Part 5

"Eihän kesällä saata porolla ajaa", oli Uula naurahtaen keskeyttänyt.

"... mutta teillä on talot ja lehmiä navetassa", oli tyttö jatkanut välittämättä keskeytyksestä.

"Inarin puolessa on kyllä köyhiäkin", selitti Uula. "Kalalappalaiset ovat melkein järkiään köyhiä."

Katsokaa, Uulan isällä on kaksituhatta poroa ja uudistalo ja rahaa pankissa. Sen sai Elna tietää. Ja hän sai tietää senkin, että he olivat asuneet täällä vasta kahdeksisen vuotta ja että he olivat muuttaneet tänne Kaaresuannosta, jossa he olivat siirtyneet paikasta toiseen paimennellen laumojaan. No, onhan sitä olemista, kun Ibmel on armollinen eikä tule rutto eikä susia.

Isä-Niila istuu talonsa portailla, imeksii piippuansa ja katselee, kun hänen poikansa haastelee lantalaisneitosen kanssa. Hän, pieni, tihrusilmäinen ukko, ei ole tyytyväinen, ellei tyytymätönkään. Saa olla näin, mutta saa olla toisinkin. Hänen mieleensä muistuu tapaus kaukaisen nuoruuden päiviltä, jolloin Aslak Magga rakastui amtmannin tyttäreen. Se ei ollut hauska tapaus. — Mutta on siinä poikaa hänen ja Marja-vainajan pojaksi. Pitkä ja valkea kuin lantalainen ja nopea käänteissään.

"Uula", kärisee hän portailta. "Miehiäkin pitäisi tunturille mennä katsomaan."

"Kuka ne sieltä enää hakee", vastaa Uula, ja ukko huomaa itsekin puhuneensa aiheettomia. Hän köntystelee pirttiin eikä ajattele mitään. Heinäntekokin saa alkaa nousuviikolla.

Uula on kyllä nähnyt lantalaistyttöjä, ja herrasnaisiakin hän on nähnyt kirkolla, mutta tällaista, näin kaukaa etelästä tullutta, hän ei ennen ole nähnyt. Ei edes Tromsassa eikä Vesisaaressa.

Tämä panee Uulan talttumattomat veret liikkeelle, tämä outo tyttö, kaukaa tullut. Sen silmät hehkuvat kuin hiillos pimeässä huoneessa, ja sen posket punoittavat; kun se nauraa, niin sen hammasrivi kiiluu ja välkähtelee ja hymykuopat värähtelevät, ja kun se kävelee, niin sen varsi keinahtelee vallattomuuttaan, ja näyttää kuin ei jalka kävisi maassa ensinkään.

"No on siinä Uulalla katselemista", sanovat akat.

Uula ei vastaa mitään, mutta katse on totinen ja ilmaisee, että leikki on sattunut.

Seuraava yö oli uneton, ensimmäinen hänen eläissään. Hän makasi silmät selällään rankisessaan, kuunteli sääskien surinaa ja ihmisten hengitystä yörauhaisassa tuvassa, heittelehti kyljeltä toiselle ja ajatteli, että kahden seinän takana nukkui se toinen.

Aamulla, jo ennenkuin Sara-Kaija on noussut kahvinkeittoon, menee hän joelle ja pesee naamansa, vetää verkatakin ylleen ja panee siihen kullatut hopeasoljet ja -helat kimmeltämään. Hänessä asuu tajunta, jonka mukaan hänen täytyy tehdä niin.

"Sinä olet korea tänään, Uula", sanoo tyttö hänet nähdessään. "Oletko sinä usein noin?"

"Kirkolla ja vieraissa käydessä", vastaa Uula.

"Entä miksikä nyt?"

"Siksi, että meillä nyt on vieraita", vastaa Uula totuudenmukaisesti.

Uula oli taitavasti kiertänyt kysymykseen kätketyn silmukan, ja tyttö mukristi tyytymättömästi alahuultaan.

"Osaatte te täälläkin", sanoi hän, "osaatte totisesti".

"Mitä me osaamme?" kysyi Uula.

