Part 1
language: Finnish
KOTIKUUSTA KUUNNELLESSA
Uusia runoelmia
Kirj.
NIILO MANTERE [Juhani Merenheimo]
Helsingissä, Suomalainen Kustannus-Osakeyhtiö Kansa, 1907.
SISÄLLYSLUETTELO:
1. Kun ma kuulin kotikuusta
I. Kotikuusi.
2. Proloogi J.V. Snellman'in satavuotisjuhlaan Vaasassa 12/V 1906 3. Limingan kansanopiston päättäjäisissä 1905 4. Juhlaruno "Pohjan Leimun" 20-vuotisjuhlaan Oulussa 16/X 04 5. Taas terve, kallis vapaus! 6. Puijo 7. Juhlaruno Oulunsalon kansakoulun urkuharmoonin hankkimista varten pidettyihin arpajaisiin 17/VI 06 8. Nouskaa, nuoret! 9. Oi, sa järveni sininen! — 10. Juhlaruno 5:nteen yleiseen pikku- ja kiertokoulunopettajain kokoukseen Oulussa 26/VI 07 11. Raittiuskansan laulu 12. Raitis Suomi! 13. Tie onnehen
II. Hän ja koti.
14. Sain paljon Luojalta, armahain 15. Sua lemmin — 16. Minä laulan nyt toden laulun 17. Sun äänesi soinnun, oi, armahin 18. Mä matkalla viikkoja viivyin vain 19. Kalervon kehtolaulu 20. Kaunolle 8-vuotiaana
III. Tunnelmia.
21. Syksyn tultua 22. Lapsen haudalla 23. Hautaa kohden, hautaa kohden 24. En ihaile yksin kevättä 25. Niin kuluvi päiväkullat 26. Mä olen tunne-ihminen 27. Atoomi olen pieni vain 28. Lasten iltarukous 29. Lasten aamurukous 30. Nyt veisatkaatte! 31. Miks sä huokaat, sydämeni
IV. Pyhä vuori.
32. On helluntai — 33. Diakonissojen laulu 34. Kiitä Herraa! 35. Oi, muistatko? 36. Iloitse, tytär sä Siionin! 37. Paimenvirka — kallis virka 38. Tänään vielä — 39. Oi, syy on soittaa — 40. Sun ristisi juurelle, Jeesus — 41. Lasten joululaulu 42. On joulu — 43. Luo, Herra, sa silmäsi!
KUN MA KUULIN KOTIKUUSTA
Mä lauloin vienot lauluni kotoisen kuusen alla, min juuret maass' on syvällä, vaan latva taivahalla.
Mä lauloin vienot lauluni sen kuusen kuiskiessa, sen oksiss' ilman tuulien säveltään soitellessa.
Kons' oli leuto tuulonen, mi hiljaa lauloi, haastoi; kons' idän, pohjan tuulispäät mun kuustain repi, raastoi.
Mut mistä tuuli milloinkin, se kuusi seisoi, säilyi, vaikk' oksat murtui muutamat, kun myrskyssä se häilyi.
Oi, kuusosein, oi, kuusosein, kautt' aikain säily, kallis! Sun sortuvan, sun murtuvan en koskaan, koskaan sallis!
Ain' olkoot juures tervehet, sa kuusi pyhä, jalo, ja runkos terve! — hymyilköön ain sulle taivaan valo!
Ja aikain vierren latvasi, se nouskoon korkeemmalle! Ja oksas, lehväs levitkööt ylt’ympär' avaralle!
Ja kauniit tou'ot tuoksukoot sun oksiesi alla, ja kultakukat kukkikoot sun luonas kaikkialla!
Ja rinnat Suomen lapsien ain sulle sykkielkööt! Ja käet, kultarintaiset, ne sulle helkähdelkööt!
Oi, kuusosein, oi, kuusosein, kautt’ aikain säily, kallis! Sun sortuvan, sun murtuvan en koskaan, koskaan sallis!
17/IX 07
I. KOTIKUUSI
PROLOOGI
J.V. Snellman'in satavuotisjuhlaan Vaasassa 12/V 1906
I.
Mikä juhla suuri, jalo, tänään Suomenmaassa on, kun niin raikuu juhlalaulut, kaikuu soitot kantelon?
Oi, mi juhla kallis, armas, kun nyt kautta kaiken maan liehuu sinivalko-liput, yli Suomen juhlitaan?
