Part 10

-- On niitä parempia maailmassa; ei kaikki rikkaat sillä lailla hyppele yhden tytön sylistä toisen syliin. Enkä minä niistä muista, mutta Anna raukankin kehtasi vietellä ja se nyt oli varmaankin synti. Syöjättären hampaista joutui Anna Franssin pauloihin, petettäväksi, häväistäväksi.

-- Miksi antoi pettää itsensä? Pitihän hänen ymmärtää, ett'ei Franssi häntä nai kuuna kullan valkeana.

-- Miksi sille lupasi ja miksi oli aina Annan kimpussa kuin takkiainen?

-- Aina pojat silloin lupaavat naida. Anna kyllä tiesi, että Franssi oli meidän Helman oma, mutta ketä itseäkin haluttaa tulla petetyksi...

-- Etkö häpeä puhua tuolla tavalla Annasta? Ei Anna ole kuin kylän muut tytöt. Kaikki häntä sotkevat lokaan, jokainen panee kiven kuorman lisäksi, mutta minä uskaltaisin tehdä valan, että Anna on puhdas kaikista muista pojista. Hänen sijassaan ampuisin minä ensin Franssin, sitten itseni. Se on tosi.

-- Puhut niinkuin lapset.

-- Meidän Helmaakin minä oikein säälin.

-- Mitä varten?

-- Hän kun huolii sulhasekseen tuommoisesta, joka on maannut kymmenen tytön käsivarrella.

-- Voi, voi sinua! Elät kymmenenkin vuotta, jo veisaat toista virttä. Jos sinun silloin käy kuin Annan, niin pyyhit muutamalla kyyneleellä surusi. Mutta jos sinulla on sulhanen kuin meidän Helmalla, ja sitte joku kajoo häneen, niin silloin sinä pikemmin ajattelet ampua, et toki sulhastasi, vaan...

Enempää ei Helma jaksanut kuulla. Hiipien käveli hän rappuja kohden ja painoi kädellään rinnan alle, ikäänkuin olisi pelännyt sydämen pakahtuvan siinä silmänräpäyksessä. Kamariin tultuaan asettui hän jälleen ikkunan luo ja istui siinä liikahtamatta kuin kuvapatsas. Silmäin katsoessa kirkkaasen avaruuteen hengitti rinta rajusti, jokaisessa hengityksessä tuli raskas kuorma sydämen tuskaa ulos.

-- Voi minua onnetonta! Kaikki epäilykset, joita olen koettanut väkisin tukahuttaa, ovat tosia.

Kun sydän oli purkanut tuskansa, tasautui hengitys; veren kiivas kulku asettui, ja sydämen lyönnit eivät enää koskeneet kipeästi. Kun emäntä tuli kamariin, oli taistelu loppunut.

-- Miks'et tule juomaan kahvia? Oskari on tullut yöllä sairaammaksi. Ääni ilmaisi, että emäntä oli liikutettu ja huolissaan Oskarin tähden.

Helma huokasi raskaasti ja meni emännän kanssa.

Juotuaan kahvia teki hän nuoremman piian kanssa tavallisen aamukorjuun isännän kamarissa. Ikkunat avattiin, joten raitis ilma pääsi huoneesen, vuoteen alusvaatteet vaihdettiin ja tehtiin kaikinpuolin puhdasta. Kului runsas tunti ennenkuin työ oli tehty ja halvattu isäntä ravittu. Sitte Helma siisti itsensä ja sanoi piialle:

-- Minä menen kylään ja viivyn siellä ehkä kauemminkin. Älä mene minnekään täältä ennenkuin joudun takaisin; emäntä ei jouda tänne Oskarin tähden. Ota tuolta kamarista joku uusi kirja, että saat aikasi kulumaan.

-- Saatte huoletta mennä ja olla, kyllä minä... Vastausta kuulematta tuli Helma ulos. Ensin suuntasi hän askeleensa Toramäkeä kohden, mutta äkkiä hän seisahti, nosti otsalleen käden ja mietti pari sekuntia. Sitte lähti hän kiertämään peltojen kautta kylään. Ketään tiellä kohtaamatta saapui hän vihdoinkin takapihojen kautta erään vanhan hökkelin lähelle. Se oli viinatupa, jossa Anna asui lapsensa kanssa.

