Part 3

-- Etkö näe miten ovat muuttuneet?

-- Näen kyllä.

-- Mitä siihen sanot?

-- Mitä tuohon erittäin osaisin sanoa. Yhden huomautuksen kuitenkin pyydän...

-- No...?

-- Tuo kova ruokahalu voi johtua tämänpäiväisestä paastosta.

-- Vieläpä mitä! Lammas ei pidä lukua nälästä eikä janosta, kun se siksi tulee. Sen näit jo itsekin.

-- Näin kyllä.

Klaaran esitykseen, että jätettäisi lampaat yöksi peltoon, suostuin kernaasti, sillä ilma oli lämmin. Maata mentyäni nukuin monesta aikaa huolettomasti, näkemättä hyviä tai pahoja unia. Heräsin aamulla viiden ajoissa. Klaaraa herättämättä puin päälleni ja menin ulos. Aurinko juuri nousi metsänrannasta, ruohon kastepisarat kimaltelivat silmiini kuin lukemattomat timantit.

Melkein tietämättäni ohjautuivat askeleeni ruispeltoon päin.

Tähystelin, tirkistelin, hieroen unta pois silmistäni, mutta lampaita en nähnyt, en aivan ainoatakaan. Ei kuulunut kellonkilinää ei hiikahdusta missään. Tarkastelin joka ojankin, mutta en löytänyt muuta kuin jälkiä. Sitte silmäni kääntyivät rajanaapurini oraspeltoon. Sielläkään, ei niitä ollut. Pelto oli tasainen kuin pöytä, joten saatoin yhdellä silmäyksellä tarkata sen yltä ylitsensä.

-- No kummitus ja... Astelin kohotettua aitaa kohti.

Tultuani lähelle näin jotakin aivan hirmuista, joka kylmetytti vereni, huimasi päätäni. Neljäkymmentä seipäänkapulaa roikkui aidan ylitse oman peltoni puolella ja toisella puolella kellui neljäkymmentä lammasta hengetönnä, kuristuneena. Poloisten vatsat olivat pulleat, silmät sameat. Keskimäisenä roikkui Wäinämöinen ja häntä kahdenpuolen kellokas ja Ulrika Eleonoora, ja niiden rinnalla sitte jokaikinen elukka, yksi kunkin seiväsparin välissä.

-- No kummitus ja...

Aioin istua pientareelle itkemään, mutta korviini kuului samassa vihellys, jonka heti tunsin. Katsottuani riiheen päin, näin Jussin nojaavan veräjää vastaan, nenä suorassa viivassa lammasrivin kanssa.

Kuni pyörtynyt astelin veräjää kohti,

-- Jussi... veikkonen!

Hän vihelsi herkeämättä.

-- Näetkös, jokaikinen sorkka, aivan jo-kai-nen.

-- Missä emäntä?

-- Nukkuu vielä... näkee ehkä kauniita unia kiltistä lammaslaumasta.

-- Eiköhän sopisi käydä herättämässä?

-- Eiköhän niin?

Me lähdimme yhdessä, Jussi viheltäen, minä epäröivin askelin, kuten humalainen.

Avattuani makuukamarin oven, näin että Klaara nukkui vielä. Vasen käsi oli sievästi ohimon alla, oikea oli suljunut peitteen päälle. Hengitys oli tasainen, säännöllinen.

Katselin häntä kauan, hengittäen hiljaa ja tyynnyttäen mieltäni. Aviomiehen ylpeys rupesi kiertämään suonissani. Tuo itsepäinen olento oli minun pikku vaimoni, pikku Klaarani...

-- Kultaseni virkoin minä, koskettaen häntä otsalle, herää jo.

Klaara havahtui.

-- Missä olet ollut?

-- Pellolla.

-- Oh, miten siellä voidaan?

-- Noin ylimalkaan voidaan siellä hyvänpuoleisesti. Tosin Wäinämöinen ja...

-- Herran tähden! Mikä niitä vaivaa?

-- Kultaseni, parasta lie että itse käyt ottamassa selon. Minä en ymmärrä...

