Part 11

-- Minä unhotan taannoiset solvauksesi ja tarjoon vielä kerran näitä sinulle. Että johonkin määrään tulisit huomaamaan, miten sydämestäni toivon sinusta ja Franssista paria, pyydän että kysyt Oskarilta, paljonko hän on velassa Franssille.

-- Kymmenentuhatta markkaa. Oskari nauroi kevytmielisesti, mutta salaa puristi hän Helmaa kädestä.

-- Voi taivaan taatto! Kymmenentuhatta markkaa! Nyt puhuit piloja.

-- Totta se on. Minä kirjoitin kauppiaalle velkakirjan. Humalassa tosin olin, mutta hyvin toki muistan velkakirjan; sitä ei pantu kasvamaan, ja kauppias tahtoi sen omaan nimeensä.

-- Miten sinä semmoiseen velkaan olet joutunut?

-- Älä sitä kysy. Franssilla on aina purjetuuli, sama pelaako korttia, lyökö vetoa, tai tekeekö hevoskauppoja. Ja me teimme keskinäiset tilimme tavallisesti humalassa ja ... tasaisissa sadoissa. Se kasvatti velkaa suureksi. Franssi on ehkä katsonut enemmän omaa etuaan, kuin minun etuani. Enkä minä siitä välitäkään. Ei raha syödä kelpaa, paperia ja metallia se vaan on. Mutta taitaakin olla sillä tavalla, että jolla on kaikki muut pelionnet, hänellä ei olekaan naimaonnea. Siltä nyt ainakin näyttää. Oskari nauroi ja puristi Helmaa kädestä.

-- Nyt sen kuulit, sanoi rouva ilmeisesti iloissaan. Kun sinä lähdet Franssin kanssa pappilaan, on velka maksettu; minä tuon velkakirjan omaan käteesi. Me emme tahdo Oskarin häviötä...

-- No mutta Jumalan nimessä, hävetkää toki jo, keskeytti Helma ja polki kiukuissaan lattiata. Pidättekö te minua kauppakaluna?

-- Malta Helma, sanoi Oskari nousten samassa seisomaan. Minä tunnen tuon ihmisen paremmin kuin itseni; hän on liian kurja sinun vihasi esineeksi. Viekää, hieno rouva, Ainulle minulta hellät terveiset ja tämä sormus. Oskari veti sormestaan sormuksen ja heitti sen pöydälle. Koska ei Helma huoli Franssista, en minäkään huoli Ainusta. Huomenna myyn minä taloni Helmalle kymmeneentuhanteen markkaan, irtaimistoineen, päivinen. Ymmärrätte, hyvä rouva, mitä varten minun täytyy menetellä sillä tavalla. Hyvästi nyt! Kun minä paranen, tulen heti Franssia tervehtimään. Hän on hauska poika. Käsittääksenne tuon lauseen totuuden täytyy minun sanoa teille, että minä lähtisin Franssin kanssa vapaehtoisesti vaikka Siperiaan; meillä olisi sielläkin puuttumattomat ilot. Franssi on hauska poika. Nojaten Helmaan käveli Oskari hiljaa omaan huoneesensa. Silmänräpäyksen kuluttua oli Herttalan emäntä yksin kamarissa. Hän oli viskattu seitsemännestä taivaasta alas kurjaan maailmaan.

* * * * *

Herttalan isäntä kuoli seuraavana talvena. Helma oli joka päivä valmistautunut eroon, joten hän jaksoi tyynesti kantaa surunsa. Helma tahtoi, että Jukan hevonen valjastettiin ruumisvaunujen eteen, ja vanha Miekkonen pantiin ajamaan. Surusaatto oli suuri. Paitse vainajan monia sukulaisia ja kylän isäntäväkiä oli Helma, asemaan ja rikkauteen katsomatta, kutsunut hautajaisiin kaikki ne, joita tiesi vainajan suosineen sydämessään. Siten loiston ja teeskentelemisen sekaan tuli kuntoa, todellista surua jo kaipausta; saatossa nähtiin Klaus ja moni muu kunnon työmies.