Nyt tyttö antoi katseensa seurata metsän vihreyteen katoavaa valkeaa jäkälikkökangasta ja huiskeli ahdistelevia sääskiä pois kasvoiltaan, antaen Uulan odottaa vastausta. Sitten hän äkisti kääntyi Uulaan päin, ja taas Uulan mieleen tuli vertaus hiilloksesta.

"Luulin, että olit minua varten koristanut itsesi", virkahti hän ohimenevästi. "Mutta mitäpä se olisi kannattanut."

Uulan täytyi punastua ja hämmentyä ja pusertaa esiin totuus.

"Olihan siinä vissiin sitäkin", myönsi hän.

Niin kuluu sitten tämä päivä ja yö ja huominenkin päivä, eikä Niilan-Uula saa mitään säällistä tehdyksi. Aurinko paistaa lekottaa korkealla, paahtaen valkoista kangasta, sääsket pörräävät raukeina ilmassa, ja metsän laidasta kantautuu pihamaalle havun ja valuvan pihkan tuoksua jollakin tavoin sekaantuen kuivamassa olevain poronlihain hajuun.

Niinkuin sanottu, ei Niilan-Uula saa mitään saaliista tehdyksi. Hänen nuori, kesytön verensä on joutunut liikkeeseen, ja hän kulkee ympäri sieraimet vavahdellen ja silmänympärykset vaikeina katsellen siniseen usvaan häipyvien tunturien huippuja. Pienempi venekin pitäisi tervata, mutta tervaamatta se tällä kertaa jää; aika kuluu vain istuessa ja odottaessa. Uula tuntee olevansa tilassa, jolloin pian voi ruveta joikaamaan, vaikk'ei ole nähnytkään pirtua.

"Siitä kai on pitkä aika, kun äitisi kuoli?" kysyy se tyttö.

"Pitkä. Kuusi kesää. Hän oli Jouni Varangerin tytär", vastaa Uula, sanoen viime lauseen ikäänkuin jonkunlaiseksi selitykseksi ja hienolla ylpeydellä.

"Ja sinä kai olet tullut äitiisi?"

Uulalla on suora nenä, pieni suu, taivaansiniset silmät ja naisellisen pienet ja valkoiset kädet, viimeksimainitut muuten ominaisia koko hänen heimollaan.

"Niinhän ne sanovat", vastaa hän kotvan kuluttua. Ja sitten jatkaa ikäänkuin itsestään: "Minun äitini oli niinkuin kuva."

"Sen kyllä uskon", myöntää tyttö lämpimästi ja istuutuu lähemmäksi Uulaa. "Eikö sinulle koskaan heittäydy ikäväksi täällä?"

"Ikäväksi!" huudahtaa Uula. "Tähän asti en ole osannut kaivata mitään. Hyvä on niinkuin on."

Ja Uula yltyy kuvaamaan kesäistä tunturilla oloa ja talvisia retkiä, käyntejä Norjan puolella ja poroerotusta, joikaamista ja laulua, ja välillä pieniä matkoja isän kanssa seuroihin ja sananselitykseen ja kirkolle.

Tyttö katsoo itsensä oikeutetuksi kysymään, eikö Uulalla ole morsianta. Uulahan tulee pian itse isännäksi.

Uula pusertaa huulensa yhteen ja katsoo eteensä. Hänelle on ajateltu ja hän itsekin on ajatellut Eerik Lensmanin Kadjaa. Mutta se on nyt vain ajateltu eikä hän puhu siitä mitään.

"Sattuiko?" kysyy tyttö kuoppien ilmestyessä poskille.

"En minä sellaista ole ajatellut", murahtaa Uula vähän kuin väkinäisesti. "Ennättääpähän sitä, ennättää hyvinkin. Ja mitäpä te sillä tiedolla?"

Tyttö hämmentyy, mutta hän on alamaista ja hyvin kirjansa lukenut ja hän katsoo itsensä oikeutetuksi sanomaan viattomalle ja vähän harkitsevalle luonnonlapselle, mitä parhaaksi näkee.

