Part 2

-- Kiitoksia, mieluummin toimitan itse. Ajattelematta asiaa minnekään päin ja kysymättä keneltäkään neuvoa, muutti Elli vielä samana päivänä konditoriin. Ensi työkseen peitti sanomalehdellä alastoman naisen kuvan ja siirteli sitte huonekaluja oman makunsa mukaan, Työnsi sohvan ikkunan edestä pois, jotta valo pääsi vapaammin sisään. Sohvan entiselle sijalle asetti pöydän, pöydälle kirjat, albumin, piirustusvihon ja Ainan valokuvan.

Meni sitte myymälään oppimaan leivoksien ja viinien hintoja.

Outoa oli elämä, mutta muuten kovin mukavata. Naispalvelijat tottelivat pienintäkin viittausta eikä Elli saanut käsin koskea mihinkään karkeampaan. Iltasilla valvominen tuntui alussa oudolta, mutta pian siihenkin tottui. Aamulla sai nukkua niin paljo kuin halutti.

Vieraita kävi paljo. Nuoria rouvia poikkesi ostamaan lapsille leivoksia, itse joivat teetä ja joskus lasillisen mietoa viiniäkin. Yhden kanssa tuli Elli ihan ystäväksi. Eräänä iltapäivänä, jolloin ei vielä ollut vieraita, tuli nuorekas rouva myymälään, lihava pojantyllerö rinnalla. Elli parhaillaan kirjoitti kirjettä Ainalle. Oli muutenkin hyvällä tuulella, joten rupesi vaihtamaan sanoja vieraan kanssa. Tunsi heti kummallista kiintymystä. Jo parissa silmänräpäyksessä tultiin ystäviksi. Elli valitti miten vaikeata on, kun pitää valehdella ja sanoa, että tortut ovat ihan tuoreita, vaikka todellisuudessa ovat jo monen päivän vanhoja. Ennen rouvan lähtöä rupesi Elli piirtämään kirjeesen pojan kuvaa. Rouva kielsi lähettämästä kirjettä perille ennenkuin hän tulisi toisen kerran käymään ja saisi nähdä miten kuva oli onnistunut.

Isäntä oli erinomaisen kohtelias. Mutta siitä huolimatta Elli ei mielellään jäänyt hänen kanssaan kahden kesken. Kylmä väre kävi aina illoin ruumiin lävitse, kun isäntä hyvää yötä toivottaessaan puristi kättä. Puristus perin kiusasi. Toisinaan se oli kovempi, toisinaan pehmeämpi, mutta aina siinä oli jotakin, joka vaikutti kiusallisesti.

Hänen perheellisiä seikkojaan ei Elli ensi aikoina tullut kysyneeksi. Mutta kerran -- isäntä oli silloin matkalla -- hän sattumalta kuuli piikojen puhuvan rouvasta. Rouva tahtoisi nähdä, minkälainen nyt on talossa, virkkoi toinen; toinen arveli että sitä kyllä kehtaisi näyttää. Elli heti kysymään tarkemmin. Sai tietää että rouva sairastaa parantumatonta tautia; asuskelee vinttikamarissa rohtopullojen ympäröimänä, kaikkein hylkäämänä. Oli vielä aamu, joten Ellillä oli vapaata aikaa joku pari tuntia. Hän pyysi palvelustyttöä näyttämään raput, otti käsityön mukaansa ja meni tervehtimään rouvaa. Saman päivän illalla kirjoitti Ainalle ja mainitsi erittäin, että hänellä jo oli kaksi hyvää ystävää.

Konditori oli todellakin hyvässä maineessa, kuten isäntä oli vakuuttanut. Mitään varjokuvia ei tapahtunut isoon aikaan ja Elli oli melkein aina hyvällä tuulella.

Mutta eräänä iltana kevätpuolella tuli kaksi upseeria, jotka käyttäytyivät hävyttömästi. Viiniä tilatessa toinen jo nosti Elliä leuasta, kutsuen häntä kultanupuksi, keijukaiseksi, enkeliksi y.m. Elli ei tuosta vielä kovinkaan suuttunut. Mutta viinilaseja viedessä veti toinen hänet syliinsä äkkiä ja suuteli silmiin.

