Part 2
Työhön, nuoret! Työhön nuoret! Työhön! huutaa isänmaa. Yhteistyöllä Suomellemme suojamuuri muuratkaa! Mutta työlle ylähältä anokaatte siunaus, kylvöllenne, kukillenne Kaikkivallan varjelus!
Työ näin tehty turhiin konsaan, milloinkaan ei raukea. Työssä moisessa on voima, vastuksetkin voittava. Näyttäköhön hämärältä, himmeältä vastaisuus, kautta työn ja Herran pelvon koittaa kerran aika uus!
Nuoret voimat uhkuvaiset, yhtehen siis liittykää! Nuoret voimat, yhteisvoimin valon sotaan rientäkää! Liput liehuu, kalvat kalskaa, rummut pärrää, torvet soi. Nouskaa, nuoret! Suomen onni murtua se muutoin voi.
OI, SA JÄRVENI SININEN! −
Oi, sa, järveni sininen, lampueni läikkyväinen, rikas ahventen asunto, linna kaunoinen kalojen, sinisorsain sountipaikka, kuikkain uinnin kultapaikka, sievällä sinisalolla, kankaan kaunihin takana!
Oi, sa, järveni sininen, lampueni läikkyväinen, vesinesi vienoisine, armahine aaltoinesi, rauhaisine rantoinesi, "Urhon saarines" somine!
Oi, sa, järveni sininen, kaunis lampeni kalainen, hiekka helkkävä, heleä verhoo venhevalkamasi, petäjät perin soreat reunustavi rantojasi. Kelta-ulpukat upeat ranta-aalloissas asuvi.
Sua, järveni sininen, lampueni läikkyväinen, sua muistelen, suloista, sua, armast’, ajattelen talven ankean ajalla, lumituiskuin tuprutessa, pohjan viimain viuhuessa, pakkasenkin paukkuessa.
Oi, sa, järveni sininen, kaunis lampeni kalainen! Kuink' oi, kuljin ma monesti, soudin, sorsana somasti, liikuin veden lintusena vesiäsi vienoisia vienoisella venhollani! Päivyt paisteli povehes’ kalvohosi kimmelteli, kuuhut illoin, öin ihanin hohti pinnalles hopeita. Lintuin helkkyili liverrys, tahi kaikui karjankellot, — muutoin rauha rannoillasi, lepo vienoilla vesilläs: — ja mun huoleni hupeni, surut liiti linnun teitä, tuoksui tuomena elämä, lemukukkana lemusi, noita mun ihaillessani ilman kaiken ihmehiä, töitä taivasten tekijän.
Sulo järveni sininen, lampueni läikkyväinen! Monet aamut armahaiset, monet illatkin ihanat, kesä-yönkin hellät hetket vietin onkien vesilläs, kalamiesnä kalvollasi, alta aaltojes vetelin ahvenia aimolailla, maultansa mainioita, tai jos haukeja halusin, toivoin vaikka vaihteheksi, laskin ulos uistimeni, sillä hauit ssieppaelin, kalat kookkaat koppaelin.
Oi, sa, järveni sininen, kaunis lampeni kalainen! Herttaisesti vieri hetket, tunnit siirtyi tuulen siivin, päättyi kesken kesäpäivät, venosessani vesilläs, lainehillas läikkyvillä, taikka saaressas somassa pienessä kalamajassa, jonka luona joutohetkin pannu pantihin porohon, kelpo kahvit keitettihin, laitettihin laatujuomat, sekä aimo ahvenia päällä tuiskuvan tulosen, hiilosilla hehkuvilla pideltihin, paisteltihin, suolavesin suolattihin, sitten niitä miehin, naisin, miehin, naisin nauravaisin makoisina maisteltihin.
Sulojärveni sininen, kaunis lampeni kalainen! Oi, jos joutuis jo kesonen, kevätkuita kerkeäisi, lumet metsästä menisi, jäät sulaisi järvistämme, nähdä saisin taas sinesi, katsella sun kauneuttas, soutaa sorsana vesilläs, ulpukkana uiskennella, rantais rauhoa ihailla kesäpäivän päilyessä, taikka illan tuutiessa armait’ aaltojas unehen!
Oi, jos joutuis jo kesonen, kevätkulta kerkeäisi!
