Part 8

Jonkun kerran Juho tekee päätöksen mennä Peltoniemeen puhumaan Anna-Liisan kanssa, mutta huomaa, ettei se pyhittäisi mitään. Anna-Liisan kanssa heillä ei koskaan vielä ole ollut niin sanottuja puheita, he ovat vain tunteneet. Miksi hän menisi juuri nyt. Juho oivaltaa, että tämä on perheen keskinäinen asia ja jonkun muun, joka asuu etelässä, suuren kaupungin syrjäpuolella, kallion juuressa. Niin, heidän asiansa se on. Anna-Liisa on liian hyvä tähän soppaan.

Mutta sitä ei Juho saata sisällyttää tajuntaansa, että siitä tulisi hänen vaimonsa ja joskus tulevaisuudessa Saranpään emäntä. Kaikki hänen vaistonsa sotivat sellaista olettamusta vastaan. Vera Botshkova, Saranpään emäntä. Ei käy, ei käy.

Hiki virtailee pitkin hänen ohimoltaan, ja hän pusertelee päätään tuijottaessaan lakeudelle, joka alkaa käydä sinertävämmäksi. Muilun eräisiin ikkunoihin syttyvät tulet, ja talon ääriviivat käyvät jyrkemmiksi ja vallitsevammiksi. Juhosta tuntuu, kuin sieltä joku salatulla ivalla katselisi vanhaa Saranpäätä. Ja valaistun Muilun taakse hukkuu Peltoniemi hämärään.

— Minä olen tehnyt saman synnin kuin kymmenentuhatta muutakin, — ajattelee Juho, — mutta minä saan rangaistuksen sen takia, että satun olemaan Saranpään poika. Ne muut kymmenentuhatta tekevät jo uusia syntejä... Eikä entisistäkään tule mitään.

Sitten hän ajattelee, mitä pitäjällä hänestä sanottaisiin. Häntä puhuteltaisiin velvollisuudentunnosta, ohimennen, koska tapa nyt on sellainen eikä hän muutakaan ole tehnyt. Mutta nuorisoseuralla kävisi perheiltamissa juoru. "Se Saranpään Jussi on nainut sen punakaartilaisryssän, johon sotareisullaan sekaantui." — Voi saatana sentään!

Ja joku toinen lisää, että jouluksi se juuri ja juuri ennätti sen tuodakin.

Niin, mutta hänhän oli luvannut naida sen. Saranpäässä on lupaus pyhä. Saranpääläiset uskaltavat pitää sanansa aina. Aina! Vaikka helvetti olisi.

Juhon ajatukset alkavat vähitellen seota. Saattaahan se olla ihminen, vaikka onkin sellaista lähtöä ja köyhä. — Sotaheila, ehkä vihollisleiristä, ehkä kulkunainen Saranpäähän. — Anna-Liisa itkee, Peltoniemessä on suru. — Ei auta, ei auta. — Mutta minä en ota muita kuin Anna-Liisan, minä rakastan häntä, kuulkaa se. — Mitä minä oikein olen tehnyt. Herra Jumala sentään! Mitä vanhempani ajattelevat, niinkö vai näinkö!

Äkkiä Juhon ajatukset tyyntyvät. Hän huomaa hämmästyksekseen, ettei hän oikeastaan ajattele mitään. Tyynesti hän ottaa pöydällä häämöttävän kirjeen, oikaisee sitä ja pistää taskuunsa. Sitten hän hakee pöytälaatikosta revolverinsa ja rupeaa tarkastamaan makasiinia, mutta muistaa samassa jossakin käskevästi ja tylysti sanottavan, että kanna ristisi.

— No niin, — ajattelee hän kaukaisesti ja pistää revolverin takataskuunsa. Ja jonkun ajan kuluttua hänen kasvonsa taas nytkähtelevät ajatellessaan Anna-Liisaa ja mitä hän oli tehnyt, ja ajatukset sekoavat sotkuiseksi vyyhdiksi.