Elli ei kirkaissut, mutta irti päästyään hän pyyhkäisi kädellään lasit lattialle; lasit menivät pirstaleiksi ja viiniä roiskahti seinäpapereihin. Uutta ei tuonut enää.

Upseerit rupesivat meluamaan niin kovasti, että isäntä haettiin saapuville.

-- Viiniä, viiniä, huusivat he ja kalistivat sapelejaan; uhkasivatpa tehdä tuhoja, joll'ei vaatimusta pian täytetä.

-- Jos viette, virkkoi Elli isännälle, saatte kassan avaimet paikalla kätenne. En jää enää tunniksikaan tänne.

Isäntä mietti. Astui sitte meluavien upseerien luo.

-- ... Kolme pulloa samppanjaa, vähempään emme tyydy.

-- Olkoon menneeksi, vastasi isäntä.

-- Sitte kun hänestä on tullut kesy lintu, ostamme me. Upseerit lähtevät ja isäntä meni heidän kanssaan.

Rantapuiston ravintolassa juotiin sinä iltana kolme pulloa samppanjaa, siinä vakuutuksessa, että Ellistä aikaa myöten tulee hyvinkin kesy lintu.

Seuraavana iltana oli konsertti lyseon juhlasalissa. Isäntä toi Ellille eturivin piletin ja lupasi itse jäädä siksi aikaa vieraita palvelemaan.

-- Älkää tuota eilistä muistelko. Ne ovat molemmat kunnon poikia... Vähä hurjia tosin, mutta se on nuoren veren syy.

-- Se oli niin hävytöntä.

-- No, ettehän siitä tulleet sen pahemmaksi. Pukunne sopii erinomaisen hyvin. Ottakaa tuo kello... pitäkää sitä joka päivä.

-- Eihän se minun ole.

-- Minä annan sen teille. Ottakaa heti.

-- Minulla on rahaa, että voin itsekin ostaa.

-- Tietysti teillä on rahaa, mutta ottakaahan sentään.

-- No jos nyt otan täksi kertaa... Elli jo astui piironkia kohden, aikoen ottaa kellon, mutta äkkiä hän pysähtyi ja katsoi isäntää silmiin. Minä en ymmärrä mitä varten...

-- Tehkää nyt minulle kerran mieliksi.

-- Teille mieliksi... Elli ei varmasti tiennyt mikä isännän käytöksessä oli sopimatonta; sen vaan tunsi, että se kiusasi häntä. En minä huoli kellosta.

Ja Elli lähti kellotta.

Tapaus ei johtanut enempään ajattelemiseen, ei edes epäilemiseenkään. Elli oli siksi luonnon lapsi. Lasikaapissa hän tosin ei ollut kasvanut, mutta oma maailma, oma sielunelämä oli hänellä ollut kirkkaana, täydellisenä pienestä pitäen. Kuviin ei kukaan painellut tahrapilkkuja ja Elli sai häiritsemättä nauttia niiden kirkkaudesta, puhtaudesta. Siten vieri lapsuus. Sitte näköpiiri laajeni, elämä ja maailma näkyivät silmiin semmoisina kuin olivat. Saastaa, kurjuutta kyllä tuli silmän kantamaan, mutta ne olivat niin yleisiä kuin rikkaruohot puutarhassa. Syyt ja yksityiskohdat pysyivät vieraina, salassa. Niitä vaikuttimia ja yksityiskohtia, jotka saattavat hyvän ja puhtaan ihmisen tekemään syntiä ja pahuutta, ei Elli koskaan ajatellut. Hyvä ja paha olivat hänestä yleisiä, kuten kukka ja rikkaruoho.

Ensimmäinen ystävä kävi usein konditorissa. Ellin kamarissa juotiin teetä, katseltiin vihkoja ja juteltiin pitkät hetket. Rouva oli papin tytär, miehellä oli virka kaupungissa ja avioliitto oli onnellinen. Kerran hän taas tuli semmoisena aikana, jolloin ei ollut vieraita ja kerrotutti Ellillä miten tämä haki opettajan virkaa ja sitte lähti umpimähkää kaupunkiin.