Kauppiaan perhe yksin loisti poissaolollaan. Rouva, josta oli tullut Herttalaisten julkivihollinen, ei tullut itse, eikä laskenut kauppiastakaan. Franssi kulki naapuripitäjällä naimapuuhissa, ja Ainu ei ollut kotosallakaan. Jo kesällä, heti kun oli lähettänyt Oskarin kihlat takaisin, meni hän pääkaupunkiin lyhemmäksi ajaksi ja syksyllä muutti hän sinne asumaan koko talveksi. Sääliessään tytärtään matkalle oli rouva lausunut:

-- Ainu on liian hyvä talonpojan vaimoksi. Kaupungissa on paljon nuoria herroja, sieltä riittää yksi minullekin vävyksi.

Helma tiesi Ainun osotteen ja kirjoitti hänelle hautajaisiin kutsun, enemmän toki muodon vuoksi. Vastaus- ja kiitoskirje tuli, mutta semmoinen, että Helma suuttui ja viskasi kirjeen tuleen. Verrattoman kevytmielisesti laverteli Ainu kirjeessään uuden sulhonsa kiharoista, hienoista sormista ja kultasankaisista silmälaseista.

-- Hän on hieno herra ja tuomarin koulua käynyt, kuuluivat sanat kirjeen lopussa. Istuen hänen polvillaan kirjoitin tämän kirjeen ja sain sillä ajalla sata suudelmaa.

-- Voi harakka itseäsi! huudahti Helma ja heitti kirjeen pesään.

Helman hoidolla toipui Oskari kesän kuluessa jotakuinkin voimiinsa. Alkutalvella, jolloin isäntä kuoli, kykeni hän oleskelemaan jalkeilla kaiket päivät; kasvoista oli kadonnut maan väri, ja äänestä kuului jo sointuakin. Mutta pian hän turmeli palaavan terveytensä. Ollen himojensa sokea orja, alkoi hän taas nauttia elämästä vastoin lääkärin määräyksiä ja Helman rukouksia. Kosto tuli, ja ankara. Jokainen valvottu yö lyhensi onnettoman elämänlankaa, jokainen noudatettu himo vei häntä askeleen lähemmäksi hautaa. Kun kevät taas tuli, ja vedet alkoivat juosta, oli Oskari kasvoiltaan kuin kuoleman kuva.

Hänen tautinsa vaikutti sovinnon Helman ja emännän välillä. Sovintoa olivat molemmat salaa toivoneet, kunnes emäntä eräänä iltana lausui ensimmäisen sanan. Oskari oli silloin koko päivän kärsinyt kovia sielun ja ruumiin tuskia, mutta illalla sai lian lepoa sen verran, että nukkui keveään, tuskattomaan uneen. Emäntä silloin tuli kamariin ja sanoi Helmalle:

-- Mene sinä täksi yöksi maata, minä jään tänne.

-- Nuorempihan minä olen valvomaan, vastasi Helma.

-- Mutta tuolla tavalla sinä ihan kuihdut ja kuolet... Ne ovat nyt molemmat kihloissa, Franssi ja Ainu.

-- Olkoot.

-- En minä sinua syytä, vaikka teitkin Franssista eron; eihän sydäntä voi käskeä ja vaatia. Mutta älä sinäkään minua tuomitse, onneasi ja parastasi minä ajattelin.

Helma ei voinut vastata, sillä kyyneleet tulivat hänelle silmiin.

-- Eihän tässä muuta suurempaa hätää, jatkoi emäntä, niinkaun kun Jukka töitä johtaa; mutta se velka. Minä tulen ihan hulluksi, kun ajattelen sitä. Tämmöisenä tiukkana raha-aikana menee siihen puoli taloa. Ja kun velka tulee ilmi, ei sinulle enää tule kunnon kosijaa. Mikä sen velan suittaa?

