Part 8

Hän katseli ihastuksella Helmaa Franssin rinnalla. Helmasta oli tullutkin kaunis neito. Solakka vartalo, sointuva ääni, valkoinen iho ja kaino käytös korvasivat moneen kertaan sen, mitä kasvojen piirteissä oli ankaraa ja kovaa.

-- Kaunis pari! ajatteli emäntä itsekseen. Oi kuinka kaunis!

Franssi kykeni kyllä hillitsemään itsensä, mutta hän oli jo tottunut julkisesti näyttämään, että antaisi henkensä Herttalan tyttären edestä. Tuokion aikaa naurettuaan hän äkkiä tarttui oikealla kädellään Helman vyötäisten ympäri kiinni ja lähti juoksemaan kuistia kohden. Vallattomuus huvitti emäntää siihen määrään, että hän hetkiseksi unhotti onnettomuuden. Lyöden käsiään yhteen nauroi hän:

-- Rohkea rokan syö!

Lausuttuaan Jukalle muutamia käskyjä kuolleen hevosen suhteen lähti emäntä menemään Oskarin kanssa. Käydessä hän vielä virkkoi:

-- Hyvä, että tulitte ihan vesipäällä kotiin. Hevosen lensi lento, ja Jukan kieli ei ole kerkeä.

Oskari oli jo unhottanut koko asian. Hoilaten jotakin markkinoilla opittua rivolaulua asteli hän emännän rinnalla huolettomana rappuja ylös.

Hänen maineensa ei kärsinyt petomaisesta työstä, sillä vaikka arveluita ensin liikkui, sammuivat ne, kun Jukka vakuutti hevosen kuolleen äkkinäiseen tautiin. Jukan puhetta uskottiin kylässä paremmin kuin lakikirjaa. Viisaimmat arvelivat vahingon Luojan kädestä lähteneen, sillä perusteella, että onnettomuus tuo toisen.

-- Herttalassakin ensin löi isännän halvaus, sanoivat he viisaudessaan, ja nyt lensi lento paraan hevosen. Kuka tietää, kuinka monta onnettomuutta vielä tulee. Harvoin ne yhteen ja kahteen jäävät. Franssilta osti Oskari uuden hevosen, kalliin ja uljaan. Emäntä kielsi, ett'ei sitä saa ensinkään valjastaa raskaan ajon eteen.

-- Meillä on ennenkin ruokittu yksi kunniahevonen, sanoi hän Jukalle. On köyhemmilläkin isännillä oma hevosensa, jolla ajavat kirkolla ja vieraisilla. Katso perään, ett'ei kaurat ja apilaat lopu Oskarin hevosen edestä.

Keväillä tapahtui se kumma asia Herttalassa, että heinät ja pehut loppuivat, vaikka lunta oli vielä korttelin paksulta maassa. Kun Jukka ilmoitti asianlaadun emännälle, tuli tämä kasvoiltaan punaiseksi kuin tulen liekki.

-- Että kehtaat tulla sanomaan minulle sitä, tiuskasi hän vihoissaan.

Jukka oli valmistautunut pahaa säätä varten, ja hän virkkoi tyynesti:

-- Kenelle sitte, jos en teille? Oskari meni äsken kylään.

-- Nythän on hukka kädessä. Maaria vasta mennyt, lunta vielä maassa, ja heinät ovat jo kaikki.

-- Viittä naulaa ei löydy, vaikka vetäisitte minut hirteen.

-- Ja kesällä sanoit heiniä tulleen enemmän kuin edellisinä vuosina.

-- Tulihan niitä enemmän, viisikolmatta häkkiä.

-- Ja karjakaan ei ole lisääntynyt.