"Omaa parastasi minä vain", virkahtaa hän aivan kuin ohimennen. "Tarkoitan, että sinun pitäisi saada hyvä emäntä."

Sitten tyttö taas menee tiehensä, ja hänen vartensa keinahtelee vallattomasti, mutta Uula jää paikalleen kuin naulittu, ja hengitys kulkee läähättäen. Aurinko on korkealla, sääsket surisevat surunvoittoisesti, ja vesi pienessä joessa virtailee kuin väsyneenä pitkästä matkasta.

Rakennusmestari Kylmänen, isä-Niilan huonemies, joka erinäisistä syistä on paennut erämaahan ja elättää itsensä kaikenlaisella, — pienellä kaupalla, metsästyksellä, kalastuksella ja huoneitten salvamisella, — kulkee ohi.

"Ääh, Uula-vietävä!" sanoo hän hienosesti tullen väkeville, joita on saanut insinööriltä. "Ääh, Uula-poika! Älä mieti suotta, älä mieti suotta!"

"Anna minullekin ryyppy!" sanoo Uula äkisti, tuntien että hänen ajatuksensa sekoavat.

"En anna! Hullummaksi vain tulisi. Älä usko naisväkeen!"

"Anna vaan. Rahassa maksan. Kaksinkertaisen hinnan."

"Hullu! Mikä viinakauppias minä olen. Kullakin omat murheensa."

Kylmänen lonkuttelee tiehensä Mutkaan päin. Asioilleen minne menee.

Mutta Uula jää istumaan paikalleen kiinteästi ja taukoamatta ajatellen Elna-nimistä tyttöä, joka oli kuin taivaasta viskattu hänen tielleen.

Illansuussa tulevat saattomiehet Mutanivan kylästä insinööriä hakemaan, neljä laukunkantajaa ja yksi, joka kuului olevan nuorempi insinööri, pitkä, tummaverinen miehenroikale. Heti ensi näkemältä tuntee Uula vihaa miestä kohtaan ja pahoja aavistuksia. Pieni ja mitätön tuntee hän olevansa tuon pitkän roikaleen rinnalla.

"Lähdöksikö se nyt heti panee?" kysyy isä-Niila.

"Lähdöksipä tietenkin. Yötä myöten on helpompi kulkea."

"Niinpä vainkin. Ei ahdista kuumuus."

Uula katselee ajatuksettomasti, kun vieraat säälivät tavaroitaan kokoon. Menoa se nyt on, menoa pitkiksi ajoiksi. Hänen sydäntään alkaa ahdistaa, ja tuntuu kuin kurkkuun nousisi itkuntapaista.

Suurin, kuivin silmin tarkkaa Uula pakkaamistoimitusta. Ei puutu, ei pukahda. Tuntuu niinkuin pitäisi hänen jotakin puhua, sanoa jotakin leikkisää, niinkuin tapa on, mutta hän ei keksi mitään, katsoo vain, ja ajatukset tekevät mitä tahtovat. Se nuorempi insinööri puhelee Elnalle, ja tämä vastailee, milloin ylimalkaisesti ja ohimennen, milloin pysähtyen ja nauraa puuskahtaen.

Viimein Uula huomaamatta hiipii ulos. Ei tahdo olla sitä lähtöä näkemässä.

Mutta samassa on siinä se tyttökin.

"Oikein ikävä täältä on lähteä", sanoo hän.

"Aika on sentään kulunut niin hyvin."

Uulalla ei ole mitään sanomista.

"Aika on kulunut niin hyvin", jatkaa tyttö ja naurahtaa sitten: "Myönnä pois, että sinunkin tulee ikävä!"

"Mikä ettei tulisi", tokaisee Uula karusti.

"Kas vaan, kun olet rehellinen. Mutta sillähän siitä pääset, kun tulet katsomaan."

"Ei kehtaa."

"Kyllä kehtaa. Ja hyvästi nyt! Näkemiin!" Hän tarttuu Uulan vastahakoiseen, tottumattomaan käteen ja puristaa sitä niin, että toisen kasvoille nousevat veret.

