Part 7

-- Vaikka kuinka olen ikävissäni, sanoi Anna nauraen omalla sydämellisellä tavallaan, tulen heti iloiseksi, kun muistan minkämoinen pyöreä esine olit silloin, kun sinut ensi kerran näin. Ja nyt sinä olet Herttalan isäntärenki! Et tiedä, miten paljon sinusta kylässä puhutaan. Saisit kainaloosi vaikka jokaisen tytön, kun vaan viitsisit kumartua ottamaan.

Jukka nauroi, mutta nauru ei vähääkään ilmaissut, kuinka arka asia oli. Hän ei pannut suurta arvoa häilyvän tytön puheelle, vaikka se kuuluikin iloiselta kuin puron lirinä kodin lehtimetsässä.

Juotuaan kahvia lähtivät he. Mäellä tuli Anni heitä vastaan Marin ja Onnin kanssa.

-- Tanssimaanko taas? kysyi hän niinkuin nuhdellen.

-- Oikein arvasitte, mummokulta, vastasi Anna. Emännät ja tyttäret tehkööt nyt työtä ja kantakoot raskaita saaveja navettaan, me laulamme ja tanssimme. Kenkäni puolipohjat ovat vielä eheät, vaikka löin vetoa tanssivani ne rikki vapaaviikkona.

-- Kyllä minua vähän hävettää, sanoi Jukka. Olisi edes ilta.

Herttalan emäntä sattui juuri vierailemaan kauppiaan rouvan luona. Rouva oli hauskimmillaan, sillä jo ennen vieraansa tuloa oli hän nauttinut Oskarin ja Franssin kanssa pari lasillista viiniä. Semmoisena hetkenä kuin nyt oli hän selvimmästi entisen pesijättären tarkka kuva. Sisällinen saasta, joka muulloin pysyi kauniin kuoren olla hyvästi kätkössä, kuohui vapaasti ilmoille.

Herttalan emäntä huomasi heikkouden, mutta katsoi sitä sormiensa lävitse. Viini teki rouvan verrattomaksi seuraihmiseksi ja karsi liian hienouden pois. Puhelu sujui mainiosti, eikä sanoja tarvinnut punnita tarkalleen.

-- Keitä siellä? kysyi rouva nähtyään Herttalan emännän katsovan maantielle.

-- Nuo tämän kylän hienot ja kauniit. Jukka juuri silloin meni tyttöjen kanssa kylään. Rouvakin tuli katsomaan ikkunan lähelle. Halveksivaisesti hymyillen virkkoi hän:

-- Ryökynät siellä onkin. Voi minun päiviäni, kuinka teissä on neitoa.

-- Onhan niissä kahteen rekeen.

-- Mutta ei hevosta kummankaan eteen. Siinä on yhdenkin kerran katsottu peiliin, miltä puvun ketterit näyttävät. Katsokaa emäntä, miten sieviä askeleita Annin Kaisa astuu! Vahinko, ett'ei isän silmä koskaan saa nähdä oikein sievää, oikein hienoa. Jos se miesraukka nyt tulisi noita hienoja neitoja vastaan, niin koulunkäyneiksi ryökynöiksi luulisi, eikä suinkaan navetta juolahtaisi mieleen. Ja tuo toinen kaunis. Äiti varmaan ei antanut vetää kureliiviä noin kireälle, siksipä piti karata kotoa maailmanselkään. Jukka vielä hempukoiden ritarina. Tervamiehen hevonen vaan puuttuu, sitte sitä nauraisi kylän siatkin.

-- Paremman puutteessa kelpaa Jukkakin. Rouvan koko olento ja katsantotapa olivat Herttalan emännän ihanteita. Lie se ikävätä hienoille tytöille, kun eivät paremmat tartu onkeen.

-- Kun minä olin nuori, oli pojillakin silmät, mutta nyt näyttää... Rouva äkkiä katkaisi lauseensa, astui kamarin ovea kohden ja veti oven auki.

Franssi ja Oskari istuivat sohvalla, hiljaa puhellen ja naureskellen. Heidän edessään oli pöytä, pöydällä seisoi tyhjä viinipullo ja täytettyjä olutlaseja.