-- Ja sinä viihdyt täällä hyvin.

-- No viihdyn.

-- Onhan pöydällesi ilmaantunut uusi kirja. Rouva otti paksun, hienokantisen kirjan käteensä ja katsoi nimilehteä.

-- Isäntä antoi... ja käski lukemaan.

-- Käskikö lukemaan?

-- Käski ja kehui olevan hauskan.

-- Mutta Elli hyvä, tämähän on epäsiveellinen kirja, pahinta myrkkyä täynnä.

-- Onko? Anna kun katson.

Elli avasi kirjan ja luki kappaleen alusta: Roger tule syliini, virkkoi Antoinette, ja rakastakaamme koko yö, siksi että kukko laulaa ja päivän koi sarastaa idässä. Ja Roger vaipui Antoinetten syliin, sydän sydäntä, silmä silmää, suu suuta vastaan...

Sitte seurasi puoli tusinaa viivailtuja rivejä.

III.

Elli ei enää viihtynyt myymälässä. Hän oli omituisen epäluuloinen, arka ja hajamielinen. Milloin nukkuissaan näki unia, oli aina putoovinaan alas huimaavasta korkeudesta syvimpään syvyyteen. Aamuisin herätessä ei mieli ollut virkeä. Tuntui kuin olisi joku musta varjo seurannut ja väijynyt häntä alituiseen. Pieni kolahduskin pani ruumiissa kulkemaan kylmiä väreitä.

Sitä kesti koko kesän.

Syksypuolla tuli isäntä erään kerran yöjunassa kotiin matkalta. Elli istui vielä myymälässä käsityönsä ääressä, vaikka ei vieraita enää ollut ketään. Huoneet tuntuivat kolkoilta, kamala hiljaisuus vallitsi koko talossa, mieleen tuli kaikkea mustaa, kamalaa. Kun isännän askeleet kuuluivat paraatirapuissa, vavahti Elli ja siirtyi lähemmäksi kyökin ovea...

-- Odotitteko minua? virkkoi isäntä, tullen suoraan Ellin eteen.

-- Odotin, että saavat kyökissä nukkua. Elli nousi seisomaan ja antoi kätensä.

-- Sepä oli kauniisti tehty. Tiedättekö, minä matkalla aina ajattelin ja muistelin teitä. Isännän äänessä kuului selvästi, miten intohimojen vallassa hän oli.

Elli punastui eikä saanut sanaakaan suustaan.

-- Kuule, Elli, virkkoi isäntä ja tarttui rohkeasti Elliä vyötäisten ympäri kiinni. Jos tahdot, on täällä kaikki omaasi. Tämä talo, rahat, kaikki mitä minulla on, on sinun... jos vaan tahdot...

-- Mutta minäpä en tahdo.

Samassa Elli tempasi kellon nuorasta kiinni ja kilisti niin kovaa kuin jaksoi. Kilistystä seurasi vapaus.

-- Sinä olet kavala, kuten kaikki naiset. Palvelustyttö ilmaantui samassa silmänräpäyksessä kynnykselle.

-- Sytytä kynttilä, käski Elli, ja mene isännän edellä. Itse jäi hän myymälään odottamaan siksi, että tyttö palasi.

-- Nyt menemme sulkemaan ovet ja sitte tulet minun luokseni maata.

Palvelustyttö totteli niinkuin kone, pani Ellin sänkyyn maata ja nukkui heti.

Lamppu paloi koko yön, Elli istui sohvalla eikä nukkunut rahtuakaan. Kultakello, epäsiveellinen kirja ja yöllinen kohtaus isännän kanssa antoivat ajattelemisen aihetta koko yöksi. Niiden tarkoitus paljastui kaikessa alastomuudessaan Ellin silmäin eteen. Kylmät väreet kävivät ruumiin lävitse. Ja vihdoin kävi mieli niin ikäväksi, että täytyi itkeä. Tuo seikka, että häntä oli pidetty rikkaruohona, kuohutti kyyneleitä talvinaan poskille.