-- Myödään metsää. Hinnat eivät nyt kuulu olevan kalleimpia, mutta Jukka vakuutti, että toista kymmentätuhatta kaikissa tapauksissa tulee. Eikä koko metsä siihen menekään. Kun ei velka kasva korkoa, niin annetaan olla ensi keväimeen asti. Huhuja liikkuu, että hinnat ovat nousemaan päin.

-- Luojan kiitos! Oikein minä pääsin elämään.

-- Uuteen elämään nyt pääsimme, kun kauppiaan väestä teimme eron. Rouva oli sinun paha henkesi. En voi vielä ymmärtää, mikä lopuksi olisi tullut.

-- Taidat olla oikeassa.

-- Jahka elämme, kiität vielä Jumalaa näistä suruista. Kaiken pahuuden, johon rouva sinua vietteli ja opetti, unhotan helposti, kun ajattelen yhtä seikkaa.

-- Mikä seikka se on?

-- No kun otit eläkkeen ja annoit Oskarille talon. Sinä olet vielä kaunis ... ja olet vielä oma rakas äitini.

-- Helma, enhän minä tapaturmassakaan ajatellut...

-- Nyt elämme jo uutta elämää, vaikka et sitä vielä huomaa. Voi, jos Oskari paranisi! Minä mielelläni rikkoisin talonkaupan. Jos milloinkaan menen naimisiin, en valitse rikkauden mukaan. Köyhät tyytyvät vähään ja ovat paljon onnellisempia.

-- Mene jo maata, olet ihan pyörryksissä moniyötisen valvomisen tähden.

-- Kyllä menen. Kun Oskari herää, tahtoo hän muuttelemaan jalkojensa alle tyynyjä ehtimiseen, milloin ylemmäksi, milloin alemmaksi. Koskettele hyvin hellästi, niitä särkee kovin. Ja jos hän vaan sanallakaan vaatii, niin tule herättämään minua. Helma nousi ylös, halasi äitiään kaulasta ja meni maata.

* * * * *

Kesällä vihittiin Kaisa ja Jukka. Miekkonen piti kotonaan pienet häät, ja morsiustyttöinä olivat Herttalan Helma ja Klaun Kaisu. Ahdingon välttämiseksi oi kutsuttu lainkaan viuluniekkaa, tämä kun houkuttelisi perässään nuoria joukottain. Kuitenkin tahtoi Miekkonen, että piti lyötämän hypyksi. Kaisun laulaessa tanssi hän itse Marin kanssa vanhanaikuisen polskan. Hilpeä mieliala tarttui vieraisiinkin. Vanha Miekkonen oli kuin nuoret pojat, ja hänellä riitti sukkeloita puheita lähes loppumattomiin. Koko hääiltana ei hän puhunut kuin yhden ainoan vakavan ajatuksen, senkin niinkuin salaa. Klaulle hän kerran kuiskasi:

-- Tämä naiminen on minulle mieluinen, kovin mieluinen. Ja samaten se on Annillekin.

-- Tietysti, vastasi Klaus.

Kaisa oli kultakruunuissa, ja Jukalla oli yllä mustat verkavaatteet. Kiikkakiehkurat koristivat seiniä, ja pihalle oli laitettu suuri lehtimaja.

Uutisasunnon seutu oli jo melkoisesti muuttunut. Pihaa ympäröi säleaita, ja puolet lehdikkoa oli raivattu pelloksi. Minne silmä katsoikin, näkyi aina edistymistä ja väsymättömän käden jälkiä. Uusista rakennuksista oli huomattavin riihi- ja luuvarakennus. Se sijaitsi kauimpana, Herttalaan menevän tien varrella. Miekkonen ja Klaus olivat sen keväällä lyöneet kehään, ja siitä puuttui vielä katto ja permannot; syksymmällä aiottiin nekin saada tehdyiksi.