-- Te olette laiskoja poikia. Rouva nauroi ja näytti etusormellaan pitkää-nenää pojille.

-- Miksi, saakeli soikoon! kysyi Franssi.

-- Tulkaapa tänne.

Pojat tulivat vierashuoneesen. Veri oli syöksynyt heidän kasvoihinsa, mutta muuten ei näkynyt humalaisen vikaa kummassakaan.

-- Katsokaa noita. Rouva osotti sormellaan tyttöjä, jotka jo olivat ehtineet kappaleen matkaa kauppiaan ohi.

Franssi katsoi Oskaria silmiin ja virkkoi:

-- Siellä tanssitaan kai taas.

-- Niin minäkin luulen.

-- Laiskoja ja huonoja poikia! Rouva työnsi Franssin ja Oskarin jälleen kamariin ja sulki oven.

Toi sitte viinipullon pöydälle ja kaatoi lasiin. Hienolla hymyllä osotti Herttalan emäntä, että hän hyväksyi ihanteensa käytöksen ja menettelytavan.

-- Juomme hienojen tyttöjen onneksi. Rouva kilahutti lasiansa Herttalan emännän lasiin. Sulhasonneksi.

-- Sulhas-onneksi niin, toisti Herttalan emäntä, jota monet syyt estivät etevyydessä ehtimään rouvan tasalle.

Vasta sitte kun näki Franssin ja Oskarin kiirehtivän kylään tyttöjen jäljessä, vaihtoi rouva puheen ainetta. Hän oli kovin harmissaan, kun ei Helmaa laskettu Ainun kanssa pääkaupunkiin ompelukoulua käymään.

-- Ainun on siellä yksin ikävä, kuitenkin alussa, sanoi hän. Miks'ei teidän isäntä laskenut Helmaa?

-- En minä tiedä, vastasi emäntä. Hän ei kärsinyt kuulla puhuttavankaan siitä. Eikä Helma itsekään kovin halunnut.

-- Toisin teillä, toisin meillä. Mitä minä meillä sanon, se on sanottu. Rouva täytti lasit punaisella viinillä. Herttalan emäntä ei häntä estänyt.

Tanssit pidettiin kauppiaan talossa, joka oli vuokralla. Pareja pyöri jo lattialla, kun Oskari ja Franssi ehtivät sinne. Humalaisiakin oli joukossa, mutta elämä oli vielä siivoa. Kulkeva viuluniekka soitti uusia hypynsäveleitä, ja parit pyörivät lattialla keveiden tähtein mukaan.

Niinkauan kuin hyppyä kesti, seisoi Franssi ovenpuolessa, mutta viuluniekan herettyä hetkiseksi, astui hän perälle. Jokaisen tytön silmät seurasivat kylän sievintä poikaa. Ulkomuotonsa oli todellakin verrattoman kaunis. Hiukset olivat hieman kiharaiset, otsa valkoinen ja kasvojen tumma puna kadehdittavan tervettä. Sievä puku täydensi ulkomuodon hyvän vaikutuksen. Takki oli vartalonmukainen, ja, teräsvitjat pilkoittivat sen alta.

Anna istui Kaisan vieressä, mutta nähdessään Franssin tulevan tuvan perälle loi hän katseensa alas. Kuitenkin hänen sydämensä tunsi ja silmänsä näkivät, että kaunis poika tuli suoraan häntä kohden. Samassa oli hän hurmattu. Ainoastaan iloisella naurulla saattoi hän salata sydämensä ristiriitaiset, väkevät kuohut.

-- Eikö tanssita purpuria? Franssi tervehti Annaa niin sydämellisesti ja vapaasti kuin omaa sisartaan.

-- Kernaasti minä. Anna jäi seisomaan Franssin rinnalle, eikä hänellä ollut voimaa vetää kättään pois.

Franssin loistava menestys oli kehotuksena Oskarille. Hän hetimmiten silmäili tyttöparvea, mutta Kaisan vertaista kukoistavaa neitoa ei silmä tavannut; sievimmätkin näyttivät häneen verrattuina puolikuntaisilta.

