Chapter 24

Oli talvinen päivä. Tammikuun pakkanen painoi jääkukkia ikkunoille, ja puut seisoivat härmäisinä. Tuominen käveli lattialla, ja puhaltaen savupilviä piipustansa hän seisahtui tuon tuostakin akkunan ääreen. 'Mitä katselet?' kysyi rouva. 'Hm, luontoa vain, ja sitä katsellessani ajattelin, että nytpä reki hyvin luistaisi -- entä jos tekisimme vähäisen huvimatkan kaupunkiin, sillä tahtoisinpa nähdä, vieläkö Maarialle äidin huolet ja emännän toimet raskailta tuntuvat, vai onko hän niihin jo perehtynyt.'

Toini taputteli iloissaan käsiänsä ja huudahti Ilmarille: 'Nyt, veikko, pääsemme Maaria sisaren luo!'

'Älä vielä iloitse, kuulkaamme ensin, mitä äiti sanoo.'

'Kyllä äidin vuoksi sopii', vastasi rouva, 'tuota hätää laitan kaikki matkakuntoon'. Eipä kulunut montakaan tuntia, ennenkuin Tuominen perheineen oli matkalla. Reki luisti, kulkuset kilisivät, ja heijoo, -- eteenpäin mentiin, kunnes jouduttiin kaupunkiin Maarian kotiportaitten eteen. Neitsyt tuli ovea aukaisemaan, ilmoittaen että herra Vuori vielä oli poissa virkatoimissaan ja rouva jossakin kokouksessa. Vieraat menivät sisälle. Pieni tyttönen seisoi huoneessa, ja nähtyänsä heidät lausui lapsi: 'Äiti poissa, isä poissa', ja parkasi itkemään. Ilmari otti lapsen, nosti hänet korkealle ja vei hänet sitte Tuomiselle. Näin joutui tyttö sylistä syliin, tullen siten tyydytetyksi. Mutta nyt kuului nuorimman lapsen vaikeroiminen, ja se koski rouva Tuomisen hellään sydämmeen. Hän riensi toiseen kamariin pienokaisen luo ja rupesi sitä viihdyttämään. Hoitaja toi lapselle maitoa. Rouva maistoi sitä ja sanoi sitte: 'Tämä on hapanta, onko lapsi sitä saanut?'

'On, kyllä maar se pian happanee, kun sitä aina tarvitsee panna takalle lämpenemään', vastasi tyttö ja meni matkoihinsa. Nyt tuli Maaria kotiin ja tervehti iloisesti omaisiansa. Nähtyään rouva Tuomisen olevan lastenkamarissa riensi hän sinne äitiään syleilemään, vaan purskahti samassa itkuun. 'Mitä tuo tietää?' kysyi äiti.

'Niin, nähdessäni teitä en saattanut olla itkemättä, sillä muistin, kuinka hauskaa meidän oli kotona. Täällä vain aina on kiirettä ja rauhatonta. Tuskin joutuu mihinkään henkiseen elämään, kun on noita lapsiakin jo noin monta. Jos toisen on tyydyttänyt, niin toinen taas huutaa, ja tämä pieni itkee aina.'

'Hän on kelvollisen ruoan puutteessa. Maito on hapanta; katso, ettei lapsi semmoista saa! Lämmitä vain sen verran, mitä hän kerralla tarvitsee, ja pidä puhtaana astiat.'

'Saako niitä palkollisia tekemään, mitä käskee -- itse olen poissa monta tuntia. Minä olen perustanut ompeluyhdistyksen, jossa ommellaan vaateapua köyhille lapsille -- annanpa vielä tyttökoulussa muutamia tunteja niissä aineissa, joita enimmän harrastan.'

'Jätä kaikki koulutunnit, pane toimeen ompeluseurat, mutta ompele sinä kotona, sillä lasten pienenä ollessa on äidin helma heille paras suoja.'

'Minä en ikinä voi uuvuttaa itseäni jokapäiväisen elämän yksitoikkoisuuteen, vaan tahdon myös elää henkistä elämää.'

