Part 9

-- Jospa edes olisimme osanneet säästää näiden päivien varalle, päivittelivät he sata kertaa vuodessa, mutta emmepäs osanneet. Ensin möimme metsämme niinkuin juomarahoista ja rahojen kanssa menettelimme sitte niinkuin lapset; ostimme kaikkia mitä mieli teki ja sydän halusi.

Sanotaan, ett'ei mitään niin pahaa, jotta ei siinä jotain hyvääkin. Puheenparsi toteutui nytkin. Kylän oloissa, joita ennen oli pidetty paraimpina ja täydellisimpinä taivaan kannen alla, ruvettiin näkemään epäkohtia. Pahin epäkohta oli Mikko, kylän kauppias ja kapakoitsija. Kysyikö joku itseltään, mihin rahansa olivat joutuneet, kuului aina vastaus: Mikon kukkaroon!

-- Juoppous oli levinnyt kylän nuorisossa kuin tarttuva tauti. Miksi? Siksi että kylässä löytyi olutkauppa ja viinakapakka. Viinan ollessa ahtaalla ei sitä juotukaan. Jos humalainen nähtiin kylän raitilla, katseltiin sitä niinkuin kummitusta, mutta nyt ei ihmetelty, vaikka nähtiin nuorukaisia hoipertelevan kauppiaan pihalla. Juoppous ei ollut enää yksityinen heikkous, se oli olojen vamma, kirous ja vitsaus.

-- Ja kaikki on oluen ja viinan syy, sanoivat isännät, vihdoinkin huomattuaan, mihin oli jouduttu. Oluen ja viinan valmistaminen on hirmuisimpia vääryyksiä maan päällä, ja niiden tyrkytteleminen ihmisille on kirottua työtä.

Syttynyt tuli ei humahtanut palamaan suurella, silmää hurmaavalla liekillä, se kyti niinkuin suossa, hitaasti ja melkein salaa, mutta se poltti kypsäksi. Kuitenkin tunkeutui karvas haju kauppiaan nenään. Silloin tällöin kuuli hän puhuttavan, miten ihminen saattaa omaksi edukseen ja muiden turmioksi vääntää väärän oikeaksi, mustan valkoiseksi. Hän heti arvasi, ketä moisilla konkkapuheilla tarkoitettiin. Luullen seisovansa lujallakin pohjalla, ei hän pitänyt puheista suurta lukua. Mutta kuitenkin hän vaistomaisesti vihasi niitä, koska ne koskivat hänen omia etujaan. Ja tuo sokea viha esti häntä näkemästä, että uusi aika oli tulossa; myöskin lihavaksi paisunut kukkaro esti häntä panemasta suurta arvoa siihen, mitä kourallinen kateellisia isäntiä hänestä ja hänen keinottelemisestaan ajattelivat.

-- Köyhät raukat! ilkkui hän itsekseen. Mitä minä huolin teidän mustista ja vääristä asioistanne? Juotte ja tuhlaatte rahanne ja sitte vihaatte ja kaunaatte minua. Niinkuin minä menisin kaatamaan kenenkään kitaan viinaa ja olutta. Itse himoatte juoda. Olutkaupasta maksan minä kunnalle veroa, ja viinasakot ottaa myöjä niskaansa. Kun yhden panen viralta, on sijaan pyrkijöitä kymmenen. Itse ette osaa katsoa eteenne ja se kasvattaa kiukkua teissä. Nyt kun olette köyhiä, saarnaatte yksinkertaisuutta, mutta jos taas saisitte tuhansia markkoja, tuhlaisitte ja eläisitte niinkuin ennenkin. Köyhät raukat!

VII.

Anna salasi häpeällisen tilansa viimeiseen hetkeen saakka. Sitä tehdessään sai hän kokea, että helvetti löytyy jo täällä maan päällä; hänen sielussaan oli aina tuhat tuskaa, sydämessään sata surua.

Ja vihdoin löi hetki, jolloin häpeän täytyi tulla ilmi. Kevätyö oli silloin kylmä, illalla satoi rakeita, yöllä tuiskutti lunta, ja kylmä pohjatuuli puhalsi nurkissa.

