Part 1

KOTIPOLUILTA II

Kirj.

Emil Lassinen

Porvoossa, Werner Söderström, 1897.

SISÄLLYS:

Elli. Muuan lammasjuttu. Juha Juhanpojan elämän tarina. Miisu raukka. Kotoinen jutelma. Ei pyyssä kahen jakoa. Kilparadalla. Paininlyöjä.

Elli.

I.

Ellillä oli omat vihkonsa, joihin piirteli harakanvarpaita, maisemia ja kaikkia mitä mielikuvitus osasi keksiä. Näytteli niitä isälle ja kysyi aina, josko olivat hyviä. Tietystihän isä myönsi, että olivat. Etenkin lampaat, hanhet ja muut sentapaiset tutut eläimet olivat kovin näköisiänsä. Niitä ei voinut nauramatta katsoa, varsinkin kuin piirtäjä oli Elli, isän pieni peipponen.

Äiti ei nähnyt tarkasti ilman silmälasia. Maksoi Ellille vaivan etsiä lasit ja houkutella äitiä katsomaan. Jos oli vihkoon piirretty kukko, tuumi äiti että sillä on ohranjyvä nokassa. Näytti sitte miten se kutsuu kanaa. Kat, kat, kat sanoo, ja oitis kana juoksee riihen alta...

Tuo kaikki huvitti Elliä niin sanomattomasti.

Aivan kodin lähellä oli kirkko ja hautausmaa. Kellotapuli seisoi yksikseen vähän kauempana, ja sateet olivat piesseet sitä niin pahasti, ett'ei enää näkynyt minkä värinen se alkuaan oli ollut. Paksussa akselissa, perin huipun lähellä kiikkuivat kellot. Toinen oli suurempi, toinen pienempi. Kun suuri kello pyhä-aamuna humahti soimaan, tuntui Ellistä salaperäiseltä ja juhlalliselta, juuri kuin olisi haltija lyönyt vuoren kylkeen hirmuisen suurella rautanuijalla.

Kirkko oli suuri ja päältä punaiseksi maalattu. Keskellä oli viiri ja molemmissa päissä valkoinen risti. Harjalaudalla istui usein pääskysparvi; lauloivat siellä ja katselivat alas Elliä ja hautausmaata. Silloin aurinkokin usein liekehti ikkunoissa, ja kirkko näytti sisältä kirkkaalta hopealta, niin kirkkaalta, että silmiä pisteli.

Pyhäpäivinä lauloi isä kirkossa. Elli istui äidin vieressä, katseli vuoroin alttaria, vuoroin isää ja pappia. Kirkon kaiku kuului korvissa niin omituiselta, ja laulun säveleet tuntuivat ihan tuudittavan ruumista... Ikkunaan näkyi sinertävä vedenselkä, saaria, salmia, vainioita, lehtoja...

Syksyllä, kun tuuli kävi rajusti ja kuohut loiskivat karien yli, kiipesi Elli pihlajaan, joka kasvoi pihan laidassa, asetti kädet niskan taakse ja nojasi haarukkaan. Koko maailma avautui silmäin eteen. Aivan lähellä oli kylä ja maantie, tuonnempana peltoja, lammaslaumoja ja varsin kaukana järviä, rantoja, saaria. Pihlajan kohdalla oli taivas korkealla, mutta kauempana se alkoi kaartaa yhä alemmaksi, kunnes saarien ja rantojen kohdalla jo ylettyi puihin. Koko maailma siten näytti suurelta, ylösalaisin kännetyltä maljalta.

Siinä oli kaikki samalla tuttua ja uutta. Uusia huomioita, uusia tunteita, siinä näköalojen salainen viehätys, siinä syy miksi niihin ei voinut kyllääntyä. Kun taivas kävi uhkaavaksi ja pihlajan oksat huojuivat tuulen käsissä, katseli Elli silmiä räpäyttämättä ylös taivaan kupuun. Ei yhtään pelottavaa ajatusta tullut mieleen, ei yhtään värisyttänyt ruumista, vaikka tuuli viuhui rajusti, ja oksa oli jokaisessa silmänräpäyksessä vähällä katketa.

Talvella oli järvi ja rannat lumen peitossa. Metsä hohti valkoiselta, hevosilla oli tiukukelloja kaulassa, ja pakkaispäivinä tuli varpuisjoukko pihlajaan. Kyyrysillään istuivat oksilla ja nokkivat marjoja, jotka kylmä oli purrut kypsiksi, makeiksi.

Illoin, kun muuten oli pimeä, loistivat tulet kylän ikkunoista. Toisinaan taas oli taivas kirkkaita tähtiä täynnä, jopa toisinaan kuukin kurkisti katsomaan, miten suorina harmaat savut kohosivat huoneiden katoilta korkeuteen. Silloin oli tavallisesti hyvin hiljaista. Paksu sumu lepäsi järven yli ja kylästä ei kuulunut hiiskaustakaan, paitsi milloin joku valpas koira ärähti haukkumaan ohi kulkevan matkamiehen hevoista.

Tähtien valossa näytti kirkko niin omituisen juhlalliselta, niin omituisen vakavalta...

Elli leikki ja kasvoi. Hänen kävi kuten tuhansien ennen häntä oli käynyt. Vuodet vierivät, maailma laajeni ja mielikuvitus lensi paljo kauemmaksi taivaan ja maan yhtymäpaikkaa. Kehitys seurasi omia varmoja lakejaan. Mikään huomio ei tapahtunut liian äkkiä eikä varsinaisesti uutta koskaan salaman tavoin leimahtanut silmiin. Huomiot laajenivat hiljaa ja melkein kuin salavihkaa, joten eilisen ja tämän päivän välillä ei tuntunut lainkaan eroa. Sillä lailla Elli kasvoi kahdentoista vanhaksi. Ja silloin oli aika, jolloin koulun käynnin piti alkaa.

Kotiseurakunta oli pieni kappeli, ja kansakoulua ei ollut lähellä. Mutta kaupunkiin oli lyhyt matka, ja siellä oli neliluokkainen tyttökoulu. Äiti tahtoi, että Elli piti pantaman sinne. Alustavia tietoja ei puuttunut. Elli taisi laskea kokonaisille luvuilla ja kirjoittaa somaa, pyöreätä käsialaa. Oli auttanut isää huutokauppakirjojen ja muiden asiapaperein puhtaaksikirjoittamisessa ja siten harjautunut äidinkielessä. Taitojen lisäksi tuli vielä hyvä muisti ja vilkas mielikuvitus.

Ja Elli lähetettiin kaupunkiin. Äiti itse meni kyytimään ja siistiä asuntoa toimittamaan. Erään pikkuporvarin perhe oli hänelle tuttu ja Elli pääsi niiden luo asumaan. Sai haltuunsa pienen kamarin, johon mahtui sänky, pöytä, hylly ja joku tuoli. Ikkuna oli kadunpuolella ja ystävällinen matami toi siihen ainoat kukkansa, jotta Ellillä olisi kodikasta ja kaunista.

Kaupunki näytti suurekkaalta. Jo ensimmäisenä päivänä oppi Elli tuntemaan sen merkillisyydet, jommoisia oli muutama pitkä katu, rantapuisto, lyseo, raastupa, venäläiset kasarmit, tori, kirkko ja muuan historiallinen torni. Viimemainitun huipusta oli joku muinoinen kuningas katsellut seutua ja syönyt häränpaistia, kunnon porvarirouvain tarjoamaa. Kun vietettiin palokunnan huveja tai muuta virallista juhlaa, keräännyttiin aina lopuksi torin laidalle, joku vanhin kiipesi torniin ja piti siellä puheen, muistuttaen muinoisesta kuninkaasta ja häränpaistista. Käski niitä kahta seikkaa vakavasti ajattelemaan ja nousevalle polvelle mieleen teroittamaan, ett'ei kuihtuisi kaupungin historiallinen kunnia.

Tärkeimmät olivat lyseo ja venäläisten kasarmit. Edellinen oli aatteellisella alalla kaikki kaikessa. Kun lukukausi syksyisin alkoi ja lehtorit ja oppilaat tulivat kaupunkiin, tuntui melkein siltä kuin olisi valtasuoni äkkiä ruvennut tykyttämään jossakin halvatussa jäsenessä. Venäläinen sotaväki vaikutti katu- ja ravintolaelämään. Ajurit ja ravintolan isännät ansaitsivat upseereilta rahoja, ja sotamiehet laulelivat haikeita kansallislaulujaan, joiden sävel tavallisesti päättyi puhtaasen oktaaviin.

Pääsytutkinnoissa osoitti Elli semmoista rohkeutta, että äidin sydän sykähteli ilosta, ehkäpä ylpeydestäkin. Ei yhtään epäselvää värettä äänessä, vaan kaikki oikein ja varmasti, aivan kuten kotona isän polvella.

-- Elli, Elli, virkkoi äiti kadulla, kun tulivat tutkinnoista kotiin; ja puristi samalla tyttöä vyötäisistä.

-- Äiti, mitä sanoit?

-- En mitään, en ihan mitään, Elliseni...

Aivan sattumalta sai Elli mielehisen asuntotoverin. Viljamäen Aina, suuren rusthollin tytär emäpitäjästä, oli myöskin tullut samoissa asioissa kaupunkiin ja suorittanut niinikään loistavasti pääsytutkinnot. Sattumalta kohdattiin kadulla, äidit tunsivat toisensa ja puuttuivat puhelemaan. Viljamäen emäntä oli onneton, kun ei ollut löytänyt koko kaupungista sopivaa asuntoa tytölleen. Yhdessä oli liian likaista, toisessa liian hienoa, kolmannessa olivat juoponsekaisia. Ellin äiti silloin ehdotteli, että mentäisiin katsomaan Ellin asuntoa. Mentiin ja Viljamäen emäntä rauhottui. Sovittiin matamin kanssa ja järjestettiin huoneessa, niin että jäi tilaa mikä voi jäädä. Sitte käytiin kirjakaupassa, rantapuistossa ja historiallisen tornin juurella. Ylös ei uskallettu kiivetä, vaikka Elli kaiken mokomin tahtoi.

-- Ei herran tähden, sanoi Viljamäen emäntä. Jos kaatuu...

Hän sopi matamin kanssa ruokajärjestyksestä siten, että tytöt saivat päivällä lämmintä keittoa, illalla kumpainenkin korttelin kuorimatonta maitoa ja aamuisin kupillisen kahvia. Muu kaikki tuotiin kotoolta. Sieltä sai hyvin kulkemaan vuodenaikana minä hyvänsä. Itsekin usein tulevat voita myymään torille.

Tutkintopäivien loputtua lähti Ellin äiti Viljamäen emännän seurassa kotimatkalle. Elli ja Aina tulivat saattamaan tulliportin ohitse. Erotessa pirahteli kyyneleitä, mutta kun kärryt olivat kadonneet näkyvistä, haihtui surukin. Katuja käydessä oli niin paljo uutta näkemistä, että kyynel kuivui tietämättä, ja silmä sen sijaan kirkastui.

-- Eikö mennä tuonne torniin? kysyi Elli, kun olivat joutuneet torille.

-- Jos uskaltaisi, tuumi Aina.

-- Eihän sieltä pääse putoamaan. Tule nyt. Mentiin yhdessä, Elli asteli edellä, Aina jälessä.

Toisessa kerroksessa vedettiin henkeä ja silmäiltiin särkyneestä ikkunasta ulos.

-- Tuolta ylhäältä näkee kauemmaksi.

Elli lähti taas astumaan kiemurtelevia portaita ylös ja Aina seurasi häntä, pitäen Ellin hameen poimuista kiinni. Kolmanteen kerrokseen näkyi koko kaupunki, jopa läheiset maatalotkin, laitumineen, karjalaumoineen.

-- Minä menen vielä ylemmäksi, tule mukaan.

-- En minä uskalla.

Elli lähti yksin. Neljäs kerros oli viimeinen ja siellä oli istumasijoja katsojia varten. Hetkisen katseli Elli järviä, metsiä, mutta sitte hän juoksi alas ja huusi Ainalle:

-- Juna tulee, joudu pian.

Aina jouduttihe ylös; hänkään ei ollut vielä nähnyt junaa. Puhkien ja syösten likaista savua ilmaan tuli juna rataa myöten kuin pitkä käärme. Vihelsi ja pysähtyi asemalle.

-- Voi kun täällä on hauska. Jos pääsisi vieläkin korkeammalle!

Asemalla syntyi vilkas liike. Ajurit sivaltelivat piiskalla hevosia, kadut tärisivät pyöräin alla ja katupojat telmivät ihmisjoukossa. Koululaisia tuli junassa, joten liike oli tavallista vilkkaampi. Poikia ja tyttöjä käveli pitkässä jonossa kaupunkiin, joukossa näkyi valkolakkisiakin, kävelykeppi kädessä, naistuttava rinnalla. Naiset pitivät päivänvarjoa auki, vaikka tuuli puhalsi viileästi ja aurinko paistoi vinosti.

-- Katso, miten noilla on valkoiset lakit, virkkoi Elli ihastuksissaan.

-- Ne ovat koulupoikia.

-- Ovatkohan?

-- Ovat, niistä tulee pappeja.

-- Niillä on jokaisella sisko rinnalla. Meillä ei ole kummallakaan veljeä.

-- Ei ole. Eiköhän jo mennä kotiin. Lähdettiin astumaan rappuja alas. Ensimmäinen hetki oli vietetty omassa vapaudessa.

Pikkukaupungissa opitaan pian tuntemaan pienet koulutytötkin. Tuskin ehti viikko vierähtää, kun jo katupojatkin tiesivät keitä olivat nuo kaksi tyttöä, jotka aamuisin, säännöllisesti ennen yhdeksää käydä sipsuttelivat tyttökoulun suurta porttia kohden, kirjoja oikean kainalon alla ja hiukset pitkässä palmikossa. Kovin olivat arkoja kaupungin tavoille. Jos niille vähä murti suuta, niin heti lähtivät juoksemaan kadun poikki.

Matamit, kun näkivät Ellin ja Ainan, eivät saaneet tilojaan ennenkuin tiesivät, että toisen isä oli kappelin lukkari, toisen koti rikas rustholli. Arvelivat muuten, että niiden tähden vielä monen pojan pää joutuu pyörälle.

Lyseon alaluokilla punnittiin tytöt pelkällä henkisellä puntarilla. Tiedettiin että Aina oli luokan ensimmäinen, mutta että Ellillä oli hämmästyttävä kyky suuretieteesen ja yleensä kaikkeen, joka vaati omantakeista ajattelemista. Aina oli tyynempi ja hitaampi, Elli terävämpi ja vilkkaampi. Minkä Aina kerran oppi, se ei unhottunut. Elli saattoi olla joskus hyvinkin hajamielinen, mutta mikä aine viehätti, siihen myös järki pystyi. Omat ajatuksensa häntä usein innostuttivat, ja hänessä oli omituista vapautta, jota ei muissa tytöissä ollut.

Aika vieri ja päivät ehtivät iltaan yksi toisensa perästä. Mieli ei yrittänytkään ikävystyä, puuhaa ja iloa oli siksi liian paljo. Läksyt, säännölliset kuukausluvat, luistelut ja monet tuttavuudet tukehduttivat kokonaan koti-ikävän. Ne kaikki olivat siksi tärkeitä, ettei muuta ehtinyt ajattelemaankaan. Ellin äiti tuli syksymarkkinoille kaupunkiin ja tapasi tyttönsä kukoistavana, terveenä ja ehkä puolta vilkkaampana entistä.

Joululoma oli kovin hauska. Elli pääsi käymään Viljamäessä, ja sieltä tuli Aina mukana heille. Saivat Ellin kamarin asuttavaksi ja lisäksi täydellisen vapauden elää miten tahtoivat. Hauskinta oli Ellistä kuin Aina näytteli maantieteen opettajatarta. Se kävi siten, että Aina asetti nenälleen äidin silmälasit, otti sukkavartaan ja asettui pöydän ääreen. Kun hän sitten teeskennellyin äänin ja tiivisti yhteenpuristetuin huulin kyseli Kiinan kaupunkeja, nauroi Elli, niin että vesi herui silmistä.

Kotona oli kaikki melkein rakkaampaa kuin ennen. Alaston pihlaja näytti kauniimmalta, järven hanki valkoisemmalta, taivas tutummalta. Kuitenkin, kun avauspäivä läheni, tunsi Elli polttavan halun päästä jälleen kaupunkiin. Silmiin jo kuvastui suuri luokkahuone, ja korvissa kuului koridoorin yksitoikkoinen, epämiellyttävä kaiku. Isää hyvästi jättäessä tuli ikävä, mutta hetkessä se haihtui. Kun istui rekeen ja hevonen lähti juoksemaan, oli sydän jo rauhoittunut. Mieli lepäsi alallaan ja aatokset ikäänkuin laskeutuivat levolle, voimistuakseen huomispäivän ja koko lukukauden monenmoisiin puuhiin.

Kaikkine vaihetteluine sujui lukukausi loppuun. Tuli kesäloma, ja se jaettiin kahteen osaan. Alkupuolisko vietettiin Ellin kotona, loppupuoli Viljamäessä. Seuraavat kaksi vuotta luistivat ensimmäisen viittomaa tietä. Tulihan niissä vastaan monta karua paikkaa, monta äkkijyrkkää ja monta paksujuurista kantoa; mutta kun päähän oli päästy, unhottuivat vaivat ja tie näkyi tasaiselta kuin järven pinta. Viimeiselle luokalle päästessä olivat molemmat tytöt viidentoista vanhoja.

Aina oli kestänyt kaikki kilpailijat ja pysynyt luokan ensimmäisenä. Elli oli seurannut häntä, joten ei kukaan päässyt taitonumerojen keskiarvolla pujahtamaan heidän väliinsä, jotka muutenkin istuivat ja astuivat, söivät ja nukkuivat rinnatusten. Yksimielisesti antoi luokka heille hyväilynimet pastori ja pastorska. Aina oli pastori, Elli pastorska. Nimet olivat tuttuja lyseon poikainkin kesken.

Tähän saakka olivat luvut rajoittuneet melkein yksinomaan oppikirjoihin. Huvittavia matkakertomuksia ja satuja oli joskus saatu höysteeksi. Ahmien oli niitä luettu, varsinkin satuja.

Kerran sitte sattumalta saivat romaanin käsiinsä. Aina alkoi sitä ensin lukemaan, ja hän hurmautui jo ensimmäisiin riveihin. Niissä ylen tuntehikkaasti kuvailtiin miten rikas poika rakasti köyhää tyttöä, vastoin vanhempainsa ja koko maailman tahtoa. Kirja jatkui puhtainta, ylevintä rakkautta viimeiseen riviin asti. Alituista syleilemistä, suutelemista ja halailemista, jota ei kukaan muu nähnyt kuin kuu ja taivaan tähdet. Estelemisyritykset vanhempain ja koko maailman puolelta olivat kuin vesikuplia; hajosivat omaan tyhjyyteensä toinen toisensa jälkeen. Vihdoin rakkaus voitti. Vanhemmat suostuivat ilokyynelin, lammen pinta oli tyyni, taivas kirkas. Poika ja tyttö saivat toinen toisensa, uivat onnessa ja rakkaudessa kaiken ikänsä.

Semmoinen se oli ensimmäinen romaani, joka heille sattui käsiin. Se luettiin useampaan kertaan. Lukiessa elettiin päähenkilöiden vaiheet puustavillisesti. Tunnettiin mustaa murhetta, onnea, autuutta, aina sen mukaan miten kirjan lehdet kääntyivät.

Ja kun vihdoin herettiin lukemasta ja kirja vietiin pois, tuntui oma elämä turhan mitättömältä, köyhältä, yksitoikkoiselta. Toverit olivat ikäviä, opettajat ja oppiaineet kuivia, maailma tyhjä -- kaikki oli kallellaan.

Muutos ei jäänyt tovereilta huomaamatta. Aina ja Elli käyttäytyivät välitunneilla niinkuin eivät enää olisi ruumiillisestikaan tämän matoisen maailman asujamia. Haaveelliset silmäilyt, harhailut ja uinailemisen tapainen käynti olivat silmiinpistäviä. Sattuvasti huomautti joku teräväkielinen toveri, että pastorista ja pastorskasta oli äkkiä tullut munkki ja nunna.

Seurasi sitte rakastuminen... ja sitä vartenhan lyseon pojat olivat juuri kuin luodut. Ellin arpa sattui erääsen kolmasluokkalaiseen. Poika oli paksu, kovanpuoleinen latinamies ja johonkin määrin itsekäs, kuten kaikki koulupojat, joilla on joku erityinen avu. Aina lensi korkeammalle. Viidennellä luokalla oli muuan kalpea teologin taimi, jolla oli tapana vastaantullessa joko luoda silmät maahan tai katsoa ylös pilviin. Nuorukaisella oli papillisten lahjain ohessa taipumus lempirunojen lausumiseen, ja kerran sai Aina nähdä hänet esiytyvän julkisesti. Lyseon juhlasalissa vietettiin nimittäin jonkun suuren miehen muistojuhlaa, johon kuului, kuten tavallisesti semmoisiin juhliin, esitelmä, lausuntoa y.m. Ihan odottamatta astui nuorukainen laululavalle, moitteeton puku yllä, hiukset sileänä, ja lausui lempirunojen helmen: Kah, kuinka immyt uinahtaa!

Ainan koko ruumis väreili. Hän olisi sillä hetkellä voinut kuolla rakastettunsa edestä.

Sitä kesti kaksi kolme viikkoa, mutta sitte rupesi lempi laihtumaan, hiiltymään. Ei ollut viskata uusia aineksia tuleen, ja vanhat olivat jo kekäleinä, tuhkana. Huokailla, haaveilla kävi ajan pitkään kovin yksipuoliseksi. Vaihettelu puuttui tykkönään. Elli, kun oli vilkas ja vallaton, ehdotteli jo kerran, että tavalla tai toisella saattaisivat sydämmensä tunteet pojille ilmi, mutta Aina pani jyrkästi vastaan. Salaisuudessa oli suuri viehätys ja humaus. Romaaninkin henkilöt vasta kirjan puolivälissä tunnustivat toisilleen rakkautensa.

Elli huomasi, että Aina oli oikeassa.

Sitte ei asiaa otettu puheeksi moneen päivään. Mutta haaveelliset katseet, huokailut ja uinailemisen tapainen käynti unhottuivat ihan itsekseen. Silloin tällöin omatunto tosin koki nuhdella uskottomuudesta, mutta se oli jo laimeata, kuten syksyisen auringon paiste pilvenraosta.

Ja kipuna kipunalta kaikki lempitunteet sammuivat, vaikka ei kumpikaan sitä kehdannut suoraan sanoa. Usein kävi mieli noloksi muistellessa lemmen kiihkeintä aikaa, jolloin sydän pulppuili tulisia, suloisia tunteita... ja ruumis tuntui raukealta, sairaanmoiselta.

Eräänä iltana, ennen maata menoa, kosketti Aina lempitarinaan. Hän istui ikkunan pielessä ja katseli torin yli kaupunkia, jonka yli kuun kellahtava valo levisi. Kaduilla liikkui ihmisiä, ja moni oli tuttu askeleistaan, ryhdistään.

-- Elli, minä kysyisin sinulta jotakin, virkkoi Aina, koettaen estää naurua tulemasta.

-- Kysy.

-- Mutta jos naurat.

-- Mikä sitte? Pastorihan nauraa itsekin mielellään.

-- Elli... sano josko... sinä vielä... tunnet rakastavasi.

-- Sano sinä ensin.

-- Elli, minua niin hirmuisesti naurattaa.

-- Samoin minuakin.

Elli heittäytyi selälleen sänkyyn ja tyrskähti nauramaan. Aina käveli lattialla mattoa myöten ja kädet selän takana. Seisahtui sitte Ellin lähelle ja rupesi lausumaan runoa: Kah, kuinka immyt uinahtaa!

Puoliyön jälestä vasta menivät levolle. Järven jäätyminen ja ensimmäinen luistinlupa oli kummallakin viimeisenä ja rakkaimpana ajatuksena.

II.

Ellin tuli kotona ikävä. Elämä tuntui väliin hyvinkin tyhjältä eikä illat tahtoneet oikein sujua. Katsella saaria, järviä, salmia ja muistella koulunkäyntiaikoja kävi ajan pitkään yksitoikkoiseksi. Ja mikä vielä pahin: omassatunnossa joskus pisteli, kun oli hukkaan kulunut kokonainen päivä... kokonainen viikko... kokonainen kuukausi.

Tehdä ja vaikuttaa jotakin maailmassa... tuo ajatus kierteli tuhansia teitä mieleen, häiriten ilon hetketkin. Tosin elämän ura oli jo määritelty siten, että Ellin piti lähteä seminariin ja antautua opettajan ammattiin, mutta sinne oli vielä matkaa kaunis heitto. Toista vuotta piti odotella, että ehtisi kahdeksantoista vanhaksi. Miten saada tuo aika kulumaan, jotta olisi hyödyksi muille ja itsekin edistyisi jollakin tavoin.

Elli mietti ja mietti. Nähtyään paikkakunnan sanomalehdessä tavallista huonopalkkaisemman kiertokoulunopettajatar-viran avonaisena, sykähti sydän ilosta. Paperit puuhattiin kuntoon ja lähetettiin asianomaiselle kirkkoraadille. Odotusaikana kuvitteli Elli alinomaa, miten hän järjestäisi opetuksen, jotta siitä tulisi mahdollisimman suuri hyöty. Hän olisi ahkera, kärsivällinen, kävisi köyhien kodeissa ja tulisi kaikkien onnettomien ystäväksi. Laulua hän opettaisi kaikkein mieluimmin; ensimmäiseksi opettaisi tuon kauniin laulun Siionin kanteleesta, jonka alkuvärsy on:

Aamu aurinkoinen, Joki juokseva, Koski kuohuvainen Kaikuu kiitosta, kiitosta!

Elli ei osannut otaksuakaan, että joku toinen saisi viran. Ansiokkaampaa hakijaa ei luullut niin vähäpalkkaiseen virkaan ilmautuvan. Mutta kun hakuaika päättyi, luettiin sanomalehdessä, että viran olikin saanut eräs saman seurakunnan tyttö, jolla ei ollut muuta kuin kansakoulun tietomäärä.

Olihan se kovanlainen isku. Monta päivää mieli tuntui katkeralta. Ja Elli olisi mielellään tehnyt jonkun mainetyön, kostaakseen kirkkoraadille, mutta ajatukset eivät keksineet mitään sopivaa. Täytyi siis pakosta tyytyä ja tyyntyä.

Mieli huojentui suuresti, kun kirjoitti Ainalle koko tapauksen. Aina vastasi omituisen vienosti ja rauhallisesti. Kirje vaikutti Elliin niinkuin hieno vesisade kukkaan. Ja koko ikävyys unhottui.

Mutta tuo "tehdä ja vaikuttaa" ei unhottunut. Se kierteli aina mieleen, ja hukkaan elettyjen päivien lukumäärä kasvoi yhä peloittavammaksi. Ei auttanut muu kuin tehdä niistä äkkiä loppu... ja se tapahtui siten, että vaatteet ja kirjat sullottiin matkalaukkuun ja Elli istui rekeen. Kaupunkia kohden vei matka.

Ehti käydä pimeäksi ennenkuin saavuttiin perille. Hevonen juoksi tunnettujen talojen ohitse, kaduilla vilisi ihmisiä, lyseon ja tyttökoulun ikkunoista loisti kirkkaat tulet. Jokainen kadunkulma, jokainen portinpylväs oli tuttu. Torin laidan pimeässä varjossa seisoi historiallinen torni, jonka ikkunasta olivat Ainan kanssa katselleet junan tuloa, ylioppilaita ja vilkasta liikettä asemalla.

Entisen emäntänsä luo meni Elli asumaan. Vielä samana iltana kirjoitti hän kaupungin sanomalehteä varten seuraavan ilmoituksen: "Neliluokkaisen tyttökoulun läpi käynyt nuori tyttö haluaa sopivaa tointa, joko perheessä tai pienemmässä liikkeessä. Vastaus lähetettäköön E:lle tämän lehden konttoriin."

Aamulla vei Elli ilmoituksen perille.

Kului päivä. Jo toisena juoksi sanomalehtipoika, kädessä leveä kirje, rappuja ylös Ellin kamariin.

-- Onko se minulle? Elli meni ovea kohden poikaa vastaan.

-- On kai. Poika jäi seisomaan siksi aikaa, että Elli ehti etsiä kukkarostaan hopearahan.

-- Tuon saat vaivasta.

Pojan lähdettyä avasi Elli kirjeen ja luki; "Arvoisa Neiti! Jos olette luonteeltanne iloinen, ettekä vaadi suuria mukavuuksia, niin saatte toimen konditorissani -- kadun varrella. Käykää personallisesti ilmottautumassa. Kunnioituksella -- -- -- -- --"

Elli muutti joutuin pukua, järjesti hiuksensa ja lähti ilmoittautumaan. Konditori oli kouluajoilta tuttu. Ainan kanssa olivat monta kertaa käyneet ostamassa sieltä torttuja. Myymälän vierimäinen huone oli suuri sali, ja kerran näkivät oven raosta sisään. Mustalaistyttö soitti kitaraa ja kaupungin herrasväkeä oli huone täysi.

-- ... Vai niin... Olkaa hyvä ja käykää sisään. Noin neljänkymmenen vaiheilla oleva lihavanpuoleinen herra avasi oven ja vei Ellin hienosti sisustettuun kamariin. Istukaa, niin puhelemme.

Elli istui, hiukan hämillään ja arkana. Piirongilla käydä naksutti sievä kultakello ja seinällä oli alastoman naisen kuva.

-- Teidän tulisi hoitaa kassaa ja palvella vieraita... olla kaikille iloinen ja kohtelias. Ei se ole vaikeata, kun tottuu. Paljoko pyydätte kuussa?

-- Enhän minä vielä voi palkkaa vaatia, kun en edes tiedä jos kykenen.

-- Kyllähän te nyt toimeen tulette. Saatte aluksi viisitoista markkaa kuussa ja tämän kamarin asuaksenne. Tyydyttekö?

-- Tyydyn, Elli hiljaa vastasi.

-- Elääkö isänne?

-- Elää.

-- Mikä mies hän on?

-- ... Kappelin lukkari.

-- Vai niin.

Jota kauemmin herra katseli Elliä, sitä viehkeämmäksi kävi hän liikkeiltään, silmäyksiltään. Ajatuksiin tuli usein kaunis kanarialintu ja rautahäkki.

-- Niin paljo pulloja tuolla, virkkoi Elli arasti. Eihän teillä ravintolaa ole.

-- Ei, ainoastaan ulkomaisia viinejä. Meillä käy pelkkiä hienoja vieraita... olemme hyvässä maineessa... Tulette viihtymään oivallisesti. Voitteko piankin ottaa toimen haltuunne?

-- Voin jo tänäpänä.

-- Se on hyvä. Lähetän rengin asuntoonne noutamaan kapsäkkiänne.