-- Minä tanssin sinua vastaan Kaisan kanssa. Oskarin ääni kuului yli tuvan ja hän tuli Kaisan eteen.

Oivempaa tilaisuutta kostaa kielikelloille ei voinut Kaisalle tulla. Nauraa helähyttäen vastasi hän:

-- Minä tanssin tämän purpurin Herttalan isäntärengin kanssa.

Jukan katse oli odottavaisesti kiintynyt Kaisaan. Kuultuaan eittävän vastauksen kuiskasi hän Heikille:

-- Hae tyttö ja mene kiusallakin Franssia vastaan.

-- Sen minä teen.

Mutta Oskari ei ollut keinoton. Ennenkuin Heikki ehti nousta istumastakaan, oli hän jo umpimähkään ottanut tytön ja asettunut Franssia vastaan. Kun Heikki sen näki, jäi hän purpurista kokonaan pois.

Katsellen nuorten hyppyä istui kaksi vanhempaa miestä lieden lähellä. Purpurin aljettua kysyi toinen.

-- Mikä pari noista sinun mielestäsi on pulskin?

-- Hä Miekkosen Jukka ja Annin Kaisa.

-- Niin on minunkin mielestäni.

Purpurin loputtua levähti viuluniekka hetken. Tytöt silloin asettuivat piiriin ja rupesivat laulamaan; kohta alkoi vilkas hyppy, johon kaikki ottivat osaa. Nähtyään miten Oskari kieppui Kaisan ympärillä, virkkoi Jukka hiljaa:

-- Tanssi vaan sen kanssa.

Kaisa naurahti ja sovitti askeleensa niin, että Oskari pääsi häntä lähelle.

Franssi pyöri melkein yksinomaan Annan kanssa. He eivät huolineet, oliko poikain vaiko tyttöin vuoro pyytää, vaan tanssivat toistensa kanssa monet otteet yhtämittaa. Joku muu olisi heti joutunut pistopuheiden esineeksi, mutta Franssi käytti itseänsä aina niin vapaasti ja poikamaisesti. Sitäpaitse oli hän sieväkasvuinen, joten näytti paremmin neljäntoista vuoden ikäiseltä pojalta kuin täysin kypsyneeltä nuorukaiselta. Lisäksi oli vielä tupa jotenkin himmeästi valaistu ja pyöriviä pareja paljon, joten ei siinä voinut erityistä huomiota herättää.

Heikki kuitenkin huomasi mitä peliä Franssi ja Anna pitivät. Hitaana luonnoltaan malttoi hän mielensä ja tanssitteli muita tyttöjä, vaikka verensä rupesikin yhä enemmän kuumenemaan. Franssia piti hän tarkasti silmällä. Tämä ei ollenkaan pyörinyt puolikuntaisten tyttöjen kanssa; joskus kun heitti Annan kädet irti, otti sijaan jonkun peräti kehnon. Sitä tekoa tehden pääsi Heikki kerran Annan lähelle. Tämä oli juuri herjennyt pyörimästä Kaisan kanssa ja joutunut seisomaan ihan Heikin kohdalle; silloin oli poikain vuoro valita. Heikki riensi Annaa kohden, mutta kirous ja kiusaus! Franssi jo seisoi kilpailijana hänen rinnallaan. Epätietoisen näköisenä ojensi Anna kätensä, kaunis kilpailija tarttui niihin, ja Heikki jäi seisomaan niinkuin joku raukka. Tuo kiukutti Annaa ... silmänräpäyksen ajan! Franssin kanssa pyöriessään lauloi hän iloisemmin ja heleämmin kuin muut tytöt:

Keikun, keikun kaunihisti kultani kiusallakin! Poimin maasta mansikoita kultani kiusallakin!

Laulun jokainen sana haavoitti Heikkiä enemmän kuin tyttöin pilkalliset katseet. Verensä ruvetessa kiehumaan yhä kiivaammin astui hän ovea kohden ja ulos, päässään sekavia ajatuksia ja mielessään kostontuumia.