Kurja oli langenneen kohtalo. Haluten ensi sijassa päästä pois ihmisten näkyvistä lähti hän yöllä, kun rupesi tuntemaan kipuja, alas viinatupaan. Kädessä oli hänellä alushame ja joku muu vaate, jonka hädissään oli ehtinyt kaapata. Tuskissaan meni hän tainnoksiin. Herätessään viinatuvan lattialla oli hänen kylmä, että sydän vapisi. Kului silmänräpäys, ennenkuin ajatukset ehtivät toimintaan.

-- Missä minä olen? Anna silmäili arasti ympärilleen.

Katse samassa keksi lattialla lapsen.

-- Armahda minua, taivaan Herra! Polttava tuska kuului sanoissa, polttava murhe näkyi katseessa, kasvoissa. Armahda minun syntiäni, minun häpeääni!

Tupa oli niin hatara ja kylmä, että Annan sydän vapisi, ruumis värisi.

-- Elääköhän se vielä?

Heikko, valittava ääni kuului lattialla.

-- Kiitos, taivaan Herra!

Anna otti syliinsä lapsen, avasi hameensa napit, ja kätki lapsen rintaansa vasten. Heikko ja valittava ääni rupesi hetkisen perästä kuulumaan kovemmin, hengitys selvemmin.

-- Voi kaikkivaltias, kuinka minun on kylmä! Annan ruumis rupesi värisemään, sydän vapisemaan. Aamuruskon valo, joka pienestä ikkunasta tulvi huoneesen, muuttui mustaksi. Armahda minun syntiäni, minun häpeääni!

Anna kaatui lattialle ja meni uudestaan tainnoksiin.

Silloin häntä jo etsi isäntä ja emäntä. Viimeksi mainittu näki takapihalla Kaisan ja huusi hänelle:

-- Oletko nähnyt Annaa?

-- En. Kaisa pelästyi ja pudotti lyhteen maahan. Onko hän hukassa?

-- Yöllä se on hukkunut.

Isäntä samassa tuli alhaalta viinatuvasta päin emännän luo. Harmi ja suuttumus näkyi hänen kasvoillaan, kun virkkoi katkeran ivallisesti:

-- Älkää enää hakeko, minä löysin jo. Lumessa oli jäljet, jotka veivät viinatupaan, ja minä menin jälkiä myöten. Siellä se on, mutta sillä on lapsi rinnoilla. Semmoinen sinun kiitetty tyttösi olikin.

Kajeessa aamuilmassa, kuuli Kaisa jok'ainoan sanan, ja tuntui, kuin olisi häntä pistetty sydämeen terävillä neuloilla.

-- Mitä sanoit? Emännän silmät suurenivat, ja hän katsoi hämmästyneenä isäntää. Ei suinkaan Anna, Jumalan tähden...

-- Ei suinkaan, ei. Anna on enkeli, mutta yöllä on hän synnyttänyt lapsen. Mistä saamme piian sijaan, tulee kesä ja kiireitä.

Kaisa seisoi kuin kuvapatsas. Suojaten silmiään nousevan auringon säteiltä ja nojaten navetan seinään ahmi hän jokaisen sanan, joka kuului heidän takapihalle.

-- No mutta Jumalan tähden... Emäntä ei vieläkään voinut uskoa todeksi, mitä kuuli miehensä suusta.

Isäntä oli niitä karkeapintaisia miehiä, joiden suhteen helposti erehtyy. Emännän seisoessa vielä paikallaan ehti hänen vihansa jo mennä ohi.

-- Mene nyt kaiken nimessä sinne pian, käski hän hämmästynyttä emäntää. Ei niissä raukoissa enää taida olla henkeä kumpaisessakaan. Juutaksen tyttö, millä lailla kykeni pettämään ja salaamaan! Päälle päätteeksi meni kylmään viinatupaan kuolemaan ja paleltumaan. Riennä nyt sinne.