-- Päinvastoin se on vähentynyt. Muistattehan, että kaksi vasikkaa syksyllä joi kovaan janoonsa liian paljon ja halkesi kuin nauriit, muistattehan että yksi lehmä söi heinäin seassa neulan, toinen jauhojuomassa lasinsirmoja, ja molemmat piti tappaa, muistattehan että Oskari vaihtoi Franssilta ostamansa hevosen koniin, joka jo toisella viikolla kuoli vanhuuteensa. Lampaitten laatua en minä tarkoin tiedä, mutta arvelen, että niitäkin on talven kuluessa tapettu kymmenkunta. Kauppiaallekin on niitä viety lahja-antimiksi pari kertaa kuussa. Ei karja ole lisääntynyt, päinvastoin se on vähentynyt. -- No mutta Jumalan nimessä, mihin heinät sitte ovat joutuneet?

-- Lantaan ja eläinten jalkoihin, hyvä emäntä. Miks'ette uskoneet minua, kun vakuutin teille monta kertaa että navetoissa on huono hoito. Sen sijaan, että otitte minulta vallan pois ja käskitte rengin ajaa ajamaan heiniä kotiin, olisi teidän pitänyt mennä navettaan katsomaan; ei vieras ole koskaan oma ihminen.

-- Heinät ja pehut jo kaikki! Voi sitä häpeätä!

-- Häpeä kyllä, mutta vielä pahempaa seuraa. Älkää ollenkaan ihmetelkö, vaikka piika jonakuna aamuna tulee sanomaan teille, ett'ei lehmät jaksakaan nousta omin voimin seisovalle.

-- Valhe, suuri valhe!

-- Menkää navettaan katsomaan, niin näette että puhun totta. Lehmissä ei ole kuin luu ja nahka, niin heinillä kuin ovatkin ruokituita. Käskekää sitte renkiä, joka teidän tahtonne mukaan ajoi heinät kotiin viimeiseen karvaan asti, navettaan lehmiä nostamaan, mutta älkää minua käskekö, sillä minä en tule. Kuulkaa nyt, ett'en minä tule. Jukan hiljainen ääni oli vähitellen muuttunut kovaksi. Tyyneyskin oli kadonnut samassa määrässä ja hillitty kiukku tuli kärsimättömissä liikkeissä näkyville.

-- Nyt on sitte hukka kädessä. Onneton asia kävi emännän voimien yli.

Samassa tuli Helma tupaan. Hän oli kuullut Jukan lujan puheen ja heti arvannut kysymyksessä olevan seikan. Sovinnollisella äänellä, mutta jotenkin pisteliäästi virkkoi hän:

-- Vaikka minä olisin kymmenen kertaa Herttalan isäntärenki, en puhuisi noin kopeasti emännälleni.

Jukka, vaikka pitikin paljon Helmasta, vastasi vaan ivalla. Pehmeästi nauraen virkkoi hän:

-- Ja vaikka minä olisin kymmenen kertaa Herttalan tytär, niin vetäisin joskus nahkakengät jalkaani ja menisin navettaan oppimaan tämän maailman ikävästä elämästä edes omien lehmien nimet ja syntymäpäivät.

Harmin puna levisi Helman kasvoille, mutta sydän sanoi selvästi, että iva oli täysin oikeutettua.

-- Ihan sinä näyt nauttivan meidän tuskastamme, virkkoi hän haikeasti. Sen sijaan että osittelisit jotakin keinoa, jolla voisimme poistaa hädän, ivaat ja...

-- Onhan minulla keinoja kaksikin, keskeytti Jukka, johon Helman olento aina vaikutti edullisesti: Ensimmäinen keino on, että lähdemme tänäpänä heinän ostoon.

-- Se keino ei kelpaa, kielsi emäntä jyrkästi. Meillä on joka vuosi myöty heiniä, ja jos nyt itse lähtisimme hakuun, vetäisivät ihmiset viisi ristiä seinään. Se keino ei kelpaa. Kuolkoot lehmät ennemmin...

-- Karjantautiin, aioitte kai sanoa. Toinen keino on, että renki lähtee myllyyn ja minä rupeen ajamaan olkia riiheen. Kelpaako se?

-- Kelpaa.

-- Mutta se tulee kalliimmaksi kuin ensimmäinen keino, kaksi kolme vertaa kalliimmaksi.

-- Tulkoon, meillä on viljaa aitassa.