Maarian puhuessa oli Tuominen tullut kamariin. Hän katsoi surullisesti tyttäreen ja lausui:

'Voi lapsi parka, paljon olemme sinun kasvatuksessasi laiminlyöneet, koska emme ole opettaneet sinua ymmärtämään, että kodissa on naisella lavea työala. Jos oikein käsittäisit velvollisuutesi, tietäisit myöskin, että sinulla kodissasi on kylläksi vaihtelevaa työtä. Joka päivä saat tutkia niitä eri luonteita, joita huonekunnassasi löytyy, ja ajatella, miten heitä parahiten voisit saattaa onnellisiksi. Se on perheenemännän kallis ja vaikea tehtävä; mutta kun hän työssään onnistuu, ken on häntä onnellisempi? Hän on kodin sydän, johon kaikki turvaavat, sekä palkolliset että lapset; ainoastaan hänelle perheenisäntäkin ilonsa ja huolensa uskoo.'

Maaria puhui jotakin miehen ja vaimon samanlaisista oikeuksista, mutta samassa tuli hänen miehensä kotiin. Vuorio nähtävästi iloitsi appensa ja anoppinsa tulosta, puristi veljellisesti Ilmarin kättä, kysyi Toinilta, montako kananpoikasta hänellä oli, ja lausui sitte vaimollensa: 'Noh Maariaseni, ovatko vieraamme saaneet kahvia?'

'Ei vielä, nuo piiat ovat niin hitaat.'

'Toimita nyt, ystäväni, joutuun -- oikeinpa se minullekin hyvältä maistuisi, sillä muistathan, ettei eine aamulla ennättänyt tulla valmiiksi, ennenkuin minun jo täytyi rientää virkani toimiin.'

Punastuen Maaria meni kyökkiin, ja muutaman hetken perästä tuotiin kahvia. Mutta päivällinen -- se nyt ei milloinkaan tahtonut valmistua. Kun jo kolme kajahusta oli kuulunut seinäkellosta, silloin Vuorio levottomasti lattialla kävellen katseli tavan takaa ruokasaliin päin. Vihdoin pyydettiin päivälliselle. Siinä nyt oli pöydässä yhtä kutakin lajia, mutta ensiksikin kilohailit olivat ihan happamat. Maaria hätääntyi ja sanoi neitsyelle: 'Mitenkä tämmöisiä olet pöytään tuonut? Nämäthän ovat pahentuneita!'

'Käskipä rouva minua ottamaan kilohailia, eikä niitä parempia ollut. Kun kala-astia on pidetty lämpimässä kyökkikonttoorissa, niin ihmekö se, että ovat pahentuneet.'

'Vie nämät kohta pois äläkä enää toiste jätä kaloja lämpimään.'

'Ei niitä minun aikanani sinne ole pantu, entinen piika ne jo jätti', sanoi tyttö ja läksi kyökkiin.

'Oikein on harmillista, kun täällä saa noin huonoja palkollisia', valitti Maaria.

'Niin, meillä on siinä kohden ollut paljo vastahakoisuuksia', sanoi Vuorio. 'Tuo on jo kolmas tänä vuonna -- mutta jättäkäämme tämä puhe huonoista palkollisista -- se ei ole mitään hauskaa. Maaria hyvä, anna tänne vähän paistia -- kastike on kovin karvasta!' --

Näin olivat melkein kaikki kalliit, hyvät ruoka-aineet pilatut; -- mutta minä arvelen, että tarpeeksenne olette kuulleet tästä perheestä, ja luulenpa, että Vuorion sijassa Joose maisteri varmaankin olisi suonut vaimollansa olevan vähemmän kirjallista ja enemmän taloudellista oppia.»

»Hm. -- Kentiesi. -- Mutta kuinkapa heidän sitte lopullisesti kävi? Lopussahan kiitos seisoo.»