Emännän ja Annan välinen suhde oli ollut kuin äidin ja tyttären. Ensi näkemästä saakka mieltyivät he toisiinsa, vaikka heidän ulkonaiset olentonsa olivat täydelliset vastakohdat. Anna oli iloinen ja lämmin, emäntä tyyni ja kylmä. Hyväilemisiä ei käytetty. Emäntä puheli Annan kanssa lyhyesti ja asiallisesti, Anna oli kuin palkattu palvelija konsanaankin; teki nöyrästi, mitä hänen tuli tehdä, eikä kunnioituksetta koskaan lähennellyt emäntää. Mutta sittekin oli heidän välinsä hellä. Yksi sana, yksi katse riitti kummallekin päiväkaudeksi.

-- Jumalan tähden. Tämmöinen kylmä yö ja... Emäntä lähti kiireesti alas viinatupaan.

Kaisa jätti askaroimisen sikseen ja lähti juoksemaan emännän jälkeen.

Kun Anna uudestaan heräsi, tunsi hän makaavansa olki vuoteella, monen peiton alla. Takassa paloi suuri tuli, ja tulen lähellä istui emäntä, sylissään lapsi, vieressään Kaisa.

Anna vapisi sydämessään silmänräpäystä, joka hänellä oli edessä. Sulkien silmänsä kuiskasi hän:

-- Kaisa!

-- Anna kulta! Kaisa heittihe olkivuoteelle, kätki kasvonsa Annan rintaa vasten ja rupesi nyyhkyttäen itkemään.

Emäntä istui tyynenä ja tuuditteli käsivarrellaan lasta. Mitään liikutuksen tapaistakaan ei näkynyt hänen kasvoillaan. Turhaan odotettuaan ensimmäistä sanaa, ponnisti Anna kaikki voimansa ja katsoi emäntää silmiin. Silmäykset kohtasivat toisensa ja sulivat äkkiä kuin salama sydämen kieleksi, sielun sisimpäin ajatusten ilmoittajaksi. Siinä tapahtui sanaton anteeksipyyntö ja sanaton anteeksianto.

-- Oletko kylläkin kipeä? kysyi emäntä, ja hänen äänensä sointu oli sama tunteeton ja melkein kylmä, johon Annan korva hyvästi oli tottunut.

-- En erittäin.

-- Minulla on tässä lasillinen kuminaviinaa, johon on sekoitettu ruusuntippoja ja jotakuta muuta rohtoa. Emäntä nousi ylös ja tarjosi lasin Annalle. Sinun täytyy juoda se kaikki. En tiennyt varoa mitään parempaa.

Anna totteli eittämättä. Pian tulikin hänen lämmin ja hyvä olla. Annettuaan lapselle rintaa nukkui hän terveelliseen uneen.

Kaisa silloin nousi ylös ja virkkoi emännälle:

-- Minä menen hakemaan mummoa, olkaa te täällä niin kauan.

-- Mene, mutta joudu pian. Kaisa lähti kiireesti.

Katuen aamuista kovuuttaan käveli isäntä rauhatonna pihalla. Kun Kaisa sanaa sanomatta aikoi mennä sivutse, kysyi hän:

-- Jäävätkö ne henkiin?

-- Jäävät kai. Älkää, hyvä isäntä, olko vihainen Annalle.

-- Minäkö olisin vihainen? No olinhan minä aamulla, mutta silloin en muistanutkaan, että minulla itselläni on lapsia. Maailman rantaa ei kukaan näe päähän, ei kukaan tiedä edeltäpäin, mitä omaan kohtaan voi tulla. Sitä paitse näyttöä moni valkoinen asia meidän silmissämme mustalta, ja moni musta asia valkoiselta. Minä luulen Annan suhteen että...

-- Kuulkaapas, keskeytti Kaisa. Minulle tuli mieleen eräs ajatus. Huolisitteko Klaun Kaisusta Annan sijaan, edes syksyyn asti? Nuori hän vielä on, mutta helppoja töitä hän kyllä tekee.

-- Minä otan mielelläni Kaisun; onhan se pitkä tyttö ja siivosta kodista.