Oi, mi juhla! Pienet, suuret, köyhät sekä rikkahat, kansa kaupunkein ja korpein, — miksi kaikki juhlivat?
Miksi juhlii? Ällös kysy! Lapset korpein tölleinkin tietää: muistopäiv' on tänään suuren J.V. Snellmanin.
Tietää, että hän on ollut poika suurin Suomenmaan, ase vankka Kaikkivallan Väinön kansaa nostamaan.
Että kansan uinuvaisen hän se valveutti, hän; hän se syntysanat lausui Suomen uuden elämän.
Tietää: siksi juhlapäivää tänään viettää Suomenmaa, siksi raikuu tenholaulut, kantelotkin kajahtaa;
siksi kautta Suomen liehuu liput sinivalkoiset, siksi on niin hartaat, syvät kansan kaiken tuntehet, —
kun nyt suurint' urhoansa, sankariaan valtavaa kiitollisna muisteleepi armas, kallis isänmaa.
II.
Yön, kuolon varjot peitti Suomenmaan, ja suomen kieli kitui kahleissansa, ja sivistyst' ei omaa ollutkaan, ja henkist’ unta uinui Suomen kansa.
Ja näytti, että ijäks kuolohon tää kansa kallis tuomittu on vallan, ja sortuva se että kerran on valoa vailla alle idän hallan.
Mut ei! Tään kansan pienen puolehen loi Luoja suuri katsehensa armaan; hän tahtoi valoon, riemuun, onnehen maan nostaa keskelt’ öisen usvan harmaan.
Ja kas, jo nousi sankar' pystöpää, mi terästahdoin ryhtyi suureen työhön: — "Mun täytyy maani armas herättää, se kuolla ei saa, sortua ei yöhön."
"Mun huutaa täytyy halki Suomenmaan: nous' ylös, nouse, herää, Väinön kansa! Sun on tää ihanainen maa, sun vaan, nous', että henkes puhkee kukkanansa!"
"Nous' ylös! Vaali kieltäs ihanaa! Sivistys oma luo sa suomen kielin! Sua kohtaa turmiosi, synnyinmaa, jos tietäs et käy suomalaisin mielin!"
Näin huusi Suomen suuri tietäjä, ja kuni vetten pauhu ääni kaikui, ja sytytti se monta sydäntä, ja heräs laaksot, rannat vastaan raikui.
Ja vaikka vallat öiset elämöi, ja pysähdytti sankaria hetken, ei horjunut hän, — vartoi, taasen löi, siks kunnes voitto kruunas urhon retken.
Ja vaikka hällen muukalainen maa ois kunniata, kultaa, rauhaa suonut, ja isäinmaa vain köyhyytt’ ankaraa ja tuskaa teille poikans' oli luonut, —
oi, ennen suuri suomalainen tää maass' isäin tahtoi elää sekä kuolla, kuin vieraan rannan ilmaa hengittää, vaikk' aarteet mitkä tarjoll' oisi tuolla!
Isäimme maa, oi Suomi ihana, ilolla sulle uhraa poikas työnsä! Sun tähtes, kulta-äiti, riemulla hän päivin toimii, kärsii, valvoo yönsä!
Oi, Suomi, sulomaani, tähtes vaan hän taisteli, sun poikas suuri, jalo, ja taistons' uljaan kautta loistamaan sai saloillesi uusi kevätvalo!
Nyt helmassas jo sankar' uinahtaa, min kautta valkes sulle uusi huomen; mut työnsä elää, — elää aikain taa, niin kauvan kuin vaan säilyy kansa Suomen.
III.
On poissa jo sankari ponteva. Hän nukkuvi nurmen alla. Mut seista hän elonsa illalla sai kunnian kunnahalla. Hän nähdä jo sai, että kansa tää hänen aatteilleen arvon antoi, ja nähdä hän sai, että hedelmää hänen työnsä tarmokas kantoi.
On poissa jo tietäjä verraton, mut polvi uus työtänsä jatkaa. Ja suurtakin Suomessa tehty jo on, päämäärähän sentään on matkaa. Viel' intoa, tarmoa tarvitaan, työt' uurasta, uutterinta. Siks leimutkoon lempeä isänmaan, tult’ uhkukohon joka rinta!
Tiet', uraa Snellman'in viittaamaa me tarmolla astukaamme, niin silloin sorru ei Suomenmaa, jos kovaakin kokea saamme! Kun luottamus Luojahan meillä on, ja jatkamme Snellman'in työtä, niin Suomi on kallio sortumaton, jos tulkoonkin myrskyä, yötä!
LIMINGAN KANSANOPISTON PÄÄTTÄJÄISISSÄ
/V 1905
Nuoret! Nyt on päivä tullut, jolloin päättyy yhteistyö, päivä tullut, kaihon päivä, jolloin eronhetki lyö. Talv' on pitkä työtä tehty, työtä sydämen ja pään, nyt ne soivat eron kellot, eron juhlaa vietetään.
Talv' on pitkä työtä tehty suojiss' armaan ahjon tään, kylvetty on valkeutta sydämeenne sykkivään. Valon teille, Herran teille teitä, nuoret, ohjattiin, pyrkimyksiin kehoitettiin pyhiin, suuriin, yleviin.
Oppia ja ihanteita varten vastaiselämää pyytänyt on teille antaa valon, tiedon templi tää; pyytänyt on teitä saada pystyviksi toimimaan kunniaksi Korkehimman, iloks' armaan isänmaan.
Pyytänyt on teille, nuoret, antaa pohjan, jolle te itsekasvatuksen työssä rakentaa nyt voisitte; pyytänyt on näyttää teille suunnan, suuren määränpään, johon Luoja suur' on luonut ihmiskunnan pyrkimään!
Opin aik' ei pitkä ollut, — yksi talvikausi vaan. Mutta tiedon, tieteen haarat monet ovat luvultaan. Tiedon valtakunt' on suuri, suuren suuri, rajaton, — muutamat vain ääriviivat siitä vasta nähty on!
Mutta minkä näitte, saitte — oi, te kätkekäätte se, evähäksi kätkekäätte elämänne matkalle! Elon taisteloissa tuolla eväst' oivaa tarvitaan, jott’ei sortuis onni oma, sortuis onni synnyinmaan !
Oi, te, nuoret, kätkekää siis, sydämiinne kätkekää, mitä teille teroitellut ompi tiedon templi tää! Valon, hyveen, Herran teitä aina, aina kulkekaa! Silloin iloita voi teistä kotiseutu, isänmaa!
Muistakaa, oi, ystäväni: valon, hyvän voimat ne yksin takaa onnen teille, takaa onnen Suomelle! Muistakaatte: valo, tieto, minkä saitte, _velvoittaa:_ Sivistyksen siunausta kansa teissä tarkastaa!
Muistakaa, oi: parahimmin tällekin te templille kannatusta, rakkautta kansan kesken voitatte, kun teist’ armas kotiseudun kansa kuulla, nähdä saa: "Onpas totta! Opisto se kasvattaa ja jalostaa!"
No, niin, neidot, nuorukaiset, — toivomukset hellät nää tahtoi teille sydämiinne painaa valon templi tää, kun nyt kaikuu eron kellot, eri suuntiin erotaan, hajoo kallis, tuttu perhe kautta kaiken synnyinmaan.
Ja nyt, nuoret, oi, te nuoret, — Herran haltuun jääkäätte! Hän ain' elon taisteloissa, myrskyiss' olkoon turvanne! Hän, Hän teille voimaa suokoon kiusaukset voittamaan, voimaa aina kulkemahan kohden rantaa taivaanmaan!
JUHLARUNO
raittiusseura "Pohjan Leimun" 20-vuotisjuhlaan Oulussa 16/X 1904
I.
On Suomea sortanut kauvan valta, mi tuskaa ja turmaa kanssaan toi, ja onnen mi karkoitti kaikkialta, maan parhaille riennoille esteitä loi. Sen vallan on painoa vaikeaa myös kärsien kantanut Pohjanmaa.
On täälläkin tuskien huuto soinut, ja riutunut rintoja tuhansin, kun alkoholi on valtikoinut, tuo kuningas kurjin ja ilke'in. On täälläkin nähty sen ilkityöt, on nähty päivät ja nähty yöt.
On nähty lapsia mieron tiellä, on nähty nuorien sortuvan. On nähty raukeevan ruusuin siellä, miss' alkoholi sai valtikan: on nähty raukeevan ruusujen pois poskilta impien, äitien.
On nähty hourujenhoitoloita sen uhrien kurjien täyttävän, ja nähty hurjia tappeloita, ja kuultu kahleiden helskävän, ja nähty on tuhanten kärsiväin, kuin haamujen, hoippuvan hautaan päin.
Oi, sulo Suomi, oi, Pohjolamme, kuink' on sun lapsesi kärsineet! Ja kuinka sä kaipaat rakkauttamme, mi kuivaisi silmäisi kyyneleet! Oi, pitk' oli lastesi murheen yö! Ja konsa heill' onnensa hetki lyö?
Oi, konsa se koittavi hertas huomen, mi turmion tulvalle telkeet lois? Ja konsa se nousevi kansa Suomen ja sortajan suistavi maastaan pois? Ja konsa se valtias vaipuvi, mi tuhanten onnen turmeli?
II.
Oi, Suomi-äiti, oi, Pohjanmaa, viel' onnesi aika koittaa! Sua alkohol' ain' ei sortaa saa, ei sortaa, ei vahingoittaa! Jo aljettu sortajaas vastaan on retki, ja lyövä on kerran voittomme hetki!
Jo liehuvi pystössä lippunen, ja sota käy sortajaa vastaan. Ja jo riemuita armeija raittiuden saa työstään ja toiminnastaan: se iskuja antoi jo sortajalle, sen taistellen salpasi ahtaammalle.
Ja varttunut, karttunut kautta maan on aatteemme ylevän valta. Ja tuhannet lapset jo Suomenmaan nous' sortajan ansojen alta. Ja tuhannet siunaapi jaloa työtä, mi kirkasti kotien kolkkoa yötä.
Oi, tuhannet äityet, lapsoset jo Luojalle kiitosta kantoi, kun poisti hän tuskat ja puuttehet ja valjeta aamun antoi, ja syntyä antoi aattehemme ja siunauksensa soi riennoillemme!
Pääs pystöhön siis, jalon aatteen mies Ei turhiin sun työsi raukee! Sen kautta on murtuva kauhea ies, sen kautta tie onnehen aukee. Pääs pystöhön! Sammua intos äl’ anna, vaan uusihin voittoihin lippuas kanna!
Pääs pystöön, ja taistelon tietä vaan sä tarmolla eespäin kulje, ja sortaja piirihin ahtaampaan vuos vuodelta sulje, sulje, siks' kunnes sen murtuvi viimeinen ansa, ja kansamme kallis on raitis kansa!
III.
Veljet! Viel' ei läsnä loista taistelomme määränpää. Viel' on tarpeen tarmo meillä, viel' on syytä rynnistää! Vielä vierii turman virta yli Suomen, Pohjanmaan, tuoden tuskaa, turmiota isänmaahan ihanaan.
Vielä sadat Suomen äidit rukoellen huutavat: poistakaatte turman paulat, kodin onnen uhkaajat. Vielä satain Suomen lasten ääni vieno väräjää: poistakaatte väkijuomat! Pienoisia säälikää!
Viel', oi, vielä Suomen miehet kahlehia kantavat! Vielä sadat Suomen sulhot eivät ole vapahat! Vielä tähden hornan myrkyn särkyy rinnat tuhannet, viel' oi, kuihtuu poskipäiltä ihanaiset ruususet!
Poistakaatte väkijuomat! kaikuu huuto kärsiväin. Poistakaatte väkijuomat! tuhannet ne huutaa näin. Kuunnelkaamme, veljet, noiden kärsivien huutoja! Väkijuomain valtaa vastaan taistelkaamme tarmolla!
Taistelkaamme, kunnes kerran ihana se hetki lyö, jolloin määränsä on päähän päässyt Suomen raittiustyö: — lakikirja kieltolailla taistelomme kruunoaa, yli raittiin Suomen kansan uusi päivä leimuaa!
TAAS TERVE, KALLIS VAPAUS!
Taas terve, kallis vapaus, sa maani onnen ehto, sa, pyhä kalleus kansani, sa hengen kukkain kehto! Kun poissa olit, oli niin, kuin päivyt poissa oisi, kuin tullut kylm' ois talviyö, mi kaikkeen jäätä loisi.
Kun poissa olit, oli niin, kuin kaikk' ois lyönyt halla: ne itki kukat, huokas maat, soi kaiho kaikkialla. Surua linnut liversi, se laineen laulut täytti, ja hallan jälki kolkolta, jos minne katsoi, näytti.
Mut taas kun saimme, saimme sun, sa aarre pyhä, jalo, niin on, kuin Suomeen helottais taas päivän hellä valo; niin on, kuin talven jälkehen, kun lyöpi kevään hetki: jäät lähtee, kukat puhkeaa, käy Suomeen lintuin retki.
Niin on, kuin juhannuksena, niin on, kuin kesäkuussa: kauniina laihot lainehtii, soi ilmassa ja puussa ihanat laulut lintujen, vapaina laineet läikkyy, ja kylväjälle vastaisuus niin valoisana väikkyy.
Oi, terve, terve vapa'us, sa kansain onnen luoja, sa ruusuista maan ihanin, sa kevään uuden tuoja! Oi, terve, viesti pyhä sä, mi kerroit kautta Suomen: jo sortui Suomen sortolait, jo yöst’ on tullut huomen!
Oi, terve, viesti tenhoovin, sa jota kuullessansa urohot itki ilosta, syleillen toisiansa, urohot itki, immetkin ja poi’at riemuin huusi, ja oli, kuin ois auennut tääll' elo aivan uusi.
Oi, vapaus sa kultainen! Taas on, kuin poveltamme pois kivi vieritetty ois; nyt taas me Suomessamme vapaasti voimme hengittää ja tehdä kylvötöitä, ja mielin reippain harrastaa pyhiä pyrinnöitä!
Oi, vapa'us! Kun koitit, niin uus' auvon aika koitti, maa kallis, köyhä, sorrettu taas elinehdot voitti. Ja mielet virkos murtuneet, ja huolten usva haipui, ja taas nous katse pilvihin, mi äsken maahan vaipui.
Ja innoin kansa luomahan käy Suomea nyt uutta, käy luomaan maalleen, itselleen ihanaa vastaisuutta. ja vapauden auringon kun Luoja loistaa suopi, niin vielä ihmekukkia ne Suomen laaksot luopi.
Ja vielä Pohjolastakin, tuhanten vetten maasta, vie viesti tiedon maailmaan suvusta onnekkaasta, mi sivistyksen lippua kohottaa korkealle, ja haudatuksi tullut ei, ei hankein, sorron alle.
Ja vielä, vielä poistuvat ne sortovuotten vammat, ja vielä meille koittavat taas olot armahammat, kun toimia ja uhrata vain osaa miehet, naiset, ja rakkaus kun soinnuttaa saa mielet eroovaiset.
Ja vielä Suomen kantelo kauniimmin kerran kaikuu, ja sinivetten rannoilta ne suuret virret raikuu, ja kansa tää se piiristään pois yön, pois puutteet sulkee, ja Suomi eespäin rivissä sivistyskansain kulkee!
Oi, vapaus, sa vapaus, mun maani onnen ehto, sa, pyhä kalleus kansani, sa hengen kukkain kehto! Kun poissa olit, oli niin, kuin päivyt poissa oisi, kuin tullut kylm' ois talviyö, mi kaikkeen jäätä loisi.
Mut taas kun saimme, saimme sun, sa aarre pyhä, jalo, niin on, kuin Suomeen helottais taas päivän hellä valo; niin on, kuin talven jälkehen, kun kevät kaunis koittaa: — jäät lähtee, kukat puhkeaa, ja satakielet soittaa!
Oi, vapauden aurinko, kautt' aikain Suomeen loista! Maa täytehen luo kukkia, ja varjot maasta poista! Ja ett’et sortuis, sulkekoon sun Luoja suojahansa! Eläös, vapaus! Eläköön myös Suomi, Suomen kansa!
17, 18/XII 1906
PUIJO
Oi, Puijo, sa Luojani valtava työ! Sinä maisemat mainiot näytät. Ylt’ympäri sun sinivetten on vyö, sulotuntein sa mieleni täytät. Siniharjut ja veet, jotka siintävi sulta, ihan leimuamaan saa lempeni multa.
Oi, Puijo, sa Luojani valtava työ! Sua, kaunista, ihailen, lemmin. Sua katsoissa syömeni innosta lyö, veri suonissain käy tulisemmin. Oi, Puijo, mun Suomeni suloista maata sa tuhannet syvemmin lempimään saata!
Sa, Puijoni, vallan oot voittamaton, sun ei ole Suomessa vertaa. Ken kerran sun harjultas katsellut on, hän unelmoi uutta jo kertaa. Hän unelmoi, että taas onnetar soisi suvihetken, min viettää sun huipullas voisi.
Oi, Puijo, en unhoittaa sua voi, sinä syntymäseutuni helmi. Sa, min kuusissa keväisin käköset soi, ikihongissa tuuloset telmii. Sa korkea-otsa, sa suuri ja vapaa, min vihreät metsät ne taivaita tapaa!
Myös huipultas veljille kaukomaan kuvan kauniin voin Suomesta antaa, voin viitata laaksohon vihantaan, voin viitata vettä ja rantaa ja kuiskata riemulla, ylpeydellä: kell’ ois ihanamp' isänmaa, oi, kellä?
Oi, Puijo, sa Luojani valtava työ! sinä maisemat mainiot näytät. Ylt’ympäri sun sinivetten on vyö, sulotuntein sa mieleni täytät. Siniharjut ja veet, jotka siintävi sulta, ihan saa salamoimaan tunteeni multa.
18/VIII 1907
JUHLARUNO
Oulunsalon Salonpään kansakoulun urkuharmoonin hankkimista varten pidettyihin arpajaisiin 17/VI 1906
I.
Taas Suomessamme on sulo kesä: jo pääskysillä on valmis pesä, ja käki kukkuu, ja leivo soi, ja aalto vapaana keinuu tuolla, ja laihon laineet käy pellon puolla, ja nurmen silkki se vihannoi.
Taas voitti taistossa valon valta, taas talven kahleiden, lunten alta on eloon uutehen noussut maa. Kun päivät piteni, kevät koitti, niin valon valta se silloin voitti, — ja eloa loi se taas kukkivaa.
Ja oi, kuink' armas ja ihanainen on synnyinseutus taas, pohjolainen, tää virtain uurtama Pohjanmaasi Tuoll’ uljas meri sun silmiis siintää, tuoll’ ihastuttaa ja mieltäs kiintää nuo virrat, mi vapaina vyöryy taas.
Ja tuoll’ on kosket, jotk' antaa lohta, ja joiden pauhu kun korvaa kohtaa, niin juhlalliseks käy mieleltään. Ja tuoll’ on suuri tuo nurmitanner, min vertaa toista ei Suomen manner voi ilmi tuoda, ei yhtäkään!
Ja pohjoisempana tuolla sitten on sarja tummien tunturitten, on myöskin kukkula kuulu tuo, min huipulle, kun lyö juhannushetki, käy katsomaan vierahat kaukaisetki, kuink' aurinko loisteli' yl' yönkin luo.
Ja taas kun saapuvi talvisaika, niin revontultenpa sulotaika sun mieltäsi silloin tenhoaa. Ja kuu kun valaisee valkolunta, ja vait' on metsä, kuin uinuis unta, on kaunis silloinkin Pohjanmaa.
Oi, armas, ponteva Pohjolamme, sua lemmimme, sua rakastamme, oot meille helmi sä herttaisin! Sun sinisalos, sun koskeis pauhut, sun virtais välke, sun majais sauhut, — ne meille on kauneus kallehin!
Oi, kallis, kultainen Pohjanmaamme, sa, äiti armas, me jolta saamme niin paljon kaunista, ihanaa, sua rakastamme me kuoloon asti, sun onnes templiä uutterasti ja tarmolla tahoomme rakentaa!
Köyh’ olet sä tosin, et aarteit’ anna, et lapsilles lahjoja liioin kanna, et ilmaiseks heillen sä leipää suo, mut siksipä asuukin vainioillansa tääll' uuras, tarmokas, karkaistu kansa, mi esteit’ ei säiky, vaan tieltään ne luo!
Oi, laaja, ponteva Pohjolamme, sua lemmimme, sua rakastamme, oot meille helmi sä herttaisin! Sun sinisalos, sun koskeis pauhut, sun virtais välke, sun majais sauhut, ne meille on kauneus kallehin!
II.
Valo maasta poisti kirren, valo soimaan uuden virren sai taas saloillamme. Valo meistäi sulattaapi kirren, soimaan uuden saapi laulun rinnoissamme.
Valon suuri tenhovalta nosti kukat hangen alta laaksoloissa tuolla. Niinpä nostaa valon henki kukat rinnoist’ ihmistenki. Valoa siis puolla!
Vuokko, päivänkukka, lilja, niityn nukka, pellon vilja, — valon on ne työtä! Inehmonkin aatteet hyvät, tunteet jalot, suuret, syvät seuraa valon myötä.