-- Syötetään sitte eläimille suurusta ja olkia. Kyllä minä takaan hevoset, pitäkää te surullanne muu karja.

Siihen sanailu loppui. Renki lähti myllyyn, ja Jukka rupesi ajamaan olkia riiheen silpun tekoa varten. Syynalaiset piiat luulivat suoriutuvansa asiasta rangaistuksetta, mutta pahasti he erehtyivät, Jukka heille kosti ansionmukaisesti. Oskarin tullessa eräänä aamuyönä kylästä kotiin, kuului riihestä petkeleiden survonta. Moista ei oltu Herttalassa, hyvässä heinätalossa ennen kuultu.

-- No helmetti! sanoi Oskari ja meni katsomaan mitä riihessä jyskättiin.

Omituinen näky levisi hänelle silmäin eteen, kun avasi oven. Piiat survoivat silppua, kiukaalla paloi suuri lasilamppu, ja sen kohdalla istui Jukka, haukotellen ja mukavasti uuniin nojaten. Pilkallisesta hymystä, joka leikki hänen kasvoillaan, näkyi että hän tekeytyi tahallaan uniseksi ja ikäänkuin oli nauttivinaan jyskeestä. Survojien kasvoilla näkyi tomun ohessa harmi ja häpeä. Työ oli heille raskasta, outoa, ja paras unen aika oli kulumassa.

-- Vie helmetti! Piikain kiusalla nauroi Oskari täyttä kurkkua. Tuopa hauskaa työtä.

-- Täytyy kokea tätäkin, virkkoi Jukka. Kokenut kaikki tietää. Minä en otaksunut tämmöistä työtä tulevankaan, jonkatähden se jäi laskuistani pois. Kun minä en saa mistään viikkoon lisää päiviä, niin käskin tyttöjä tänne survomaan, jott'ei miesten päiviä haaskaantuisi.

-- Ja tytöt tulivat.

-- Tulivat nöyrästi, mutta minullapa olikin kädessä isännän pitkä piiska.

-- Vie helmetti! Oskari heitti Jukalle kourallisen sikaareja, sulki oven ja meni pois.

Ankarampaa kevättä, kuin nyt tuli, ei oltu miesmuistiin eletty. Sää oli selkeätä ja kuivaa, kylmä tuuli kävi yhäti, joten lumi suli hitaasti ja ikäänkuin raueten. Niityt ja nurmet eivät voineet elpyä vihannoimaan, sillä hanki ja jää oli polttanut ne ruskeankeltaisiksi. Kylmä tuuli harventi oraiden juuret, ja touot olivat surkastua ituihinsa.

Epätoivo jo täytti mielet.

Mutta äkkiä kääntyikin tuuli mereen, toi sieltä lämmintä ilmaa, pilviä ja sateita. Kolmessa vuorokaudessa vaihtui kylmä ja kolkko kevät lämpöiseen ja ihanaan kesään. Ruis kasvoi silmin nähden, lumen polttamat niityt ja nurmet vaihtoivat kolmessa yössä ruskeankeltaisen pukunsa uuteen viheriään verhoon, ja toukojen oraat virkistyivät täyteen kasvuvoimaan.

Epätoivo jo pakeni mielistä.

Herttalassa kovia koettiin. Helma kävi piikain kanssa navetassa auttamassa lehmiä aamuisin ylös, ja Jukka kävi tallissa kymmenen kertaa yössä. Omaa hevostaan vaivasi ankara ähkytauti; ruoan äkillinen muutos sen vaikutti. Tuskissaan eläin lakkaamatta telmi ja jyrsi pilttuun seinää. Uni ei tullut yhtenäkään yönä Jukalle silmiin. Hän odotti joka hetki sitä silmänräpäystä, jolloin Hukka kykertyisi polvilleen ja heittäisi henkensä.

-- Jos Jumala näistä päivistä vielä auttaisi, huokaili hän joka askeleella.

Sitte tuuli toi merestä lämpimiä sateita, ja Herttalan talon kunnia oli pelastettu. Kolmessa yössä kasvoi Takahakaan pitkä ruoho, sinne vietiin karja ja hevoset. Kun Jukka palasi hevosia viemästä, heittäytyi hän vaatteissaan vuoteelle ja nukkui kylkeään kääntämättä toista vuorokautta.