19/II 06
JUHLARUNO
5:nteen yleiseen pikku- ja kiertokoulun-opettajain kokoukseen Oulussa 26/VI 1907
I.
Kas, tervehdys teille nyt lämpöisin, suvun nousevan opastajat, te tarhurit, taimensa kalleimmat joille uskoivat Suomeni majat!
Kas, terve sä tarhuri Hämeenmaan, ja sä Karjalan neito ja miesi, ja sä veikko ja sisko myös Suomen muun, joka ohjasit pohjolaan tiesi!
Oi, terve sä tänne, miss' aukeepi sulle uljaana Pohjanlahti, ja vapauden virttä soi Oulun vuo, ja tenhoova öitten on mahti!
Oi, terve sä tänne, miss' unhoittaa suvi-aurinko maillehen entää, ja missä on tasaista kansa ja maa, niin kau'as kuin katse lentää!
Oi, terve, oi, terve! — Pohjanmaa tää tahtois nyt sullen antaa, mitä herttaista helmansa tarjoaa, mitä kaunista sylinsä kantaa.
Mut rinnalla suloisen Suomen muun karu luonto on näillä mailla. Tok' ei elo, luonto pohjolankaan ole kaunista, armasta vailla.
Ja _sun _isänmaatasi tääkin on: — nuo virrat, nuo kuohuvat kosket, ja vainiot, niityt, niin kauniit nyt, kuni morsiot ruusuposket!
Ja _sun _se on kansaasi kallista tää pohjankin kulman kansa; ja äidinkielesi kultainen soi täälläkin sointujansa!
Soi äidinkielesi kultainen, ja Väinön kannel se kaikuu, ja yhteiset ilot ja murehet sen kieliltä ilmi raikuu.
Oi terve, oi, terve siis pohjolaan, meren siintävän rantamalle! Oi, terve sun heimosi kalliin luo, saman juhlivan lipun alle!
Oi, terve! Nyt pohjolan luonnossa ylösnousemusjuhlan näät jalon; näet äärillä pontevan pohjolan, mitä tenho voi lämmön ja valon.
Oi, terve, oi, terve sä, vaalija, maan jalointen taimilavain, sa, joll' oli Suomeni lapsille opin temppelin ensi avain!
Niin, — terve! — Sun työtäsi siunajaa maan tuhannet, tuhannet kodit! Hyvän taistelon Suomeni hyväksi sinä vartiopaikallas sodit!
II.
Rakennuksen työssä, veljet, perustus on tärkeä, tärkeä on pohja luja, kivijalka kestävä. Tehtäneekö temppeliä taikka majaa matalaa, perustus se ei saa pettää, vaipua ei pohja saa!
Kehno oisko kivijalka, pohja epävakainen, olkoon sitten templin, tornin, hovin kuninkaallisen taikka majan matalimman, — seuraus on sortumus: — koko rakennus se raukee, jos vain pettää perustus!
Ja mit' uljaamp', ihanampi rakennus vain luodahan, sitä kaunihimmat kivet kivijalkaan tuodahan, sitä valppahammin pohjan kestävyyttä valvotaan, sitä syvemmälle paalut lyödään sisään löyhän maan.
Niin on rakennuksen työssä; hengen alall' on myös näin: — tärkeä on täälläi tehdä pohja lujaks' altapäin. Valon templikin se pohjaa kallioista tarvitsee, ett’ei sortuis, vaikka myrskyt mylvii, virrat vierinee.
Valon templikin, min torni aurinkohon nouskohon, yli pilvein tuonne, missä tähtein pyhät tulet on, valon temppelinkin pohja syvään paalutettakoon, graniittiseen perustukseen, lujaan Kristus-kallioon!
Kalliolla tällä seisten sit’ ei kuohut kumoon lyö, eikä ydintänsä vailla ole opetuksen työ: — ikikalliosta tuosta virtaa voima, elo uus, leviääpi elohomme uusi lemu, ihanuus.
Leviääpi valo uusi, valo, joka kirkastaa, katseen nostaa korkealle, kohden taivast’ ihanaa valo, joka sulattaapi rinnoist’ itsekkyyden jään, tahoon terästääpi, voimaa antaa kaikkeen ylevään.