Keveästi käveli Anni kasvattityttönsä häissä, vaikka hiuksensa jo olivat hopean valkoiset. Hänestä oli tullut uudestaan lapsi; hän ajatteli kaikista ihmisistä hyvää ja katsoi kaikkia asioita hyvältä puolelta. Lasten parissa hän parahiten viihtyi häissäkin, ne yksinomaisesti olivat hänen huomionsa ja hellyytensä esineinä. Klaun perheesen kuului jo kuusi henkeä, ja nuorimmat jäsenet olivat mummon varsinaisia lemmikkejä. Käsivarrellaan kantaen Annan poikaa hääräili Anni lasten kanssa, täytti jokaisen vaatimuksen ja vastasi turhimpiinkin kysymyksiin...

Hääiltana ratkaistiin lehtimajassa Heikin ajallinen onni.

Näytä nyt, että rakastat minua, sanoi Anna, ja hänen äänensä hiukan värähteli, mutta katseensa oli tyyni ja rauhallinen. Miksi et lähde?

-- Siksi ett'en voi erota sinusta, vastasi Heikki intohimoisella äänellä; en voi jättää sinua.

-- Mutta tiedäthän, että ainoastaan eron tie voipi viedä meidät yhteen. Päätöstäni et voi millään horjuttaa, muulla ehdolla en tule vaimoksesi. Siellä kaukana ei menneisyys myrkytä onneamme.

-- Sinä haaveilet.

-- En lainkaan, päinvastoin ajattelen hyvinkin tyynesti ja kylmästi. Vaikka onnellisuus perustuu rakkauteen, riippuu sen menestyminen tuhansista pikkuseikoista. Jo yksi pilkallinen silmäys, jo yksi ivallinen sana joltakulta tuttavaltasi tekisi mielesi karvaaksi. Kävisi ehkä niin, että täytyisit aina kärsiä minun tähteni. Muista omia sukulaisia. Ethän voisi viedä minua rinnallasi heidän seuraansa, hetihän minä alentaisin sinun arvoasi. Kotimme kynnyksen ulkopuolella ei sinulla koskaan olisi hyvää omaatuntoa. Sinä et nyt voi punnita, mitä tuo ajan pitkään vaikuttaisi; mutta onneksi on minulla sen verran tervettä järkeä, että näen, mitä surkeutta siitä seuraisi.

-- Jo myönnän, ett'et haaveilekaan. Heikki nousi äkkiä ylös ja aikoi sulkea syliinsä Annan, mutta tämä teki estävän liikkeen kädellään ja astui askeleen kauemmaksi.

-- Ole mies ja lähde. Jota kauemmaksi menet, sitä lähemmäksi minua tulet.

-- Minä myön taloni ja lähden. Heikki otti kunnioittavaisesti Annaa kädestä kiinni. Kun tästä päivästä on kulunut viisi vuotta, tulen noutamaan sinua meren takaiseen maahan. Tuletko silloin vaimokseni?

-- Tulen. Anna veti hiljaa kätensä irti Heikin kädestä ja lähti edellä käymään häätupaan.

VIII.

Rikastuminen oli kauppiaan olemuksen tuote. Niinkuin sieni vetää vettä sisäänsä, samoin imi hän rikkautta itselleen. Liikkuen ahtaassa näkypiirissään erinomaisen taitavasti keksi hän silmällään aina oikean langan, jota myöten rahavirta hereästi juoksi puotiin. Siten hänestä oli tullut "kylän suuri rikas."