Elettiin sitte pyhäinpäivään. Jukka oli palvellut kolme vuotta isäntärenkinä, ja hevonen oli nyt hänen omansa. Jo keväällä, sanaillessaan emännän kanssa, oli hän päättänyt erota, tuli elämän eteen mikä hyvänsä. Pyhäinpäivän aamulla rupesi hän kantamaan vaatteitaan aitasta tupaan. Oskari hankki lähtöä kylään, ja kun näki Jukan tulevan aitasta tupaan, meni hän perässä ja kysyi:

-- Aiotko sinä oikein todenperästä lähteä meiltä?

-- En minä leikin vuoksi ole tottunut mitään tekemään, vastasi Jukka tyynesti. Elämä on minulle aina ollut täyttä totta.

-- Mutta nyt ei tule lähdöstäsi mitään.

-- Miks'ei tule?

-- Siksi että minä kiellän.

-- Ole vaiti. Jukka näki, että Oskari oli vielä tavallisessa humalassa.

-- Minä en tee sinulle mitään kontrahtia, jos nyt eroot.

-- Ole ilman.

-- Enkä annan sinun kuokkia enää yhtään uutta sarkaa.

-- En minä pyydäkään. Jukan hidas veri rupesi kuumenemaan, ja hän ei enää miettinyt sanojaan. Pääseikka oli, että hän vaan puhui jyrkästi vastaan. Kuoki itse sarkasi tai anna vaivaisille.

-- Ha haa. Mutta sinä täydyt vanhoistakin tehdä veroa, puolet enemmän.

-- Jos kihlakunnanoikeus määrää, mutta en sinun käskylläsi.

-- Kihlakunnanoikeus! Mitä? Vai semmoinen herra sinusta on tullutkin! Etkö tiedä, että sinun kihlakunnanoikeutesi on meillä. Sinun mökkisi, huoneittesi ja sarkojesi tuomari olen minä; minä annan ne kenelle tahdon. Antaakseen parempaa pontta sanoilleen löi Oskari jalkaa ja kirosi.

-- Et sinä pahalla minulle suuriakaan voi, lausui Jukka vastoin parempaa vakuutustaan.

-- Pian sinä näet, mitä minä voin. Ylen suuttuneena lähti Oskari ovesta ulos.

Emäntä samassa tuli kamarista tupaan. Hän virkkoi sävyisästi:

-- Eikö sinun nyt kelpaa meillä olla, kun Oskarikin niin tahtoo. Olisihan sovinto parempi kuin riita.

-- Olisi kyllä.

-- Jää sitte meille vielä vuodeksi. Sinä tunnet talon tavat ja...

-- Miksi se yhdestä vuodesta paranee? Erottavaksi tässä kuitenkin tulee.

-- Vaikka. Tulevana vuonna toimitan minä Oskarin naimaan; sitte hän vakaantuu ja jättää kylänkäymiset ja muut liiallisuudet.

-- Kenen Oskari nai?

-- Kauppiaan Ainun. Ainu saa myötäjäisiä viisikymmentä tuhatta.

-- Ja Franssi nai Helman. Niinkö?

-- Franssi ja Helma ovat syntymästään saakka olleet määrätyt toisilleen.

-- Miks'ei Oskari nainut jo tänä vuonna?

-- No kun Franssin ja Helman väli on sotkeutunut.

-- Mitä se Oskarin naimiseen koskee?

-- Koskee se. Sinulla on salaisuus kuin haudassa, siksi voin sen ilmoittaa. Rouva ei annakaan Ainua Oskarille, joll'ei Franssi saa Helmaa. Helmalle on juoruttu, ja nyt olemme kuin suossa. Jää meille vielä yhdeksi vuodeksi, ja jos Helma sattuu sinulta kysymään noita maailman juoruja, niin sano että ovat valheita, kateellisten ämmäin keksimiä. Helma luottaa sinuun, ja yksi ainoa sanasi vaikuttaa häneen enemmän kuin koko kylän juorut. Tulevana vuonna sitte tanssitaan kahdet häät...