Hyppyä jatkettiin yhä ja jotenkin vilkkaasti. Ihastus uusiin hypynsäveleisin oli niin yleinen, että Jukkakin pyöri päänsä hikeen. Hän jo mietti lähteä pois ja käskeä Kaisaa kanssaan, mutta Heikki samassa tuli tanssitupaan. Hän käveli hoiperrellen ja lauloi rivolaulua. Heti kävi tyttöparvessa kuiske:

-- Heikkikin on kerran huippelissa.

-- Ja aikalailla onkin.

Franssi tanssi Annan kanssa polkkaa ja muutamia muita pareja liehui lattialla. Silmänräpäyksen ajan katseli Heikki kaunista paria, mutta sitte hän meni perälle viuluniekan eteen ja rupesi haastelemaan riitaa tämän kanssa.

-- Mitä siinä ijäksi rinkutat? kysyi hän ja vahvisti kysymyksensä kirouksella.

-- Polkkaa niinkuin kuulet, vastasi viuluniekka, sitä Pälkäneenpolkkaa.

-- Mitä p--leen Pälkäneenpolkkaa? Heikki samassa sieppasi viuluniekan kädestä kaaren ja heitti sen lattialle. Kaari osui menemään Franssin ja Annan jalkoihin; molemmat kaatuivat. Tyttöparvesta kuului heleä nauru, mutta kun Franssi nousi ylös, oli tumma puna kadonnut hänen kasvoiltaan, ja musta vihan veri tullut sijaan. Katsottuaan Oskaria silmiin astui hän raivon näköisenä Heikkiä kohden; Oskari heti tuli perässä. He yhdessä aikoivat nähtävästi viskata humalaisen ulos pihalle ja siellä kurittaa häntä. Mahdotonta tuo ei olisi ollutkaan, sillä Oskarilla oli voimaa, Franssilla sisua, molemmat sitäpaitse olivat liukkaat ja molemmilla oli vihaa Heikkiä kohtaan.

Mutta Jukka menikin neljänneksi joukkoon. Joku vastustamaton voima veti häntä Oskarin lähelle, ja sydämessä ihan tuntui makea kihelmä jo pelkästä ajatuksesta, että saisi käsin kopristaa kylän komeita poikia. Ollen Heikin läheinen tuttava vihasi hän Franssia vielä enemmän kuin Oskaria.

-- Jos riitelemään rupeatte, sanoi hän pehmeällä äänellään, niin tietäkää että minä olen Heikin kanssa yhtä poikaa.

-- Pysy sinä pois. Franssin ääni vapisi kuin haavan lehti, ja hän kurotti kättään tarttuakseen Heikkiin.

Mutta samassa Jukka iski paksuilla sormillaan häneen kiinni takin kauluksesta, oikealla kädellään kaappasi hän Oskaria rinnoista kiinni. Sitte nosti hän molemmat kätensä vaakasuoriksi.

Jos sinä silmänräpäyksenä olisi neula pudonnut jonkun tytön rinnasta lattialle, olisi se kuulunut yli huoneen, sillä niin hiljaa oltiin joka puolella. Jukka ei näyttänyt suuttuneelta. Naurusuin kohotti hän oikean kätensä, jolla piteli rotevavartaloista Oskaria, pystysuoraksi ja antoi vasemman kätensä, josta sievä Franssi rippui, jäädä vaakasuoraan asentoon.

Voimankoe hämmästytti kaikkia; toinen vanhempi mies virkkoi:

-- Sillä on voimaa kuin jättiläisellä.

-- Vaikka on vasta kahdeksantoista vanha. Samassa Jukan oikea käsi alkoi verkalleen aleta ja samassa Oskarin varpaat koskivat lattiaan.

-- Jos riitelemään rupeatte, sanoi Jukka ja nauroi niinkuin leikinteolla ainakin, niin tietäkää, että minä olen Heikin kanssa yhtä poikaa.

Tuo kaikki tapahtui parissa silmänräpäyksessä.