"Et sinä osaa kunnollisesti puristaa kättä-, naurahtaa hän taas ja tarttuu molemmin käsin Uulan käsiin.

"Näin sen pitää tapahtua", sanoo hän. "Ja muista nyt sitten."

Uulasta tuntuu, kuin hän sulaisi siihen paikkaan. Silmiin nousee ikäänkuin kimmeltävä verho, sydän takoo, ja kun hän havahtuu, on tyttö poissa ja edessä aurinkoinen, laakea pihamaa ja valkosalvoksinen talo. Uula kirahtaa itsekseen ylläpitääkseen miehuuttaan ja kävelee sitten hitaasti poispäin, metsään.

Neljässä päivässä ehtii siis tapahtua paljon asioita, ja tästä kaikesta on nyt kulunut kaksi viikkoa. Ja aika on vieläkin sellainen, ettei aurinko mene mailleen.

Niilan pirtissä nukutaan, mutta poika, Uula, vaeltelee teillä, joista hän ei soisi jälkeenpäin mainittavan.

Hän on miettinyt ja palanut kaksi viikkoa, nyt hän vaeltelee, tosin levottomuus sydämessä, mutta määrätietoisesti.

"Niinhän sinä kuljet kuin unissasi, poika", oli isä sanonut.

Uula oli miettinyt, miettimästä päästyäänkin miettinyt. Mikä hän oikein oli? Mitä hän suotta ajatteli ja vaivasi itseään? Jos joku arvaisi, niin nauraisi. Veneenkin oli Paulus jo ehtinyt tervata. — Mutta ajatuksistaan hän ei päässyt minnekään, vaan vietti unettomia öitä ja turtuneita päiviä.

Niilan talosta vie kaltainen polku Mutanivan kylään. Pihamaalta se painuu kiveliöön, jota ei käsi eikä leimauskirves vielä ole koskettanut, katkaisee sitten Sorkojan, jonka yli pääsee kahlaamalla, nousee vaaralle, pudotakseen heti Päiväsen niitylle, ja kulkee pitkin tunturin rinnettä, kunnes aavan ja metsikön takaa pilkistävät Mutanivan talot.

Tätä tietä vaeltaa Uula Niilanpoika, milloin kiihkeästi ajatellen ja kuvitellen, milloin havahtuen, milloin tahdottomasti kuin unissaankulkija. Hänen täytyi näillä tuntein kulkea tämä tie, että sekin oli suoritettu.

Tuntuu kuin suuri luonto olisi pysähtynyt katsomaan Uulan kulkua. Aurinko on vetäytynyt jonnekin tunturin taa, se valaisee, mutta se ei lämmitä, sen olemassaolon tuntee, mutta paljain silmin sitä ei saata katsella. Keskiyö on jo sivuutettu. Sääskien kesän kestävä surina sulautuu luontoon, korva on siihen jo niin tottunut, että se havahtuu vasta kun surina hetkeksi taukoaa. Puiden latvat kimmeltävät auringon valossa, mutta maajalassa on kosteata ja tuoksuvaa, jotakin kalmalta tulevaa ja aavistelevaa.

Ja Uula painaltaa eteenpäin, luuvartinen leuku pompahtelee kupeella ja helat välkähtelevät, kun auringonvalo aukeoilla niihin sattuu. Askeleet risahtelevat, risut taittuvat, silloin tällöin sipaisee neljäntuulen lakki, punasinikeltainen, riippuvaa oksaa, ja kulkija vetää kärsimättömästi päänsä syrjään. Merkillisillä teillä kulkee Niilan perillinen.

Yksinäinen hairahtunut poro risahduttaa puita metsikössä. Uula havahtuu ja kuuntelee, vaistomaisesti käsi tapaa leukunvartta, mutta silloin tömähtelevät ja napsahtelevat poronkoparat jo kaukana kankaalla, yhä ja alati edeten.

Yksinäinen poro pysähdyttää hetkeksi Uulan ja ravistelee hänen ajatuksiaan. Hän huomaa hommansa hulluuden, mutta jatkaa kuitenkin matkaansa.

"Saahan tuota mennä", sanoo hän itsekseen.