Estä valo kukkasilta, silloin niill' on elonilta, kuolohon ne nukkuu! Estä valost’ ihmislasta, niin se hyvän kukinnasta lakkaa, — yöhön hukkuu!
Pimeys on kukkain turma, hengen yö on hengen surma, pois siis yöhyt maasta! Pois yö hengen Pohjolasta! Pois jo maata tahraamasta elon öisen saasta!
Ylös siskot, ylös veikot, poistamaan siis öiset peikot majoist’ armaan Suomen! Niillekin, jotk' eivät vielä vaeltaa voi tiedon tiellä, koittakoon uus huomen!
Lapset kurjimmankin majan opist' oivan opastajan saakoot vapahasti! Sinnekin, miss' on nyt salo pimein, synkin, pääsköön valo, viime soppeen asti!
Ylös siis te, miehet, naiset! Ylös työhön, pohjolaiset, ett’ei jatkuis yötä! Hyväks' valon, onneks maamme riemuiten me uhratkaamme varoja ja työtä!
Ylös valon taistoon innoin! Ylös lempirikkain rinnoin suojaks Suomellemme! Työtä avulla kun Herran teemme, suuremp' onni kerran koittaa kansallemme!
Koittaa aamu armahampi, kirkkahampi, ihanampi, jolloin kaikki kansa tuntee Suomen omaksensa, sillen uhraa aartehensa, vaikka ainoansa.
Ylös siis te miehet, naiset! Ylös työhön, suomalaiset, luomaan aikaa uutta! Pois jo uinuminen yössä! Onnen takeet meill' on työssä varten vastaisuutta.
Ylös! Alttarille valon uhris vie, jok' aatteen jalon puolesta tee työtä! Ällös jääkö kysymähän, paljonko sä voit vai vähän, voitko poistaa yötä!
Uskollisena uutterasti tee vaan työtäs kuoloon asti, Suomen mies ja nainen! Silloin suojaat Suomeasi, silloin näytät olevasi kelpo suomalainen!
NOUSKAA, NUORET!
Nuoret voimat uhkuvaiset, yhtehen te liittykää! Nuoret voimat, yhteisvoimin valon sotaan rientäkää! Liput liehuu, kalvat kalskaa, rummut pärrää, torvet soi. Nouskaa, nuoret! Suomen onni murtua se muutoin voi.
Nouskaa, nuoret! Valonlippu kätehenne temmatkaa! Nouskaa, nuoret! Viipymist’ ei kestää jaksa synnyinmaa. Tuolla, täällä taistelleitten rivit heikot, harvat on. Öisten valtain kahlehissa riutuu rinnat nuorison.
Ylös, ylös, nuoret joukot! Rivit järjestyksehen! Kylki kylkehen nyt kiinni, pienoisriidat unheesen! Yhteisonni, Suomen onni, kaikill' olkoon korkein! Kaikkein onni jokaiselle pyhin, suurin, kallehin!
Yhteen voimat! Yksinänsä mahtavinkin heikko on. Heikoimmatkin mahtavat on liittyneinä liittohon. Liitto voimat vahvistaapi, työhön pontta, voimaa luo, mutta kiistain keskinäisten tuli turmaa aina tuo.
Katso, virran pisaraiset kuinka pienen pienet on! Mutta miljoonien noiden liittyessä liittohon, katso, mik' on voima niillä, mikä voima valtava: paadet paukkuu, vuoret värjyy liittyneitten voimasta!
Katso ihmerakennusta "luonnon kruunun", ihmisen! Jäsen jäsenehen liittyy, toinen toistaan palvellen. Ruumis, sielu, silmät, korvat, kädet, jalat, sydän, pää, — kaikki kannattaa ne yhdess’ ehjää voi vain elämää.
Katso jättipalatseita kaupunkien uljasten! Miten nousi noitten seinät, yllättäin luo pilvien? Yhteistyön ne kautta nousi, kautta yhteistoiminnan. Satain, tuhanten on työtä suuret teot maailman!
Katso, noin on liitto voimaa, liitto satain, tuhanten! Mit’ ei yksin aikaan saada, aikaan saadaan yhtyen. Käsi kätehen siis, nuoret! Työhön voimin yhteisin! Työhön puolest' ihanteitten, hengen valon kallihin!