Helman sydän rupesi lyömään yhä ankarammin, jota lähemmäksi mökkiä hän ehti. Ja kun piti avata ovi ja astua sisään, eivät kädet ja jalat tahtoneetkaan totella. Hengittäen syvään jäi hän oven taakse seisomaan.

-- Entä jos Anna vihaa minua? Ajatus tuli kuin pilvistä. Entä jos hän luulee minun ryöstäneen häneltä Franssin?

Säikähtäen ajatuksen mahdollisuutta aikoi Helma jo pyörähtää takaisin, mutta samassa kuuli hän vienon äänen lausuvan:

-- Ensiksi rikoin kasteen liiton. Toiseksi hylkäsin Jumalan.

Ääni kuului erinomaisen kauniilta ja tunteelliselta.

-- Joka noin kauniisti laulaa, hän ei voi vihata. Helma avasi äkkiä oven ja astui sisään.

Anna istui lyhyellä lavitsalla, tuutien lasta ja neuloen villaista vaatetta. Luullen emännän tai ehkä Kaisan tulleen sisään katsoi hän hymyillen ovea kohden ... ja näki Helman kynnyksellä seisomassa.

-- Herttalan Helma! Tekö se olittekin? Annasta tuntui, kuin rupeisi hänen jalkainsa alla maa vajoomaan.

Helma hengitti rajusti, ja mielen kuohu kuvastui kasvoissa. Hetkiseen aikaan ei hän kyennyt virkkamaan ainoatakaan sanaa. Hän ei ollut osannut ajatella niin paljon kauneutta ja niin paljon kurjuutta voivan löytyä saman katon alla. Sinisine silmineen ja keltaisine hiuksineen oli langennut Anna äitinäkin kaunis; kauneus oli sielullisempaa ja puhtaampaa kuin ennen neitona. Silmäin vallaton kirkkaus oli vaihtunut tyyneen, surumieliseen kaihoon, ja kasvojen piirteistä oli kadonnut silmänräpäyksellisyys; niissä kuvastui nyt sielun kauneus ja koko sisällisen olennon ylevyys.

Niukka valo, joka pienestä ikkunasta tuli huoneesen, olkivuode ja mustuneet seinät olivat kauneuden jyrkkinä vastakohtina. Helman silmissä näytti huone luolalta, eikä ihmisasunnolta.

-- Älä minua säikähdä, Anna. Helma hiljaa astui kangaskengissään ovelta perälle. Minä tulin sitä varten luoksesi, että olen yhtä onneton kuin sinäkin.

Anna ei uskaltanut nostaa katsettaan Franssin kihlattuun, rikkaasen Herttalan Helmaan, vaikka vihan ja inhon sijasta kuuli helliä, lempeitä sanoja. Yhä lattiaan katsoen vastasi hän:

-- Ettekö tulleetkaan sanomaan minulle, että olen kurja...?

-- Et saa puhua noin, keskeytti Helma melkein tulisesti. Sinä olet ainoa nainen, jota kohtaan sydämeni on tuntenut kiintymystä, rakkautta. Ja sinun onnettomuutesi on tullut minunkin onnettomuudekseni.

Tulisia hiiliä nuokin sanat! Leppymättömän vihan luuli Anna olevan hänen ja Herttalan Helman välillä, semmoisen joka sammuu vasta tähtien tuolla puolen.

-- Ovesi takana taistelin minä äsken rajun taistelun. Ajatus, että ehkä sinä syytät onnettomuudestasi minua, tuli mieleeni kuin salama. Olisin kääntynyt pois oveasi avaamatta, mutta kuulin äänesi, kun lauloit. Anna, sinä et voi vihata minua.

Kyynel tuli Annan silmään.

-- Tiedän varmaan, ett'et vihaa minua. Helma asettui istumaan lyhyelle lavitsalle ja otti Annaa kädestä kiinni; molempain kädet hiukan vapisivat...