»Niin kyllä», sanoi mummo, »mutta sanotaanpa myöskin, että alku työn kaunistaa -- ja kun alussa kaikki menee kodissa nurin, niin silloin ei tule loppukaan oikein hyvä. Lohdutukseksenne toki saatan sanoa, että Liinan kävi paremmin. Hänen luonteensa oli taipuvaisempi kuin Maarian, ja hänen viisaat vanhempansa saivat hänet vähitellen ymmärtämään, että pianon ääressä istuminen ei ollut hänen suurimpia velvollisuuksiansa. Mutta monta kovaa sai Liina parka kokea ja monta kyyneltä vuodattaa, joista hän olisi päässyt, jos kodissa hänen olisi täytynyt seurata äitiänsä kyökkiin ja aittaan.»

»Miten Toinin kävi?» kysyi Aino. »Minä siitä tytöstä toivon paljon hyvää. Kertokaa hänestä vielä.»

»Toinista!» sanoi mummo, ja hänen silmänsä oikein kirkastuivat, kun hän lausui: »Niin, mitenkä muuten kuin hyvin. Toini oli niitä hempeitä, herttaisia naisia, jotka harvoin itseänsä muistavat; muitten onni on heidän onnensa. Hänestä olisi koko kertomus kerrottavana, mutta ilta joutuu -- tahdonpa vain mainita, että Tuominen, huomattuansa vanhempien tytärtensä kasvatuksen vaillinaiseksi, päätti kokonaan toisella tavalla kasvattaa Toinia. Tämä lapsi sai kyllä oppia paljon, mutta hänen tärkein opittavansa oli tutkiminen, millä tavalla hän voisi muita tehdä onnelliseksi. -- Kuulkaa, nuoret tyttöset! Silloin vasta voitte oikein tyytyväiset olla, kun muitten onnelliseksi saattamista pidätte suurimpana onnenanne. Toini oli tuon tärkeän opittavansa hyvin oppinut. Minä näin hänet aina tyytyväisenä; perheensä onni säteili hänenkin silmistänsä. Kun hänen miehensä joskus oli raskaalla mielellä ja tahtoi olla itseksensä, silloin Toini meni soittamaan ja laulamaan lauluja, joitten hän tiesi ihastuttavan miestänsä -- ja pianpa hänen onnistuikin poistaa rakastettunsa raskas mielentila. Tällä en suinkaan tahdo sanoa, että kaikkien miesten raskasmielisyyttä pitäisi samalla tavalla viihdyttää -- en suinkaan! Jospa se kävisikin yhdellä tavalla, silloinhan tuo naisen tärkeä tehtävä olisi helposti opittu!»

»Entäs Toinin lapset?» kysyi Nummi. »Eivätkö ne ollenkaan huutaneet?»

»Kyllä maar», vastasi mummo, »vaan kun tohina lastenkamarissa nousi korkeammillensa, silloin Toini riensi joukkoon ja puhui kauniin sadun, jota lapset istuivat ääneti kuuntelemaan. Sadun kerrottuaan hän käski heitä kiltisti leikkimään, jotta saisivat vielä toistekin tarinan kuulla, ja pujahti sitte taas toimiinsa.

Nyt olkoon kertomukseni loppunut, sillä muuten teekyökissä vesi kiehuu kuiviin. -- Kaada, Ilmaseni, toinen kupillinen teetä.»

Ilma teki kuten mummo käski, ja nyt tuli hetken äänettömyys, kun kaikki rupesivat teetä juomaan. Joose maisteri, joka ensiksi sai kuppinsa tyhjäksi, sanoi hymyillen mummolle: »Niin, nyt minä saan kiittää sekä teestä että kertomuksesta. Tahdonpa myöskin myöntää, että vanha on aina viisain, ja halusta kyllä ottaisin Toinin tapaisen naisen vaimokseni -- mutta mistäpä semmoisen löydän?»

»Siitä saatte itse huolta pitää», vastasi mummo.