-- Hyvä. Kaisa lähti kiireesti Toramäelle päin.

Kylässä sillä ajalla kulki viesti talosta taloon, tuvasta tupaan. Tunnin kuluttua ei sitä ihmistä koko kylässä, joka ei olisi tietänyt, että Annan kunnia oli mennyttä. Harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta oli tapahtuma yleisesti mieluinen; ja yksitoikkoisen elämänkin vuoksi oli uutinen tervetullut joka mökkiin. Se ilahutti mieliä niinkuin ukonilma kesällä luontoa. Tapahtumasta keitti jokainen vatiinsa hyvää lientä, söi itse ja tarjosi tuttavilleen. Kadehtijat -- niitä oli Annalla paljon -- nauroivat ilosta; ne jotka olivat olevinaan hänelle hyviä ystäviä -- niitäkin oli paljo -- sekä surkuttelivat että iloitsivat; ainoastaan ne, jotka eivät kuuluneet kumpaankaan joukkoon -- niitä oli peräti vähä -- tunsivat todellista sääliä.

-- Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa, sanoivat kadehtijat. Kuka käski olemaan kauneudessa ja käytöksessä muita parempi. Nyt siitä meni kunnia.

-- Onhan kauneus jäljellä, sanoi ystäväjoukko, joka osasi nuolla ja purra yht'aikaa. Kaunis aina kelpaa.

-- Niin kaunis ja iloinen tyttö, sanoivat puolueettomat, että sääliä täytyy.

Anna oli monta päivää heikkona sairaana, mutta pian terve luonto voitti taudin. Hellä hoitokin vaikutti edullisesti paranemiseen, etenkin henkisen sairauden suhteen. Annilla oli aina varastossa joku koristelematon sana, joka lähti sydämestä ja löysi sydämeen. Siten ei päivä päässyt muuttumaan yöksi, eikä katumus epätoivoksi.

Lapsen tila oli arveluttavampi, ainakin hoitajan mielestä. Raukka yski että oli kuolla, ja keuhkoissa kuului omituinen ääni, niinkuin olisi henki käynyt ahtaan olkipillin lävitse. Anni pelkäsi kuolemaa joka päivä, mutta äidille ei hän lausunut pelkoansa. Kun Jukka kevätkesällä joutui Herttalan kuormaa ajamaan kaupunkiin, toimitti Anni salaa hänen käymään lääkärin luona. Tämä kyseli juurtajaksain asianhaarat, antoi helppoja yskänrohtoja ja vakuutti, ett'ei keuhkojen vika ole rintatautia eikä siis hengenvaarallinen, kuten Jukka itsepäisesti väitti. Ne kyllä lakkaavat soimasta, kun lapsi tulee suuremmaksi, vanhemmaksi.

Nähtyään että rohdot helpottivat yskää, ja että lapsi päivä päivältä jäi elämään, uskoi Annikin lääkärin vakuutukset.

Klaun Kaisu tuli palvelemaan Annan edestä, syksyyn asti. Neljäntoista vuoden vanhaksi oli hän varsin pitkä tyttö. Vallaton ja iloinen oli hän sitäpaitse, joten ei tuntuvaa muutosta tapahtunut piian vaihdossa. Muiden hyvien ominaisuuksiensa ohessa oli hänellä kauniit valkoiset hampaat ja hyvä päästötodistus kansakoulusta. Pahimpia virheitään eli huonoja tapojaan oli makea nukkuminen aamusilla. Häntä vuoroin herätteli emäntä, vuoroin Kaisa, joka usein aamusilla noin hätäkättä pujahti takapihan kautta kaimatyttöä katsomaan.

