Chapter 23

»Ensin on metsä, ja sitten on vettä, ja sitten on korkea vuori, ja sen korkean vuoren takana on neito kaunis ja nuori».

»Mistäpä tuo laulaja on?» sanoi itseksensä Aimo, »eipä hän minun väkeni joukosta ole.» Hän meni nyt sinne, josta laulu kuului, ja näki nuorukaisen, joka istui puun juurella.

»Mistä sinä olet? Miksi täällä laulelet? Ja mitä laulusi merkitsee?» kysyi Aimo.

Nuorukainen vastasi: »Paljon sinä kyselet, väkevä Aimo, mutta vielä enemmän tahdon sinulle vastata: Lauloinpa sen vuoksi, että laulullani toivoin voittavani sinun huomiotasi, koska en rohjennut lähteä luoksesi. Kovan Kammon palveluksesta tulen. Olen siellä vähän aikaa ollut, vaan en viihdy hänen luonansa. Lauluni merkitsee, että tuolla Mantereenvuoren takana on neito niin ihana kuin keväinen aamu. Kammo on ryöstöretkillänsä hänet tuonut kaukaisilta mailta jo hänen pienenä ollessaan. Neito kammoksuu Kammoa ja tahtoo pois vankeudestansa, mutta Kammo aikoo hänet myydä orjaksi, saadaksensa suuret rahat. Tyttö raukka ei pääse laveammalle yksin kulkemaan kuin tuonne Mantereenvuorelle, sillä Kammon vartijat ovat hänet niin ahtaalle piirittäneet; mutta väkevä Aimo, sinä, joka olet urhoollinen ja mahtava, pelasta Lempi Kammon kahleista!»

»Lempi, sanot sinä! Onko hänen nimensä Lempi?»

»Onpa niin.»

»Ah, unennäköni kaunotar, hän siis on olemassa! Kuinka saisin Lemmen, oman ihanteeni nähdä?»

Nuorukainen vastasi: »Joka ilta vähän ennen auringon laskua tulee Lempi Mantereenvuorelle itseänsä ulkoilmassa virkistyttämään. Ole niihin aikoihin täällä vuorella, silloin hänen saat nähdä.»

»Sen teenkin», sanoi Aimo iloisesti, »mutta mene sinä, nuorukainen, takaisin Kammon palvelukseen, koe Lempeä puhutella ja ilmoita hänelle, että Aimo, vaikka sydänverensä vuodattaisi, on hänet pelastava Kammon kahleista. Tulevana iltana, ennenkuin aurinko on maillensa mennyt, pitää minulla joku pelastuskeino olla ajateltuna. Lähde nyt; toimita tehtäväsi, ja onnea matkallesi!»

Nuorukainen meni, jättäen Aimon syviin mietteisiin. Kun toisen päivän aamu koitti, kokosi Aimo kaikki väkensä Kappolanvuorelle, kertoi heille, mitä nuorukainen oli puhunut, ja sanoi: »Mikä nyt olisi paras pelastuskeino?»

Yksi joukosta vastasi: »Pian on vene kokoon kyhätty, tuokaamme siinä Lempi.»

»Ei sovi», sanoi Aimo. »Kammo ja Ahti ovat yksissä liitoissa; pian hän, veden isäntä, karille veneen viskaisi ja muruiksi musertaisi. Parempi neuvo tarvitaan.» Taas tuumattiin, ja vihdoin Aimo lausui: »Nyt olen keinon keksinyt: Katumaan läpi on polku tehtävä.»

»Viisas Aimo on keinon keksinyt», sanoivat miehet, »kaunis nurmipolku on Lemmelle tehtävä».

Nyt ruvettiin järveen ajamaan kiviä ja kantoja, multaa ja soraa. Sukkelaan joutui työ, vaan illan tultua, kun aurinko juuri oli laskemaisillansa, jätti työväki hämmästyneenä työnsä ja huusi osottaen sormillansa Mantereenvuorelle päin:

»Katso, väkevä Aimo! Tuolla on Luonnotar!»

»Se on varmaankin Tellervo, metsän kaunis tyttö!» huusivat muutamat.

»Ei, ei, se on Lempi suloinen», vastasi Aimo. »Minä hänet tunnen, unelmani kaunottaren.» Sitte hän huusi: »Lempi, sinun vapautesi hetki lähestyy!» -- ja kaiku vei sanat Lemmelle.