Klaara nousi joutuin ylös ja puki päällensä.

-- Mene riihipihan kautta, neuvoin minä, ne ovat siellä aidan tienohilla.

Klaara lähti.

Minä jäin istumaan sängyn laidalle. Itsekään en tarkoin tiennyt minkälaisia aatoksia syntyi päähäni. Ainoa minkä voin varmuudella väittää todeksi, oli kasvojeni helakka hilpeys. Istuin nimittäin suuren kuvastimen kohdalla, ja kun katsoin muotoani, oli se ainakin yhtä heleä kuin Klaaran edellisenä iltana. Silmäni loistivat kuin kaksi sähkölamppua, kasvoillani leikki kirkas paiste...

Minä näetsä seurasin Klaaran askeleita riihipihalle... ja veräjälle... ja ruispellolle... ja kohotetun aidan luokse, jonka ylitse roikkui neljäkymmentä lammasta ja neljäkymmentä seipäänkapulaa.

Juha Juhanpojan elämän tarina.

I.

Naimisen kautta Juha Juhanpoika keikahutti itsensä Kytämäen isännäksi. Marianna, köyhän talon tyttö, iski silmänsä Juhaan, renkimieheen, ja lorun lopuksi tuli pappilassa käynti, vihkiminen ja pieni Juha, joka viimemainittu jo pienestä pitäin näytti omaavan isän tyynen, miettiväisen luonteen. Lapsi elähytti isän mieltä niinäkin hetkinä, jolloin kaikki muu maailma vääntyi vinoksi. Tuntui niin sanomattoman kodikkaalta, kun poika pyllytteli lattialla, kaateli kumoon astioita, matki kukon laulua. Pojan jälestä syntyi vielä tyttö, pieni Marianna, joka oli yhtä valkeaverinen kuin äitikin, mutta sitte vietiin kehto ylisille korjuusen eikä se enää ilmaantunut permannolle, vaikka vuosi toisen jälestä vierähti isän ja äidin olan ohi.

Paitse heitä neljää kuului taloon vielä kantavanhukset. Ne olivat hankkineet itselleen huolettoman tulevaisuuden, ottamalla muona-eläkkeen, joka tosin ei ollut aivan suuri, mutta joka siltä oli omiaan imemään talon parhaat mehut. Eläkemaksujen vuoksi täytyi Juhan jo ensi vuosina takertua jyvälainoihin, ja noiden lainojan tuttavuutta riitti sitte koko miehuuden ijän. Juha oli niiden suhteen aivan kuten uistimeen tarttunut hauki. Irtautumisyritykset eivät milloinkaan luonnistuneet. Yhtä koukkua hellittäissä tarttui leukaan kaksi uutta syvempään ja lujempaan.

Pellot olivat pienet, ja pieni tuo oli talokin. Myötäisinäkään vuosina ei herunut viljaa kukkuroiksi hinkaloon, epäsuotuisina aikoina kutistuivat tulot vieläkin vähempään. Kun oli papin saatavat maksetut, lainat kuitatut ja muut pienet tilit tehty, ei useinkaan syksyisin jäänyt aittaan sanotttavin eloa. Hyvä, jos enää peittyi hinkalon pohja.

Tulevaisuuden piti tietysti muuttaa olot paremmalle kannalle. Pellot pöllähtävät kasvamaan leikkisämmin, pikku Juhasta ja Mariannasta koituu lisää työvoimia, ja karjaa lisääntyy navettaan. Ja jonakuna päivänä muuttavat majaa vanhuksetkin, ensin ukko, joka on lihavampi ja ahnaampi, ja sitten akka, joko lainaa kaikki ajatukset ukolta. Pitää vaan odottaa ja raataa eikä antautua surun ja epätoivon alle. Onhan, siksi toisekseen, kuitenkin oma koti, oma kynnys. Ei tarvitse renkinä rekailla eikä kauppailla käsivarsiaan vieraan työhön. Ja kuten sanottu, sopii toivoa parempia aikoja peltojen, työvoimien ja eläkemaksujen suhteen. Sitte voi vähä huoata ja iloita, mutta sinne saakka pitää raataa väsymättä. Työllä ja raatamisella on moni köyhä mies päässyt varoihin, moni uupumaisillaan oleva talo hyviin voimisiin. Pitäjässä löytyy monta isäntää, jotka ovat köyhyyden kanssa vetäneet käsikapulaa, vetäneet niinkauan että on tullut voitto syliin. Isännän arvo ja asema se on hänelläkin, siitä ei pääse minnekään. Verokuiteissakin seisoo selvin sanoin: Kytämäki, Juha Juhanpoika...