Rouvan ylpeys oli paisunut samassa määrässä, kuin Mikon rikkaudet olivat lisääntyneet. Hän jo julkisesti osotti halveksimisensa köyhää kansaa kohtaan; varakkaimmille emännille hymyili hän armollisesti. Kolmesta intohimostaan, nimittäin nautinnosta, rikkaudesta ja kunnianhimosta oli viimeksi mainittua vaikein tyydyttää. Herttalaiset olivat vielä kylän mahtavimpia. Yhtenä syynä, joka vaikeutti ylimpään kunniaan pääsemistä, oli Mikon henkinen ala-arvoisuus. Sen rouvakin hyvin tiesi. Mikkoa pitivät renkimiehetkin vertahisenaan, edessä ja takana häntä kirottiin ahneeksi, koronkiskuriksi ja verenimijäksi. Toisenlaista virttä veisattiin Herttalaisista. -- Oskarista tosin oli tullut tuhlari ja juoppo, mutta viina ja olut olivat tehneet kylässä niin suuria tuhotöitä, ett'ei ketään erittäin voitu sormella osottaa. Uhreja löytyi lähempänäkin, ett'ei niitä tarvittu Herttalasta saakka etsiä. Jos joku oli niin onnellinen, että oma lapsi pelastui, niin vei olut uhrikseen veljen, tai jonkun muun sukulaisen. Siten juoppouden suhteen ei yksi ollut onnellisempi kuin toinenkaan. -- Herttalan isäntävainajata oli kunnioitettu vapaan talonpojan esikuvana. Ymmärtäväisenä ja kunnollisena maanviljelijänä oli hänellä ensimmäinen kunniasia kylän isäntäin joukossa. Kunnioitus kulki perintönä leskelle ja lapsillekin, ja Jukan ansio oli, että kunnioitus viime vuosina oli pikemmin noussut kuin laskeutunut. Herttalaisten kannalle pyrki jokainen isäntä maanviljelyksessä ja karjanhoidossa, sillä Herttalan pelloissa oli aina leveät ojat, paksu ruokamulta ja pitkä laiho; samoin oli siellä myödä maitoa, voita ja juustoa ympäri vuoden. Lyhyesti sanoen olivat Herttalaiset vielä samassa kunniassa kuin isäntävainajankin aikana. Se tuli aina ilmi. Hurjat renkipojatkin, jotka, aikamiesten esimerkkiä seuraten lausuilivat Mikolle törkeitä sukkeluuksia, panivat Herttalan emännän ja tyttären lähellä kauniimmat puolensa näkyville. Herttalan talo oli heille, kuten se oli aikoinaan Jukallekin ollut, ihmeellinen kuninkaanlinna.

Yleiseen kunnioitukseen Herttalaisia kohtaan vaikutti myöskin velattomuus suuresti. Kauppiaan rouva huomasi sen ja pani kymmentuhantisen velkakirjan uloshakuun, asianomaisille tietoakaan lähettämättä.

-- Minä näytän, kuka tässä ylimmäisenä istuu, sanoi hän miehelleen. Millähän luulevat maksavansa?

-- Milläpä sen maksavat? tuumi kauppias. Kukkarossa ei niillä ole, ja lainaksi ei ne mene hakemaan. Siitä tulee kirjoitus ja ryöstö.

-- Ja kylä on köyhiä raukkoja täynnä. Ahdas näköpiiri ja kaiken korkeamman katsantokannan puute estivät kauppiasta näkemästä, mitä merkillistä hänen ympärillään viime vuosina oli tapahtunut. Hän eli vaan kootakseen rahaa ja rikkautta, pieninkään valo ei päässyt paistamaan hänelle, ajatuksensa kun alituiseen rypivät omanvoiton ja aineellisuuden loassa. Hän oli tavallaan eläimen kannalla. Hyvä ja paha, onnellisuus ja onnettomuus, eli kaikki se kirjavuus, joka muodostaa ihmiselämän, pysyi hänelle salattuna arvoituksena. Alhainen sielunsa ja ahne luontonsa oli sidottu rahaan niin monella siteellä, ett'ei edes silmänräpäyksellinen irtautuminen voinut tulla kysymykseen. Menestys ja onni olivat hänessä kasvattaneet itseensä luottamista ja jonkinlaista henkistä ylpeyttä. Kaikkea uutta hän vaistomaisesti vihasi ja halveksi. Mielipiteensä, jos niitä semmoisiksi saattaa sanoa, koska pikemmin olivat kehittyneitä viettejä, piti hän ihmisviisauden summana. Ja ne olivat samat, kuin hänellä oli nuoruudessaankin. Eläminen rikastumatta on sama, kuin uiminen koskaan rantaa saavuttamatta, se oli vieläkin hänen mielilauseensa. Päättäen siitä ahneudesta ja viekkaudesta, jota hän osotti, kun tuli kysymykseen voittaa markka sieltä, penni täältä, olisi outo luullut hänen henkensä riippuvan juuri niistä samoista kolikoista. Suuressa rikkaudessaankin oli hän köyhä!

