiltu remsseästi nakkaa niskojaan ja menee tiehensä:

"Ei tässä reistailemaan ruveta. Kun ei kelpaa, niin ole ilman sitten."

Muuten on Tiltu reilu tyttö. Ei hän varastele miesten ollessa pöhnässä ja heidän nukkuessaan, niinkuin jotkut kuuluvat tekevän, ei varastele eikä paljon juksauttelekaan. Hän ihmettelee, kuinka miehet voivat Raahen-Iitan ja Sieppi-Amalian pikku näpistyksille ja muille konsteille vielä nauraakin. Kokonaisen tilinkin oli Raahen-Iita kerran vienyt, ja mies oli vain kohmelopäissään murissut, että "niin sitä käy, kun rupeaa sellaisten kanssa tekemisiin". Ja kerran oli Sieppi-Amalia vienyt nukkuvalta saappaat, mutta mies oli kimmastunut ja Sieppi-Amalia olisi päässyt linnaan, ellei olisi oikeudessa saanut toteen, etteivät ne saappaat olleet kahdenkymmenen markan arvoiset.

Ei Tiltu koskaan varasta eikä pelaa muutakaan pismarkkia. Mutta jos hän tapaa rahattomana, kengättömänä ja kohmeloissaan värjöttelevän vanhan tuttavan, niin hän kernaasti lainaa siksi, kunnes asianomainen saa töitä. Ja harvoin ovat rahat kokonaan menneet.

Tiltu rakastaa tanssia, musiikkia, juomista ja repäisevää meininkiä. Saattaa juovuspäissään heittäytyä kovaääniseksi ja tarjoilla itseään oikealle ja vasemmalle. "Tulkaa nyt, pojat, — kerrankin kaupanpäällisiä vuoden hitsin päälle..."

Mutta julkisissa tanssipaikoissa, kirkonkylissä, häntä ei enää kukaan tanssita. Ihmiset eivät kärsi nähdä, että "tavara pyörii", ja voi tulla poliisikin karkaamaan ulos. Vaan kuuntelemasta rahansa edestä hanurinsoittoa, siitä ei kukaan voi häntä estää. Istua siinä ja kuunnella, nähdä ihmisten pyörivän ja hemaistua omista puoleksi tiedottomista ajatuksistaan, on sekin jotakin.