Tuommoista herkkupöytää näytti Juha ajatuksilleen milloin epätoivo pyrki vierailemaan mieleen.

Eläkemaksujen lisäksi tuli vielä muuan hornan henki, jonka kylmä puhallus tuntui joulu-öinäkin Juhan sielussa, nimittäin kolmentuhannen markan suuruinen velka, joka kasvoi korkoa kuuden mukaan ja jonka vakuutteeksi Juhalta oli viety Kytämäen kiinnekirja. Luja aikomus suorittaa säännöllisesti velan korot ehkäpä joku markkanen pää-omaakin, oli töytännyt lukemattomiin salakareihin, joita ei Juhan silmä milloinkaan osannut edeltäpäin keksiä ja joiden olemassa oloa ei hän onnettomuudekseen osannut ajatellakaan, ennenkun jo oli purjeineen päivineen kumossa. Siten korkojen suoritus vuosi vuodelta jäi tulevaisuuden niskoille... ja jyvälainat iskivät nekin yhä useampia koukkuja saaliisensa.

Kun olisi ollut myödä pölkkyjä edes pienempikin määrä, niin mikäpä sitte hätänä. Pääsisi yhdellä hyppäämällä rajaviivan yli, edistymisen ja vaurastumisen kultaiselle puolelle. Mutta eipähän ollut pölkkyjä, ei pieniä eikä paksuja. Pieni metsäpalsta oli parhaakseen suota ja kallioita, jossa ei ihmeeksi näkynyt kunnon hirttä. Havukuusia ja närämäntyjä kyllä löytyi, mutta niistä ei heltinyt hopeata lapiokaupalla. Sysiksi niitä kyllä sopi polttaa, ja Juha ryhtyikin heti vihkimisen jälestä puuhiin, mutta sekään työ ei voinut työntää häntä köyhyyden ojan yli. Kun sydet viho viimeinkin olivat ajetut rautaruukiin ja hikoilemisesta ja valvomisesta vihdoinkin saatu heliseviä käteen, ilmaantui rahareikiä semmoinen hirvittävä joukko, että pää joutui pyörälle pelkästä miettimisestä mihin reikään lykätä markka raukat. Valinta oli vaikea, kun kaikki reijät irvistivät yhtä rumasti, yhtä äkäisesti.

Samoin oli laita kaikkien satunnaisten tulojen. Markat eivät milloinkaan saaneet unta vetää Juha Juhanpojan lakkarissa, niiden täytyi hankkia lähtöön piammiten. Salakarin tapaisia menoja, joita ei Juha ymmärtänyt odottaa, sylkähti aina esille kuten ohdakkeita kaurapeltoon. Milloin hommattiin kylään kansakoulua, milloin tehtiin uutta siltaa, milloin järjestettiin vaivaishoitoa, milloin mitäkin yhteistä etua harrastettiin. Silloin aina takseerattiin Kytämäen talokin äyrinsä mukaan, aivan kuin olisi saatu vihiä, että Juha juuri sillä erällä sattui omailemaan heliseviä.

Sitkeä, perherakas mies kärsii kaikkea, ja niin kärsi Juhakin, yhä toivoen että onni vihdoin kääntää kevätkylkensä häneen päin. Joll'ei ennemmin, niin myöhemmin, joll'ei ensi vuonna, niin sitte seuraavana. Pitää vaan odottaa ja raataa, ei hyvä koskaan tule liian myöhään. Nuori Juhakin jo rupee röyhistelemään mitallaan äidin olan tasalle, ja tallissa telmii varsa pojan nimellinen, pyöreä ja uljas kuin lohi. Kun he neljään kynteen alkavat vetämään onnen köyttä Kytämäkeen päin, täytyy sen seurata mukaan, vaikka sitte kappale harmaata kalliota laahaisi perässä!