-- Minäkö vihaisin teitä? Ääni värähteli, mutta sinisilmäin katse oli rukoilevainen.

Lyhyen silmänräpäyksen oli kumpikin vaiti, mutta sitte Helma virkkoi:

-- Minä olen sydämessäni vakuutettu, että hän petti ja vietteli sinut kuin konna, mutta kuitenkin tahtoisin kuulla totuuden sinun suustasi. Sitä varten tulin tänne.

Hieno puna levisi Annan kasvoille. Hengitettyään muutaman kerran raskaasti virkkoi hän:

-- Se on vaikeata, mutta...

-- Ehkä kuitenkin teet sen minulle. Vastalahjaksi saat ystävyyteni. Helma katseli Annaa yhä enenevällä mieltymyksellä. Kohtalommekin on sama, petetyt olemme molemmat.

Hieno puna Annan kasvoilla yltyi väkevämmäksi. Luoden silmänsä lattiaan alkoi hän puhua:

-- Syy ei ole yksin hänen, sitä jää minunkin osalleni, sillä minä kyllä tiesin, että hän oli teidän omanne, mutta sittekään en voinut välttää kohtaloani. Hänellä oli suuri voima minuun, ja vihdoin hän käytti sitä väärin. Mutta tuo voimakaan ei ollut minulta salassa. Jo ensi kerran tavatessamme tunsin, että hän vaikutti minuun ihmeen väkevästi, hänen lähellään olin minä aina lumottu, sydämeni oli hurmattu, tahtoni vangittu. Käsitin vaaran täydellisesti ja aioin jo mennä Heikille vaimoksi, mutta...

-- Heikki rakasti sinua, ja minä olen kuullut että...

-- Kyllä hän rakasti minua, kiirehti Anna keskeyttämään, mutta lumottuna ollen oli minulla tuhat syytä häntä vastaan. Hän näytti silmissäni kokonaan ala-arvoiselta. Ulkonaiseen olentooni, ilooni ja nauruuni oli hän muka ihastunut, mutta sydämeni sisään ei hän muka nähnyt. Lienee tuossa hiukan tottakin, mutta minä vielä suurentelin sitä ja menin sokeudessani yhä edemmäksi. Tein Heikistä oikkujeni orjan. Hän mukautui aina. Jota turhamaisempi olin, sitä enemmän koetti hän palvella minua. Siten hän muuttui silmissäni arvottomaksi raukaksi, ja entisen kunnioituksen sijaan tuli halveksiminen. Lumousta kesti yhä. Sen sijaan, että minun olisi pitänyt mennä kauaksi pois, jäin tänne tulen lähelle. Päivä, jolloin tuli vihdoin poltti, läheni varmasti. Siitä on tänäpänä vuosi; täällä kylässä tanssittiin kuten tavallisesti ainakin pyhäiltoina. Anni oli silloin kipeänlainen, Kaisa meni häntä hoivaamaan ja jäi sinne yöksi. Minä olin yksin. Tyytymättömänä Heikkiin ja itseeni läksin tanssista pois ennen muita. Ilta oli ihana ja lämmin, mutta minun rinnastani oli rauha kadonnut. Täällä takapihalla sitte näin hänet, hän nojasi aitaan ja katsoi minua. Kohtaloni oli päätetty. Lumottuna, voimattomana katselin sormusta, jonka hän sanoi ostaneensa minulle, hurmattuna kuuntelin hänen siloisia sanojaan. Pelto, tuon ojan takana, kasvoi ruista, ja me lähdimme kävelemään sinne. Hänen valojansa en kertoile. Sinä hetkenä uskoin ne kaikki. Onnemme tiellä ei enää ollut esteitä. Isänsä, äitinsä ja siskonsa olivat vihdoinkin myöntyneet. Linkkuveitsen terävällä kärjellä piirsi hän nimensä sormukseen ja...

-- Hyvä Jumala! Saman sormuksen toi hän minulle kihloiksi.