Anna jäi asumaan viinatupaan. Siellä sai hän elää rauhassa, tarvitsematta nähdä pilkallisia katseita, tai kuulla pistäviä ivapuheita. Rauhallisuus vaikutti terveyteen hyvin. Kesän tullessa Anna jo halusi itselleen työtä. Hän ei siitä vielä ehtinyt ilmoittaa emännälle, kun jo eräs pieni seikka saattoi asian puheeksi. Kaisa nimittäin tahtoi sulostuttaa Annan yksinäisen elämän niin hupaiseksi kuin mahdollista, mutta emäntä oli toista mieltä. Molemmat salaa vetosivat asianomaiseen, ja eräänä sunnuntaina tuli emäntä alas viinatupaan. Ottaen lapsen syliinsä ja hyssytellen sitä virkkoi hän:

-- Nyt saamme olla yhdessä puolenpäivää. Minä ja Kaisu teimme jo kaikki askareet. Kaipaatko, Anna, parempia huonekaluja, juttukirjoja tai muita hupia?

-- Miksi sitä kysytte? vastasi Anna.

-- Muutoin vaan. Kaisa tahtoi, että sinulla olisi hupaista.

-- Kaisa on paras ystäväni. Annan ääni hieman värähteli. Hän tahtoo minulle hyvää.

-- Minä tuon sinulle huomenaamulla työtä, neulomista ja kehräystä.

-- Aioinkin jo pyytää.

-- Minä sen jo arvasin.

Omituisen kylmällä äänellään rupesi emäntä sitte puhumaan talon töistä ja tupa-askareista.

Herttalan emännälle ja kauppiaan rouvalle oli Annan häpeä polttavan arka. He ymmärsivät, että Franssin ja Helman naiminen nyt riippui hiuskarvasta, ja että hiuskarva katkeaa samassa silmänräpäyksessä, kun Helma kuulee totuuden. Lupauksella että ennen vuoden loppua päättää sinne tai tänne oli hän vähäistä ennen Annan äidiksi tulemista ottanut Franssilta kihlat, sormuksen ja kellon. Kihlauksen johdosta loisti tulevaisuus Herttalan emännalle kullankirkkaana. Oskari oli tosin tullut sairaanpuoleiseksi ja tilapäisesti väkijuomain karttajaksi, mutta kun häitä aiottiin viettää vasta jouluna, niin toivottiin hänen siksi parantuvan. Jouluna piti sitte lyötämän kaksi kärpästä yhdellä kerralla, tyttärelle rikas mies, pojalle rikas vaimo.

Mutta Annan häpeä tuli synkäksi ukkospilveksi kullankirkkaalle taivaalle. Jos salama siitä lyö, iskee se Herttalan taloa perustuksia myöten, sillä Oskari oli siksi elänyt maailmaa, ett'ei kukaan muu rikas tyttö kuin Ainu enään katsonutkaan häneen. Emäntä kyllä tiesi, että Ainu oli tyhjä porsliinivauva, jossa ei ollut muuta haluttavaa ainesta kuin silkkiä ja hajuvettä, mutta suuret myötäjäiset tekivät tytöstä miellyttävän miniän. Helmallekaan ei voitu toivoa Franssin vertaista miestä rikkaudessa, eikä miellyttäväisyydessäkään.

Pilvi oli todellakin uhkaava.

Sopivin keino tehdä se voimattomaksi oli että Anna maalattiin Helman silmissä mustaa mustemmaksi. Moiseen kurjaan keinoon turvattiin. Kyläläisten ivapuheet olivat hienoa kuin silkkilanka sen suhteen, mitä Herttalan emäntä ja kauppiaan rouva puhuivat Annasta Helman kuullen; he tallasivat hänet ilkeimpään lokaan ja saastaan.

Alusta alkaen se onnistui. Kylmänä kevätpäivänä, jolloin Anni tuli Kaisun seuraamana kylään, lähetti kauppiaan rouva hakemaan Herttalan emäntää. Itse meni hän seuraavana päivänä Herttalaan, eikä ottanut Ainuakaan mukaansa, vaikka tämä oli julkikihloissa Oskarin kanssa. Helman kuullen rouva sitte otti uutisen puheeksi. Hienosti hymyillen virkkoi hän:

-- Emme vielä eilen tietäneet, mitä kylässä toissa yönä tapahtui.

-- Mitä siellä on tapahtunut? kysyi emäntä erittäin uteliaasti. Ei tänne mitään kuulunut.