Talonpoikain sekä aineellinen että henkinen tila oli jo ilahuttava. Kulunut vuosikymmen oli tullut käänneajaksi koko pitäjälle. Joka taholla herättiin edistymään. Uusia kansakouluja perustettiin toinen toisensa jälkeen, ja yhteisiä asioita ruvettiin harrastamaan innokkaammin. Sanomalehdet tulivat välttämättömän tarpeellisiksi joka kylässä, niitä luki nuoret ja vanhat, ja niistä virtasi valoa mataliinkin majoihin.

Oli juuri se aika käsissä, jolloin syvät rivit alkoivat herätä unesta.

Taloudellinen tila ei suinkaan ollut herääville suotuisa. Viljaa myötiin vielä polkuhinnasta, joten markka oli isännille kahta ahtaammalla kuin ennen, ja kuitenkin kasvoivat työväen vaatimukset vuosi vuodelta. Mutta huolimatta taloudellisesta pulasta ryhdyttiin innokkaasti työhön, rahamenoja ei nureksittu, veroja ei valitettu suuriksi. Samalla kun talonpojat tunsivat suonissaan suurta elinvoimaa, oppivat he itsenäisesti ajattelemaan. Monet seurat ja kokoukset muodostuivat ajatusten voimisteluharjoitukseksi. Myöskin ne rakensivat yhdyssiteitä jäsenten välillä ja tekivät siten hajanaisesta vahvan kokonaisuuden. Kunnan asioissa oli tähän asti ollut herroilla valta, mutta kun talonpojat heräsivät, ottivat he kauniisti vallan itselleen; he eivät enää suostuneet olemaan alaikäisiä ja johdettavia niissä tärkeissä asioissa, jotka suorastaan koskivat heitä ja heidän hyväänsä. Edistys oli jokaisen tunnussanana.

Nuori sukupolvi riensi vanhojen edellä valoa kohden. Pidettiin arpajaisia ja iltahuvia, perustettiin kirjastoja, luku- ja sanomalehtiyhtiöitä. Talonpoikaisista kodeista lähti lahjakkaita nuorukaisia opin teille, ja he sytyttelivät sydämiä tuleen. Moni harmaahapsinen vanhus tuli herätetyksi koulupojan kautta, monelle siskolle näytti veli ihanan isänmaan, ja ihmeekseen kuuli moni kyntömies nuoren ylioppilaan pukevaan sanoiksi juuri sitä, jota hän oli salaa sydämessään tuntenut auran jäljessä astuessaan ja lintujen viserrystä kuullessaan.

Tämmöisenä mahtavana herätyksen aikana ei raittiusliike voinut olla löytämättä pitäjään, jossa viinan ja oluen tuhotyöt olivat yhtä surkeat joka kylässä. Se tuli kuin väkevä tuulenpuuska ja voitti kokonaisuudessaan mielet. Sivuseikoista tosin väiteltiin ja riideltiin, mutta itse aate, yleinen raittius, myönnettiin jaloksi, jopa mahdolliseksikin toteuttaa käytännössä.