Ensimmäinen potkaus hyvin voinnin rajaviivaa kohden tuli, viivyteltyään kappaleen toistakymmentä vuotta, äkkiä kuin kevään raesade. Juhan astellessa eräänä iltana sysihaudalta kotiin nokisena ja hikisenä, juoksi Marianna parkuen häntä vastaan.

-- Joudu, joudu... Juha.

-- No mikä nyt hätänä? Onko valkea irti?

-- Ei, ei... vaari on kuollut.

-- Sepä se.

-- Voi toki kun...

-- Älä suotta ulise, jouti se kuolemaan.

Juha oli vaan syntinen ihminen, jota harmitti vaarin ahneus ja rutilaiska elämä. Tämä oli, siitä pitäin kun talonpidosta herkesi, elänyt kuin karhu talvikontussaan, kynnelläänkään koskematta talontöihin, mutta kuitenkin alituiseen moittien Juhan toimia, puuhia. Lihan punnituksessa, suolan mittaamisessa ja muissa eläkesaatavissa veti kaikin voimin omaan puoleensa, jättämättä jyvääkään rästiä. Ja hiukankin elintapoja muuttamalla olisi voinut antaa ainakin puolet jokaisen vuoden eläkkeestä anteeksi. Taloa työntäessä nuorempien käsiin oli ollut laiha kuin käki, mutta eläkkeelle ruvettua alkoi heti vatsa ja niska paisumaan. Juhan raataessa yötä päivää -- pellot, rakennukset, työkalut olivat taloa vastaanottaessa kaikki rappionpuolella -- kuorsaili vaari lämpöisessä viinatuvassa, moittien saamiansa perunoita vetisiksi, läskiä laihaksi.

-- Häpeä toki, Juha, puhua tuolla tavalla minun isästäni.

-- Noh...

-- Häpeä toki.

Marianna rupesi yhä kovemmin parkumaan, mutta vastaili kuitenkin Juhan ruvetessa tyystemmin kyselemään kuolontapausta. Puolipäivän tienoissa oli vaari kuollut, arvatenkin sydämmen halvaukseen. Oli huttua syödessä vaatinut enemmän voita joukkoon ja sitte romahtanut, lusikka kädessä, äkkiä lattialle, ainoatakaan huudahdusta päästämättä. Siihen sijalleen oli kylmennyt kuin kärpänen.

-- Voi, toki, nyt äiti suree itsensä hulluksi.

-- Älä joutavia ulise.

Juhaan ei sillä kertaa näyttänyt mikään vaikuttavan. Hän levollisesti asteli tupaan, haki ruokaa pöydälle ja istui syömään. Pian muistui mieleen eräs pykälä vaarivainajan eläkekirjassa. Muotonsa puolesta se oli niin runollinen että sydäntä hipaisi, mutta sillä oli terävä kärki -- ja että kärki oli käännetty Juha Juhanpoikaa kohden, oli aivan luonnollista. Tuo runollinen pykälä kuului: Ja sitte kun Herra suvaitsee kutsua minut täältä murheen majasta luokseen ijäiseen iloon, tulee vävyni Juha Juhanpojan toimittaa minun maalliset jäännökseni kunniallisesti hautaan, paikkakunnan yleisen tavan mukaan -- -- --

-- Hm...