Vihdoin tuli aamu...

-- Ette saa kesken kuukautta erota, virkkoi isäntä siististi ja kohteliaasti. Jääkää vielä tuonnemmaksi, ehkä sitte...

Elli vastasi ehdotukseen siten, että pani kassan avaimet pöydälle.

-- Tarkastakaa tilit heti.

-- Minne nyt pyritte?

-- Sanomaan rouvalle hyvästi.

-- Hm... menkää vaan. Isäntä otti avaimet ja ryhtyi tarkastamaan vaillinaisen kuukauden tilejä. Tuota tehdessä harmi ikäänkuin uppoutui johonkin syvään suohon. Kasvoille ilmausi kylmä välinpitämättömyys, ja kun Elli astui paraatirappuja alas, jättääkseen ijäksi päiväksi konditorin, kuului sieltä hänen jälkeensä:

-- Mene hiiteen.

Elli lähti viivyttelemättä.

Matka joutui ja ehtoopuolia ehdittiin perille. Jo näkyi siintävä vedenselkä, rannat, salmet, kirkko... Koko lapsuuden maailma oli siinä kuin suuri kuvataulu.

Äiti tuli pihalla vastaan, auttamaan matkalaukkua alas rattailta.

-- Kyllä minä itse... olette niin ohuessa vaatteessa ja tuuli käy kovasti. Menkää edellä.

Äiti totteli ja meni edellä, Elli kävi jälessä ja kantoi itse kapsäkin. Kyytityttö jäi hevosta kiinnittämään pihlajan tyveen.

Isä istui kirjoituspöydän ääressä, kynä korvan juuressa, asiapapereita edessä. Katsoi taakseen ja sanoi:

-- ... Tuli kaupungissa ikävä.

-- Taisi tulla.

Elli nauroi ja riisui yltään päällysvaatteet. Teki sitte tulen ja keitti kyytitytölle kahvia. Äiti istui ja heijutteli itseään, kädet helmoilla, silmät lakkaamatta luotuina Elliin. Tyttö oli ollut niin kauan poissa, että oikein teki silmille hyvää saada nähdä häntä. Tuo häärinä, liikkeet, käynti... kaikki olivat äidille elämänvettä.

-- Minä tulen ja autan hevostasi ympäri. Elli tuli kyytitytön kanssa ulos, otti hevosen irti, käänsi ympäri ja avasi portin, seisoi siinä niinkauan, että tyttö ehti näkyvistä.

Pihlaja huiskui tuulen käsissä, ja kun Elli tuli lähelle, heräsi sydämmessä kova himo kiivetä ylös oksalle, kuten ennen pienenä tyttönäkin. Yksi ponteva hyppy ja Elli kiipesi haarukka-oksaa myöten ylös, niin ylös että pää oli korkeimman tertun tasalla.

Ja aivan kuten lapsenakin näkyi sinne koko maailma. Taivas kaareutui kiinni rantojen puihin, kuohut loiskivat karien yli ja pihlajan oksat huojuivat tuulen käsissä; olivat jokaisessa silmänräpäyksessä vähällä katketa. Vuorotellen sulkien silmänsä, vuorotellen tähystäen taivaan kupuun, keinui Elli haarukka-oksalla. Myrskyinen tuuli tuntui puhdistavan sydäntä ja kotitaivas ikäänkuin huuhtoi sielua puhtaalla vedellä.

-- Elli, missä sinä olet? Äiti oli tullut pihalle ja huuteli Elliä?

-- Täällä.

-- Eikö sinun ole nälkä?

-- On.

Elli pujottihe alas ja hyppäsi maahan.

Isä oli saanut tilit valmiiksi ja istui selin ikkunaan, sauhutellen pitkävartisella piipulla. Silmät sikkarassa makasi liedellä kissa, vedellen pehmeätä kehruusäveltä ja silloin tällöin raottaen unisia silmiään. Kun Elli oli syönyt virkkoi äiti:

-- Eikö sinun ole uni?