Päivä kului; jo oli polku niin pitkälle valmistunut, että se kauniina, pitkänä niemenä lepäsi Katumaassa. Mutta eipä sitä nyt pitemmäksi saatukaan, -- työntekijät koettivat työtänsä jatkaa, mutta turhaan, -- järvi oli syvä ja pohjaton, sitä ei voinut täyttää. »Pois, pojat», sanoi Aimo, »Älkää turhaan työtä tehkö, jääköön Pitkäniemi nyt sillensä. Ahti ei suvaitse työtämme, hän on tehnyt järven pohjattomaksi; vaan eipä tästä niemen päästä ole pitkä Mantereenvuorelle. Katumaa on nyt tyven, ja Ahti nukkuu, minä uin Mantereelle ja tuon Lemmen vapaana tänne.»

»Tee se, väkevä Aimo», sanoivat hänen seuralaisensa, »silloin olet suurimman urhotyösi tehnyt».

Jo rupesi aurinko lähenemään läntistä taivaanrantaa. Järvi lepäsi tyynenä, välkkyvänä. Aimo katseli Mantereenvuorelle päin ja jopa näki, mitä toivoi näkevänsä, sillä Lempi seisoi vuorella.

»Nyt on pelastuksen hetki!» huudahti Aimo, ja Lempi viipoitteli punaista ruususeppelettä vastaukseksi Aimolle, joka nyt hyppäsi järveen ja pikaisesti ui toivottuun rantaan, jossa hän Lempensä tapasi. Vaan nytpä oli heillä toinen toisellensa niin paljo sanottavaa, etteivät huomanneet, että se aika, jonka Lempi vuorella sai olla, jo oli kulunut. Silloin nuorukainen, joka jo ennenkin oli Lemmen puolesta puhunut, tuli kiiruhtaen heidän luoksensa, huutaen:

»Joudu, Aimo, pelasta pian Lempi, sillä kohta on Kammo täällä!»

Pikaisesti sieppasi Aimo rakkaan taakkansa sylihinsä ja riensi järven helmaan. Mutta samassa tuli Kammo vuorelle, ja nähtyänsä, että Lempi nyt oli toisen omana, julmistui hän kovasti ja kirkasi: »Aimo! Lempi! Jollette kohta takaisin palaja, niin Ahti, aaltojen isäntä, on teidät järven syvyyteen upottava.»

»Lempi on minun, hän ei takaisin tahdo», vastasi Aimo, uiden eteenpäin. Mutta nytpä nousi aaltojen kuohu järvelle, ja jota enemmän Aimo pyrki Pitkäänientä kohti, sitä enemmän aallot hänet veivät toisaalle. Vielä Kammo kerran kirkasi: »Lempi, palaja, taikka vaivut järven pohjaan!» -- mutta Lempi nosti ihanaa päätänsä, huutaen suloisella äänellä:

»Vapaus ja rakkaus, teidän eestä kuolla voi!»

Samassa tuli suuri laine, peittäen järven syvyyteen Aimon ja Lemmen, mutta kaiku vei Lemmen sanat metsään, joka järveä ympäröitsi. Tapio, metsän kultainen kuningas, kuuli sanat ja ihastui niin, että kasvatti siihen paikkaan, johon Aimo ja Lempi vaipuivat, kauniin saaren. Vaan Kammo seuroinensa läksi vihoissaan muille maille kaukaisille. Mutta saaressa puut kauniina kasvavat, ja Tuulikki, Tapion tytär, on vienyt niistä siemeniä lehdosta lehtoon, metsästä metsään, ja on vuosien kuluessa niistä kasvattanut puita kaikkiin maamme metsiin. Kun Suomen nuorukainen tyvenenä, kauniina kesäiltana maansa metsissä kulkee, kuulee hän puitten latvoista hiljaisen huminan -- se kuiskaa hänen korviinsa Lemmen sanat: »Vapaus ja rakkaus, -- niitten eestä kuolla voi!»

RIKAS KÖYHÄNÄKIN.

T--n kaupungin katuja pitkin ajoi komeissa vaunuissaan eräs rikas, ylhäinen nuori rouva. Kaksi somasti vaatetettua lasta istui hänen kanssaan vaunuissa.

»Äiti», sanoi näistä vanhempi, »ajakaamme maalle, siellä jo kaikki lehdikot ovat viheriäiset, ja siellä jo käkikin kukkuu.»

»Menkäämme Annaa katsomaan», pyysi nuorempi, »hän sanoi asuvansa kaupungin lähellä.»