Torju päivyt kukkasilta, niin ne kuihtuu, lakastuu! Taita juuret valkokoivun, niin se kuolee, kaunis puu! Nosta aallost' ylös kala, — kuolon hetki sille lyö! Riistä ihmisiltä Kristus, ja — on maassa kuolon-yö!
Riistä ihmisiltä Kristus, alku-aikain kallio, siirrä syrjään pyhin aarre, elon ydin: — uskonto, kuori, madon syömä, silloin kaikesta vain jälkeen jäis, ihmisyyden aurinkokin yöhön hukkuis, häviäis!
Alku-aikain kalliolle nojatkoon siis meidän työ! Sillä seiskoon Suomen kansa, ett’ei sitä myrskyt lyö! Sillä seiskoon Suomen kansa, sillä valon-templimme, mutta torni nouskoon ylös siintävälle taivolle!
Korkealle ylös torni aurinkohon nouskohon, yli pilvein tuonne, missä tähtein pyhät tulet on! Mutta perustus ja pohja syvään paalutettakoon, lujaan graniittihin asti: — alku-aikain kallioon!
Silloin, vaikka sade lankee, virrat vierii, tuulet käy, seisoo torni, seisoo templi, — kukistusta sen ei näy! Seisoo torni, seisoo templi, seisoo Suomen kansa tää, eikä meitä hautaa mikään ajan aalto vaahtopää!
III.
Te kalliopohjalle templiä teitte, te Suomeni lapsia valoon veitte, ja turhaa se työnne ei ollut, ei! Se hiljaista oli ja vaatimatonta, mut kallista siementä monta, monta maan lapset mukaansa varmaan vei.
Te kylvitte Herran taimitarhaan, te kylvitte siemenen pyhän, parhaan, kun totuuden siementä kylvitte. Te laskitte syvään kivijalkaa, jost’ itse seinät ja torni alkaa, — näin kannoitte uhria Suomelle!
Ja valjeta alkoi moni loukko, sä, valon vartijain etujoukko, kun viritit vartiotulesi: — siell' ajan viestit ja sana Herran jo selville saatiin, missä kerran sun vartioliekkisi leimahti.
ja oloissa ahtaissa, vaikeoissa sa Suomen tuhansiss' asunnoissa näin kautta vuosien työtä teit. Näit ehkä puutetta, kärsit hiljaa ja kylvit kyynelin hengen viljaa ja lapsia aarteille tiedon veit.
Oi, kiitokset etujoukolle sulle, niin usein työssäsi unohdetulle! — Ei ollut sun uhrisi arvoton: — sun unhoiteta ei toimintaasi, sen aikakirjoihin piirtää maasi, — ja kiitollinen sun kansas on!
Oi, kiitokset vartiotoimestanne, min uskollisina paikallanne maass' isien suorititte te! Oi kiitos! ja vartiotulten loistaa te suokaa, pimeyttä yhä poistaa, — ovet korkeiksi valolle tehkäätte!
Eespäin! Se olkohon tunnussana! Eespäin iki-Luojahan luottavana! Hän työtä siunaa ja voimaa suo. Eespäin, valon vartijaketju taaja! — Päämäärä on pyhä, työkenttä on laaja, ja aika se uusia tarpeita tuo.
Eespäin! ja tehdyistä kylvötöistä ja valon pyhistä pyrinnöistä on nouseva uusi Suomenmaa! Ja vartiotulista nyky-Suomen on koittava viel' uus', kirkkaampi huomen, ja Suomi se kukkivi aikain taa!
Oi, siunatkoon Luojamme kansaa meidän, oi, siunatkoon vartijatointa teidän, oi, siunatkoon lapsia synnyinmaan! Kun Jumala seisovi puolellamme, mit’olkoonkin vaiheita vastassamme, ei sorru Suomemme koskonkaan.
RAITTIUSKANSAN LAULU
Sotarintahan riennä jo, nainen ja mies! sotatorvet ne kutsuen pauhaa. Tuhon, turmion vaarassa on kotilies, vihamies sen sortavi rauhaa. Tuhatmäärin se Suomeni kansaa jo kaatoi, kevättoukoja tallas ja rintoja raatoi. Tule, riennä jo, kansani, rintamaan! Tule turvaksi synnyinmaan!