»Kyllä tuo kertomuksenne oli hyvä eksemppeli», vakuutti leski. »Minä olen myöskin aikonut kasvattaa meidän Sannia aivan toisella tavalla kuin vanhempia tyttäriäni; olen päättänyt noin eksperimenteerata -- jotta saisin selväksi, mikä keino on parahin.»

»Hyvin kaunis ajatus tuo», sanoi Nummi, »aivan uusi oppi jälkimaailmalle, josta keksinnöstä se varmaankin on teitä kiittävä», -- ja hän kuiskasi Jooselle: »Kyllä sinä vielä saat anopin rouva Hyöriinistä.»

»Ole huoleti», vastasi Joose ja nousi istualta, lausuen: »Ilta käy jo kosteaksi, ulkona viipyminen saattaa olla haitaksi mummon terveydelle, mennään nyt siis kotiin.»

»Niin kyllä», sanoi leski. »Sanni tyttöni, mennään mekin jo pois. Sanni on vähän arka kylmälle.» -- Ja rouva Hyöriin jätti hyvästi ja läksi tyttönsä kanssa kotiin. Heidän lähdettyänsä Ilma kysyi:

»Miksikä mummo aina näin viettää juhannusaattoa?»

»Se on, lapseni, minun salaisuuteni», vastasi mummo.

»Minulla myöskin on salaisuus», sanoi Ilma, »mutta, mummo, sen nyt tahdon teille ilmoittaa. Juhannusaatto tulee aina olemaan minullekin erityinen merkkipäivä, sillä tiedättekö, orpanani Nummi ja minä olemme tänään menneet kihloihin.»

»Toivotan teille sydämmestäni onnea ja siunausta! Olen ennustanut Nummi herralle onnellista kotielämää, ja nyt olen varsin vakuutettu siitä, että meidän pikku Ilma teidän kotinne herttaiseksi luo, sillä Toinin tytär sen tehtävänsä kyllä ymmärtää --»

»Toini! Oliko Toini äitimme?» kysyi Ilma.

»Oli, vaikka minä tietysti hänen nimensä Toiniksi muutin. Hänen arvoansa ja hyvyyttänsä te kyllä kaikin olette saaneet kokea.»

»Ja me kun emme ollenkaan sitä aavistaneet!» -- sanoi Aino. »Oi mummo, kertokaa vielä meille jotakin, kertokaa omasta elämästänne!»

»Niin, kertokaa, mummo kulta!» pyysi Ilma.

Mummo hymähti, vastaten: »Katsokaa jokea, joka tuolla juoksee eteenpäin -- se juoksee tyynenä, vaan paikoin se kohisevana koskena vyöryää. Silloin on sen voima mahtavin -- mutta silloin se myöskin on vaarallisin; se saattaa paljon hyödyttää, vaan saattaapa myöskin vahingoittaa, -- jos sen voimia väärin käytetään. Te seuraatte joen juoksua vieläkin eteenpäin. Tuo hurmaava pyörre tyyntyy vähitellen -- te näette sen taas tyynenä. Kosken kohina humisee vielä korvissanne, mutta viimein on se vain hämäränä muistona mielessänne. Tuollainen on useimmiten ihmiselämä, ja siinä myöskin mummon elämäkerta.»

»Kiitoksia, mummo hyvä, kertomuksestanne», sanoi Nummi. »Ehkä toiste, jos eletään, viette meitä tarkastamaan tuota joen juoksua.»

»Kentiesi -- sanoinhan, että useimmiten ihmisten elämä on joen kaltainen -- ehkä tiedän teille joskus jutella jonkun elämästä.»

Kokkovalkeat sammuivat vähitellen, nuoret sanoivat sydämmelliset jäähyväisensä vanhalle ystävälleen, ja niin loppui juhannusaatto mummon luona.

KÖYHÄINMAJASSA.

Erään pikkukaupungin kadun varrella oli sievä rakennus, jonka aukaistusta akkunasta nuori ylioppilas näkyi katselevan kadulla olevaa liikettä. Hän nojaili akkunalautaa vasten hyräillen:

»Suomi, armas synnyinmaamme tuhatjärvinen --»

»Antakaa, hyvä herra, penni», huusi vähäinen poikanulikka surkealla äänellä.