Rouva kysyi palvelijaltansa: »Tiedätkö, missä Annan asunto on?» Palvelija vastasi tietävänsä, ja nyt he ajoivat, niin että kivikadut tärisivät, pois kaupungista maalle päin.

Anna oli ennen ollut tämän ylhäisen rouvan nuoremman lapsen hoitajana. Silloin hänellä oli iso palkka, hyvät vaatteet ja hyvä ruoka, mutta vapaus häneltä puuttui, sillä hän oli toisen palvelija. Annan kunnollisuus ja hyvä luonne saattoivat hänet pian erään nuoren rehellisen työmiehen tuttavaksi ja morsiameksi. Hän joutui naimisiin ja sai oman kodin; siinä hän oli onnellisena elänyt jo kaksi vuotta. Tämän entisen palvelustyttönsä asunnolle rouva nyt käski palvelijansa ajamaan.

Vähän aikaa ajettuansa palvelija seisahdutti vaunut vähäisen mökin edustalle. Mökki oli niin pieni ja matala, että melkein oli peittymäisillänsä sen vieressä kasvavien pihlajain leheviin oksiin.

»Tässäkö Anna asuu?» kysyi rouva.

»Niin, tässä», vastasi palvelija, ja aukaisi mökin oven, pyytäen herrasväkeänsä astumaan sisälle.

Komea rouva meni lastensa kanssa matalasta ovesta tupaseen ja katseli säälien nuorta vaimoa, joka heidän sisään tullessaan liikutti kätkyessä makaavaa pientä lastansa.

»Voi Anna parka!» huudahtivat tytöt, »tämä sinun kotisipa ei ole paljon isompi kuin meidän ison kahlekoiran koppelo.»

»Vaiti, vaiti, lapset!» sanoi rouva, »älkää noin puhuko, Anna raukalla kyllä ilmankin on kärsimistä, hänellä, joka ennen asui meidän komeissa huoneissa, ja jolla oli kyllin kaikkea.» Mutta Anna meni ilosilmin vieraitansa vastaan ja sanoi:

»Rouva hyvä, teidän luonanne oli minulla hyvä palveluspaikka, mutta te ette saata aavistaakkaan, kuinka suuriarvoinen oma koti on sille, jonka aina on täytynyt toista palvella. Tämä vähäinen mökki on minun oma kotini, ja minä olen onnellisempi tässä kuin koskaan ennen.»

Rouva katseli kummastellen nuorta vaimoa. Annan kukoistavat posket ja onnesta loistavat silmät todistivat, että hän oli totta puhunut; mutta rouvan mielestä oli mökki niin ahdas, että hengitystäkin tukehutti, ja pian hän taas istui vaunuissaan ajaen kaupunkiin päin.

Vuodet kuluivat. Anna istui mökissään kangaspuissa, palttinata kutoen, hänen miehensä oli työssä, ja kolme vähäistä lasta leikitteli lattialla. Anna kutoi, niin että kangaspuut jyskyivät, eikä huomannut, että vaunut olivat seisahtuneet mökin edustalle, ennenkuin ovi aukeni, ja hänen entinen emäntänsä lastensa kanssa taas astui matalaan huoneeseen.

»Kah, minun hyvä rouvani!» huudahti Anna, ja pyyhkiellen hikeä otsastansa hän sanoi: »Kudoin niin, etten huomannutkaan teidän tuloanne. Käykää istumaan -- lapset, menkää pois tieltä, että pikku neiditkin istumaan pääsevät.»

»Voi Anna», sanoi rouva, »on sinulla paljo vastuksia varmaankin. Oikein säälini tulee sinua, kun muistan, kuinka poskesi punottivat meillä ollessasi, ja nyt olet noin laihtunut ja kalpeaksi käynyt.»

»Rouva hyvä, silloin on kana huonoimmallansa, kun on poikaset pienimmällänsä. Ei ole minulla yhtään hätää. Mieheni saa hyvän päiväpalkan, ja minä, kun tämän kankaani valmiiksi saan, lähden kaupunkiin sitä myymään; siitä tulee taas rahaa hyvästi elatukseksemme.»

Rouva antoi Annan lapsille makeisia, sanoi sitte hyvästi ja läksi pois, kummeksien, miten tuommoisessa mökissä, kuin Annan koti oli, saattaisi elää kolmen lapsen kanssa.