Kauppias ei lukenut sanomalehtiä, joten hän pysyi täydellisessä tietämättömyydessä viimeiseen hetkeen saakka. Saatuaan joiltakuilta liikkeesen perehtymättömiltä hajanaisia tietoja uudenaikuisista ihmisistä, jotka juhlallisella lupauksella luopuivat juovuttavien juomien nautinnosta, nauroi hän makeasti. Kaikki oli muka ilvettä, koirankuria. Kun asiasta kuitenkin ruvettiin meluamaan yhä enemmän, täytyi kauppiaankin koettaa saada parempi selko raittiusmiehistä ja heidän aikeistaan.

-- Mitä menninkäisiä ne oikein ovat? kysyi hän eräältä isännältä, josta muutamassa vuodessa oli tullut etevä ja melkoisilla tiedoilla varustettu mies. Eihän niitä ole ennen kuultukaan.

-- Ei tänne syrjäkylään kuulu mikään asia liian aikaisin, vastasi isäntä. Ulkomailla on raittiusmiehiä ollut jo kauan, ja siellä he ovat kasvaneet suureksi joukoksi.

-- Älkää hittoja! Ovatko sitte ulkomaan ihmiset hassuja?

-- Sitä minä en luule. Päinvastoin ovat he monessa asiassa viisaampia kuin me, ja yhteisissä oloissakin paremmin edistyneitä kuin me täällä kaukaisessa pohjolassa. Mutta me kämmimme hiljaa perässä ja panemme tarkoin muistiin kaikki ne paikat, joissa he ovat lyöneet päänsä seinään.

-- Keitähän täältä meidän kylästä on mennyt seuraan? Varmaankin Kaaren uusi isäntä, joka kaiken kummallisen perässä juoksee.

-- Kaaren isäntä on älykäs mies, älykkäämpi kuin minä ja te yhteensä.

-- Nuorten äly ei kannata kiitosta, vanhana mies vasta tunnetaan. Arvasinhan minä, että se meni seuraan ja vei mukanaan, ketä sai.

-- Eipä mennyt, eikä ole meidän kylästä kukaan mennyt.

-- Mitä hyvää siitä seurasta sitte on?

-- No se on sillä tavalla, selitti isäntä, joka monissa kokouksissa oli oppinut itsenäisesti ajattelemaan, ett'ei raittiuslupaus ole saavuttanut täällä meidän kylässä puoltajia. Ei juoppoa auta se, että hän menee raittiusseuraan. Niinkauan kun olutta ja viinaa myödään, niinkauan niitä juodaankin. Poikkeuksia kyllä voi löytyä, mutta niiden merkitys yleiseen raittiuteen, jota me ajamme takaa, on yhtä suuri kuin pisaran mereen.

-- Voi velikulta, kuinka viisaasti puhut.

-- Raittiit eivät kernaasti rasita omaatuntoaan lupauksilla, vaikka se olisikin suotava hyvän esimerkin vuoksi.

-- Niin on asia, velikulta. Tänne meidän kylään sopisi rovastin ja lukkarin tulla koulua käymään.

-- Mutta itse aatteen me hyväksymme ja seurallisten lupauksistakin olemme ottaneet noudattaaksemme tehokkaimmat kohdat. Tästä lähin ei kukaan isäntä tuo juovuttavia juomia kaupungista paraalle ystävälleenkään, ja pidoissa tulee käytäntöön kannu-olut pullo-oluen ja muiden karvaiden juomien sijaan.

-- Nuo asiat on Kaaren isäntä teidän päähänne pannut.

-- Ja viina- ja olutkauppojen suhteen olemme kaikki yksimielisiä. Sekä seuralliset että seurattomat katsovat niiden hävittämisen välttämättömän tarpeelliseksi, jos elää aiotaan ja edistyä tahdotaan.

-- Mutta olutkauppojen suhteen ainakin lyötte kirveenne kantoon. Herrat eivät suostu niiden hävittämiseen.

-- Saamme nähdä.