»Älä teeskentele», sanoi ylioppilas. »Tuossa saat pennin, mutta jos olisit luonnollisella äänellä pyytänyt, olisit saanut 5 penniä.» Poika meni, ja eräs rikas herra, joka samassa tuli paikalle, tervehti nuorukaista, sanoen: »Hyvää päivää! Älkää noille rahoja tuhlatko, kyllä kerjäläisiä on niin kauan kuin on laiskureitakin. Tehkööt ihmiset työtä, niin ei heidän tarvitse kerjätä.»

»Se kyllä paljon kurjuutta estäisi», vastasi nuorukainen, »sillä valitettavasti löytyy köyhiä, jotka eivät oikein ole käyttäneet aikaansa, yhtä hyvin kuin rikkaitakin, jotka eivät ole oikein käyttäneet tavaraansa. Mutta moni on köyhä, olematta itse siihen syypää.»

»Hm--hm, niin kyllä», vastasi herra ja läksi matkoihinsa. Ylioppilas rupesi taas hyräilemään lauluansa alusta alkaen ja oli juuri laulanut:

»Täällä kehdon, kodon saamme, haudan rauhaisen --»

kun eräs sievännäköinen, hoikka nuorukainen, joka tuli kävellen katua pitkin, seisattui akkunan eteen, sanoen: »Hyvää huomenta, Keto!»

»Huomenta, huomenta! Minne matka?»

»Aion mennä etsimään kansan joukosta sopivia malleja, jotta saattaisin maalata oikein alkuperäisiä muotokuvia. Tuleppa mukaani! Mitäs tuolla kuumuudessa venyskelet? Täällä ulkona aamuilmassa on virkistävää kävellä.»

»Maltas, heti olen valmis tulemaan.» Keto otti lakkinsa, riensi ulos kadulle ystävänsä, nuoren maalarin luokse, ja nyt molemmat läksivät kävelemään. »Mistä aiot kuviasi etsiä?» kysyi Keto.

»Köyhäinhuoneesta», vastasi maalari; »minä olen siellä jo käynyt ennenkin juttelemassa monen sekä nuoren että vanhan kanssa ja havainnut, että minulla saattaa olla paljo hyötyä heistä».

»No niin, tuo hyöty -- sehän sitte vasta tulee ilmi, kun saadaan nähdä ja arvostella pensselisi tuotteita.»

»En tarkoita ainoastaan heidän ulkomuotoaan. Myöskin heidän sisällinen elämänsä, johon vähitellen tutustun, on monessa suhteessa opettavainen.»

»Halukkaimmin minä olisin kävellyt maalle päin», sanoi Keto, »mutta koska tuossa nyt jo olemme määrän päässä, niin mennäänpä vain kurjuudenkin majaa katsomaan.»

Ystävät astuivat havutettuja portaita pitkin ja tulivat tupaan, missä joukko köyhyyttä kärsiviä oli saanut suojansa. Siellä oli kaiken ikäisiä, ja kullekin oli annettu hänen kykynsä mukaista työtä. Eräs yhdistys oli lahjoittanut lapsille vaatteita, joten he olivat ulkonäöltään jokseenkin siistit. Muuten näiden köyhäin kasvot ilmaisivat hyvin erilaisia tunteita. Lapset yleensä näyttivät suruttomilta ja tyytyväisiltä, mutta vanhemmista toiset olivat surullisen, toiset nöyrän ja kärsivällisennäköisiä, toiset taas ikäänkuin suuttuneet koko laitokseen. Muutamat näyttivät ihan tylstyneiltä ja välinpitämättömiltä, aivan kuin mennyt aika olisi vienyt heiltä kaiken toivon. Eräs vanha mummo erittäinkin veti nuorukaisten huomiota puoleensa. Hän suori höyheniä ja teki työtänsä kovin ahkeraan, hänen vaatteensa olivat siistit, ja hänen ulkomuodossaan ilmaantui sellainen tyytyväisyys, joka on ainoastaan sillä, ken tietää sekä ilon että surun päivien olevan Jumalalta ja siis nöyryydellä vastaanotettavia. Lapset istuivat halusta hänen ympärillään, sillä muori kertoi heille satuja, ja näin oli hänellä pieni ystäväjoukko, jolle hän tuli kalliiksi. Nuori maalari rupesi piirtämään vanhuksen kuvaa, mutta ylioppilas halusi tietoja hänen elämänvaiheistaan, jonka vuoksi kysyikin häneltä: »Mitenkä olette tänne joutunut, te kun olette noin ahkera? Eikö teillä ole omaisia?»