-- On... olen kovin väsynyt.

-- Minä teen sijan omaan kamariisi.

-- Elkää sinne... tuokaa tyyny tuohon isän sohvalle. Siihen Elli pani nukkumaan. Äiti hänet peitti omalla saalillaan ja istui sitte isän viereen. Asetti kädet helmalle, heijutteli itseään ja katseli lakkaamatta Elliä. Kaappikellon naksaukset kuuluivat kirkkailta kuin metallipalan sointu kiveä vastaan. Liedellä makasi kissa, päästellen pehmeätä kehruusäveltä ja aina väliin katsoen unisesti sohvaan päin. Isä veteli pitkiä savuja ja katsoi hänkin usein Elliä.

-- Ihmeesti oli väsyksissä, virkkoi äiti. Nukkuu jo.

-- Ihan se jo nukkuu, vastasi isä.

He eivät kumpikaan aavistaneet minkä tulen lävitse tyttö oli tullut puhtaana, kärventymättömänä kotiin.

Muuan lammasjuttu.

Hääpäivästämme lie ollut kulunut noin kuusi viikkoa.

-- Klaara kultaseni, virkoin minä eräänä iltana vähää ennen maata menoa, kaikki naapurit sanovat, että minä olen tohvelin alla.

-- Panettelua, sulaa panettelua.

-- Eikä ainoastaan naapurit, vaan vieläpä...

-- No vieläpä...?

-- Jussikin.

-- Vai vieläpä hänkin. Mainiota, mainiota!

Jussi oli suosituin palvelijani. Meidän molempain korvamme alkoivat kuivua yksiin aikoihin, kaikki elkeet ja konnankoukut olivat meillä olleet yhteisiä. Yhteisiä nuo olivat selkäsaunatkin, sillä Jussin isä palveli minun isälläni muonarenkinä. Sormemme sekautuivat myös usein tukkanuottaa vetämään, joka seikka ei suinkaan estänyt meitä seuraavana huomenisena yhdessä miettimästä jotakin uutta peijonanpeliä. Muuten oli Jussilla tapana hiljaa viheltää, milloin oli syvemmästi suuttunut, joten tiesin jo kaukaa välttää häntä syrjään.

Häitteni jälestä huomasin hänen viheltelevän usein...

-- Enhän minä niiden muiden juoruista, mutta kun Jussi...

-- Minä en Jussista välitä tuon vertaa. Kun tulee pyhäinpäivät...

-- Kultaseni, keskeytin minä ja vedin hänet polveni kohdalle... ei minun aikomukseni ollut painautua asiassa niin pitkälle.

-- No... ei minunkaan.

Klaara istuutui polvelleni, jäinen hymy silmissä. Me olimme hetkisen vaiti kumpikin. Sielussani riisteili tuommoinen ylpeä tunne, joka on tavallista miehille, jotka kahdenkymmenen vanhana astuvat aviosäätyyn eli kuten minä sillä erällä olisin lausunut: valloittavat yhdellä rajulla ryntäyksellä kahdeksantoista vuotiaan neidon sydämmen.

Muiden ominaisuuksien ohessa oli Klaarallani huomattavassa määrässä n.s. uudempaa sivistystä. Hän oli käynyt kansanopistossa sekä muutenkin vartuttanut tietojaan kaikilla nykyajan keinoilla.

Hän kuului naisliikkeen tukevimpain pylväiden joukkoon... ja hän oli pakanalähetyksen ja muiden tärkeiden aatteiden asiamies.

Kaikki sivistyneet ihmiset, jotka joko sattumalta tai muuten joutuivat meillä käymään, vakuuttivat minulle yhdestä suusta, että Klaara oli erinomaisen viisas ja teräväpäinen vaimo, että hänellä oli laaja näköpiiri -- harvinainen seikka meikäläisten seassa -- että hän oli seudun kaunistus j.n.e. Kuunnellessani noita vakuutuksia, minä tietysti nostin päätäni pystymmäksi. Ei siltä, että olisin ollut kehujen tarpeessa. Tiesinhän minä itse paremmin kuin kukaan muu Klaarani viehättävät, hurmaavat puolet. Hänen terävästä älystään minulla oli joukottain todistuksia... ja muita vankempi oli juuri tuo, että hän oli valinnut miehekseen minut...