-- Sepä ihme. Kaunis Anna synnytti toissa yönä pojan.

-- Älkää ihmeitä. Liekö tuo totta?

-- Totta se on. Klaun Kaisu on jo sijaisena, ja Annikin sinne meni eilen aamulla.

-- Sekö siitä koreilemisesta ja alituisesta tanssimisesta palkaksi tulikin?

-- Se siitä tuli.

Helma ihan tulehtui kasvoiltaan. Anna oli hänessä herättänyt syvintä myötätuntoisuutta kauneutensa, iloisen olentonsa ja surullisen elämäkertansa vuoksi.

-- Kukahan konna vietteli semmoisen tytön? Vanha epäilys heräsi äkkiä Helman sydämessä; hän katsoi rouvaa terävästi silmiin ja toisti kysymyksensä.

Rouva ei joutunut vähääkään hämille. Hymyillen hienosti, kuten tapansa oli, vastasi hän ystävällisesti:

-- Hyvä Helma! Sinä aina katsot tämmöisiä tapauksia novellien ja kertomuksien kannalta; niissähän on tavallisesti viettelijä ja vietelty. Mutta minä vakuutan sinulle, että tämä tapaus ei mitenkään sovellu novellien ja kertomuksien aineeksi, viettelijätä on mahdoton kenenkään tietää.

-- Miksi?

-- Suoraan sanoen siksi, ett'ei Anna itsekään kuulu olevan varma hänestä, arvelee yhtä yhden kerran, toista toisen kerran.

Myrkyllisillä sanoilla oli toivottu vaikutus. Helma punastui pelkästä häpeästä, ja hänen täytyi itselleen myöntää, että rouvan sanat sopivat kylän yleisiin siveysoloihin kuin valetut.

-- Nyt on sitte maailma nurin narin. Tahtomatta enempää kuulla likaisesta asiasta meni Helma isänsä luo salin takaiseen kamariin.

Emäntä ja rouva nauttivat voitoniloa ja viiniä!

-- Tuo luullakseni vaikutti, sanoi rouva.

-- Vaikutti se, myönsi emäntä. Nyt ei Anna enää ole tiellämme; sen liehakan tähden tässä onkin jo oltu kuumassa ja kylmässä.

-- Emme toki nukkumaan saa ruveta. Helmalla on kivikova sydän, se sietää vielä enemmän.

-- Ehkä niin.

-- Täydymme jatkaa tähän tapaan.

-- Mutta se voi herättää hänessä epäilystä.

-- Emmehän me tarvitse puhua mitään. Kyllä minä panen kellon kylään, ja joku sitä sitte soittaa Helmallekin.

-- Siten se käy laatuun.

-- Sitä liehakkaa vihaa moni.

Rouva täytti lupauksensa. Kohta ruvettiin kylässä kertomaan, että Annalla oli ollut yhtä monta rakastajaa, kuin vuodessa on kuukausia, ja että hän oli jokaista pettänyt, kunnes tuli oma vuoronsa tulla petetyksi. Uutuuden vuoksi jauhettiin juttua niin kauan, että sitä toisin hetkin epäilijätkin uskoivat todeksi.

Herttalaankin sitä tuli joku kertomaan. Emäntä erisin epäili, mutta kun kertoja viittasi Annan suhdetta Kaaren Heikkiin, niin oli hän sillä näyttänyt väitteensä toteen.

-- Pettihän se Heikinkin, sanoi hän vakuuttavalla äänellä. Ja joka kerran pettää yhden, se pettää toisenkin.

Väitteen todistus vaikutti Helmaan vielä enemmän kuin kauppiaan rouvan myrkylliset sanat. Heikin ja Annan suhde toisiinsa ei ollut hänellekään salassa, niin vähän kuin hän tiesikin kylän nuorten rakkausseikoista.