»Kyllä on montakin, mutta he eivät ole erin hyvissä varoissa hekään», sanoi muori, ja syvä huokaus nousi hänen rinnastaan.

»Jollette pahastuisi», sanoi Keto, »pyytäisin teitä kertomaan jotakin elämänvaiheistanne. Olette suvainnut, että ystäväni maalaa kuvanne; suokaa nyt minunkin piirtää muistiini jotakin kokemuksistanne.»

»Hyvä, oppinut herra! Minun elämäkertani on aivan tavallinen», vastasi vanhus, »sillä tasaisesti ja onnellisesti on eloni aika yleensä vierinyt -- vaan ainahan noita kovempia säitäkin on täytynyt välistä kestää. Mutta koska haluatte kuulla jotakin elämästäni, tahdon teille kertoa, miten se on kulunut näihin asti, ja miten tänne jouduin:

Minäkin olin ennen nuori ja iloinen. Palveluspaikkoja en juuri muutellut. Palveltuani 10 vuotta isäntäväkeäni sain hopearahan rintaani, -- se annettiin oikein kirkossa juuri Mikonpäivänä, -- ja rahaan oli kirjoitettu: 'uskollisesta palveluksesta'. -- Tässä sen näette.» Muori otti kaulastansa nauhan, jossa tuo rakas muisto hänen isäntäväestään vielä kirkkaana riippui. »Kun sen sain», jatkoi hän, »oli minulla juhlahetki. Ette voi ymmärtää, mitä silloin tunsin -- ehkä sentään -- näinhän ennen, kuinka iloisena isäntäni nuori maisteri tuli kotiin, kun oli saanut lakkiinsa tuollaisen kultatähden, joka teilläkin nyt on -- tottapa tuo on teille onnen tunteita tuottanut? -- Mutta jatkanpa kertomustani. -- Sittemmin joutui isäntäni vanhin tytär naimisiin eräälle papille, ja minä rupesin heidän palvelukseensa. Mutta pian jouduin itsekin naimisiin. Minä ja mieheni teimme ahkeraan työtä ja pääsimme hyvään torppaan tämän kaupungin maaseurakuntaan. Jumala siunasi meille kuusi perillistä, ja me tulimme jotenkin hyvin toimeen, vaikka varat eivät suuret olleet. Mutta lapset kasvoivat eivätkä tyytyneet siihen, mitä heille kotona saatoimme hankkia, vaan menivät palvelukseen ja joutuivat sinne tänne nekin. Mieheni kuoli, -- kun Matinpäivään päästään, on hän jo 12 vuotta mullassa maannut. Kova oli eronhetki, me kun olimme onnelliset olleet -- mutta -- hänet otti Jumala! Kaivata sain, vaan en valittaa. Nuorin poikani piti nyt torppaa -- minun oma rakas Tuomoni -- niin, minä ja hän hoidimme tölliä, kaikki oli hyvin; hän oli hellä lapsi ja ainoa, joka ei pesästään lentänyt. Vaan hänellekin oli luotu kumppani -- poikani meni naimisiin -- ja minä olisin pitänyt hänen vaimoaan tyttärenäni, mutta miniäni oli aina ynseä minulle ja ikäänkuin kadehti minulta sitä hellyyttä, jota poikani minulle osotti. Minä huomasin sen ja läksin kaksi vuotta sen jälkeen, kuin miniän sain, muiden lapsieni luo. Kolme vuotta olin poissa. Joka paikassa havaitsin olevani 'liika kalu sälyjen seassa', ja itse myöskin ikävöitsin takaisin