-- pani sen sormeeni. Minä unhotin kaikki. Anna pysähtyi silmänräpäykseksi, hengitti muutaman kerran raskaasti ja jatkoi sitte:

-- Mutta jo aamulla itkin minä ensimmäiset kyyneleeni. Kun heräsin, ei sormus ollutkaan sormessani.

-- Konna, näki minkälaisessa mielentilassa olit, ja vei sormuksen tietämättäsi.

-- Pudota se ei voinut, sillä se oli ahtaanpuoleinen.

-- Ja kallista kultaa.

-- Niin oli. Se oli paksu ja raskas, ja hän kirjoitti siihen ristimänimensä täydellisesti ja sukunimestään ensimmäisen ja viimeisen kirjaimen.

-- Hyvä Jumala! Sama sormus on nyt minulla.

-- Sitte en tavannut häntä moneen viikkoon. Tunsin jo tilani, kun pääsin häntä niin lähelle, että voimme vaihtaa sanan. Vastaus tuli semmoinen, jommoista olin odottanutkin. Hän lupasi minulle rahaa, jos en syyttäisi häntä sanallakaan.

-- Voi konnaa!

-- Ja te olette ainoa, jolle olen puhunut totuuden. Löytyy vielä yksi, jolle olen velkapää tekemään samoin, jos nimittäin hänen silmiään koskaan näen.

-- Kuka se on?

-- Se on veljeni.

-- Olenhan minäkin kuullut, että sinulla on veli, kovia kohtaloita kokemassa.

-- Hän lähti kotoa kahta vuotta ennen kuin minä. Mitään tietoa ei hän ole lähettänyt itsestään, ja moni luulee hänen kuolleeksi, mutta minä uskon, että hän elää ja tulee tapaamaan minua. Lapsina ollessamme päätimme, että hän ostaa talon, jossa minä sitten olen emäntänä, hän isäntänä.

Anna oli tähän asti ollut tyyni, mutta nyt hän äkkiä muuttui rauhattomaksi. Kyyneleet rupesivat juoksemaan virtana, ja ruumis värisi tuskan vallassa.

-- Joku asia vielä painaa ja polttaa mieltäsi, sanoi Helma, ottaen käteensä Annan keltaisen hiuspalmikon. Puhu se minulle, minä olen ystäväsi.

-- Nyt vasta kun olen päässyt lumouksesta irti, sanoi Anna, kyyneleiden juostessa ja ruumiin värähdellessä tuskan hiestä, nyt vasta tunnen kuinka paljon rakastan Heikkiä!

-- Anna raukka! Se oli ystävän hellää ääntä eikä ylpeää halveksimista.

-- Tiedän, että se on synti, suuri synti.

-- Rauhoitu nyt. Minun täytyy jo lähteä. Kohta tulen luoksesi toisen kerran ja silloin viivyn kauemmin. Kaikki mitä minulle olet puhunut, pysyy salassa. Rauhoitu nyt.

Helma ei enää kiertänyt peltojen kautta, vaan suuntasi askeleensa kylän läpi. Hän oli tyyni ja tervehti iloisesti vastaan tulijoita ja muita, joita tapasi tiellään. Kauppiaan kohdalla kiirehti hän käyntiään ja veti liinan enemmän kasvojen yli; pääsi siten kauas ohi, ennenkun hänet huomattiin. Ainu tuli ulos rappusille huutamaan, mutta Helma astui yhä kiivaammin eteenpäin, eikä katsonut taakseenkaan. Vasta sitte kun ehti käänteen ohi, hiljensi hän tulista käyntiään.

Osaksi hänelle jo selvisi suunnitelma, jota äitinsä ja rouva olivat käyttäneet niin mainion onnellisesti, mutta kun Riston ämmä tuli häntä vastaan Herttalan pelloille kääntyvän tien haarassa, nousi esirippu kokonaan ylös. Helma näki, että panettelemiseen käytettiin palkatuita henkilöitä. Ämmän muoto oli nimittäin inhottavan imelä, kun tervehti Helmaa:

-- Te olette nuori ja kaunis, minä olen vanha ja viisas.