"Siihen ei kukaan pysty sanomaan mitään."

Sillä hänen silmissään väikkyy eräs kuva, joka kiihdyttää hänen vauhtiaan, ja hän on tuntevinaan erään kädenpuristuksen, joka ajatellessakin pyörryttää. Saahan mennä, kukaan ei ole kieltänyt. Mutta käsketty on. Ylösnousun ajaksi hän ehtii perille, jos näin jatkaa.

Aurinko alkaa jo säteillä ja levittää lämpöä. Sääsket käyvät virkeämmiksi ja ahdistelevat kasvoja ja käsiä, mutta Uula ei sitä huomaa. Hän vain kulkee kulkemistaan niinkuin jonkun alkuvoiman liikkeellepanemana.

Metsässä alkaa elää ja soida. Aamutuuli humisee puiden latvoissa, siellä täällä alkavat linnut liverrellä, ja valo- ja varjopaikat käyvät syvemmiksi. Tuntuu, niinkuin olisi seuraa, vaikka kulkeekin yksin. Päiväsen kohdalla ei seeskulkijan muisto vistota eikä herätä kaukaista kammoa. Sivuilleen katsahtamatta hän kulkee sen ohi. Hiukan sivu puolimatkan alkaa polku tehdä nousua tunturin rinteelle, nousee hitaasti, verkalleen ja kierrellen koivuvyöhykkeeseen ja jatkuu sitten eteenpäin pysytellen vyöhykkeen ja kaljun rajoilla, tuontuostakin tehden pienen syrjähypyn puolelle ja toiselle.

Näillä tienoin on matkamiehen tapa levätä, mutta Uulalla ei ole aikaa sellaiseen. Kenties siihen on syynä pelko, että matka keskeytyy, että hän siinä istuessaan alkaisi järkevästi harkita asioita. Tai kenties muut vaistot, jotka vain toinen luonnonlapsi kykenee tajuamaan.

Uula jatkaa siis matkaansa. Raitis tuuli virkistää hänen hiestyneitä kasvojaan ja antaa lisää vauhtia hänen askelilleen. Minne hän katsookin, leviää vain silmänkantamattomia aapoja ja metsiä, jokiuoma tuolla ja täällä, tuntureita, joista etäisimmät ikäänkuin häipyvät sinervään savuun.

Viimein hän saavuttaa korkeimman kohdan, polku alkaa hiljalleen viettää, ja kaukana etäisyydessä näyttää Mutaniva uivan päivänpaisteessa.

Silloin Uula viimeisen kerran pysähtyy ja empii. Silmät harrillaan tuijottaa hän niittyjen keskellä välkähtelevää kylää ja vakuuttaa itselleen, ettei hänellä ole siellä mitään tekemistä. Mutta samalla kylän näkeminen häntä myöskin kiihoittaa ja hän tuntee, että vaikka hän onkin syöksymäisillään kuiluun, ei hän kuitenkaan saata olla sitä tekemättä. Vielä tunti, kenties hiukan enemmän, ja hän saattaa nähdä sen tytön ja haastella hänen kanssaan.

Uula ei rupea erittelemään, mikä tunne se on, joka juoksuttaa häntä pitkin metsiä, ja tuskinpa hän osaisi sitä tehdäkään, mutta kun hänen on pakko mennä, niin hän menee. Kylläpähän sitten selviää.

Mutanivan kylässä ovat aikaisimmat jo jalkeilla, ja Uula pakottautuu huolettoman näköiseksi, kun saapuu kylätielle ja lähestyy taloja. Insinööri kuuluu asuvan Keski-Mellassa.

"Aikaisinpa sitä Niilan-Uulaa pyöritellään", sanoo kahvinkeittopuuhissa oleva emäntä, kun Uula asettuu penkille. "Yötä myötenkö tulit?"

"Yötä."

"No mikä se niin juoksutti?"

Uula ei vastaa. Yksi ja toinen mies ilmestyy rankisesta ja alkaa äänettömänä kenkiä.

Viimein Ville, talon poika, saa itsensä valmiiksi ja sytyttää tupakan.