Väkijuomat ne Suomeni sortaja on, ne on polkija kansani ponnen. Tuhotyönsä on määrätön, kertomaton, ne on tuhooja tuhanten onnen. Ylös, kansani, sortajan kahleiden alta! Ylös! Raittihin kansan tääll' olkohon valta! Ylös, polvi sa vanha, ja polvi uus! Suur luokaamme vastaisuus!
Ihanaisena, raittiina Suomenmaan sukupolvi uus saakohon meiltä! Ylös! Pauloja käykäämme poistamaan tulevaisien polvien teiltä! Ylös taistohon, taistohon eest' isänmaamme, vihamiehen ett' ilkeän lyödyksi saamme! Enemp' et sen sortoa sallia saa, et sallia voi, jalo maa!
Sinun onnesi päivä jo loistakohon, ikikallis Suomeni kansa! Sinun lastesi lauma se poistava on väkijuomien vuon kokonansa. Tuhat muuria vaikkakin vastassa oisi, yli niidenkin poikasi polkunsa loisi! Ole huoleti, Suomeni! — voittoon vie sinun valppaiden lastesi tie!
Ole huoleti, Suomeni! — surujes yö, tulijuomat min tuottivat sulle, jo on valkeneva, jalo hetki jo lyö, sulle, Äidille kiusatulle, jalo hetki jo lyö, jona poissa on maasta satavuosien yö, satavuosien saasta! Valan kalliin, oi, Äitini, teimme sen: — iäks poistaa sen yöhyen!
Sotarintahan riennä jo, nainen ja mies! Sotatorvet ne kutsuen pauhaa. Tuhon, turmion vaarassa on kotilies, vihamies sen sortavi rauhaa. Tuhatmäärin se Suomeni kansaa jo kaatoi, kevättoukoja tallas ja rintoja raatoi. Tule, riennä jo, kansani, rintamaan! Tule turvaksi synnyinmaan!
RAITIS SUOMI
Raitis Suomi! — täss' on ihanteemme, puolesta min, veljet, työtä teemme, raitis, onnellinen Suomi! — tää taistojemme suur' on määränpää.
Raitis Suomi, miss' ei viinavalta pohjaa uurra maani onnen alta; raitis Suomi, jonka majoiss' on kirkkautta onnen auringon!
Raitis Suomi, miss' ei äidit, lapset, eikä vanhukset nuo valkohapset, sorru helmaan murheen mustan yön kautta tulijuomain tuhotyön!
Raitis Suomi, miss' ei hoippuin kulje nuorukaiset, eikä linnat sulje myrkkyjuomain tähden kansaa maan, sortunutta loitos onnestaan.
Raitis Suomi, miss' ei pilvet peitä otsaa naisten, eikä kyyneleitä vuoda silmät vuoksi turmion, mikä tullut tulijuomist' on.
Raitis Suomi, missä raitis kansa mielin valppain vaalii vapauttansa; pohjall' isäin uskon rakentaa vastais-onneansa valoisaa.
Raitis Suomi, missä mies ja nainen yhdess’ uhraa, toimii — siihen vainen pyrinnöissään aina pyrkien, mik' on onneks kokonaisuuden.
Suomi, missä laitkin lausuu, kaikuu ääntä kansan, kansan kieli raikuu huipuillakin yhteiskunnan, maan, — sivistyskin sitä puhuu vaan; —
Suomi, oi sa olet ihanteemme, tähtes, sun, oi, sun me työtä teemme! Raitis kansa, raitis Suomenmaa, — aate tää se hurmaa, innostaa!
Aatteen tään myös voiton juhla koittaa. Vastustettakoonkin, niin se voittaa! Voiton seppel _meille _kerran jää, viinavallan muurit häviää!
Eespäin nyt vain, eespäin urheasti, rivit raittihitten, voittoon asti! Eespäin! Työtä tarmokasta vain! Ja on lyövä hetki kieltolain!
Eespäin! Raitis, eheämpi kansa asuu täällä kerran majoissansa, kansa, joka Herran turvissa kasvaa, kukkii onnen-kansana!
TIE ONNEHEN
Tien onnehenko löytää tahdot, veikko, luo luotas silloin epäuskon peikko, ja rukoellen toimi, työtä tee! Tos'-onnesta ei tietää voi se miesi, ja kylmä, köyhä on se kotiliesi, jonk' ilmapiirist' usko loittonee!
Pois ihmishoureet! Luojahasi usko, jos tahdot, että onnen kirkas rusko sun poluillesi hohdettansa luo! Pois ihmishoureet! Turh' on oma tarmo, jos työt' ei siunaa taivahinen armo, jos siunaa ei ja suojelust' ei suo!
Pois houre se, ett' aartehet luo onnen, jos koht' on totta, että satain ponnen on nähty murtuvan ali' ahdingon! Pois haave, että taivas ois maan päällä, jos ulko-olot onnellistuis täällä, — kurjuuden juuret syvemmällä on!
On tosin oikein tiellä laillisella oloja onnellistaa, tasoitella, — on varmahan myös Herran tahto tää! On oikein pyytää nostaa köyhää, kurjaa, ja koittaa poistaa, mik' on väärää, nurjaa, ja kehitystä tervett' edistää!
On oikein tää, on oikein se, oi, veikko, sa kauvan kärsinyt ja köyhä, heikko, ett' oikeuttas ryhdyit valvomaan! On oikein se, mut käytä taistotapaa, mi vihan, koston hengestä on vapaa, ja minkä neuvoo Herra sanassaan!
Käy esiin, kristitty mies, nainen, kansa, ja näytä, kuinka valvoo oikeuttansa se kansa, joll' on Herra lippunaan! Käy esiin nöyrin, rakastavin rinnoin! Käy esiin suurin uskoin, suurin innoin! Käy luomaan vastaisuutta synnyinmaan!
Käy esiin, kristitty! Ja muista: — virkas on olla suola maan ja valo kirkas, mädälle suola, yössä valkeus! Ja muista, että sepä onni vainen ei ole hetken ruusu raukeevainen, min luopi usko, toivo, rakkaus!
Niin oli näät, kun kuljin elon teitä ja katsoin kukkuloille ylenneitä ja palatseja suurten, mahtavain, tai tarkastelin kansaa turvemajain takana vankkain viljaseutuin rajain, joiss' aarre ainut hurskaus ol' vain, —
niin oli: — harvass' onnea näin noilla ylhäisill' yhteiskunnan kukkuloilla, keskellä silkin, kullan, nautintoin: — väsymys, tyhjyys, rauhan puute siellä ja elon onttous oli onnen tiellä ja pelko kuolon, ruostehen ja koin!
Mut korven turvetölleihin kun astui, niin silmä liikutuksest’ usein kastui, kun näki, mikä rauha, rakkaus siell' asui pukuin repaleisten alla, ja kuinka ajallakin ahtaimmalla soi kiitos, mieliss' eli luottamus.
Ja nähdessäin tään varmistui se usko: on olemassa onni, jonka rusko ei suhteist’ ulkoisista riipukaan! On onni, joka kukkii, viihtyy siellä, miss' aina Luojaan luottavalla miellä ja tyytyen kaikk' ai'at kannetaan!
Oi, Herra, onnea tät' oikeata, tät' onnea niin suurta, ihanata suo tuntea maan lasten kaikkien! Tään onnen maamme kattojen sa alla suo asua, niin silloin parhaimmalla on pohjall' onni Suomen majojen!
(Kesän Viestiin 1907.)
II. HÄN JA KOTI
SAIN PALJON LUOJALTA, ARMAHAIN –
Sain paljon Luojalta, armahain, kun hältä sun ikiomaks sain, kun kukkien keskeltä tuhanten sain poimia liljan niin puhtoisen.
Sain paljon Luojalta, armahain, kun kotini sieluksi sinut sain, kun astahdit majaani kullaksein, niin kirkastui kotini, sydämein.
Sa armasta auringonpaistetta toit, sa kotini onnelaksi loit. Yöst’ ihanaan päivähän sa mun veit ja talven tuiskuista kevään teit.
Ja orpolapsille, armas, sä soit todellist’ äidinlempeä. Ja siitä orpojen kanssa me sua riemukyynelin kiitämme.
Sain paljon Luojalta, armahain, kun hältä sun ikiomaks sain, kun kukkien keskeltä tuhanten sain poimia liljan niin puhtoisen.
SUA LEMMIN —
Sua lemmin, armas, syvästi, sun oon ma kokonaan. Sua kaihoan, jos hetkenki sa viivyt poissa vaan.
Sua kaihoan, ja koti, oi, niin tyhjäks, tyhjäks käy, jos äänesi ei mulle soi, jos hetkeks' ei sua näy.
Ah, monestihan, armahain, ma istuin ikkunaan, ja kaihokatsein sua hain, jos rahdun viivyit vaan.
Ja tunnit, minuutitkin, ne oi, oli pitkät niin; ja päivä — ijäisyydelle se tuntui tunteisiin.
Sun äänes hellää kaikua ja kuiskett', armahin, ja suudelmaa ja katsetta niin sulta kaihosin.
Kuin päivyt, kaste ruusullen, niin olet mulle sa. Sua läsnä elän, riemuitsen, sua ilman kuihdun ma.
MINÄ LAULAN NYT TODEN LAULUN –
Minä laulan nyt toden laulun, sinust’, armaani, laulan sen. Ikilempemme syttymispäivää minä, sirkkuni, siunailen.
Sitä siunaan ma päivää, jolloin sulosuultas sen kuulla sain: — sinä tahdot mun oman' olla, oman' ainian, armahain!
Sitä siunaan ma päivää, — silloin valo syömmeeni syttyi uus, ja mun onneni aurinko nousi, jaloks valkeni vastaisuus.
Sinä, kultani tummakutri, sinä yöstä mun aamuun veit; sinä surujen sortaman rinnan ihan onnellisimmaks teit!
Kuni kumpua kukkivaa kulkee elonpolkuni selvä nyt; ilot kanssasi on ihanammat, surun kärki on särkynyt.
Sulotoivein, niin onnellisna, kuni lempivä lintunen lie, sinun kanssasi, sirkkuni sievä, minä käyn, kuhun kulkevi tie.
Minä lauloin nyt toden laulun, sinust’, armaani, lauloin sen. Ikilempemme syttymispäivää minä, sirkkuni, siunailen.
SUN ÄÄNESI SOINNUN, OI, ARMAHIN —
Sun äänesi soinnun, oi, armahin, mä tuhanten keskeltä tuntisin. Sun astuntas armahan, joustavan jo kaukoa, kallehin, eroitan.
Ja silmäsi tummat ja tukkas sun myös tumman ja ylös solmitun, ja pienoiset, hienoiset kätesi, — ain' muistan ne, kultaisin kultani!
Ja kaikki, mi sinulla, sinuss' on, joka piirrekin pienoinen, vaatimaton, se painui syvälle sieluhun mun, — niin tarkoin mä, kukkani, tunnen sun!
Sun äänesi soinnun, oi, armahin, ma keskeltä tuhanten tuntisin, ja astuntas armahan, joustavan jo kaukoa, kallehin, eroitan.
MÄ MATKALLA VIIKKOJA VIIVYIN VAIN
Mä matkalla viikkoja viivyin vain mun armahimpani luota poissa, vain viikkoja, mutta syvään sain jo uiskella kaihojen aaltoloissa. Ja koti se mielessäin kultaisna väikkyi, ja tuntehet liikkui, ja tuntehet läikkyi, — sun luoksesi, kultani, kaihosin niin.
Sain matkalla nähdä mä Suomeni maan suloisimpia seutuja monta, monta, ja ma tunsin katsoissa kauneuttaan ihastusta niin suurta, niin verratonta, mut kuvas se kultaisna mielessäin väikkyi, ja tuntehet liikkui, ja tuntehet läikkyi, — sun luoksesi, kultani, kaihosin ma.
Niin vierasta siell' oli, outoa, jos kohtakin kansa ja maa oli omaa. Ei tuntunut kotoinen tunnelma, ei majaa niin ollut herttaista, somaa, kuin kotoni pienoinen tarjoaa mulle, miss' auki sun sylis on mulle, mun sulle, Ja jossa niin hellyyttä, lämpöä on!
Oli outoa päivin ja illoinkin, oli vierahan vuodekin lämpöä vailla, Se tehtynä kylmin lie sydämin, ei kätösten rakkaitten, hellien lailla. Ja hetkiä useinkin vierähti, haipui, mun silmäni ennenkuin unehen vaipui, niin oudolta tuntui mun rinnassain.