Tietäen hänet käärmettä kavalammaksi nauroi Helma viattoman näköisenä ämmän tervehdykseen.

-- Sulhastanne varmaan kävitte katsomassa.

-- Ketä muuta sitte? Helma tiesi, ett'ei ämmä milloinkaan tyhjän tähden piekse kieltään, ja siksi hän vastasi kysymykseen myöntävästi. Se olikin hyvä keino.

-- Jouluna minä jo sanoin, että tänä vuonna tulee häitä parittain.

-- Ristiäisethän nykyään ovat enemmän muodissa. Helma aavisti, että Annan kunnia taas tuli kysymykseen, ja siksi hän tahallaan joudutti ämmää asiaan.

-- Te olette nuori ja kaunis, mutta minä olen vanha ja viisas. Inhottavan imelä hymy leikki taas ämmän huulilla. Mutta kerran te kiitätte minua.

-- Miksi teitä kiittäisin?

-- Haa, te ette sitä tiedä. Minä se olin, joka autoin sulhasenne eroon kultahiuksisesta tytöstä.

-- Sanokaapa miten, muuten luulen että valhettelette.

-- Minä olen vanha ja viisas. Talvella juotin minä villitylle pojalle juoman, joka hänet paransi. Nähkääs, nuori ja kaunis ystäväni, silloin oli pimeä aika, me menimme yhdessä kolmena iltana kettuja vahtimaan.

-- Näittekö myös?

-- Näimme maarkin. Ensimmäisenä iltana tuli Kaaren Heikki, ja häntä varten oli ovi jätetty haasta auki; toisena iltana tuli naapurin poika, hän löi hiljaa lasiin, pyysi ja pääsi sisään; kolmantena iltana tuli renkimies. Useampaa lasia ei villitty poika sietänyt, vaan lähti kaupunkiin ja osti kihlat teille, armas ystäväni. Enkö ollut viisas?

Hävyttömyys pani nousemaan punan Helman kasvoille. Ämmä näki, että se oli vihan punaa, mutta erhettyi, keneen se kohdistui.

-- Tottahan sitte, kun pääsette rikkaaksi rouvaksi, muistatte Riston ämmää, joka paransi villityn sulhasenne kolmella ryypyllä. Ämmän varsinainen elinkeino olikin kielien kantaminen ja panetteleminen. Palkan edestä hän puhui, mitä hänen käskettiin puhua. Ollen tavattoman viekas ja ammatissaan edistynyt osasi hän ottaa palkkaa kahdenpuolen. Nytkin oli hän menossa Annan luo parjaamaan Herttalan emäntää ja kauppiaan rouvaa, joiden asiaa parhaallaan ajoi. -- Tottahan muistatte.

-- Te tavallisesti otatte makson jo etukäteen, vastasi Helma purevan ivallisesti ja peräytyi ämmän edestä pari askelta. Hyvin teille nytkin on maksettu, muuten ei kielenne keittäisi käärmeensylkyä noin halukkaasti.

Ämmä päästi käheän naurun.

-- Tämä maailma on niin hullua, sanoi hän. Toiset täällä itkevät, toiset nauravat, mutta te olette viisas kuin isänne ja kaunis kuin äitinne.

-- Sotkekaa vaan suutanne, miten parhain haluatte. Helma jätti ämmän nauramaan ja meni tietään eteenpäin.

Pellolla aitasi Jukka kylvöheinään pientä syönnösmaata lypsylehmille. Helma meni hänen luokseen, istui aidaskuormalle ja virkkoi:

-- Hyvä ruis on tänäkin vuonna Herttalan pelloissa; pyrkii yli kylän.

-- Vanhalla siemenellä kylvetty menestyi tänä vuonna paremmin, arveli Jukka. Isäni saa huonon ruissadon.

-- Kylvikö hän uudella?

-- Kylvi, vaikka minä tahdoin vaihtamaan meiltä siementä. Mutta touot ovat sen sijaan hyvät. Sanotaankin, ett'ei kunnon maamiehelle tule katovuotta usein elämässä.