"Niin että sulhasmiehenäkö se Uula oikein", sanoo hän hymyillen ja vetää pitkän sauhun.

Uula punastuu korvalehtiä myöten, murahtaa jotakin ja katselee kenkiensä kärkiä, mutta emäntä purskahtaa nauramaan.

"Mikäpä siinä on", puhuu hän sitten, "vaikk'ei se insinööri taida siitä oikein tykätä".

Uula kuuntelee joka hermo vireessä, ja hänen sisimpäänsä hiipii hiljainen ilo.

"Tyttö täällä vikisi ja valitti sitä ikäväänsä” jatkaa emäntä tietämättä Uulan mielenailahteluista, vikisi ja valitti, kun ei ollut samanikäisiä, — mistäpä niitä, kun kaikki meidänkin pojat linjalla, — mikään ei kelvannut, ja viimein insinööri kyllästyi ja antoi metsäherran mukana palata veneellä alas. Toissa päivänä kai se oli tai maanantaina. Sanoi se röökynä, että teillä oli kuulemma niin mukava olla, mutta insinööri sanoi, että kyllä hän ne konstit tuntee vanhastaan."

Siinä nyt istui Uula Mellan pirtin penkillä. Kahvi kuohuu yli, sekoittaen lemullaan ummehtuneen hien hajun, ja aurinko paistaa korkealla.

SUURTEN JOKIEN VARSILTA

Jokihulluutta.

Kevätaurinko sulattelee jo talven lumia, räystäät tippuvat, pihamaille muodostuu pieniä pälvipaikkoja, ja lumipeitteisellä, jäätyneellä joella kuultaa lumen alta esiin sininen.

Ilmassa on kevään uhoa ja lemua, auringonpaisteinen seinä hohtaa lämpimältä, metsän havut tuoksahtelevat kaukaisesti, sulava lumi välkkyy ja kimmeltää vaarojen laella auringon hohteessa. On kevättä ja on uhoa, kerrakseenkin. Mutta pihamaa ja ometan tienoo alkaa näyttää ikävän likaiselta ja ruskealta, pieninkin jalan askel jättää ruskeahkon jäljen valkoiseen lumeen, ja lannan haju sekaantuu voimakkaasti kevään puhtaisiin lemuihin.

Körkön Heikki, kaksikymmenvuotias, astuu pirtin portaille uudet pieksusaappaat toisessa ja tervapötsikkä toisessa kädessä. Portailla hän hetkeksi pysähtyy ja siristää silmiään, sillä auringon valo on odottamattoman voimakas, mutta sitten hän istuutuu ja alkaa tervata saappaitaan.

Terva tuoksuu, aurinko paistaa, ja viimein Körkön Heikki alkaa itsekseen hyräillä.

— Lähden minä, lähden vaikka mikä olisi, ainakin täksi kesäksi, — ajattelee hän. — Sittenpähän on sekin nähtynä.

Ajattelee vähän niinkuin uhmamielisesti, sivelee taitavasti tervaa ensin teriin, sitten varsiin ja hyräilee tervatessaan. Mikä on, ettei saisi lähteä, rahaakin tulee, eikä raha koskaan pahaa tee. Saattaa tapahtua, että sitä Körkössäkin vielä tarvitaan.

Touhussaan ei Heikki huomaa, kuinka isä, karkeasänkinen, matalakasvuinen, ilmestyy hänen taakseen pirtin ovesta, painaa lakin syvemmin otsalleen ja katselee poikansa puuhia.

— No sinä vain puuhaat sitä lähtöä? — kysyy hän viimein.

Heikki vavahtaa, mutt’ei keskeytä työtään.

— Niin, — vastaa hän, — mikä siinä sitten olisi.

Isä lähtee kävelemään tallia kohti.

— Kiire sinullakin on synnin teille, — virkahtaa hän mennessään, — aivan niinkuin ei sitä kaiken maailman pahuutta ennättäisi vähemmälläkin oppia...