-- Milloin joutuu ruispelto tyhjäksi? kysyi vihdoin Klaara, hymyillen kylmästi kuin sydäntalven aurinko. Milloin?

-- Kultaseni, se on jo tyhjä.

-- Joko?

-- Eilen vietiin viimeinen elokuorma riiheen.

-- Hyvä, sitte Jussi voi huomenna ajaa kotiini.

-- Mitä siellä, mitä?

-- Näetkös, se lammas ja pässi...

-- Vainenkin...

-- Nyt kun pelto joutui auki, on sopiva tuoda ne.

-- Niin on. Menköön siis Jussi huomenna.

Lammas ja pässi kuuluivat Klaaran myötäjäisiin. Syystä tai toisesta ne olivat jääneet tuomatta näihin asti. Minä en puolestani niistä välittänyt, lampaita kun oli vanhaltaan meillä kahta vaille neljäkymmentä, mutta Klaaran tähden.

Ja Jussi lähti seuraavana huomenisena matkaan, palaten jälleen illalla kotiin, rattailla kirjava lammas ja muhkea, mustasarvinen pässi. Klaara ja minä menimme häntä vastaan pihalle, autoimme elukoita rattailta alas ja opastimme niitä navettaa kohti, jonne toiset lampaat jo olivat ajetut.

-- Eikö ole muhkea pari? kysyi Klaara, lampaan tanssittaessa häntä navetan edessä kelpo lailla.

-- On, kaiken puolesta.

-- Arvaapa mikä tämän nimi!

-- Tiedäthän, Klaaraseni, ett'en ole vikkelä arvailemaan.

-- Se on paha virhe. Tämän nimi on Ulrika Eleonoora.

-- Vie pentele! Entä tämän mustasarvisen nimi sitte? Luulletiki Kustaa Maurits Arm...

-- Ei sinne päinkään. Sen nimi on Väinämöinen.

-- Vie pentele!

-- Kasvatetaan näistä uutta rotua.

Aamulla ajettiin lampaat tyhjään ruispeltoon. Nuo kaksi tulokasta elivät omikseen, pysytellen laumasta erillään ja tarkastellen peltoa joka suuntaan. Eellimäisenä vilisti Ulrika Eleonoora, kaula pitkänä ja silmät luotuina naapurien peltoihin päin. Wäinämöinen jöntysteli jälessä, aina väliin haukaten makeata neulaheinää pientareista, joihin ei viikate sinä kesänä ollut koskenutkaan.

-- Minusta näyttää tuo Wäinämöinen pieneltä veitikalta, uskalsin minä epäröivästi huomauttaa... eikä tuo toinenkaan näy olevan tottunut säännöllisiin elämäntapoihin.

-- Tyhjiä ennakkoluuloja, vastasi Klaara. Näin ensipäivänä niitä kiusaa uteliaisuus. Päivän kahden kuluttua talttuvat kyllä.

Mutta Klaara erehtyi. Päivän kahden jälestä jöntysteli kolmasosa laumaa Ulrika Eleonooran ja Wäinämöisen kintereillä, ja viikon kuluttua tuntui siltä kuin olisi itse hornan henki muuttanut joka elukan sieluun. Ne nimittäin eivät enää pysyneet alallaan viittä minuutia. Yhdestä pellonkulmasta läähättivät toiseen kulmaan, niinkuin olisivat alituisesti paenneet näkymätöntä pyssymiestä tai äkkiä menettäneet kaiken järkipahansa. Pellolta kuului myötänään kellonkilinä. Kellokas, joka ennen oli ollut suvulleen flegmatisen luonteen esikuvana, kannustihe nyt ensimmäisten riveissä, mäkättäen ja muuttaen alinomaa marssin suuntaa. Muu joukko seurasi jälessä, sekalaisessa järjestyksessä, kuten reservipojat komppania-äksiisissä.