Jukka käytti vielä lammasnahkaista talvilakkia, vaikka Juhannus oli jo mennyt. Siksipä kasvoissaan ja kaulassa olikin ahavaa vahvasti, mutta otsa, josta hikiherneet juoksivat alas, oli valkoinen. Hänen lähellään tunsi Helma aina kevyttä sielun rauhaa ja hyvinvointia, Jukan olento ikäänkuin puhdisti ilman.

-- Tuommoinen on mies, ajatteli Helma nytkin, jolla on takanaan tahraton elämä ja edessään loistava tulevaisuus.

Sitä todistikin Jukan koko olento. Vartalo oli varttunut täyteen kokoonsa, ja suhteet olivat sopusoinnussa keskenään. Reipas liikunto ja käsivarsien voima todistivat, että työ oli hänelle nautintoa, elämä rakasta; silmäin kirkkaasta katseesta näkyi sielun miehuus, sydämen puhtaus; huoleton kasvojen hymy todisti, ett'ei omaatuntoa kalvanut mikään rikos, mikään synti.

-- Olet sulhasmies ja käytät kesällä karvalakkia. Heleä nauru seurasi sanoja, se tuli keveästi ja luonnollisesti niinkuin hyvin voidessa ainakin.

-- Ja Herttalan isäntärenki vielä päällekaupaksi, lausui Jukka, yhtyen Helman sydämelliseen nauruun.

-- Tänä kesänäkö rakennetaan riihi torppaasi?

-- Pitäisi kyllä rakennettaman, mutta osa hirsiä on vielä velkana.

-- Ja sinä et suostu ottamaan lahjaksi muutamaa puuta.

-- En, en minäkään ole tehnyt Herttalaan mitään ilmaiseksi.

-- Olet ylpeä.

-- Niin kaikki muutkin rikkaat ovat.

-- Ja tulevana vuonna sinä sitte nait.

-- Niin on mieleni.

-- Mutta jäät yhä edelleenkin Herttalan isäntärengiksi.

-- Isäni semmoisia saarnaa, vaan en minä.

-- Ei sinua vielä kaivata kotonasi; paitse jos olisi pääomia panna liikkeelle.

-- Minulla on hyvät pääomat, hevonen ja vahvat käsivarret. Ja jos tarvitaan, osaan minä syödä suolavettä ja leipääkin.

-- Taas puhuit ylpeästi. Käsketkö minut häihisi, minä käsken sitte sinun.

-- Herttalaanhan häitä ensin tulee. Isäntä nai, ja tytär ottaa miehen, molemmat samassa kahinassa.

-- Ei tule häitä meille. Isäntä on sairas, ja tyttären sulhanen on vielä maiden ja merten takana. Mutta hän onkin jalo ja kaunis mies. Vartalo on suuri niinkuin sinullakin, mutta silmissä on enemmän sinistä, hiuksissa enemmän keltaa. Ketä näet, kun et minuun katso.

-- Kauppiaan rouva tulee teille. Jukka näki rouvan kääntyvän alas Herttalan tielle. Onko tuli kylässä irti vai...?

-- Rouva se onkin. Nyt sillä on tärkeitä asioita, koska noin tuiskuttaen astuu. Menköön edellä, minä menen jäljessä; minullakin on tärkeitä asioita hänelle.

-- Tulee kai kysymys hääpäivästä.

Helma katseli rouvan jälkeen, siksi että tämä ehti kääntyä pihan portista sisään. Sitte hän äkkiä nousi ylös ja virkkoi:

-- Rouva tuli tänäpänä viimeistä kertaa meillä käymään. Viime vuonna sanoin sinulle toivovani jotakin tapahtumaa, joka äkkiä muuttaisi elämäni. Se tapahtuma on jo tapahtunut.

-- Tuleeko purkajaiset?

-- Tulee niinkin. Kotiin mentyäni teen ensimmäiseksi työkseni Franssista eron, selvän eron.

-- Miksi?

-- Siksi että hän on heittiö, suuri heittiö. Hämmästyneenä katsoi Jukka Helmaa silmiin.