entistä kotiani katsomaan. Palasinpa siis nuorimman poikani luo. Torppaan tultuani tuli Tuomo minua vastaan ja oli kovin iloinen, kun sai jälleen nähdä äitinsä. Miniäni, joka myöskin ensin kyllä osotti hyväntahtoisuutta kohtaani, kävi piankin taas kylmäksi minulle ja heitteli tuon tuostakin pistosanoja sekä miehellensä että minulle. Minä sitä en ollut huomaavinani, vaan tein ahkerasti työtä, ja koska hänellä oli minusta hyvä apu, kärsi hän minua sentään. Näin vuodet kuluivat. Mutta kerran eräänä syksynä olin puoloja poimimassa takamailla ja silloin vilustuin kovin, joten jouduin vuoteen omaksi. Minä sairastin kauan, mutta kuitenkin pääsin siitä vuoteesta jaloilleni; voimani vaan eivät enää tulleet entiselleen. Poikani perhe kasvoi, ja kuulinpa miniäni usein sanovan: 'Ahtaus täällä on joka haaralla, kun väkeä on liikojakin.' Tuomo ei puhunut mitään, mutta näytti synkältä, ja eräänä päivänä hän ilmoitti saaneensa minulle paikan *köyhäinhuoneessa*. -- Se oli salamanisku se ja kovin kohtaus elämässäni, kun rakas poikani, oma Tuomoni, minut hylkäsi; vaan Jumala häntä siunatkoon ja varjelkoon, ettei hänen tarvitsisi kärsiä, mitä minä sillä hetkellä kärsin. Se oli ainoa kerta, jolloin olin onneton, sillä minä soimasin itseäni siitä, että olin huonosti kasvattanut poikani. Rakkautta ei minulta puuttunut häntä kasvattaessani, mutta jotakin kuitenkin olin laiminlyönyt, ja silloin on ihminen onnettomin, kun hän havaitsee erehtyneensä ja näkee, ettei sitä katuenkaan voi parantaa.

Siinä nyt on elämäkertani kaikessa yksinkertaisuudessaan; mitäpä hyötyä teillä siitä on, teillä, jotka olette viisaat ja oppineet?»

»Ja te voitte sydämmestänne antaa anteeksi pojallenne?» sanoi maalari.

»Herra hyvä», vastasi muori, »anteeksi antaminen on paljoa helpompaa kuin anteeksi pyytäminen».

»Muori, kuulkaa», sanoi maalari innokkaasti, »kun olen kuvanne maalannut, pidän sen muistona teistä. Jos joskus hairahtuisin siten, että tahtoisin olla ynseä köyhille vanhemmilleni, niin katselen teidän kuvaanne. Se kyllä muistuttaa minulle teidän kertomustanne ja kuinka pitkälle itsekkäisyys voi mennä.»

»Ja onpa», lausui Keto, »meillä yhteinenkin äiti, jota meidän myös tulee rakastaa, ja jonka onneksi olemme velvolliset tekemään työtä. Se, joka tylysti ajattelee ainoastaan omaa itseänsä eikä työskentele tämän äitinsä hyväksi, hänkin on kiittämätön lapsi! Teidän kertomuksenne, muori, minä piirrän paperille, jotta se, jos itsekkäisyys viettelisi minua, olisi hyvänä muistuttajana siitä, että minun tulee tehdä työtä rakkaan äitimme, armaan Suomemme hyväksi, sillä muuten olen minäkin äitini hylkääjä!»

Näin lausuttuaan nuorukaiset sanoivat jäähyväiset ja läksivät köyhäinmajasta.