Tapahtuman, joka äkkiä muuttaa Herttalan olot, luuli Helma jo tapahtuneeksi. Ajatus tulla Franssin vaimoksi oli kasvanut ikäänkuin hänen toiseksi olennokseen, ja hän ei ollut voinut koskaan täydellisesti irtautua ajatuksesta, vaikka Franssi olikin paljon muuttunut viimeksi kuluneina viitenä vuotena. Kasvojen tumma puna ei enää ollut kadehdittavan kaunista, silmät, ennen niin puhtaat ja kirkkaat, näyttivät hävyttömiltä ja kyllääntyneiltä, ja äänestäkin oli raikas sointu kadonnut; mutta sittekin oli Franssi yhä ajatusten esine.

-- Väärin minä häntä Annan suhteen epäilin, sanoi Helma itselleen, kun oli saanut tukahutetuksi pahimmat epäilyksensä, ja suotta niin monta unetonta yötä vietin. Franssi on semmoinen kuin kaikki muutkin, oi parempi eikä pahempi. Mikä oikeus minulla on uneksia ja vaatia itselleni puhdasta, jaloa miestä? Ei mikään. Tuskin itsestänikään on tosielämään. Kun muistelen, minkälainen Franssi oli kahdeksantoista vuoden vanhana, voin unhottaa ja antaa anteeksi kaikki. Paitse jos hän olisi vietellyt ja pettänyt Annan, sitä en voisi antaa anteeksi. Mutta minä olen erhettynyt Annankin suhteen. Kaikki puhuvat hänestä yhtäänne päin. Ja sanotaan, ett'ei savua, jos ei tulta.

Niissä mietteissä eläen päätti hän mennä Franssille vaimoksi. Peläten enempiä taisteluita sydämensä kanssa, astui hän toisenkin askeleen varmuutta kohden; hän ilmoitti äidilleen päätöksen.

-- Minä olen valmis milloin hyvänsä, sanoi hän päättäväisesti. Minun tähteni ette tarvitse häitä viivytellä.

Siten uhkaava pilvi, jonka pelättiin lyövän hankkeet pirstoiksi, vaan kiirehti niiden toteutumista. Herttalan emäntä oli seitsemännessä taivaassa; naimisien kautta suuri rikkaus ja mahti tulevat vielä monta vertaa suuremmiksi.

-- Kun Herttalaisia mainitaan, sanoi hän itselleen, kuuluu sanoissa sama korkea kaiku, jota kyläläiset ovat elämänijän tottuneet kuulemaan.

Lujatahtoisuudellaan luuli Helma saavuttaneensa sydämelleen levon ja rauhan, mutta surkeasti hän pettyi. Hänelle tuli elämä yhä tukalammaksi, yhä tuskallisemmaksi, vaikka vuoden ihanin aika läheni yhä lähemmäksi. Elämä oli lintujen laulua, kukkien puhkeamista, nurmen vihannoimista. Luojan onnellisia lapsia olivat nuoret ja vanhat, rikkaat ja köyhät. Kaikki he elivät onnellista elämää. Silmä nautti, sydän nautti, veri suonissa virtasi vilkkaammin ja hellät tunteet tulivat kernaasti rintaan.

-- Minä yksin olen onneton, sanoi Helma, kun sydämeensä tuli uusi tuska, rajumpi ja vaikeampi voittaa kuin kaikki edelliset. Kaikki muut ovat onnellisia.

Äitinsä seurassa kävi hän jolloinkin sulhoaan tervehtimässä, mutta kotiin tullessa oli hän paljon onnettomampi kuin kylään mennessä. Tuntui juuri kuin joku musta olento seisoisi hänen ja Franssin välillä, ja mieleen tuli joka kerralla joku uusi epäilys, joka yksinäisinä hetkinä varttui tuskalliseksi varmuudeksi. Siten oli jokainen päivä hänelle pelkkää tuskaa, pelkkää taistelua.