Kun hän taas löytää itsensä, on ulkona jo aivan pimeä ja tähdet tuikkivat taivaalla. Valot pilkistelevät lakeudella, mutta Peltoniemessä on pimeää. Jokohan siellä olisi... — Niin, nyt on aaton aatto, ja ylihuomenna on joulu.

Pimeässä sujahtaa kaksi rekeä ohi ikkunan ja kääntyy pihaan. Reet ilman kulkusia. Talvella, pimeässä, juhlien alla. Isä ajoi äsken ohi ilman kulkusia.

Kuluu taas pitkä tovi. Juho kuulee, kuinka eteisessä kolistaan ja tupakamariin tulee vieraita. Ja taas hän koettelee revolveriaan ja ajatukset alkavat käydä. Sitten kuluu jälleen pitkiä aikoja, ettei tupakamarista kuulu mitään. Tuvan puolelta kuuluu kaukainen kellon lyönti, ja joku tallustelee ohi.

Vihdoin kulkee joku isän kamarin läpi Juhon kamariin, ja ovea raoitetaan.

— Onko siellä Jussi? — kuuluu äidin särkynyt ääni.

Juhon täytyy selventää kurkkuaan, ennenkuin vastaa.

— Tulet tänne tupakamariin, — sanoo äiti, mutta Juho ei kuule, kuinka äiti itsekseen sanoo: "Luojan kiitos, ettei se ole tehnyt itselleen mitään."

Äiti ei mene ovelta, ja Juho empii.

— Tulet heti kun isäs käskee, — sanoo äiti uudelleen.

Tahdottomasti kuin kone nousee poika ja seuraa hitaasti äitiään. Isän kamariin lankeaa kapea valoviiru tupakamarista, ja ohut kahvintuoksu tuntuu nenään. Näin mennään, matka tuntuu pitkältä.

Tupakamarissa Juho huomaa täytetyt kahvikupit pöydällä, isä istuu pöydän päässä, vastaseinällä Peltoniemen haltijaväki. Juho ei nyt hätkähdä, hän tervehtii jäykästi. Peltoniemen emäntä on itkettyneen näköinen kuin äitikin, isäntä tuijottaa pimeään ikkunaan.

Hiljaisuus.

— Sopii ottaa siitä, — sanoo viimein äiti osoittaen kahvivehkeitä. — Sinäkin Jussi.

Hiljainen kiitos kuuluu seinänviereltä. Juho ei hae istuinpaikkaa, noutaa kuitenkin viimeisenä kahvikuppinsa. Niin, tällaiseksi se meni nyt.

Isä on viimein juonut kahvinsa ja sivaltaa kerran leukaansa.

— Siell' on hevonen valjaissa, — sanoo hän viimein. — Antti tulee kyytiin.

Juho ei hievahda paikaltaan, luo pikaisen katseen huoneessa-olijoihin, mutta kääntää sen taas maahan ja laskee koneellisesti tyhjän kuppinsa kaapin päälle. Äiti pyyhkii silmiään ja nousee kaatamaan uutta.

— Olemme tässä Peltoniemen kanssa tuumanneet, — jatkaa isä, — että kun luvattua tuli, niin haettava on myös. Se on kerta kaikkiaan maailmassa sillä tavalla.

— Joo, — sanoo Peltoniemi seinän viereltä päätään nyökäyttäen. — Sillä tavalla se on ollut.

Peltoniemen emäntä puuskahtaa itkuun, ja äiti alkaa tuhuuttaa ja pyyhkii esiliinalla silmiään.

— Haet turkkisi heti, että ehdit yöjunaan, — sanoo isä ja katselee kiinteästi poispäin sekä nousee jotakin puuhatakseen.

Vaimot puuskahtelevat.

— Totta kai sieltä jouluksi ehtii, — kuulee Juho kääntyessään äidin nyyhkytysten lomassa sanovan.

— ... tiedä...

Isä on jo kokonaan selin, ja Peltoniemi katsoo lattiaa ja huokaisee.

Ihmiset puuhaavat ja tulee joulu, tulee juhlat, kirkonkellot soivat, ja Saranpään perintötila saa miniän. Eikö se ollutkin, että "kanna ristisi".