Vihan musta veri pakeni Franssin kasvoilta, ja hän vaaleni pelkästä häpeästä. Mutta terve järki esti häntä joutumasta suurempaan häpeään. Käsi, joka äsken piteli häntä takin kauluksesta, ei tuntunut luulta ja lihalta, vaan raudalta ja teräkseltä. Semmoista kättä vastaan jäisi alakynteen koko kylän pojat...

Franssi antoi järjen voittaa ja malttoi mielensä. Hilliten vihaansa sanoi hän:

-- En minä ole riitaa mielinytkään, mutta jotkut näyttävät sitä haluavan. Parempi, ett'ei tanssita enää askeltakaan. Minä kiellän ... Oskari, tule pois.

Tytöt väistyivät tieltä, kun kylän komeimmat pojat yhdessä astuivat ovea kohden ja ulos. Samassa hiljaisuus loppui, kohinantapainen nauru ja kuiske täytti tuvan.

Tanssimista ei enää kukaan ajatellutkaan.

Jukka etsi Kaisan ja kiirehti lähtöä. Kukaan ei tietänyt, minne Anna oli joutunut.

-- Tuossa on hänen liinansa, virkkoi muuan tyttö, heittäen punaisen villaliinan Kaisan käsivarrelle. Poika, joka seisoo tuolla ovensuussa, sanoi nähneensä ulkona Annan.

-- Näitkö minne hän meni? kysyi Kaisa pojalta.

-- Hän juoksi hurjasti maantielle, vastasi poika. Minä olin silloin pihalla.

Kaisa rauhottui pojan sanoista.

Syksy-ilta oli miedonpuoleinen. Ilma oli alhaalla tyyni, mutta taivaalla kiiti kuultavia pilviä ja pilvien takaa loi puolikuu kumeata valoaan kylän raitille. Kun silmä katsoi kauemmaksi, kätkeytyivät rakennukset ja maisemat hämärään huntuun.

Äänetönnä käveli Kaisa Jukan rinnalla, mutta henkäyksissä varastihe rinnasta ulos tuon tuostakin lyhyt huokaus; huokauksissa sitte sisällinen tuska ikäänkuin huojentui.

Iloisia joukkoja kulki kylän joka, kujalla ja niitä jäi joka talon pihalle. Melua ja naurua kuului kauas kauppiaan ohi.

Toramäen lähellä näki Kaisa naisolennon makaavan katajapensaan juuressa.

-- Herran tähden, Anna makaa tuolla. Kaisa hyppäsi yli maantien ojan ja kosketti Annaa. Anna kulta.

-- Jätä minut rauhaan.

-- Tule kotiin, Anna kulta!

Anna nousi äkkiä ylös ja lähti juoksemaan Toramäelle. Keltainen hiuspalmikko oli auennut, ja hajanainen tukka valui alas hameen helmoille. Puolikuun kumeassa valossa välkkyi se kuin kaunis kulta.

Nähtyään Annan suuntaavan askeleitaan kotiin tuli Kaisa jälleen käymään Jukan rinnalle.

-- Etkö menekään Herttalan kautta? kysyi hän, kun olivat ehtineet pelloille kääntyvän tien kohdalle.

-- Nyt on niin paljon kuun valoa, että näen käydä oikopolkuakin.

-- Minä tulen saattamaan sinua veräjälle asti.

-- Tule.

Herttalan peltojen lopussa, josta metsäinen seutu alkoi, oli veräjä, ja siitä kulki oikopolku Kotosuolle. Tultuaan Kaisan kanssa veräjän kohdalle virkkoi Jukka:

-- Sinun ja Oskarin välillä ei sitte ole mitään.

-- Ei edes noin paljoa. Hymyillen näytti Kaisa lyhyeksi leikattua kynttään. Minun puoleltani, ymmärräthän. Eikä Oskarinkaan puolelta muuta kuin että hän pettäisi minut.

-- Nyt puhut selvää totuutta. Katsokoon Annakin eteensä...

-- Älä soimaa Annaa. Joll'ei sinulla ole muuta sanomista niin...