Heikki ei vastaa mitään eikä rupea mielessäänkään kumoamaan isänsä sanomia. Koko kevättalven on hän kuullut puhuttavan maailman riettaudesta ja pahuudesta, kuullut siitä asti kuin joelle lähdöstä ensi kerran tuli kysymys. Alussa se puhe oli hiukan vaivannut, ja hän oli pitänyt haluansa joelle synnillisenä ja häpeällisenä, mutta vähitellen oli alituinen puhe ja saarnaaminen ruvennut antamaan vain lisää virikettä mielihalulle.

Synnintuntoa, seurojen pitoa, liikutuksiin tulemista, saarnaamista ja syntien anteeksi todistamista, — kerkesipähän niitten kanssa sitten taas talvella.

— No, ei nyt sellaisia!

Heikki vavahti, huomatessaan ruvenneensa mielessäänkään arvostelemaan asioita, joiden ympärillä lepäsi pyhyyden ja koskemattomuuden sädekehä. Körkön vanhempi Heikki, isä, oli lestadiolainen ja suuri saarnamies...

* * * * *

Aurinko paistoi, lumi suli, terva tuoksui.

Halu joelle oli tullut oikeastaan jo tammikuulla, puheen ollessa yhtiön suurista ensikesäisistä uitoista.

Jokkalan vieressä oli lanssimaa, ja siihen oli pitkin talvea vedätetty valtavia tukkiläjiä. Jokkalan pojat puuhasivat kaikki joelle lähtöä.

— Lähde mukaan, — oli Jokkalan Kunnari yht’äkkiä sanonut.

— Mitäpä minä siellä, kotonakin tarvitaan...

— Tarvitaan!

Jokkalan Kunnari oli ollut vähän viinoissa ja lyönyt nauraen olalle.

Mitäs hiivattia! Lähdet mukaan vain, rahan sinä saat niinkuin muutkin. Ja me kun sanomme, että tässä nyt on sitten se Körkön Heikin ainoa poika, jätkänä niinkuin mekin, niin sanon minä, että ovet on auki röökynää myöten...

Oli tuntunut pientä vihlaisua sydänalassa, pientä huimausta, ja mielikuvitus oli alkanut toimia.

Mitä nuo nyt kotonakin sanonevat...

— Arvaa kai sen jo ulkoakin. Mutta kyllä sinä ennätät seuroissa istua, kilvoitella ja olla synnintunnossa talveltakin. Ja toisekseen on isäsi siksi rahantunteva mies, että kun muutaman satasen tuot kotiisi, niin on naama hyvinkin mujullaan.

Oh perh... Olihan siinä sekin puoli, eihän tuonne pelaamaan ja menettämään mennyt, vaan ansaitsemaan. Eikä mielikuvitus siitä asti antanut rauhaa.

* * * * *

— Etteiköhän olisi viisainta, että vielä kerran miettisi asiaa.

Isä oli nyt palaamassa tallista ja seisahtui, ennenkuin nousi portaille.

— Mitäpä hänestä enää miettii. Koko talvihan siitä on puhuttu.

Isä ei rupea väittämään vastaan, ottaa tervaamattoman saappaan, tarkastelee sitä arvostellen joka puolelta, suoristaa viimein varren ja katsoo suoraan suusta sisään. Sitten hän viskaa saappaan takaisin portaalle, huokaisee ja alkaa mennä sisään.

— Tiedä niistä ansioista ja tienesteistäkään, — sanoo hän portaiden yläpäähän päästyään, mikä tulee, se meneekin.

* * * * *

Körkön Heikki ei kuule isänsä sanoja, tai jos kuuleekin, niin ei ole kuulevinaan. Kyllä kai sitä juttua riittäisi, loppumattomiin, ja aina uusia metkuja, koukkuja ja käänteitä. Kun on mennäkseen, niin menee, sittenpähän näkee mitä tulee.

Heikki on jo tuudittautunut siihen ajatukseen, että ennenkuin huominen ilta hämärtää, niin lähtö tulee. Ei siinä enää auta mikään. Nyt hän viimeistelee itseään, tervaa vasiten teetettyjä saappaitaan...