Uhkamielinen hymy leikki tämän kasvoilla, ja katse oli ankara, musertava. Enkeliä, jonka Jumala pani paratiisiin vartioitsemaan elämän puuta, oli Jukka lapsena kuvaillut mielessään juuri samanlaiseksi.

-- Paha sanoa, mutta kyllä minäkin olen häntä aina siksi epäillyt. Enkä huoli liioin salatakaan, että olen iloinen asian käänteestä. Jukka pyyhki otsastaan hikiherneet ja rupesi kiukkuisesti työhön. Minä olen rehellinen ja suora mies.

-- Eikä sinua haittaa liiallinen tuhmuus, eikä liiallinen viisaus. Helma lähti.

Tyyntyäkseen käveli hän hitaasti ja niinkuin suotta aikojaan. Viivyteltyään vielä hetkisen puutarhassa meni hän emännän kamariin. Ulkomuotonsa oli tyyni, ja uhkamielisestä hymystä ei näkynyt jälkeäkään.

Rouva ja emäntä olivat jo vilkkaassa sananvaihdossa, ja molemmat loivat Helmaan läpitunkevan katseen.

-- Sinä kävit kylässä, sanoi emäntä.

-- Ja menit ylpeästi meidän ohitse, lisäsi rouva. Missä olit?

-- Annan luona, kuului tyyni vastaus.

Sanoja seurasi tuskallinen silmänräpäys. Rouvan ja emännän vaietessa istui Helma tuolille ja jatkoi äskeiseen tyyneen tapaan:

-- Malttakaa mielenne, minä tiedän jo kaikki. Franssi on vietellyt Annan, vietellyt hänet kuin konna. Ja te olette tallanneet vietellyn tytön ilkeimpään lokaan, ilkeimpään saastaan. Jos Franssi jo teki konnan työn, olette te menetelleet vielä konnamaisemmasti. Mutta älkäämme puhuko niistä sen enempää. Minä annan Franssin kihlat takaisin, ja sillä olemme erossa. Äitini tähden täytyy minun pyytää teitä, hyvä rouva...

-- Mieti toki edes huomiseen asti, keskeytti emäntä. Franssista ja sinusta tulisi kaunis ja onnellinen pari.

Emännän sanoista huolimatta meni Helma omaan kamariinsa, toi sieltä kellon ja sormuksen ja pani ne pöydälle.

-- Ottakaa omanne.

Ensimmäisinä silmänräpäyksinä vaikutti suora totuus rouvaan masentavasti, mutta pian vaikutus meni ohi. Luontainen kavaluus ja ilkeys keksi hätä hätää sanat, joilla voi puolustaa mustia töitään, jopa näyttää niiden suhteen aivan viattomalta. Teeskennellen syvää surua, virkkoi hän:

-- Hyvä Helma! Sinä syytät meitä, että olemme tehneet väärin, kun emme ole puhuneet Annasta kunnioittavaisesti. Salli minun nyt sanoa, ett'en minä lainkaan kadu puheitani, alentavaisia sanojani. Minä olen Franssin äiti, ja minun asemani on toisenlainen kuin sinun. Sinä väität, että Franssi vietteli Annan, mutta minä väitän vielä nytkin, että Anna vietteli häntäänsä Franssin. Huomaathan eron.

-- Älkää puhuko tuohon tapaan, kielsi Helma, ja hänen katseensa muuttui musertavaksi, ankaraksi, ja kasvoille levisi uhkamielinen hymy. Ei nyt enää auta julkeakaan valhe. Kurja ihminen! Et tiedä, miten paljon minä rakastin Franssia, etkä siis voi ymmärtää, kuinka monta sydäntuskaa tämä ero minulle on maksanut. Kahdella sanalla sen näytän. Kun Franssi oli kahdeksantoista vanha ja minä ajattelin häntä, tuli taivas sydämeeni. Minä elin kokonaan hänelle ja olin vaan osa hänestä. Sitte tuli todellisuus repimään rikki taivaani, autuuteni. Moneen vuoteen en enää ole elänyt surutonta hetkeä. Näin, että hänestä tuli kohtuullinen juoppo, sen annoin keveästi anteeksi. Joll'ei kapakassa juopoksi totu, niin missä sitte? Näin, että hän rupesi elämään irstaasti, senkin annoin anteeksi, sydämeni pakotti minua anteeksi antamaan. En voinut toisin tehdä. Eikö siinä jo ole kylläksi? Voitteko vaatia vielä enemmän? Eilen illalla vielä nukuin muistellen, millainen hän oli kahdeksantoista vanhana.