Mutta kerran tuskan päivät loppuivat. Puheltuaan erään sunnuntain iltamyöhällä Jukan kanssa pitkiä piloja, lyhyitä tosia, meni Helma maata. Hän oli edellisenä yönä nukkunut huonosti, joten heti vuoteelle heitettyään nukkui sikeään uneen. Ennen heräämistään näki hän ihmeellisen unen. Heillä oli häät, hän oli valkoisessa morsiuspuvussa ja Anna sitoi seppelettä. Suuri sali oli hääväkeä täynnä, ilo loisti kaikkein silmistä, mutta Jukka ja Kaisa näyttivät surullisilta. Vihkituolia tuotaessa esille laski Anna hänelle seppeleen päähän ja hän ojensi kätensä Franssille. Mutta samassa tämä muuttuikin ilkeäksi kääpiöksi. Hääväen joukossa syntyi suuri hälinä, mutta Anna rupesi laulamaan vihkiysvirttä. Samassa kääpiö muuttui kauniiksi mieheksi, jolla oli suuri vartalo kuin Jukalla, mutta silmät siniset ja hiukset keltaiset juuri kuin Annalla. Häävieraiden kasvoilta näkyi suurin kummastus, mutta Jukka ja Kaisa muuttuivat iloisiksi. Heidän yhtyessään laulamaan Annan kanssa astui hän vihkituoliin pitkän ja kauniin miehen rinnalla.

Siihen kohtaan hän heräsi.

Kello ei ollut vielä kuuttakaan, mutta aurinko paistoi jo korkealla. Pukeuduttuaan avasi hän ikkunan ja katseli ulos puutarhaan. Pensaiden juurilla näkyi vielä kastehelmiä, mutta hiedoitetut käytävät olivat jo kuivia.

-- Kummallinen uni!

Pienempään ruusupensaaseen, joka kasvoi ihan ikkunan alla, oli yöllä puhjennut kaksi uutta kukkaa. Helma huomasi no ja hymyili niille iloisesti.

-- Kummallinen uni! Montakohan ruusua tuohon suurempaan pensaasen on yöllä tullut? Pitää käydäkseni katsomaan.

Helma hiipi isännän kamarin kautta ulos puutarhaan. Elämä tuntui kevyeltä, suloiselta. Mikään tuska ei painanut mieltä, mikään ahdistus ei raadellut rintaa, sillä elämän todellisuus oli vielä unhotuksissa. Virkistävän unen jälkeen leijuilivat ajatukset keveinä, vapaina ja silmä ihasteli kaikkea mitä edessään näki.

-- Kummallinen uni! ihmetteli Helma. Hän nautitsi kaikesta ihanuudesta, joka häntä ympäröi.

Karjatarhassa piiat jo lypsivät, ja sieltä kuului naurua ja vilkasta puhetta. Ilma oli vielä kevyttä, joten joku sana kuului aivan selvästi puutarhaan.

-- Mitähän moinen kummallinen uni merkitsee? Helma rupesi lukemaan suuremman pensaan ruusuja, mutta samassa kuuli hän nuoremman piian mainitsevan Franssin nimeä. Sitte vanhempi nauroi ja virkkoi:

-- Maailman velikulta; yhden jättää, toisen ottaa.

Franssin nimen kuuleminen viskasi Helman todellisuuteen. Tuskahisia tunteita tuli heti sydämeen, rauhattomuutta rintaan. Ajattelematta, tekikö oikein eli väärin, hiipi hän karjatarhan aidan taakse. Piiat istuivat selin häneen ja jatkoivat vapaasti puhelua:

-- Mitä meidän Helma sanoisi, jos tietäisi toden, virkkoi nuorempi piika. Hän oli idealisti. Helman pieni kirjasto oli vaikuttanut hänen katsantokantaansa paljon, ja koko hänen henkiseen kehittymiseensä. Mutta Helma ei käy missään eikä ole erittäin tuttava kenenkään kanssa, paitse ehkä isäntärengin, mutta se mies on kuin mykkä.

-- Mitäpä siihen sanoisi? vastasi vanhempi piika. Hänkin oli idealisti, mutta hänellä oli jo ikää enemmän, kuin itse olisi suonut. Hän ihaili rikkautta ja arkkiveisuja; molemmat liikuttivat hänen pyhimpiä tunteitaan. Franssi on kaunis ja rikas, parempia ei tule, eikä niitä ole.