Juhan asemassa ei tuo ollut niinkään helppoa. Jotta pykälän määräys tuli noudatetuksi, oli pakko myödä nuori lehmä navetasta ja joku sata leiviskää heiniä. Kaikenmoista puuhaa versoi vielä menojen lisäksi. Piti käydä puhuttelemassa rovastia, kellonsoittajaa, haudankaivajaa ja lukkaria sekä suorittaa niillekin sievät summat. Marianna puolestaan kävi kutsumassa pitovieraat. Kun määrätty sunnuntaipäivä koitti, oli kaikki valmis. Pitkä saattojoukko lähti Kytämäen pihalta, ja Juha itse ajoi ruumista, vakavan ja juhlallisen muotoisena. Hautaus tapahtui komeasti. Kelloja soitettiin kaukaalta, kuten sopi vaatiakin saattojoukon suuruuden vuoksi, ja muistopuhe ylisti joka lauseellaan kunniallista talonvanhusta, joka nyt oli päässyt rauhan majoihin, jättäen hautansa reunalle surevan puolison ja vävyn ja lastenlapset.

Pidot onnistuivat nekin kauas kiitoksien yli. Ruoanlaittaja oli häärinyt Kytämäessä jo viikkokauden, ja saattoväen palatessa kirkolta notkuivat pitkät pöydät hyvänmakuisten ruokien painosta, Illemmalla muuttuivat vieraat iloisemmiksi, kielet keveämmiksi. Solinaa ja puhetta kuului joka loukosta. Ja Juha Juhanpoika liikkui kuin unissa vieraiden kesken, pitäen silmällä ettei olut loppunut haarikoista. Väliin tuntui sydämmessä katajaisen makua -- tuntui aivan siltä kuin olisi nuori lehmä, sata leiviskää heiniä ja vaarivainajan laiska elämä kiertyneet väkeväksi keräksi hänen kurkkuunsa, joka kerä esti ruoan, oluen ja kaiken muun hyvän nauttimista.

Eivätkähän ne pidot yhteen iltaan loppuneet. Hyvästiä heittäissä kehoitti Marianna tutuimpia vieraita saapumaan aamiaiselle seuraavana päivänä. Useimmat noudattivat kutsua, joten mässäämistä vielä jatkui seuraavan huomisenkin, huolimatta kiireestä työ-ajasta, joka kevätkylvöjen suhteen oli täpärimmillään. Vihdoin vieraat hajousivat, elämä muuttui jälleen kotoiseksi. Karvas mieli oli ainoa, joka jäi Juhalle muistoksi koko peijaistouhusta. Syömisestä ja mässäämisestä ei sukeutunut muuta kuin rahanmenoja, ehkäpä vielä lisäksi ivaa ja takapuheita.

Karvas kerä kuitenkin suli Juhan kurkussa, kun muori muutti asuntoa tupaan ja rupesi syömään talon pöydässä. Kolme tynnyriä rukiita, nelikko silakoita, leiviskä voita... koko tuo hirmuinen eläkevero oli lakannut, ja sopukin tuli paremmaksi, kuin ei enää löytynyt epäsovun lietsojata. Pääseminen köyhyyden ojan yli ei enää kajastanut silmään pelkkänä unelmana. Jyvävelka toisen jälestä kuitattiin, pienet pellot mieltyivät kasvamiseen, ja pojasta ja tytöstä alkoi jo alla apua ulkotöissäkin.

Mutta pahin peikko sittekin oli vielä jälellä, nimittäin kolmentuhannen markan suuruinen velka, maksamattomine korkoineen. Se oli kuin pohjaton suo, joka nieli kitaansa karjaa, viljaa, sysihautoja ja mitä vaan sai. Eikä koskaan tullut täyteen, ei koskaan saanut kyllin. Aina vaiteli enemmän, paljoa enemmän!

Kun alkoi tukkien veto Kytämäen metsän takaa, riensi Juhakin joukkoon, kahdella hyvällä hevosella. Poika oli jo seitsemäntoista vanha, pitkä ja hoikka, mutta työhön tottunut ja sitkeä luonnoltaan kuin isäkin. Lyötiin kuormaa reen täydeltä ja saatiin rahaa sen mukaan. Syksytalvella kävi Juha Juhanpoika kaksi erää velkamiehensä luona, vetäen kummallakin erällä satamarkkasen esille ja palaten jälleen kotiin, sydän täynnä toivoa. Onni oli vihdoinkin kääntänyt kevätkylkensä Kytämäkeen päin. Viisi kuusi vuotta vielä tämmöistä ponnistelemista, niin tottapa jo on puolet pääomaakin surmattu... siitä velasta, jonka vaarivainaja laiskuudessaan ja saamattomuudessaan teki. Muorin kuoltua voi Juha poika saada hypoteekkipankistakin puolitoistatuhatta markkaa kuoletuslainaa, niin pääsee puhtaasen eroon velkamiehestä... ja saa kiinnekirjan käteensä!