Tällä hetkellä ei Jukka voinut olla muistelematta lapsuutensa aikoja ja erittäinkin sitä aikaa, jolloin äitinsä sairasti ja kuoli. Samanlainen oli Herttalan emäntä silloinkin ulkomuodoltaan. Sama notkea käynti, sama kaunis vartalo, sama nyt kuin silloinkin. Mutta missä oli ylpeys, kopeus? Minne oli kadonnut halveksiva hymy huulilta, joka heti Miekkosia mainitessakin oli ensimmäisenä tervehdyksenä? Miksi emännän kauniit kasvot, jotka aina ennen kävivät kylmiksi, nyt olivat pelkkänä hymynä, pelkkänä aurinkona? Miks'ei sanojen seassa kuulunut hyväilynimiä semmoisia kuin kerjäläinen, vaivainen j.n.e. Ennen niitä ja muita samanmoisia sanoja tuli kuin rakeita...

-- En minä jää teille enää. Jukka astui pari askelta ovea kohden. Vietyäni ensiksi hevosen tulen ottamaan vaatteitani ja kiittämään hyvyydestänne. Ja Helman suhteen voin korkeintaan luvata, että olen vaiti, jos hän minulta jotakin kysyy; hyvällä omallatunnolla en sitäkään.

-- Kiittämätön mies! Suuttumus ja mielipaha näkyi emännän kasvoilla, jotka vielä kilpailivat Helman kanssa kauneudessa, säännöllisyydessä. Niin paljon kuin olemme tehneet hyvää sinulle ja isällesi, ja yhtä kaikki kehtaat lähteä tuolla tavalla talosta. Tiedät että Oskarilla on kiukkuinen luonto, ja ett'ei hän tule laatuun kenenkä kanssa hyvänsä. Mene nyt, mutta vielä sinä monta kertaa kadut tämänpäiväistä kopeuttasi.

-- Ehkä. Jukka työnsi oven auki ja tuli ulos. Katsottuaan että jokaisella hevosella oli apetta edessä päästi hän omansa irti ja toi sen pihalle. Hyvästi hoidettu eläin asteli tepastellen omistajansa jäljessä. Harja oli pitkä, silmät lauheat, luut tasaiset ja pyöreät. Vasemman jalan valkoinen sukka oli kulkenut perintönä äidin puolelta, samoin ehjät kaviot ja reipas liikunta.

Kaivon kohdalla astui hevonen pari väkivaltaista askelta ruuhta kohden.

-- Janottaakohan sinua? Jukka vei hevosen ruuhen luo ja ammensi sille vettä.

Samassa Helma tuli ulos pihalle. Hän käveli kaivoa kohden hiljaisin askelin ja haikeamielisin katsein. Tosi-iloisena ei Jukka ollut nähnyt häntä siitä saakka, kun halvaus löi isännän; naurussa ja pilapuheissakin soi aina surullinen sävel. Ja milloin Oskari tuli pahasti humalaisena kotiin, sulki Helma itsensä isännän kamariin ja itki siellä tuntikausittain.

-- Joko sinä nyt viet meiltä Hukan? Helma koetti hymyllään salata, että oli jo tänäkin päivänä itkenyt veljensä tähden.

-- Menossa ollaan.

-- Paljaita markkinahaaskoja jää meidän talliin.

-- Niin jää. Enkä minä vihaa mitään sen enemmän kuin laihaa hevosta ja laiskaa miestä. Minun tulee ihan pääni kipeäksi, jos näen toisen tai toisen.

-- Jukka, älä mene vielä pois meiltä. Jukka ei vastannut sanaakaan.

-- Hevosesi nimi muistuttaa minulle erästä lapsuutemme aikuista tapausta. Sinä pyysit ja rukoilit minulta koiranpentua...

-- Muilta en uskaltanut.