Oi, koti! Mik' aarre, mi kalleus oot, kun asuvi onni sun ortesi alla! Sa tyyntä suot, lämpöä, riehahtakoot kuin myrskyt tuoll’ ulkona maailmalla! Oi, koti, min järjesti puoliso hellä, ja jossa on rakkautta väsynehellä, sa heijastus taivahan mailta oot!
KALERVON KEHTOLAULU
Uinu, uinu, kukkaseni, nuku, kultainen Kalervo, äidin aarre armahuinen, isän vieno, kallis virpi, kotitarhan nuorin taimi! Uinu sievästi unehen, pian uuvu unten maille! Uinu unten untuville, levon vaivu lehväsille, — unen untuvat on hienot, levon lehväset suloiset virven niillä viivähdellä, umpueni uinaella, nukahdella nuppuseni. Uinu, uinu, kukkaseni, nuku, kultainen Kalervo!
Uinu, uinu, kukkaseni nuku, kultainen Kalervo, äidin aarre armahuinen, päiväpaiste päilyväinen! Pysy, pulmut, tervehenä, raittihina, rastahani, pilttiseni pirteänä! Luojan vaippa varjeleva, siivet enkelten suloiset ylläs, lieto, levitköhöt, kaartukohot, keijuseni, ett’et sairahaksi saisi, vaipuis, marjut, vaivan alle, mullan alle, armahani! Uinu, uinu, kukkaseni, nuku, kultainen Kalervo!
Uinu, uinu, kukkaseni, nuku, kultainen Kalervo, äidin aarre armahuinen, siskoparven sirkkulainen! Elontiehyt suokoon sulle kultaisia kukkasia, elon-aava armoansa allilleni antakohon! Päilyköön poluilles päivyt, aurinkoinen askelilles, valo venhoosi vesillä! Kivet Herra kiusausten, turmapaatoset paheitten, vaarakarit kaikenlaiset siirtäköhön tieltäs, sirkku, poistakoon polultas, pulmut, väylältäsi väistäköhön, ett’et kaatuis, kaunoiseni, sortuisi, siruni soma, itkuks kerran itsellesi, sydänvaivaks vanhemmilles, suvullesi myös suruksi! Uinu, uinu, kukkaseni, nuku, kultainen Kalervo!
Uinu, uinu, kukkaseni, nuku, kultainen Kalervo, äidin aarre armahuinen, veikkojen suloinen veito!veikkojen suloinen veito! Nuku! — nouse nuorukaiseks sekä mieheksi ylene, mieleltäsi miehekkääksi, poveltasi puhtoiseksi, hurskahaksi hengeltäsi! Nouse, kasva kaunihisti, kuni nuori koivahainen tuolla kukkakunnahalla: — povin puhtoisin sa nouse, kuin on puhdas koivun vyöhyt! Kohti taivasta kohoa, kuin tuon nuoren koivun latva! Levitä lemua muille, kuin nuo koivun kultalehvät! Niin sa juurru synnyinmaahas, kuin tuon juurtui koivun juuret! Näin on nouse, nuppuseni, kasva, kallis kukkaseni, kunniaksi Korkehimman, isänmaallekin iloksi! Tai jos paatuisit pahaksi, turmeltuisit, tuloseni, luopuisit pois Luojan teiltä, äitis särkisit sydämen, isos rinnan rikki löisit, silloinpa sun soisin piennä, viatonna vierähtävän, ikirauhaan raukeavan. — Uinu, uinu, kukkaseni, nuku, kultainen Kalervo!
KAUN0LLE KAHDEKSANVUOTIAANA
Vuotta, Kauno, kahdeksan täsmälleen nyt täytit, tähän asti armahan ajan leikkiin käytit: — kera pärräin, kiekkojen kului aikakulta, kera heppain, pallien suli päivät sulta. mutta nyt se hetki lyö, jolloin alkaa toinen työ.
Kirjat, taulut, kynät, ne kumppaliks nyt astuu. Tiedon puusta irralle moni opin lastu nyt ois otettava sun, kallis Kaunokulta! Onko mieles lukuhun? Sujuuko se sulta? Ainakin kai ahkera aina tahdot olla sa?