Muori ajatteli itsekseen: »Oppinut, näenmä, osaa kaikesta oppia ottaa.»

MITÄ KOSKI KOHISEE? MITÄ KUUSET KUISKAILEE?

Tuuheassa kuusikossa oli erään myllärin asunto ja siitä ainoastaan muutama sylenmitta kohisevan kosken rannalle, jossa vesimylly ankarasti hyöri ja pyöri. Tuon kosken partaalla istui useasti nuori kasvava tyttö -- hän istui avojaloin, avopäin, ja tuuli sai vapaasti liehutella hänen kiharoitaan. Siinä hän oleskeli aina tuntikaudet, kunnes kuusikosta myllärin vaimon kutsuva ääni vaati häntä pois tulemaan. Eräänä aamuna, kun kastehelmet vielä kimaltelivat ja linnut tuhansittain visertelivät, läksi myllärin Helmi taas ahtaasta tupasesta, katkismus kädessä, avopäin juoksemaan metsään. Hän juoksi, kunnes ennätti lähellä olevan lähteen reunalle. Siihen hän istahti kaatuneen puun rungolle lukupätkäänsä muka lukemaan. Hetkisen vain hän kirjaan silmäili, vaan laski sen sitte pois ja nousi matkimaan lintujen ääniä; mutta eipä sekään kauan häntä huvittanut, sillä nyt kuului kuusien latvoista hiljainen tuulen humina, ja heti Helmi vakavana taas istahti puun rungolle. Hän kuunteli tarkkaan, ja sormensa vaipuivat ristiin. Kesäisen luonnon ihana juhlavirsi oli kokonaan voittanut Helmen sydämmen. Mutta äkkiä hän nousi istualta, huudahtaen: »En, minä en ymmärrä, mitä te kuuset minulta vaaditte! Mihin te niin hellästi hyväillen minua käskette? Juoksenpa kosken rannalle, kosken kohina puhuu samoin, ehkä siitä paremmin saan selkoa» -- ja Helmi juoksi rannalle. Siinä hän nyt istui kuunnellen kosken lakkaamatonta, yksitoikkoista pauhinaa, välistä laskien kätensä silmilleen, jotta kuulonsa siten tulisi tarkemmaksi. Näin hän olisi taaskin istunut monet hetket, jollei eräs nuorukainen, joka tuli myllytietä pitkin, olisi hänelle huutanut: »Kuules, tyttö, missä kotisi on? Varmaankin olet näiltä paikoin, kosk'ei sinulla ole edes huivia päässä.»

»Tuolla kuusikossa on kotini», vastasi Helmi ja kiirehti samassa herran edelle kotiin päin.

»Onko teillä lehmiä?» kysyi herra. »On kyllä.» »Saako äidiltäsi ostaa ruokaa?» »Saa kyllä.» »Osaatko sinä muuta puhua kuin: saa kyllä ja on kyllä?» »Kyllä», vastasi tyttö, mutta jätti herran sikseen ja rupesi juoksemaan kotiin.

»Nuo mökin lapset ovat hyvin jäykkiä», ajatteli nuorukainen. »Lieneekö heissä mitään hienompia tunteita?» -- Täten miettien hän ennätti myllärin asunnolle ja kuuli samassa Helmen sanovan: »Tuolla tulee valkolakki.»

Nuorukainen oli ylioppilas ja luonnontutkija, joka kulki metsissä kukkia ja hyönteisiä etsiskelemässä. Hän astui tupaseen ja pyysi ruokaa ostaaksensa. Myllärin vaimo valmisti heti vieraalle yksinkertaisen aterian, mutta sen tehtyänsä hän sanoi Helmelle: »Tuo kirjasi tänne, että luetan lukupätkäsi.»

»Kirjani jäi lähteelle», sanoi Helmi punastuen, »enkä vielä ole lukenutkaan.»

»No hyvänen aika tuota lasta! Ei sinusta koskaan ihmistä tule. Sillä ehdolla juuri pääsit ulos, että luettavasi lukisit.»