-- Minä pelkäsin luvata, mutta lupasin sentään, syystä että pyysit niin kauniisti ja sydämellisesti. Nyt minä väitän, että se oli hyvä työ...

-- Oli se, eikä vallan vähäpätöinen ollutkaan.

-- Ja että se on kasvanut korkoja tähän päivään asti. Nyt voit maksaa sen takaisin korkoineen. Olen Annilta tiedustellut, ett'ei sinun ja Kaisan pappiloihin menosta vielä tule valmista tulevanakaan vuonna. Siis on sinulla lähes kaksi vuotta nuoren miehen päiviä jäljellä. Ole ne vuodet meillä, isäntärenkinä...

Jukka ei vieläkään vastannut.

-- Herttalan emäntä jo nöyrtyi edessäsi, nyt tuli tytär. Ja vielä olet kahden vaiheilla. Se seuraa siitä, että sinä vihaat meidän talon elämää; muuten et puhuisikaan pois mennäksesi. Sinulle seuraa tappiota erosta, se kiusaa mieltäsi aina. Huomenna sinä jo vältät tulla ketään meitä kolmea vastaan, jos tuota päätä menet.

-- Tappiota kyllä tulee erosta, myönsi Jukka; sen minä uskon helposti. Tulevana kesänä täydyn ehkä jo lähteä työn hakuun. Oskarin ei tarvitse keltään lupaa kysyä, kun tulee kylvämään isäni sarkoihin. Mutta minä olen mies, minä en aio elää kenenkään armoilla. Minä vakuutan, että kymmenen vuoden perästä minulla kuitenkin on tupa ja peltoa niin paljon kuin tarvitsen, purkakoon Oskari vaikka jo huomenna...

-- Älä toki tuommoisia ajattele, keskeytti Helma nuhtelevaisesti; eihän Oskari mikään peto ole. Hyvempää ja hellempää luontoa, kuin hänellä on, ei ole sinullakaan. Mitä hän juovuspäissään ja suutuksissaan puhuu, ei merkitse mitään; selvänä ollessaan ei hän ajattelekaan pahaa. Mutta hän on niin altis vaikutuksille. Vahvempiluontoinen voi saattaa hänet tekemään minkä hurjan työn hyvänsä; jota hurjempi työ, sitä hauskempi Oskarille. Jo senkin tähden tahtoisin teitä eroomaan sovinnossa. Ja näethän minkälaista vauhtia tässä ajetaan. Mitä meidän elämästämme tulee, kun sinä lähdet pois? Ihan minua vapisuttaa tulevaisuus. Ajattele itseäsi minun asemassani. Isäni on kuin heikko lapsi. Veljeni palvelee himojansa, ja äitini ajattelee yöt päivät lapsilleen rikkaita naimisia. Minä olen ihan yksin, jää minun tähteni meille. Tosin minä nytkin annan sinulle sovinnon käden, mutta jos Herttalan talon häviö jo on päätetty auttamattomiin, niin kerran minäkin syytän sinua, että juuri pahimpaan ryöppyyn meidät jätit... Mutta vielä minä toivon pelastusta. Sinä johdat peltotöitä, minä käyn navetassa. Tottahan sitte tapahtuu jotakin, joka äkkiä muuttaa elämän; tottahan on ilta pilviselläkin päivällä...

Helman katse oli niin luottavainen, hänen olentonsa niin naisellisen puhdas, että Jukalta pääsi salainen säälin huokaus, kun muisti miehen, joka oli hänelle valittu elämänkumppaniksi.

-- Mitä sanot, Hukka? Syömmekö sanamme?

Hevonen hörähti ja katsoi talliin päin. Hymyillen tempasi Helma äkkiä Jukan kädestä marhaminnan varren ja heitti sen hevosen kaulalle.

-- Hukka, lähde minne mielesi palaa. Kaarestaen kaulaansa lähti hevonen juoksemaan ympäri pihan, että pitkä harjansa häilyi. Tallia kohden sitte suuntasi juoksunsa ja jäi oven taakse seisomaan.

-- Viisas hevonen! Helma nauroi ja löi hiljaa käsiään yhteen. Viisaampi kuin isäntä.