Veret ovat käynnissä, mielikuvitus askartelee. Hän on rehellinen jätkä, hänellä on sininen pusero, sinnihousut ja tuppihoito vyöllä, eikä kukaan tiedä, että hän on Körkön Heikin ainoa poika. Jokivarsi, tuntematon, selittämätön, monikymmenpeninkulmainen, on tulvillaan aavistamattomia mahdollisuuksia. Lauantai-iltana lyö kasööri viikon tilin kouraan: "Siin' on, mene pitämään sabattiasi..." — Joella, siellä on ilma täynnä aavistuksia ja mahdollisuuksia, tänään ei voi sanoa mitä huomenna tulee, aamu ei tiedä illasta. Mies on vapaa vaikka lentämään niinkuin taivaan lintu.

Ettäkö työ olisi raskasta ja ettäkö usein saisi kokea märkyyttä ja vilua! Kestäväthän sen muutkin, onhan öitä ja lomahetkiä välissä ja onhan, lopuksi, kesän kuluessa sentään enemmän auringonpaistetta kuin sadetta. Iltaisin, illan viiletessä, on kyläpaikoissa tanssia ja hanurinsoittoa, joku tyttö voi ohimennen vilkaista häneen: "Siinä on Körkön Heikki... On kuultu puheita..." Niinpä on, Körkön Heikki se on, ja tanssin lopusta auringon nousuun, — niitä seikkoja ei kukaan vielä ole selvitellyt.

Kuta vapaammin Körkön Heikki antaa mielikuvituksensa lentää, sitä enemmän hän innostuu ja kiihtyy, ja haluun joelle sekaantuu lopulta jotakin vavahduttavaa, melkein tuskallista ja pelonsekaista. Hän ei rupea vertailemaan Körkön ummehtunutta, mutta turvallista ja kodinomaista ilmakehää niihin tuntemattomuuksiin, mitkä ovat odottamassa: edellinen tunnetaan jo liiankin hyvin, jälkimmäinen viettelee tuntemattomuudellaan...

* * * * *

Seuraavana aamuna isä ottaa vielä kerran asian puheeksi. Pirtin ulkonaisessa elämässä ei mikään osoita, että jotakin tavallisuudesta poikkeavaa on tekeillä, ja uudessa asussaan tuntee Heikki itsensä hiukan orvoksi ja yksinäiseksi, tunne, joka melkein sivuaa häpeilemisen tunnetta. Mutta se on vain sivutunne, joka ohimenevänä välähdyksenä nostaa päätään, valtatunne vetää kirkolle, sinne, missä on liikettä ja elämää. Kunhan tästä nyt onnellisesti pääsisi taipaleelle.

— Se on sitten ensimmäinen kerta, kun Körköstä ruvetaan jätkäksi, — sanoo isä.

Ollaan syöty aamiainen ja juodaan kahvia. Heikki ei vastaa mitään.

— Ja kun ei mitään puutu, — jatkaa isä. — Kotonakin töitä yllin kyllin...

— No eihän tuonne iäksi, jos kesäksi, — vastaa Heikki.

— Mikä pakko sinne on kesäksikään!

Ei osaa Heikki selittää. Paras, kun nousee ja lähtee mahdollisimman pian. Ja hän rupeaakin hiljalleen ja muina miehinä säälimään kokoon tavaroitaan. Mitäpäs tässä kaiken lopuksi: kyllä kai sen jokainen arvaa, ettei Körkön poika pakosta...

— No, hyvästi nyt sitten, — sanoo hän.

— Tuota... etkö sinä hevosta? — kysäisee isä melkein kuin hätäytyneesti.

Nyt Heikki-poika naurahtaa keveästi.

— Mitäpä tuolla hevosellakaan, jätkämies, — vastaa hän hilpeästi. — Saa sitä jalkaisin sieppoa pitempiäkin taipaleita...

— No niin sitten, — murahtaa isä, keventyneesti hänkin. — Omasta halustasi menet, kun menet. Mutta saatpa välillä koettaa muistella, että aikaa seuraa iankaikkisuus ja että yksi silmä seuraa kaikkia meidän edesottamisiamme.