Kahdenpuolen joulua kiirehdittiin talontyöt tehdyiksi. Kevätpuolella, veronmakson jälkeen lähdettiin taas tukinajoon. Keli oli jo huononpuoleinen, aurinko sulatti tiet pehmeiksi, kannot ja kivenkyljet rupesivat hohtamaan lumen alta. Mutta vetopalkkaa kohotettiin, kun pölkkyjä oli vielä paljo vetämättä. Eräänä iltana ajoi Juha kuormansa kahden kiven selkään, jotka aurinko oli sohjuiselle tielle loihtinut. Reki istui tuiki lujasti kiinni.

-- No nuo peijakkaat.

Juha haki kangen, koetti painaa kenoa ylös, jotta olisi päästy liikkeen alkuun, mutta voimaa puuttui käsivarsista... kuorma ei pikahtanutkaan paikaltaan. Poika, joka ajoi jälessä, ehti paikalle ja haki hänkin kangen.

-- Menkää peräpuoleen ja auttakaa sieltä, käski hän isää... vääntäkää vasempaan.

He yhdessä ponnistivat, hevosen yrittäissä vetämään, mutta kuorma ei hievahtanutkaan.

-- Jos lie pakko purkaa, arveli isä... ei se taida myöntyä menoon.

-- Sitte tulee puoliyö, ennenkuin ehdimme rantaan ja kotiin. Koetetaan kovemmin... onhan takimainen reki vapaa.

-- Aivan vapaa.

Poika työnsi uudelleen kangen etumaisen reen alle, nosti raivosti olkavoimallaan. Isä auttoi peräpuolta, vääntäen vasempaan, ja hevonen venyttihe vetäessä suoraksi kuin sukkavarras.

-- No... hei... Kas heltipä peijakas... Jeesus, mikä sinun on?

Juha näki, miten poika vaipui sohjuiseen lumeen, suonenvedon tapaisesti puristaen käsissään kankea. Kasvot olivat valkoiset kuin paperi, katse oli sydäntä vihlaiseva.

-- Herra Jeesus...

Juha oli nykertyä hänkin kinokseen. Tuntui kuin olisi polviniveleet ja muut jäntereet äkkiä vedetty poikki... kurkkukin kieltäysi tekemästä palvelustaan, ääni muuttui ilkeäksi myrinäksi.

-- Pois kotiin... pian... pian.

Perässä tuli ajajia, joten Juha sai pian apua. Kuorma purettiin tuota pikaa ja poika nostettiin pitualleen rekeen. Nostettaessa hän parkui surkeasti, vakuuttaen että koskettaminen teki hirveän kipeää.

-- Joku teistä ajaisi kuorman rantaan, pyysi Juha, ja toisi hevosen kotiin.

-- Villi-Heikki tuolla käy jouten, hän kyllä voi.

-- En minä ilmaiseksi pyydä. Noh, hei...

Ja kotia kohden lähti Juha Juhanpoika ajamaan, mieli sekavana, ajatukset hurjassa epäjärjestyksessä. Hän vaistomaisesti käsitti, että jotakin kamalaa, hirmuista oli tapahtunut pojan suhteen. Onneton oli kasvoiltaan valkoinen kuin palttina, ja milloin reki tärähytti kiven kylkeen tai muuhun töykämään, kuului sydäntä vihlova huuto ynnä vakuutus, että teki niin hirveän kipeää.

-- Mikä sinun tuli, Juha?

-- En tiedä. Kun pääsisi kotiin pian... pian...