-- Mutta tänäpänä et voi antaa anteeksi yhtä ainoata hairausta, huomautti rouva.

-- Ja tuommoisen köyhän tytön tähden, lisäsi emäntä, hylkäät nuoruutesi sulhasen.

-- Oi äiti, eihän sinun kanssasi voi puhua tyynesti. Helman kasvoilla näkyi tuskallisia värähdyksiä, niinkuin olisi puhuminen vaikuttanut hänessä ruumiillista kipua. Eihän Anna ole syypää köyhyyteensä, eikä se kuulu kellekään. Te rouva ihmettelette, ett'en minä tänäpänä enää voi antaa anteeksi yhtä ainoata hairausta. Sitä en todellakaan voi, enkä tahdokaan voida. Franssi aina ihaili minua ja oli jo melkein julkisesti sulhaseni. Kuitenkin petti hän Annan, turvattoman tytön. Ja mikä pahempi, jota en voi antaa anteeksi, hän käytti petoksessaan laskuja, kylmää järkeä. Minä olen varma, että hän teki pyhän valan, joka ei antanut hänelle rauhaa yöllä, eikä päivällä. Se ei ole enää kevytmielisyyttä, se on konnamaisuutta. Semmoinen mies ei pidä enää mitään pyhänä, eikä semmoinen mies koskaan voi tulla uskolliseksi puolisoksi. Viekää, hyvä rouva, Franssille kihlojen ohessa minun terveiseni, että hän on konna, joka ei kelpaa kunniallisen tytön kengänrihmojakaan päästämään.

Rouvan tummaveriset kasvot ihan mustenivat, ja hän aikoi jo syöstä vihansa Helman silmille, mutta Oskari samassa tuli sisään viereisestä kamarista. Hän hengitti sairaasti ja käveli hiljaa kuin rampa. Siveetön elämä ja siitä johtuvat taudit olivat valmistaneet hänelle ennenaikaisen haudan. Kasvoillaan oli maan väri, ja äänestä oli sointu kokonaan kadonnut.

-- Oskari, tule apuihin, sanoi emäntä, muuten...

-- Minä olen kuullut kaikki puheenne, keskeytti Oskari istuen tuolille ja pitäen kädessään Helman kättä. Minkä minä voin tähän asiaan?

-- Tämä koskee sinunkin onneasi. Ainu ei huoli sinusta, jos ei...

-- Ei se ole sanottu. Oskari nauroi kevytmielisesti, niinkuin ainakin ihminen, joka pitää elämää ja maailmaa pelkkänä pilkkajuttuna. Erittäinhän meidän kauppamme on. Kun vaan paranen, menen Ainun kanssa papin puheille.

-- Mutta rouva ja kauppias voivat tehdä Ainun perinnöttömäksi. Heidän on kaikki tavara ja rikkaudet omaa.

-- Ei rakkaus rahaa katso. Oskari taas nauroi kevytmielisesti, mutta salaa pudisti hän Helmaa kädestä.

-- Voi, voi! huokasi emäntä. Tekee mieleni luulla, että olen hullujenhuoneessa, enkä viisaitten ihmisten parissa.

Käsittäen Oskarin sanat ja käytöksen suoraksi kehotukseksi rupesi rouva vielä toivomaan onnellista loppua. Hän otti pöydältä kihlat, meni ovelle, mutta kääntyi jälleen takaisin niinkuin äkkinäisen juolahduksen vaikutuksesta ja sanoi Helmalle: