Part 3

Kai myös tahdot vanhinna pojist' esimerkin oivan antaa, suomatta ruman, vanhan Erkin sua pahaan langettaa, vaikkakin se koittaa! Tahdot pahaa vastustaa, tahdot sen myös voittaa! Tee niin! Ja nyt: — onnea! Siunatkoon sua, jumala!

III. TUNNELMIA

SYKSYN TULTUA

Saapunut taas syksy on, syksy synkkä, valoton. Lehdot paljahiksi käy, laululintuja ei näy.

Halla kylmää hengittää, kuihtuin vaipuu kukkain pää. Pimeys maan valtoaa: — päivyt tuskin pilkoittaa.

Pohjatuuli riehuva vinkuu puissa, nurkissa. Aalto kylmä, vaahtopää rantakiviin räiskyttää.

Alla anturoiden maa kummasti myös kumajaa. Vesilammet verhoo jää, jäiset hilseet heläjää.

Vetten väljienkin luo pakkas-aamu kohta tuo silta-arkkuin ainekset, luoden sillat siniset.

Valkovaipan myöskin maa kohta verhoksensa saa. Hautakummut kukkien haipuu alle hankien. —

Syksy kylmä, valoton Suomehen siis tullut on, vaan en sure: — aittoihin saatiin riista runsahin!

Sitäpaitse kodissain hausk' on kanssa armahain; iltapuhtein puuhoan luona takkavalkean.

Pirteät taas pilttimme kouluapa käypi ne. Ja kun suopi koulutyö, hupaiset he leikit lyö.

Konsa lentää luistimet, konsa kiitää kelkkaset, konsa suksin survotaan yli jäiden, yli maan.

Näin, kun Luoja armons' suo, taittuu pitkä talvi tuo, koittaa kevät kultainen kera lauluin, kukkien.

LAPSEN HAUDALLA

Nuku rauhassa, Veikko kulta, pienet taistos jo päättyi sulta! Nuku, — myrskyt ne täällä pauhaa, siellä nautit sä ikirauhaa!

Nuku, mullat ei paina lasta, lasna kuolla on autuasta! Nuku, — sielusi taivaan mailla loistaa enkelin armaan lailla!

Nuku huostassa hellän Herran! Maasta kirkasna nouset kerran, nouset elohon pyhään, uuteen, nouset taivahan ihanuuteen!

Nuku, — syytä ei surra lasta, joka piennä pääs maailmasta! Onhan onni se kaikkein parhain päästä Jeesuksen luo jo varhain!

Nuku rauhassa, Veikko kulta, pienet taistos jo päättyi sulta! Nuku, — myrskyt ne täällä pauhaa, siellä nautit sä ikirauhaa!

HAUTAA KOHDEN, HAUTAA KOHDEN

Hautaa kohden, hautaa kohden rientää elo ihmisen. Haudan lepoon kulkee matka kautta elon taistojen. Haudan lepoon ihmislapsi valkoliinoin kannetaan. Nuori niinkuin harmaahapsi, haudan lepoon lasketaan.

Haudan valjuun valkamahan päättyy kaiken kansan tie. Kuninkaat kuin mierolaiset kuolo kaataa, tempaa, vie. Ei niin suurta, mahtavata, jot’ ei kukistaa se voi; ei niin pientä, viatonta, jolle ei sen kellot soi.

Hauta harmaa, multa musta, — siin' on osas, ihminen! Synnyt, kasvat, kukit, kuihdut, kuni korsi, kukkanen. Suunnittelit kenties suurta, — kuolo ovelles jo lyö! Elämälle sykki rintas, — silmäs peittääkin jo yö!

Solmit siteit’, ihanoita kuvia sun henkes loi, vastaisuutta kirkkahaksi sydämesi unelmoi, tuonen tummat vaunut silloin luoksesi jo kiirehtää, lähdön hetki lyö, ja piiriin armahitten aukko jää...

Suru sentään pois! Ei elo kuolemassa sammukaan; kuolon rannan tuolla puolla kalleimmat taas kohdataan! Onnellisest’ erooville uusi aamu aukeaa, autuaasti nukkuville ylhääll' uus' on taivas, maa.

Miks siis surtais, hautaa kohden vaikka kulku täällä käy? Miksi surtaisiin, vaikk' onni tääll' ei kestäväksi näy? Miksi surtais, hetkiseksi vaikka armaist’ erotaan, kunhan kerran, kunhan kerran kunniassa kohdataan?

EN IHAILE YKSIN KEVÄTTÄ

En ihaile yksin kevättä, mi kukkien aueta antaa, haat, vainiot verhoovi vihantaan ja toiveita kauniita kantaa, ja lintuset tuo ja lauluja luo ja nuoret ja lapset ja harmajahapset saa sykkimään intoa uutta.

En ihaile yksin kevättä, vaan myöskin syksyistä aikaa, kun niittyjen nukka jo talless' on, ja marjamieslaulut ne raikaa, kun peltoinen työ jo poikk' elot lyö, tai aamuisess' yössä jo varstat on työssä, ja aamut on raittiit ja armaat.

En ihaile vain myös nuoruutta, elon kevättä herttaisinta, min kasvoilla kaunihit ruusut on, ja toiveita täysi on rinta, ja min elontie ylös, kauvaksi vie, ja miltä myös valo ja oikea, jalo saa hehkumaan sydämen herkän.

Myös ihailen vanhuuden iltaakin, myös rakastan harmajapäitä, ikä joille jo hopeaa hapsihin loi, kun koki he monia säitä, ja joilt’ isänmaa jo taltehen saa, min kylvi he kerran töin, taisteloin, — Herran nyt lepoa rauhassa vuottaa.

Oi, Herra, niin monet vain kukkaset hedelmöimistä ennen lyö halla, niin monta myös elämää keväistä on sammunut sortumalla! Sa syksyjä suo, jotk' iloa tuo, ja nuorten äl’ anna pois miehuutta panna ja toiveita Suomeni sortaa!

NIIN KULUVI PÄIVÄKULLAT

Niin kuluvi päiväkullat, aika armas rientelevi, kuin tie orhilt' oivimmalta, taival taivon tuuloselta. Tuossa orhi tuskin korskui, tuossa juoksi nopsajalka, kuin jo kulkevi kylällä, maita muita matkoavi. Tuossa tuulonen tohisi, aivan kohdalla kohisi, — kaukana jo karkelevi, virstain päässä viilettävi, sohajavi, soittelevi toisen kunnan kuusikoissa, kodin toisen koivikoissa, toisten veijojen vesillä. — Niin kuluvi päiväkullat, aika armas rientelevi!

Niin kuluvi päiväkullat, aika armas rientelevi, kuin kuluvi linnun matka, kurjen kulku korkealla, taikka taival koskivenhon kosken kuohussa kovassa. Väleen lintu liitelevi, kurki siirtyvi sivutse, ohi lentää leijahuttaa; väleen väistyvi venokin, puinen pursi puikahtavi, sivu rantain siirrähtävi kosken aalloissa kovissa, vaahtovirran vilinässä kohti valkamaa kotoista taikka muuta satamata. — Niin kuluvi päiväkullat, aika armas rientelevi!

Niin kuluvi päiväkullat, — anna, armias jumala, ajan kultainen kuningas, armaast' aikani kulua, viikkojeni vierähellä! Anna, armias Jumala, korkeuksien kuningas, ett’en armast’ aikoani, päivieni päärlylöitä, hetkieni helmilöitä möisi, kuin möi Esau muinen, epatto, esikoisuuden, kallehimpansa, katala, halpaan hernekeitoksehen, ruumiin rokkaan ruskeahan! Anna aikani paremmin, hetkieni herttaisemmin korkeampihin kulua, kallehimpihin kaota!

Anna siunaust’ ajastani, ajastani, toimestani ees pisaran pienen verran, taikka kortisen vähäisen kallihille kansalleni, suloiselle Suomelleni!

Vielä viimeksi, Jumala, kun on aikani kulunut, elon' ilta ehtinynnä, suo'os silloin mun Sinussa, aaltoraukan rauhattoman, kyynelöivän kyyhkysrukan löytää ikirauhan ranta, iki-oksani ihana!

MA OLEN

Ma olen tunne-ihminen, mies olen mieli-alojen. Niin herkkä kaikelle kaunihille, niin altis tunteitten aaltosille.

Ei tarvis paljon, ennenkun jo kirkkahin on mieli mun: — vain säde pienoinen taivahalta tai kukka kummulta kukkivalta.

Ja väleen taas poiss' ilo on, ja sydän mer' on rauhaton: vain kylmä tuuli tuoll’ ulkosalla tai loukkaus pien', — oon jo pilven alla.

Vaan kaunista jos kuulla saan, tai luoda katseeni ihanaan, niin silloin suunniltain olen poissa, niin henkeni silloin on haltioissa.

Lie paha, kun noin herkkä oon, noin joudun usein aallokkoon, vaan jäiseksi järki-ihmiseksi mä tahtoisin sentään viimeiseksi.

Se onhan, kuni kivi, puu, jonk' yht’ on, mitä tapahtuu; sen kivirinnass' ei tunteet tyrsky, sen laskelmiin vaikuta tyyn' ei, myrsky.

Ei! Tunnen syväst’ ennemmin, jos siin' on myötä kyynelkin, kuin tahtoisin olla vain järjen jäätä, vain arvoja laskevaa kylmää päätä!

Ma olen tunne-ihminen, mies olen mieli-alojen. Niin herkkä kaikelle kaunihille, niin altis tunteitten aaltosille.

ATOOMI OLEN PIENI VAIN

Atoomi olen pieni vain ma kaikkeudessa maailmain. En merkitse siin' enemp', en, kuin maassa mullan matonen.

Atoomi olen pieni vain rinnalla luotuin suurempain, rinnalla taivaan planeettain, tai valtamerten vaahtoovain.

Niin pieni olen, voimaton, ja aikani niin lyhyt on: — kuin tähdenlento, eloni vain hetken kestää, sammuvi.

Vuoskymmenet kun vierii vaan, ei mua muista ainutkaan. Mun hautan' unhoituksiin jää, sen risti ruostuu, häviää...

Ja sentään, vaikka atoomi ma kaikkeudessa olenki, on merkityksein on rajaton, mun henken' ikihenki on!

On asemani arvokkain: — ma luonnon kuninkuuden sain. Ja valtioin on verraton: — kaikk', kaikki allein pantu on!

Kaikk', kaikki maassa, meressä mua palveleepi, ihmistä. Ma tutkin tähdet, planeetat, mua kantaa aallot vaahtoovat.

Ja jylhät luonnonvoimat saan myös palveluuni taipumaan. Kuningassauva siis mull' on, oon luotu herraks luontohon!

Ja tässä viel' ei kaikkikaan: mull’ ihmisellä, mulla vaan myös hengenvaltakunta on, ihana, laaja, rannaton!

Ja vihdoin, perustukset maan kun pettää, raukee radoiltaan planeetat, — mullen silloinkin jää valtakunta ihanin!

Ja silloin koitoss' aamukoin vast’ ymmärtää sen täysin voin, kuink' ihmiskurjan pienen on ijäinen arvo rajaton!

Ja silloin ymmärrän myös sen, ett' aate, teko jokainen ja sana, joka kuiskataan, ei kuole seurauksiltaan! —

Vain pienen-pieni atoomi mä kaikkeudessa olenki, kuningaskruunun sentään sain, ja henken' elää ijät', ain!

LASTEN ILTARUKOUS

Nyt kiitos, Herra, kun tänäänkin mua suojelit, pientä lastas! Oi, suojele ensi yönäkin, ja enkelis taivahastas sä lähetä, Jeesus, mun vuoteeni luo ja anteeksi syntini mullen suo! Myös varjele äitiä, isääkin ja veikkoja, siskoja — kaikkiakin sä, suloisin, rakkahin Jeesus!

LASTEN AAMURUKOUS

Yön suloisesta levosta nyt kiitän, Jeesus, sinua. Ja rukoilen: mua pienoistas myös tänään kätke suojahas! Isälle, auta, äidille laps hyvä että olisin. Ja kuuliaisna sinulle sun tietäs aina kulkisin. Ja rakkahalle kodillein suo suojas myös, oi Jeesuksein!

NYT VEISATKAATTE!

(Jouluviestiin 1902)

Nyt veisatkaatte, nyt soittakaatte te sydämistänne Herralle! Nyt ihmehen suurimman nähdä saatte, kun Betlehemihin käytte te: on luomaton ihmismuotoon luotu ja Jumalan Kristus meille suotu.

Hän köyhänä seimess' uinuu tuolla, kuin lapsonen köyhin konsanaan. Ja seudut tään seimen ulkopuolia ne kaikki on öisessä rauhassaan. Ei maailma tiedä, ei kuningashovi, mi sykkää nyt alkoi ylhäinen povi.

Mut vait! Mikä laulu yössä raikuu? Mi taika loi kirkkahaksi yön? Se on enkelten ääni tuo, mi kaikuu ja ylistää suuruutta armotyön! Kas, ilmassa leijuvi enkeleitä ja Herran kirkkaus on ympäri heitä!

Ja paimenet köyhät, jotk' yöllä valvoi ja vaaroista varjeli karjojaan — he, joiden sydäntä synti kalvoi ja jotka kaihosi autuuttaan — he hämmästyneinä nyt saavat kuulla, kuink' enkeli puhuu sulosuulla:

"Oi, älkää peljätkö! — kaikuu sana näin paimenill' ihanan enkelin — teill' ilmoitan ilona suurimpana nyt syntymän Kristussankarin. Hän kansan on kaiken _Vapahtaja,_ ja seimessä halvass' on hällä nyt maja!"

Ja paimenet kuulivat enkelitten nyt kiittävän Herraa hartaimmin. Ja ihana näky se haihtui sitten — ja kaikk' oli, niin kuni ennenkin. Ja tiennyt ei kansa, ei kuningashovi, mi sykkää nyt alkoi ylhäinen povi.

Mut paimenet köyhät ne riensi innoin nyt Vapahtajaansa katsomaan, ja seimen lapsessa riemurinnoin he tunsivat Kristuskuninkaan. Oi, paimenet! Mikä autuus teillä! Mik' autuus ja ilo myöskin meillä!

Me tosin luonnonsilmillä emme, kuin paimenet, Kristusta nähdä saa. Hän kuulevi sentään rukouksemme, ja läsnä asuvi uskovaa. Siell' on hän läsnä ja nähdään, missä hän syntyä saapi sydämissä.

"Oi, älkää peljätkö!" — kajahtaapi näin enkelin tervehdys vieläkin. Ja murheinen rinta se riemun saapi, sydän toivoton sykkivi toivehin. Ja lohduton saapi lohdutusta, ja valkenee mielten yöhyt musta.

Oi, veisatkaamme, oi, soittakaamme siis sydämistämme Herralle! Nyt ihmehen suurimman nähdä saamme, kun Betlehemihin käymme me: on luomaton ihmismuotoon luotu ja Jumalan Kristus meille suotu!

MIKS SA HUOKAAT, SYDÄMENI?

(Suomennos)

Miks sä huokaat, sydämeni? miks' oot, silmän', itkuinen? Taivaan Isä, sielulleni lausu lohdun sananen! Kaikki kaikess' olet mulle, miksi näin nyt hylkäät mun? Oi, et hylkää, — kallis sulle olen, kerran näen sun!

Avattu tie luokse Luojan kautt' on Herran haavojen, niissä suloisimman suojan löydän sekä autuuden. Koittavasta kunniasta riemuitse jo, rintani! Kerran pääset sotimasta, rauhas kestää ijäti!

IV. PYHÄ VUORI

Juurella kotikuusen elän, lemmin —, mut katse olkoon pyhään vuoreen päin! Kuin kukka, pian kuihdun, kuolen täältä, kuin virran kuohut, kiitää elämäin.

Mut vaikka ikän' ois kuin Metusalan, vaikk' eläisin mä tuhat vuottakin, se vailla sisällystään parhaint' oisi sinutta, Siion, vuori ihanin!

Sun puolehes siis, pyhä vuori, katson ma kulkeissani kautta korpimaan, kuin katsoo purjehtija aalloill' yössä majakan valoon, kaukaa vilkkuvaan.

Ja katsoen sua, valotorni pyhä, mä vaarat vältän, turvass' olla voin, on rauha rinnassaan ja riemuin kerran saan nähdä ijäisyyden aamukoin.

ON HELLUNTAI —

On helluntai; kevättuulonen taas huokuvi vesillä, mailla. — Oi, Herra, myös Henkesi tuulosen suo kautta Suomeni laaksojen kevättuulosen tuulla lailla, uutt' elämää tuoretta luoden niin kuolleisiin, kuivihin luihin, uutt' elämää vihantaa tuoden niin kuivihin Siionin puihin!

On helluntai; kevätvalkeus taas hellästi heijastaapi. — Suo, Herra, ett' armosi kirkkaus, sun sanasi, Henkesi valkeus myös loistaa mielihin saapi, yön keskelle aamun antaa, ja murheesen riemua luoda, ja köyhille aarteita kantaa ja raukoille rauhaa suoda!

On helluntai; kevään henki jään ja hanget jo haihdutti vallan. — Suo, Herra, sun Henkesi liekillään myös murtaa rintaimme rautajään ja haihduttaa itsekkyyshallan! Suo rakkautta uhraavaista, min käsi ain' valmisna oisi, kun poistaa se puutetta maista ja taakkoja tasata voisi!

On helluntai; kevätlaulut ne niin hellät taas luonnossa raikuu! Oi, Herra, sa avaos huulemme, suo Henkesi seurakunnalle, siit’ että sun kiitokses kaikuu! Luo kiittävä mieli sä meihin, sua että me voisimme kiittää, ja lintujen säveleihin nyt kiitosvirtemme liittää!

DIAKONISSOIN LAULU

(Oulun diakonissakotia varten mukaellen suomennettu.)

Oi, Ylipaimen, astu keskehemme, lähetä Henkes johdattajaksemme, suo templinäs tään olla huonehemme, Jeesus, oi, Jeesus!

Sä, joka kannoit syntisairautemme, luo tosi hehku meidän povehemme, sinulle elääksemme, kuollaksemme, Jeesus, oi, Jeesus!

Kaikk' kantaaksemme hiljaa, nöyryydellä, suo meille sydän siveä ja hellä, sä pue meidät mieles hellyydellä, Jeesus, oi, Jeesus!

Meit' auta että kärsiviä hoitaa ain' osaisimme, heidät sulle voittaa, sua kaikella, min teemme, kunnioittaa, Jeesus, oi, Jeesus!

Niin, kaitse meit’ ain, Paimen ylimmäinen, suo meille lempi, kaikki kärsiväinen, kaikk' uskova ja kaikki peittäväinen, Jeesus, oi, Jeesus!

Ja vihdoin kuolemass', oi, Jeesuksemme, suo sulorauhasi sa sielullemme, sua ylhääll' ijäisesti kiittääksemme, Jeesus, oi, Jeesus!

KIITÄ HERRAA!

Kiitä Herraa! — rajaton rakkautens' ollut on. Kiitä Herraa! — tuhannet armons' ovat antimet.

Kiitä Herraa! — hän sun loi, tarpees kaikki sulle soi. Kiitä! — hänen lahjojaan koti, terveys, kaikk' on vaan.

Kiitä Herraa! — sieluas rakasti niin Jumalas, että tähtes kuolohon Poikans' antanut hän on.

Kiitä Herraa! — syntisi hän ain' anteeks' antavi: katuvalle ei hän tee, niinkuin synnit ansaitsee!

Kiitä Herraa! — matkallas sana on sun soihtunas; siitä virtaa virvoitus, uuvuksissa uskallus.

Kiitä Herraa! — katsehin hän sua seuraa rakkahin. Kiitä! — huutos heikoimman kuulee korva Jumalan!

Kiitä Herraa! — horjutko, hänpä tukemass' on jo. huokaatko all' ahdingon, hänpä viihdyttämäss' on.

Kiitä Herraa! — onnekses muuttaa hän sun murehes. Kiitä! — kohden kotia johdattaa sua Jumala.

Kiitä Herraa! — päivin, öin armoaan hän näyttää töin. Kiitä! — kaunis kaukomaa kohta porttins' avajaa!

OI, MUISTATKO?

("Pyhään muistoon" 1905.)

Sa lupasit hiljan, nuor' ystävä, tuoll’ alttarin ympärillä, kautt’ elosi vuosien kaikkien ain' astua jälkiä Jeesuksen. Lupauksesi teitkö, nuor' ystävä, sa tunteilla vilpittömillä?

Sä lupasit synnistä luopua ja jättää turhuuden retken. Sä lupasit hyljätä maailman, päin kulkea kunnaita taivahan. Oi, muistatko kallihit lupaukses ja liittosi uudistushetken?

Sä muistatko, sielusi ystävän kuink' ääni ol' armas, hellä, kun huusi hän: "lapseksi tullos mun! Ma siunaan ja suojaan ja varjelen sun". Oi, muistatko katsetta, min hän loi sua kohti, sun ystäväs hellä?

Ja muistatko, kuinka hän muistutti, min hinnan hän sielustas antoi, kun yrttitarhassa taisteli ja ristillä verensä vuodatti, ja kuinka hän raskasta ristiä sun tähtesi kerran kantoi?

Ja muistatko, kuinka hän varoitti: mit’ auttaa se ihmistä voisi, jos voittaiskin kalleudet kaiken maan ja puettu vaikk' olis purppuraan, kun kuolottomalle vain hengelle ikiturmio tuosta oisi?

Ja muistatko, kuinka hän kuiskaili: #Pysy, lapseni, valvehilla! "Et tiedä sä, konsa se hetki lyö, mi päättävi päiväs ja kuolonyö sun työsi, sun kulkusi katkaisee, — pysy, lapseni, valvehilla!"

Ja muistatko senkin, nuor' ystävä, mitä johtotähteä tahtoi sun sielusi sulho sua seuraamaan ja uskoen katsomaan uutteraan? Sana Herran, tuo jalkojes kynttilä, joko unhoittua se mahtoi?

Ja vielä, nuor' ystävä, muistatko, kuink' aina sun ystäväs parhain lupas kuulla sun huutosi, kuiskaukses, kun ilmoitat hallen sä puuttehes? Tätä käytötkö kallista oikeuttas sä nuoruudessas jo varhain?

Oi, ystävä nuori, äl' unhoita, mitä lupasit templissä tuolla! Äl' unhoita sielusi ystävää, älä retkille synnin riennä, jää, — ikähenkesi muutoin kauhean ikikuoleman voipi kuolla!

Pysy liitossa Jumalan lapsena, tai luovuitko, — käänny, oi, käänny! Viel' armoa Herrasi tarjoaa, viel' anova anteeksiannon saa. Tule! — vielä nyt autuuden päivä on! Tule, nouse, palaja, käänny!

Kätes laske sä kätehen Jeesuksen, ja sielusi hällen usko! Ja turvallisna sä kuljet näin kotimaahasi uuteen, pyhään päin, ja kerran sun silmiisi loistavi iki-aamun ihana rusko!

IL0ITSE, TVTÄRR SÄ SIIONIN!

Iloitse, tytär sä Siionin! Riemuitse sä, kristikansa! Jo saapui kuningas Saalemin sun tähtesi kunniastansa! Hän seimessä tuolla nyt piennä makaa, mi valoa, rauhaa rintaasi jakaa! Sun tähtesi ihmislapsena on tuolla Jumala!

Iloitse! Jo valkeni synkkä yö: — meit' etsinyt ylhäält' on koitto. Jo riemuiten, murheinen rinta, lyö! Jo synnistä, kuolost' on voitto. Laps' seimen on maailman autuus, valo, laps' seimen on kuoleman voittaja jalo, laps' seimen on totuus, elämä, — oi, häntä ylistä!

Hänt' ylistä, tytär sä Siionin, nyt harpuin, kanteloin, kielin, ja laulaos laulusi ihanin sa hänelle hartahin mielin! Ja portties auki suo olla hälle, sun sielusi suurelle ystävälle, hänt' ylistä, tytär Siionin, sa lauluin tuhansin!

Sun murheesi päiv' on päättynyt, ja mennyt on odotusaikas, sun kuninkaas kallis on tullut nyt, — siis soikohon laulusi raikas! Ja niin kuni Siimeon, nähden Herran, hänt' uskossa syleili riemuiten kerran, hänt' uskossa syleile myöskin sä ja häntä ylistä!

Niin, — ylistä, kiitä sä Jeesusta ja kunnia Herralle anna! Ja syväll' ain' olentos pohjassa sa Jeesusnimeä kanna! Tää nimi se tyyntää myrskyn, mi pauhaa, tää nimi luo eloosi, kuoloosi rauhaa. Tät' ylistä lauluin tuhansin oi, tytär Siionin!

PAIMENVIRKA - KALLIS VIRKA

Paimenvirka — kallis virka, toimi jalo, ihana, — kuinka voisin oikein täyttää tehtäviäs suuria? Kuinka voisin ase olla suuren Ylipaimenen, olla tosipaimen hellä, Herralle kaikk' uhraten?

Paimenvirka — kallis virka, mutta raskas, painava. Kuinka voisin paimennella oikein Herran laumoja, tuhansia elontielle eksyksistä johdattaa, sanalla ja elämällä totuudesta todistaa?

Kuinka voisin, kuinka voisin olla altis, uuttera, laaksoissa ja kukkuloilla varoitusta voimalla ilmi huutaa? Tosi-innon, voiman, halun mistä saan? Itse olen kylmä, kuollut, laimea mä kokonaan.

Herra, sinun etehesi sydämeni huolet tuon. Herra, sinun puolehesi etsivän mä silmän luon. Tuhat rukousta sulle rinnastani kohotan. Anna, Herra, apus mulle! Apuasi kaihoan.

Sinä tosipaimeneksi Henkes kautta minut tee! Lämmitä sä sydän kylmä, niin se sulaa, lämpenee! Tee sä kuollut eläväksi, uhraavaiseks' itsekäs! Auta arkaa, väetöntä väkevällä Hengelläs!

Kaiken Herra kaikkivoipa, ylipaimen, kuningas, sieluni sa köyhän puoleen silmäsi luo armossasi Anna sinä paimenvirkaan mulle Henkes valtuutus! Vuodata sa sydämeeni ehjä paimenrakkaus!

Vuodata, niin nimestäsi en mä väsy huutamaan, laumaas ruokin uutterasti, kaitsen, hoidan ahkeraan. Sanallasi särjetyitä sydämiä lohdutan, paatuneille parannusta, kääntymystä julistan!

TÄNÄÄN VIELÄ —

(Hepr. 3:7, 8.)

Tänään vielä ääni Herran kaikuu sulle, suruton, Tänään vielä, — mutta kerran varmaan vaikeneva on. Tänään vielä kutsumuksen ääni hellä sulle soi, huomenna jo parannuksen teko myöhäist' olla voi.

Tänään vielä Jeesuksesi kolkuttavi ovelles, iki-aarteet sielullesi antaa tahtois omakses. Tänään vielä, — sydäntäsi ällös siis sä paaduta! Kohta sammuu elämäsi, armonaik' on lopussa!

Tänään viel’ on auki ovi taivaan valtakuntahan, eikä esteeks mikään sovi eessä Herran Jumalan. Tänään vielä taivahassa armoitetaan syntinen. Miks siis, kuten Meriibassa, seisot, Herraa kiusaten?

Tänään vielä katuvalle tapahtuvi laupeus, myöskin kaikkein kurjimmalle täysi anteeks'antamus! Kiiruhda! Ja syntis kanna eteen armo-istuimen! Kurjuudessas itses anna käsiin hyvän Paimenen!

Kiiruhda, kun tänään vielä tarjona sull' armo on! Meriibassa, synnin tiellä, ällös viivy, onneton! Omatuntos tylsyy, paatuu, koveneepi sydämes, Herran vihan malja kaatuu, kuni paula ylitses!

Tänään viel' on — oi, se tiedä! mahdollinen kääntymys, mutta ikikuoloon viedä pieninkin voi viivähdys. Tänään armaan auttajasi turvihin siis kiiruhda! Polta sillat takanasi! Taivashan on tarjona!

OI, SYY ON SOITTAA —

Oi, syy on soittaa, oi, syy on laulaa nyt kiitosvirttä jos koskonkaan, kun synnin kahleita, kuolon paulaa on Kristus tullut nyt murtamaan. On syytä laulaa, — vapauden, voiton toi Kristus sullen, toi aamukoiton!

On syytä linnulla riemuin soittaa, jos paulast', ansasta pääsee pois. Ja vapauden jos vanki voittaa, sen eikö riemuiten ääni sois? Mut _sinä _vaiti? Ei! Laula, laula! On kahlees rikki, on poikki paula!