Viikko tuskin ehti kuluneeksi edellä kerrotusta keskustelusta, kun jo kylän isännät eräänä päivänä lähtivät miehissä kuntakokoukseen. Edellä ajoi Kaaren isäntä, ja hänen rattaillaan oli tuo itsenäisesti ajatteleva isäntä; perässä tulijoilla oli heilläkin jokaisella naapuri tai tuttava rinnalla. Näkyi, että heillä kaikilla oli yksi tie, yksi asia.

Istuen puodissa näki kauppias isäntäin ajavan kirkolle päin. Hän vihasi vaistomaisesti Kaaren isäntää, vaikka vältti tuoda vihaansa näkyville. Kurkistaissaan lasin lävitse maantielle mutisi hän:

-- Jos kukaan ihminen maailmassa kaivaisi minulle mielellään haudan, niin tekisi sen juuri tuo Kaaren isäntä. Mitähän vehkeitä sillä nyt taas on?

Tuohon tapaan jatkettuaan mutinaa kotvasen aikaa meni kauppias saliin, rouvan luo. Tämä istui sohvalla ja luki kirjettä, jonka oli saanut Ainun sulhaselta.

-- Mitä siellä kirjeessä Franssista sanotaan? Kauppias istui sohvan toiseen päähän ja katsoi uteliaasti rouvaa.

-- Franssi paranee, taudinkohtaukset käyvät yhä harvemmiksi, jota säännöllisempää elämää hän viettää, vastasi rouva. Niin kirjoittaa tuomari. Ainu tahtoo viettää häät tänä kesänä ja ... voi sitä Annaa jumalatonta!

-- Epäiletkö että hän...?

-- En minä epäile, minä annan vaikka silvota sormeni sen päälle, että Anna tartutti Franssiin kaatuvan taudin.

-- Mutta kun ei hänessä itsessäänkään...

-- Ole vaiti, rouva taas keskeytti kärsimättömästi, ei sinun älysi riitä tämmöisiin. Kaatuvaa tautia voi toiseen ihmiseen tartuttua, vaikk'ei itsessä olekaan, sitä voi hankkia muilta. Ei tarvita kuin pisara...

-- Sitä vaahtoako?

-- Juuri sitä, yksi pisara vaahtoa kahvin tai muun nautittavan sekaan, sillä se on tehty. Heti keväällähän Franssikin kaatui ensimmäisen kerran. Anna kosti, kun näki ett'ei tullutkaan naimista. Hänen toimestaan kai kelloa soitettiin niin kauas kuin mahdollista. Ja semmoinen rikas ja rakas tyttö sitte antoi kaatuvan taudin tähden rukkaset Franssille. Mutta kyllä minäkin osaan kostaa. Minä palkkaan jonkun heittämään varia vettä Annan-silmille.

-- Varo, ett'et puhu muiden kuullen tuommoisia. Kaaren isäntä on Annan veli, ja sinä tiedät mitä seuraa, jos hänelle kerrotaan noita puheitasi.

-- Ei köyhä kirkonvaivainen mitään voi. Talokin on velkana.

-- Ei se siihen kuulu, kyllä köyhäkin vihata voi ja pahaa suoda. Äsken hän näkyi laahanneen isäntiä kanssaan kirkolle päin, arvatenkin johonkin kokoukseen. Paha henki niitä seuroja ja kokouksia, joiden kanssa ihmiset tähän maailman aikaan ovat ihan hulluina! Jumala tiesi, mitä niistä lopulta seuraa.

-- Ei niistä mitään seuraa, menkööt kokoukseen tai kokouksen taakse; ei köyhät raukat mitään aikaan saa.

-- Hm! Riston pitäisi jo joutua kotiin, joll'ei vaan ole tiellä ruvennut ryypiskelemään.

-- Ei se mikään taattu mies ole. Moittivat, että panee vettäkin sekaan.

-- Sittehän sietävät useamman ryypyn. Risto hyötyy, ja minä hyödyn.