Taas oli muutamia vuosia kulunut, ja nämät vuodet olivat Annalle monta kärsimystä tuottaneet. Hänen miehensä oli kuollut ja köyhiä vuosia ollut, jonka vuoksi Annallakin oli työn puute. Hänen täytyi lastensa kanssa mennä ihmisten armoa anomaan. Eräänä päivänä, kun he kulkivat T--n kaupungin katuja pitkin, nuori tyttö, joka koulusta palasi, heidät tapasi ja huudahti: »Anna!» Tämä tyttö oli Annan entinen hoitolapsi. »Voi Anna hyvä!» sanoi tyttö, »tule äitini tykö, hän sinulle kyllä jotakin antaa.» Vaimo meni, ja hänen tultuansa tuohon komeaan taloon muistui hänen mieleensä selvästi se aika, jolloin hän ennen siellä palveli.

Rouva tuli Annan luo ja antoi hänen lapsillensa vanhoja vaatteita ja heille kaikille ruokaa. Anna otti ne vastaan lausuen tuhansia kiitoksia. Nyt sanoi rouva: »Oi Anna parka, etkö tunne itseäsi kovin onnettomaksi täällä, näissä huoneissa, joissa ennen olet suruttomia päiviä elänyt?»

»Rouva hyvä», vastasi Anna, »mieron tie on joka paikassa raskas, mutta onneton en kuitenkaan ole, en, en suinkaan. Minä tiedän, että kaikki vastoinkäymiset, mitkä Jumala minulle lähettää, ovat iäiseksi onnekseni; ja sydämmessäni asuu tunne, joka on minun maallinen onneni. Se seuraa minua kuhunka menemme. Se tunne on äidin rakkaus. Jokainen hymyily näitten pienten huulilta tekee minun sydämmelleni sanomattoman ilon. Kuinka siis saattaisin sanoa itseäni onnettomaksi?»

»Äidin rakkaus!» sanoi rouva. »Oikein sanoit, se on väkevä tunne sydämmessämme. Minä katselin lapsiasi ja ajattelin: Kuinka kovaa olisikaan, jos minun täytyisi nähdä omat lapseni tuossa tilassa -- ja päätinpä ottaa sinut ja lapsesi asumaan tuonne meidän leivintupamme takana olevaan kamariin. Siellä saat työtä tehdä ja olla minun ruoassani. Katso, Anna, tämän lahjan antoi sinulle *äidin rakkaus*.»

Annan silmistä vieri kyyneleitä, ja hän kiitteli sydämmellisesti entistä emäntäänsä. Mutta rouva sanoi:

»Älä minua kiitä. Anna, sinä olet köyhyydessäsi rikkaampi kuin minä, sillä sinulla on tyytyväinen sydän, mutta minä olen usein tyytymätön, vaikka minulla on maallista tavaraa kyllä. Sitä tahdon sinullekin antaa, mutta hyvällä esimerkilläsi ja'a sinä sen sijaan minulle parempaa tavaraasi: sitä täydellistä tyytyväisyyttä, joka kaikissa elämänvaiheissasi sinut noin onnelliseksi tekee.»

JUHANNUSAATTO MUMMON LUONA.

Pieni joki juosta luikerteli niityn poikki, ja joen äyräällä pilkoitti lehevien koivujen välistä vähäinen asunto, jota nimitettiin Lehtolaksi. Sen edustalla näemme ruohopihan, jossa ruusupensaat kukkivat, ja koivujen varjossa on viheriäiseksi maalattu keinulavitsa. Akkuna on auki; siellä sisälläkin näemme ruusuja monenvärisiä, mutta hohtavan valkoiset uutimet estävät meitä näkemästä enempää. Ken vain kulkee tämän asunnon sivuitse, hän seisahtuu katsellen uteliaasti tuota kotia, jossa tuoksuvat ruusut ja notkea keinulavitsa ikäänkuin vaativat häntä levähtämään, varsinkin jos päivän paahtava kuumuus matkustajan voimia uuvuttaa.

Helteiseltä ilma tuntui, kun eräs nuori ylioppilas juhannusaattona tuli kävellen maantietä pitkin. Nähdessään tuon vähäisen asunnon, hän seisahtui ja katsahti akkunaan päin, josta toivoi edes vilahdukselta näkevänsä jonkun ihanan neitosen, sillä sellaisten asunnoksipa hän heti tämän määräsi.