-- On minulla puhuttavaa sinulle. Oletko minulle uskollinen, vaikk'ei minulla olekaan nyt vielä antaa kihloja?

-- Olen. Kaisa nosti kätensä Jukan olkapäälle.

-- Itse hyvin tiedät, ett'en ole tuhlannut rahojani ja ett'en saa rahaa nähdäkään kolmeen vuoteen. Mutta kun ne kolme vuotta kuluvat, ostan minä sinulle kihlat, sormuksen ja silkin.

-- Kyllä minä odotan. Jos et sinä minulle niitä osta, olen ikäni ilman. Sido kaulaani Annan liina.

Lapsuudesta saakka tottunut täyttämään Kaisan käskyjä kumartui Jukka sitomaan liinaa. Kaisa silloin kiersi vapisevat kätensä hänen kaulansa ympäri, suuteli häntä äkkiä ja virkkoi samassa:

-- Tuo kirkas tähti on todistajani, ett'en ota muilta kihloja.

Riuhtasi sitte itsensä äkkiä irti ja lähti juoksemaan Toramäkeä kohden. Muutaman askeleen päästä katsoi hän taakseen ja huusi nauraen:

-- Hyvää yötä, Herttalan isäntärenki.

Jukka jäi seisomaan veräjän kohdalle. Kun Kaisa katosi illan hämärään huntuun, lähti hän astelemaan karjapolkua myöten kotiin. Polku kulki alastoman koivumetsän lävitse, metsä näytti kolkolta, surulliselta. Talvi oli jo lyönyt valtansa leimat ylös puihin ja alas maahan, elämää ja vihantaa ei ollut missään, kuollutta ja lakastunutta oli sen sijaan kaikkialla.

Mutta Jukan sielussa oli ihanin kevät. Maa viheriöitsi, kukkasia kasvoi kedolla, koivut olivat vihantia lehtiä täynnä. Ja koivuissa lauloivat tuhannet satakielet:

-- _Hoi, voi! Hoi, voi!_

VI.

Halvaus löi Herttalan isännän vuoteen omaksi. Silmänräpäyksessä teki tauti jäntevästä miehestä täydellisen ramman sekä ruumiin että hengen puolesta. Hän ei omin voimin päässyt vuoteellaan istuvalle ja käsitti vaan hämärästi kurjan tilansa.

Jukka palveli silloin toista vuottansa isäntärenkinä. Hänen asemansa tuli paljon vaikeammaksi. Vähällä työväellä ja lyhyillä käskyillä oli ponteva mies hoitanut suurta taloa mallikelpoisesti; kenelläkään ei ollut valittamisen syytä. Ja nyt tuli valta äkkiä emännän ja Oskarin käsiin. Mutta kumpikaan ei tahtonut tietää, että valta tuo mukanaan joukon velvollisuuksiakin. Tähän asti oli emäntä kulkenut kunniassa miehensä ansiolla; hänen puutteellisuuksiaan ja heikkouksiaan ei kukaan nähnyt, eikä niitä luultu olevankaan. Emännän askeleet olivat olleet yhtä hyviä kuin isännänkin, karjanhoito ja tupa-askareet yhtä hyvällä kannalla kuin maanviljelys ja ulkotyötkin.

Näihin asti ei Jukkakaan ollut osannut erottaa emännän tointa isännän toimesta, mutta kun viimeksi mainitun käsi lakkasi johtamasta, silmä valvomasta, näki hän ett'ei emännästä suoraan sanoen ollut mihinkään tositoimeen. Nautinto oli aina pääasia, kaikki muut sivuseikkoja. Kauppiaan rouva oli Herttalassa melkein jokapäiväinen vieras, ja häntä varten tuotiin kannuttain punaista viiniä kaupungista. Halvattu isäntä vietiin salintakaiseen kamariin, jonne ei kuulunut vieraan kevytmielisiä puheita ja iloisia nauruja. Kun Jukka jolloinkin uteli emännän mielipidettä esiintyvien töiden suhteen, vastasi tämä välinpitämättömästi:

-- Tiedäthän sinä ne itsekin. Tee niinkuin olet oppinut.