Pellon-ahteella oli korkea, suippeneva kivi, jonka lakka oli tasainen, seinät pykälmiä ja koloja täynnä. Kiveltä olimme Jussi ja minä aikoinamme katselleet maailman laveutta, joten sen koloihin kätkeytyi monta muistoa. Ja nyt minä eräänä päivänä sain nähdä ihmetapauksen, joka sotii kaikkea järkeisuskoa vastaan. Ulrika Eleonoora, Wäinämöinen ja kellokas olivat nimittäin silmälle näkymättömien tikapuiden avulla kiivenneet ylös kiven lakalle, ja sieltä nyt loivat nuolaita katseita naapurien peltoihin. Koloissa ja pykälmissä oli tovereita niin paljon kuin niihin mahtui, jäännös määki kiven juurella surkeasti, juuri kuin olisi viimeinen tuomio tulossa.

-- ... Ja minä siis olin oikeassa, virkoin Klaaralleni, jonka kasvoilla leikki enkelin suloinen hymy. Tuo Wäinämöinen kumppanineen on sittenkin pieni...

-- Hirveätä, keskeytti Klaara suuttuneesta, kun tuommoisenkin asian suhteen saatat asettua pessimistin kannalle.

-- Ystäväiseni, lisäsi hän sitte suopeammalla äänellä, opettele itseäsi optimistiksi, sitten vasta elämä tuntuu elämältä.

Koetin seurata Klaarani neuvoa. Kun lammaslauman marssiharjoitukset yhä kiihkenivät, naurelin minä itsekseni, tuumaillen että on se tuokin somaa huvitusta maailmassa. On ruohoa ja Jumalan kauniita päiviä, joten ei luulisi olevan tuskan pujoakaan ja yhtäkaikki on hätä ja levottomuus noin ankaran kova. Mutta ehkä liekin -- koetin totutella optimistiksi -- pelkkää huvitusta, nautintoa.

Mutta kerranpa sitte astui Ulrika Eleonoora ja Wäinämöinen erhetyksestä aidan yli naapurini oraspeltoon. Heitä seurasi kellokas ja kymmenkunta muuta lauman urheampaa, jälelle jääneet määkivät hurjan kamalasti, juosten aidan juuressa edes ja takaisin...

Menin heti ilmoittamaan asiain tilaa Klaaralleni, joka levollisena kuunteli sanatulvaani, kunnes jouduin loppuponteen, nimittäin siihen että Wäinämöinen ja hänen kumppaninsa olisivat hengiltä otettavat. Silloin hänellä oli suuret kyyneleet valmiina.

-- Tapa ennemmin minut, virkkoi hän äänellä, joka olisi saanut kallionkin pehmenemään.

-- Mutta kultaseni, ymmärräthän...

-- En minä tahdo mitään ymmärtää.

Minun ei auttanut muu kuin myöntyminen. Jussi pantiin vielä samana päivänä kohottamaan aitaa korkeammaksi, lampaat saivat pitää valloissaan samaisen ruispellon ja Klaarani kyyneleet kuivuivat. Mutta itse minä elin kauheassa epäilyksen tilansa. Mieleni oli aina jännityksessä. En nähnyt uniakaan enää muista kuin lampaista, oraspelloista ja hirmuisen korkeista aidoista, joita vielä yhä kohotettiin aidaksilla. Tilani rupesi käymään arveluttavaksi hereilläkin ollessa, sillä minä en muuta ajatellut kuin lampaita ja yhäti lampaita. Toisin hetkin kuvittelin mielessäni, että minä itsekin olin lammas, väliin Wäinämöinen, väliin kellokas, väliin...

Niiden peijonain elin-ohjelma ei muuttunut hituistakaan. Päivän pari ne uteliaina töllistelivät kohotettua aitaa, mutta jo kolmantena ampui koko lauma itsensä oraspeltoon. Epätoivo valtasi minut, sillä tapasin joutua silmänkantamaan juuri kuin viimeiset velikullat hyppivät yli. Niin viipahtelivat kuin vuohet, sorkat eivät edes koskeneetkaan aitaan.