-- Melkein kyllä. Jukan ääni oli jo pehmeä ja myöntyväinen. Mutta työhön en minä mene, ennenkun saan kontrahdin käteeni.

-- Sen saat vaikka huomenna. Aamulla on Oskari selvä, silloin valjastat hevosen, ja lähdette yhdessä kirjoitusmiehen luo.

-- Niin se on tehtävä.

-- Ja nyt tulet aamiaiselle, minä laitan ruokaa. Helma läksi kiireesti tupaan.

Laskettuaan hevosen talliin meni Jukka Helman perässä. Hän oli jälleen Herttalan isäntärenki.

* * * * *

Ennen vuoden loppua sairastui Karu äkkiä ja ankarasti. Hän ei kärsinyt kuulla kuolemasta puhuttavankaan, vaikka ne, jotka kävivät häntä katsomassa, vakuuttivat että yhdestoista hetki oli lähellä. -- Onhan niitä köyhempiä ja vanhempia kuolemaan, sanoi hän ja lähetti hakemaan puoskaria.

Tämä valmisti lääkkeitä, jotka parantamisen sijaan edistivät tuonen työtä. Pian Karu itsekin tunsi, että lähtö oli edessä. Se tuli kovaksi ja hirmuiseksi, sillä sovinto jäi tekemättä Jumalan kanssa. Kaksikin kertaa noudatettiin pappi, mutta Karu ei kummallakaan kerralla saanut herranehtoollista. Kyynelsilmin ja tuskan hiki otsalla koetti sananpalvelija saada synnintuntoa hereille kuolevan sielussa, mutta turhaan. Karu ei tunnustanut olevansa mihinkään syntiin suuremmasti syyllinen, koska ei ollut tehnyt murhaa, väärää valaa, eikä mitään muuta kauheata rikosta.

Ja tekopyhyydessään hän kuoli. Perukirjoitusta pidettäessä löydettiin testamentti, jonka olemassa olevan Klaus kyllä aavisti, vanhan kuvaraamatun välissä. Testamentissa määräsi Karu omaisuutensa pakanalähetyksen hyväksi, eli sielujen autuudeksi ja Jumalan kunniaksi, kuten testamentin sanat kuuluivat. Vähempiarvoisten ehtojen ohessa, niinkuin kunniallisen hautaamisen y.m., oli siinä yksi tärkeäkin ehto, nimittäin että Klaus sai ostaa itselleen kiinteimistön, eli myllyn ja rakennukset; niiden hinnaksi oli pantu puolentoistatuhatta markkaa. Jos Klaus eväisi ehdon, piti kiinteäkin myytämän julkisessa huutokaupassa muun omaisuuden kera.

Rikkaana Karua pidettiin jo eläissäänkin, mutta vasta kuoleman jäljestä nähtiin rikkauden todellinen suuruus. Kitsas ämmä oli paljon rikkaampi kuin yleisesti luultiin. Rahasummia löytyi kymmenistä eri kätköistä; kultaa ja hopeata semmoista, jota ei koskaan oltu otettu käsille, löytyi hämmästyttävässä määrässä.

Huutokauppaan tuli väkeä summalti. Klaus luki viisitoista sadan markan rahaa pöydälle myllyn ja huoneiden hinnaksi, sitte alkoi irtaimen myynti. Aljettiin kullasta ja hopeasta. Kultasormuksia oli toistakymmentä, hopealusikoita kaksi sen vertaa, ynnä pikareja, rintasolkia ja korvarenkaita suuri joukko. Vasaramiehen ottaessa huudon alle paksuimman kultasormuksen lausui Jukka:

-- Tuo on äitini sormus. Antakaa se minulle, minä maksan siitä täyden hinnan, viisikolmatta markkaa.

Jukan huutoon ei kukaan lisännyt. Vasaramies luki lukunsa, kopahutti sitte pöytään, ja sormus oli Jukan.

Samoin sai hän sinivierisen silkin.