Oskari tervehti ilolla vapautta, jonka isännän tauti hänelle äkkiarvaamatta toi. Jos rouva kävi usein Herttalassa, kävi Oskari vielä useammin kylässä Franssia tervehtimässä. Pian huomasi Jukka, ett'ei hän elänyt yhtään päivää vesiselvänä. Franssin luota tullessaan oli hänen poskissaan aina verta liian paljon. Samoin olivat puheetkin silloin aina jossakin määrin hävyttömiä. Naispalvelijat joutuivat monta kertaa hämille, kun nuori isäntä, joksi Oskaria jo sanottiin, antoi ilon leimahtaa ilmoille.

Kohtuullista nautintoa kesti ehkä noin puoli vuotta. Täydellinen vapaus rupesi sitte jouduttamaan perille joutuisasti kuin koskenkuohu venettä. Oskari ei enää tullut iloisena kylästä kotiin, hän tuli aika humalassa. Harvoin ja öillä se ensiksi tapahtui. Mutta kun puoli vuotta taas kului, sairasti Oskari säännöllisesti pari kolme kertaa viikossa kovaa kohmeloa. Se tuli ilmi yhdestä ja toisesta seikasta, vaikka emäntä sitä koki parhaan perästä varjota. Ensimmäisillä kerroilla häpesi Oskari itsekin eikä näyttäytynyt koko pitkinä päivinä palvelijoille, mutta jota säännöllisenä miksi kohmelot tulivat, sitä julkeammaksi ne tekivät nuorukaisen. Oskari ei enää hävennyt, vaikka heräsikin puolipäivän vaiheilla punaisin silmin, hän lähti joutuin kylään ottamaan uutta humalaa. Iloiseksi tuleminen ei ollutkaan enää tarkotusperä, sillä juominen oli jo muuttunut väkeväksi ja vastustamattomaksi himoksi.

-- Noin heikkoa ja altista luontoa en luullut hänellä olevan, sanoi Jukka itselleen, kun näki miten liukkaasti Oskari kulki tietään. Enkä minä olisi uskonut kenelläkään ihmisellä sitä olevan.

Helmalle oli isännän tauti kova isku. Tyttö raukka itki joka päivä ja uskoi, että hervoton käsi vielä tulee jänteväksi, kylmä katse lämpimäksi ja järki entiseen toimintaansa. Alttius ja hyvä tahto, jota hän osotti isännän hoidossa, herättivät Jukassa kunnioitusta, jopa salaista ystävyyttäkin. Helma ensimmäiseksi aamusilla meni halvattua isäntää katsomaan ja Helma sieltä viimeiseksi tuli pois iltasilla. Kun todellisuus teki pirstaleita mielikuvituksen luomista paranemistoiveista, muutti Helma asumaan toiseen salintakaiseen kamariin, joten hänen ja isännän välillä ei ollut kuin ohut seinä ja ovi. Emäntä suostui muuttoon mielellään. Monta arkaa asiaa, jotka eivät kärsineet päivän valoa, saatiin siten vähällä vaivalla peitetyksi Helman silmiltä. Monta kevytmielistä naurua naurettiin, monta saastaista sanaa lausuttiin, joista ei kaikukaan kuulunut salintakaiseen kamariin.

Siten oli eletty vuosi.

Isännässä oli vielä henki, mutta pesäjako oli jo tehty, ja Oskari oli jo syyskäräjissä kuuluttanut Herttalan talon itselleen ensimmäisen kerran. Talvella lähti hän Franssin kanssa markkinoille, ja Jukan täytyi valjastaa talon paraan hevosen markkinamatkaan.

-- Älä sitä millään tapaa hukkaa, sanoi hän antaessaan rapun edessä ohjat Oskarin käteen. Tiedät, että se juoksee ja vetää. Kun minä vien omani pois, ei talliin jää ainoatakaan Sukkajalan sukua. Älä sitä myö, ei sitä makseta rahalla eikä millään; se pitää talon hyvissä hevosissa aina.