Meille tuli Klaaran kanssa kuuma kohtaus.

Luonnollisesti hänellä taaskin oli suuret kyyneleet valmiina. Kinaillessa sitäpaitse hiipi vereeni aviomiehen ylpeys, joten minä piankin rupesin malttumaan. Kun kovin myrsky oli mennyt ohi, virkoin minä nauravasti:

-- Klaaraseni, nyt saat valita kahden ehdon välillä.

-- No...?

-- Joko sinä lähetät sanan teurastajalle... tai rupean minä sirkustirehtööriksi.

-- Mokomat ehdot! Oletko milloinkaan kuullut sanottavan, että me naiset olemme kekseliäitä?

-- Olen useastikin.

-- Nyt sitte saat sormin kokea, että se on totta.

-- No...?

-- Ei lainkaan vastaväitteitä, minä yksin otan asian käsiini.

Klaara meni puhelemaan Jussin kanssa, tämä lähti puotiin, tuoden selässään aikamiehen taakan sormenvahvuista ohjanuoraa. Sitte he taaskin puhelivat keskenään. Klaara näkyi selittelevän mietteitään laajalti ja pitkälti, koskapa mittaili käsivarttaankin Jussin nenän edessä. Kuunneltuaan loppuun, meni tämä seiväskasan luo ja alkoi pätkimään paksuimpia seipäitä ehkä noin kyynärän mittaisiksi kapuloiksi. Seiväskasalta he sitte siirtyivät yhdessä navettaan vehkeineen päivineen. Illan suussa tuli Klaara ikkunan takaa huutamaan minulle:

-- Käy tänne nyt. Lampaat lasketaan ulos.

Kiihkeän uteliaisuuden vaivaamana astelin minä navetan eteen. Klaara avasi oven, lauma alkoi samota ulos. Joka lampaan kaulaan oli sidottu pitkä pala ohjanuoraa ja nuoran päässä riippui kyynärän mittainen seiväskalikka.

Se oli kaikki Klaaran viisautta. Jäinen hymy kasvoilla hän katsoi minua, ja minä ymmärsin tuon katseen merkityksen. Se oli huomautus naisen älykkäisyydestä, kekseliäisyydestä.

-- Näetsä, koko konstiin ei kuuluu muuta kuin pari: kyynärää ohjanuoraa ja seipäänkalikka, virkkoi Klaara asianymmärtävän mahdilla. Eikä niitäkään tarvitse käyttää kuin jos pari viikkoa. Näetsä, lampailla on huono muisti.

-- Onko niin?

-- Luonnontutkijat ovat sen todistaneet. Parin viikon päästä ne eivät enää muista, että ovat milloinkaan hypelleet aidan yli.

-- Sepä se.

-- Ja sitte saadaan ottaa nuo vehkeet pois.

-- Tietysti niin. Minun mielestäni vaan tuo nuora on...

-- No...?

-- On suotta liian pitkä.

-- Eikö myös liian paksu?

-- No Klaaraseni, en minä sitä pahalla sanonut. Muuten minun ymmärrykseni mukaan...

-- Sinun ymmärryksesi ei tällä erällä merkitse mitään.

Peltoon laskettuina lampaat käyttäytyivät peräti toisella tavalla kuin ennen. Rupesivat kiltisti puremaan ruohoa ojista, hajautuen joka taholle. Entinen levottomuus oli kuin taikasauvalla pois pyyhitty. Ei lainkaan enää yhteishenkeä eikä tuota reservikomppanian tapaista marssimista. Kukin elukka eli itsekseen. Wäinämöinenkin laahusteli kapuloineen syvimmässä ojassa, kaukana kellokkaasta ja Ulrika Eleonoorasta.

Sähkölampun tapainen kirkkaus loisti Klaaran kasvoilla.

-- Koeta keksiä pienempikin muistutus, virkkoi hän ivansekaisella ilolla. Edes joku.

-- En minä näin alussa... lopussahan tuo kiitos seisoo.