Mari huusi höyhenillä sisustetut sänkyvaatteet, Klaus työaseet, Miekkonen karjanrehua, ja Anni huusi hartauskirjat. Kaisa yksin jättihe osattomaksi.

-- Huuda toki jotakin, kaski Mari.

-- Enkä huuda, vastasi Kaisa.

-- Toivot ehkä saavasi lahjaksi.

Jukka samassa tuli vaatimaan Kaisaa pois.

-- Vilja tulee vasaran alle, sanoi hän, mennään pois torkkumasta.

Kaisa lähti Jukan kanssa. Ihastellen katseli väkijoukko soreaa paria.

-- Siinä poika kuin korven honka, sanoi yksi.

-- Ja neito kuin meren heinä, lisäsi toinen. Maantiellä antoi Jukka silkin ja sormuksen Kaisalle.

-- Nyt kihlaan sinut, sanoi, hän ja äänensä vavahteli kuuluvasti. Tuo sormus ja tuo silkki ovat minulle kaikkia maailman aarteita kalliimmat, syystä että ovat olleet äitivainajani omia. Kun muistan, millaiselta hän näytti kirkkopuvussaan, johon tuo silkki ja tuo sormuskin kuului, tulee sydämeni lämpimäksi vielä nytkin. Vaaleat kasvonsa säteilivät silloin niinkuin kirkon kynttiläkruunu jouluaamuna. En nyt enää muista kertoa, mitä tunsin; mutta jotakin sanomattoman suloista se oli. Sormukseen ja silkkiin liittyy myöskin muisto ensimmäisestä murheestani. Jäin äitini kanssa itkemään, kun Karu vei ne. Ken arvaa, kuinka paljon hyvää nuo ensimmäiset murheenkyyneleet ovat minussa vaikuttaneet? Miekkosen Jukka on nyt pitkä poika, ja hänellä on morsian, puolitekoinen torppa, ja...

-- Kylässä sanotaan häntä Herttalan isäntärengiksi. Kaisa veti kädestään sormikkaan ja pani sormeensa sormuksen. Nimitys soi minun korvissani kauniilta.

-- En ole kiitoksille kernas, mutta isäntärengin nimestä tulin kaksinkertaisesti ylpeäksi, kun näin, että se sinua miellytti enemmän kuin koreat vaatteet ja sukkelat puheet. Silloin kun sinä tuolla ylhäällä suutuit, olin minä onnellinen, hyvin onnellinen.

-- Vai niin. Nyt sitte tuli minun vuoroni. Muistatko, mitä sinulla oli pienenä poikana tapana sanoa, kun ilo oikein kävi sydämellesi?

-- Muistan kyllä. Minä heti sanoin: Hoi voi!

-- Niin sinä juuri sanoit. Minäkin sanon nyt: Hoi, voi! Kaisa löi Jukkaa sormikkaalla kasvoihin ja lähti sitte käymään kylää kohti.

Jukan tie vei alas Herttalaan.

* * * * *

Kylän olot olivat metsäliikkeen loputtua muuttuneet monessa suhteessa. Raha oli kahta tiukemmalla kuin ennen, sillä elojen hinnat yhä laskeutuivat; siitä huolimatta kohosivat työmiesten palkat. Vaikeaksi kävi velkahisen talonpojan pysyä edes tasapainossa, edistymisestä ja rikastumisesta ei voinut olla puhettakaan, vaikka kiitettävää intoa oli ruvettu osottamaan maanviljelyksessä.

Komeilemisesta oli jo herjetty. Kotona kudottu kangas rupesi jälleen miellyttämään silmää, ja yksinkertaisia elämäntapoja ruvettiin suosimaan yhä enemmän. Ei rahan puute yksin mielien muutosta vaikuttanut. Huomattiin jo, että talonpojan paras edistymisen keino on koettaa tulla omillaan aikaan. Toinen yhtä terveellinen kokemus oli niinikään saavutettu, nimittäin ett'eivät suuret tulot rikastuta, vaan pienet menot. Tuhannet markat, joita metsäliike tuotti, olivat huvenneet kuin tuhka tuuleen. Se karvasteli alituiseen isäntäin mieltä.