II.

Toipuminen edistyi kovin vitkalleen, vaikka koetettiin keinoja useampia. Kytämäessä kävi hierojat, rohtoin tuntijat eli kaikki, joilla oli vähänkin mainetta lääketaidon alalla. Mutta potilas virui yhä vuoteella. Vihdoin joutui piirilääkäri käymään pitäjässä virkatoimillaan, ja joku hyvänsuopa ihminen lähetti tuosta tiedon Kytämäkeen. Juha pani hevosen puihin, ajoi lääkärin perään ja sai tämän palatessa poikkeemaan heille. Mutta lääkärin käynti nipisti loputkin toivon tähkät. Vamma oli kerrassaan parantumatonta lajia. Poika ei toinnuttuaankaan enää kykenisi raskaasen työhön.

-- Eikö milloinkaan?

-- Ei milloinkaan.

Onnettomuuden tapaus löi syvät jäljet Juhan koko olentoon. Tuntui sydämmessä siltä kuin olisi äkkiä lyöty poikki joku paksu jänne, joka surullisimpinakin hetkinä oli yksinään kaiuttanut toivon säveltä. Koko viheriäinen tulevaisuus peittyi hyisen hallan vaippaan, ja tuntui ettei sitä vaippaa mikään aurinko voi sulattaa... se oli niin valtavan jäinen ja kylmä. Työkään ei enää luistanut entiseen tapaan. Valju, sairastava poika pyöri alati ajatuksissa, hervaisten käsivarsien voiman, murtaen mielenlujuuden, sitkeyden. Entinen vahva vakaumus taistelun lopullisesta voitosta ja menestyksestä alkoi jo toisinaan horjahdella, tuntuipa väliin siltä kuin olisi elon polku kulkenut kauttaaltaan pelkkien soiden yli, joiden pohjattomiin kuljuihin voi liukastua minä silmänräpäyksenä hyvänsä.

Yritys surmata velkaa, raukesi kuin mikäkin tuulen tupa seuraavana talvena. Juha palkkasi päivämieheksi erään entisen talonisännän, jota raa'an luontonsa vuoksi kylässä kutsuttiin Villi-Heikiksi. Tämä oli laiska, saamaton ja leveäsuinen, kuten ainakin semmoiset henkilöt. Kokeiltuaan viikon kaksi, lakkasi Juha rahatyöstä -- pojan epätoivoinen tila pyöri alinomaa aatoksissa, jäytäen käsivarsien voimaa ja sitkeyttä -- mutta Mariannan ehdotuksesta pani hän Villi-Heikin omin hotein tukinajoon, ruveten itse häärimään sydenpolton kanssa. Tuo oli onneton teko, sillä muutamana iltana näki Juha hevosen ajajatta pyrkivän tallia kohden... ontuen kolmin jaloin! Eläin raukkaa oli surkea nähdä. Se oli ryvetetty märäksi, vasen takajalka letkui velttona, ponnettomana. Juha riensi hevoista vastaan, nähden samassa mieshenkilön katoovan metsänkäänteesen. Arvatenkin Villi-Heikki oli saattanut hevosen kodin näkymään, koskapahan eväsnyyttikin löytyi köyteen kiinnitettynä.

Hevosen vasen takajalka oli kolmesta kohden poikki.

Vankka kirous pääsi Juhan huulilta, huomatessaan asianlaidan, mutta Mariannan ehdittyä paikalle hän jo voitti suuttumuksensa. Ei tahtonut pahoittaa vaimon mieltä, jonka ehdotuksesta tämmöinen surullinen seuraus johtui. Muistaen miten alhaiselta yhteiskunta-asteikolta oli huipannut talon-isännäksi, ei Juha muutenkaan ollut kärkäs Mariannan mieltä pahoittamaan, saati sitte nyt, kun oli pojankin suhteen surua täysin mitoin.