-- Kyllä rahalla toisia saa, vastasi Oskari ja ajoi pihasta ulos.

-- Ei hyvää kukaan myö, huusi Jukka vielä lähtijäin jälkeen, joka vaan itse tarvitsee.

Oskari ja Franssi viipyivät markkinamatkalla lähes viikon. Vasta viidennen päivän iltapuolella palasivat he. Jukka sattui seisomaan kartanolla; hän tunsi jo kaukaa hevosen juoksun ja Oskarin äänen, kun lauloi:

Eikä mun taloni kymiin mennyt, Vaikk' oli kymi läsnä.

Kuin lintu juoksi hevonen peltojen tietä Herttalaan, pian ehti se pihalle Jukan eteen. Oskari heitti ohjat kädestään, katsoi kelloon ja virkkoi:

-- Hävisit vedon. Viisi minuuttia vielä puuttuu määräajasta ja nyt olemme jo kotona. Tule pois ja maksa rahat.

-- Älä nuole, ennenkuin tipahtaa. Hevosen pitää käydä talliin.

-- Houkka, luuletko että se tällä matkalla enää väsyy?

-- Enhän minä väsymisestä vetoakaan lyönyt. Siitähän minä löin vetoa, ett'ei se enää astu kynnyksen yli talliin. Ja kun minä lyön vetoa, niin minä voitan.

Jukka oli tällä välin riisunut hevosen. Hevonen oli valkoisessa vaahdossa ja vapisi kuin haavan lehti; hengitys kohisi kuin myrsky.

-- Et voitakaan, sanoi Franssi. Katso nyt. Hevonen astui Jukan perässä askeleen tallia kohden, mutta samassa polvet alkoivat taipumaan, ja verivirta syöksähti ulos suusta ja sieramista.

Julma kirous pääsi Oskarin huulilta.

Juuri samassa tuli emäntä ulos. Ilo loisti hänen kasvoiltaan, mutta nähtyään hevosen kykertyvän polvilleen ja syöksevän punaista verta lumelle, peräytyi hän askeleen taakse päin.

-- Voi tuhatta helvettiä! kirosi Oskari uudestaan.

Rajusti hengittäen ojensi hevonen jalkansa suoriksi ja heitti henkensä. Jukka silloin sanoi:

-- Nyt se kuoli, sen sydän pakahtui.

Mutta Franssi hymyili ivallisesti. Katsoen Oskariin sanoi hän:

-- Kun minä lyön vetoa, niin minä voitan. Tule pois ja maksa rahat.

Emäntä ehti jo tointua. Hän tuli Franssin lähelle ja kysyi tuskallisesti:

-- Millä nyt tukimme ihmisten kielet? Piikoja oli äsken kaivolla.

Kukaan ei vastannut kysymykseen, sillä jokainen mietti asiaa omalta kannaltaan. Kymmenen ajatusta ehti jo tulla emännän mieleen, mutta pelastusta ei löytänyt yhdestäkään.

Vihdoin tuli Helma ulos ja herätti heidät. Kävellen arasti, ett'eivät kangaskenkänsä kastuisi, kysyi hän kummeksien:

-- Mikä hevosen tuli?

-- Lento sen lensi. Emäntä samassa purskahti nauramaan.

Sukkelat sanat vaikuttivat kuin sähkö Oskariin. Kiukun puna katosi kasvoilta, ja sijaan tuli kevytmielinen hymy. Semmoisena hurjana hetken lapsena näytti hän vielä nuorelta ja miellyttävältä. Kasvojen piirteissä näkyi jo irstaan elämän jälkiä, ja katseessa paloivat ilmituleen syttyneet himot. Hetken nautinnossa, hetken huikentelevaisuudessa tuli niihin silmänräpäyksellinen kirkkaus.

-- Lento sen lensi, toisti hän ja nauroi samassa kevytmielisesti; tauti sen tappoi.

-- Eihän tuo suuri seikka ole, virkkoi emäntä, ei sen suurempi, kuin jos olisi nappi pudonnut takistasi. Ja minkä onnettomuudelle kukaan voi, se tulee silloin kun tulee.