Ja niin ne jäivät tukinvedot ja muut suuret yritykset turpeesensa nukkumaan. Elämä muuttui tyyneksi, hiljaiseksi, päivät vierivät iltaan toisensa jälestä, mutta entistä intoa ei enää lieskahtanut eloon. Tapausten kulku oli vaikuttanut Juhaan aivan unijuoman tavoin. Toiveet, suuret pyrinnöt nukahtivat kiltisti. Sydenpoltto tuli ainoaksi sivukeinoksi, jolla ansaittiin vuosittain joku vähäpätöinen summa. Metsän kodikas humina, tulen heikko rätinä, savun nousu korkeuteen... kaikki sointui Juhan uupuneen hengen kanssa. Metsä tuli hänen mieluisimmaksi olinpaikakseen, kotia lukuunottamatta. Tyttö sai ajaa sydet rautaruukiin ja hoitaa äidin kanssa raha-asiat. Juha ei kumpaakaan tointa mielinyt. Polvet tuntuivat jo aamuisin kankeilta ja mustaan tukkaan alkoi ilmaantua valkoisia suortuvia. Vanhuus noin varkain lähenteli...

Kuolipa sitte muori ja asiain tila sai äkkiä uuden käänteen.

Eräänä sunnuntai-ehtoona lähti poika, joka jo aikoja sitte oli toipunut jaloilleen, kylään ruistalkoosen, palaten kotiin vasta seuraavan päivän illalla, silmät punaisina, askeleet horjuvina. Juha ei pojassa mitään erityistä älynnyt, vaikka muutoin kummasteli tuota liiallista viipymistä. Mutta äiti, tultuaan tupaan Mariannan kanssa iltalypsyltä, rupesi heti torumaan ja elämää pitämään.

-- Kehtasitkin pilata maineesi, nimesi ja...

-- Suru sen teki.

-- Mitä surua sulla on? Mitä?

-- Kuulehan, äiti poloinen, meidät kaikki perii hukka... vaarivainajan velka haetaan ulos.

-- Mi... mitä...?

Juhan korvissa rupesi suhisemaan, ja kurkku tuntui hirmuisen ahtaalta. Pojan viimeinen lause oli tehoisaa unijuoman vastamyrkkyä. Sydänkomerossa alkoi liikkumaan ajatuksia sikin sokin... olivat yksi toistaan kuumempia, polttavampia.

-- Mitä sanoit vaarivainajan velasta? Mitä?

-- Sitä että se haetaan ulos.

-- Juoruja, tuumi äiti.

-- Ei ole kuin sydänpäivän totta. Kaikki on jo haettu takavarikkoon... ja tänäpänä kuulutettiin kirkossa, ett'ei Kytämäen isännän Juha Juhanpojan kanssa saa kukaan tehdä viidenkään pennin kauppaa.

_Juha Juhanpojan elämän tarina_.

-- Isä, älä usko juopuneen lorinoita.

-- Ei oo uskomisesta väliäkään. Huomenna tai ylihuomenna tulee kiiltonappinen herra ja lukee plakaatista saman historian. Sitte sitä sopii uskoa.

Tuvassa pääsi äänettömyys valtaan.

-- Velka kuuluu tavoittelevan viiteen tuhanteen ja siihen sulaa koko talo hölyineen pölyineen. Olisi haettu ulos jo viime vuonna, mutta varrottiin muorin kuolemaa... nyt tuli sopiva aika iskeä.

Äiti ei enää virkkanut sanaakaan. Todellisuus paljastui äkkiä kamalassa alastomuudessaan esille. Kruununpalvelijain tulo, vasaran pauke, yleisön tungos... kaikki nuo tanssivat pikakuvina ajatusten läpi. Heidät perii hukka, kerjuusauva...

-- Talkoossa ei puhuttu muusta kuin Kytämäen oloista. Meidän velkamme ja omaisuutemme oli kaikkein huulilla. En voinut kuunnella noita puheita, vaan hiipielin varkain pois joukosta. Villi-Heikki tuli vastaani ja...

-- Vietteli sun juomaan. No...

Juha nykertyi kumaraan asentoon, katsoa tuijottaen permannon rakoon... äiti ja Marianna olivat äänettöminä.