Tuossa on keinulavitsa ja koivujen siimeksessä olisi vilpoista, herttaista; nytpä tuntuu hänen kurkkunsa varsin kuivalta -- lasillinen vettä -- oi miten se nyt virvoittaisi. Hän tuumaa, jopa rohkaisee mielensä, astuu portaita ja menee sisälle -- mutta jää hämmästyen miettimään, elääkö hän vielä satujen maailmassa, jossa ilkeät noidat useinkin muuttivat sulottaret vanhoiksi akoiksi ja miksi milloinkin. Niin, syystäpä hän miettii, sillä eihän akkunan ääressä istukkaan neito, vaan vanha, maailmaa kokenut mummo, jonka hiukset aivan hopealta hohtavat. Suuri koira, joka vieraan tullessa oikoili pöydän alla, haukahti vähän; mummo katsahti tulijaan ja lausui hänelle kättään tarjotessaan: »En teitä tunne, ken olette?»

»Ylioppilas Nummi. Suokaa anteeksi, että tulin häiritsemään. Olen kulkenut pitkän matkan, ja tässä helteisessä ilmassa rupesi jano minua vaivaamaan -- rohkenen siis pyytää lasillisen vettä.»

»Tässä on juuri raitista vettä, ja suvaitsetteko, että kaadan vähän vaaraimen mehua sekaan?» Nummi kiitteli, tyhjensi lasinsa ja aikoi sitte lähteä pois, mutta mummo pyysi häntä viipymään hetkeksi, sanoen: »Istukaahan vähän levähtämään. Katsokaa näitä ruusujani, ne tavallisesti nuoria ihastuttavat. Minä niitä myöskin rakastan; ovathan ne minulle suureksi huviksi vanhoilla päivilläni.»

»Tosiaankin teillä on kauniita ruusuja -- ken niitä hoitaa? Onko teillä tytär, jonka lemmikkejä nuo kukat ovat?»

»Ei ole», sanoi mummo vähän hymyillen. »Minä sekä vanha palvelusneitsyeni olemme ainoat asujamet täällä, ja uskollinen Halli koira on minun ainoa kotieläimeni. Nuoria näen kuitenkin tuon tuostakin luonani; he rakastavat mummoa, kuten mummo heitä.»

»Keitä asuu täällä naapuritalossa?»

»Eräs porvari Hyöriinin leski lapsineen. Hänen maatansa oli tämä minunkin vähäinen maatilkkuni ennen, mutta nyt se on omani.» Mummon kertoessa astui mainittu leski sisälle, ja hänet nyt esiteltiin Nummelle. Kuultuaan nuorukaisen nimen leski virkkoi: »No onhan niitä nyt kummia nimiä -- ennen oli Nummeliinit ja muut sellaiset, nyt sanotaan vain Nummi -- ikäänkuin olisi puhetta maasta eikä miehestä.»

Nummi naurahti ja rupesi nyt pois pyrkimään. Hyvästi jätettyään hän kysyi vielä: »Pitkäkö matka tästä on pappilaan?»

»Venäjän virsta», vastasi mummo.

»Aiotteko sinne?» kysäisi leski.

»Aion. Rovasti, joka on setäni, kutsui minut pappilaan juhannusta viettämään.»

»No kyllä minä neuvon teille oikotien», sanoi leski. »Kun nyt menette vähän matkaa äyrästä pitkin, niin tulette vainion veräjälle. Siitä sitte kuljette polkua myöten vainion läpi, kunnes tulette koivuhakaan, josta poikkeatte oikealle ja kävelette hakapolkua siksi, että olette aivan pappilan puutarhan portin edessä.»

Hymyillen vastasi Nummi: »Kiitoksia hyväntahtoisesta neuvostanne. Kunpa nyt vain tuon oikotien kaikki mutkat muistaisin.» Nostaen lakkiaan hän vielä kerran kumarsi ja läksi sitte matkoihinsa.

»Vai pappilaan hän meni», sanoi leski. »Hän siis on rovastin tyttöjen ja Joose maisterin orpana -- vai niin. Kyllä minä heti huomasin hänen olevan samaa sukua, sillä hän oli aivan Aino neiden näköinen.»

»Ennemmin pitäisin häntä Ilman muotoisena, sillä mustakutriset ovat molempien hiukset. En sentään huomannut heissä muuta keskinäistä sukumuotoa.»

»Huomasin minä heti ja tunsin kohta hänen olevan samaa pappilan slähtiä. Mutta tässä minäkin vielä höpisen, vaikka jo kyllä olisi kiire kotia; tulinhan vain katsomaan, kuka tuo vieras herra oli.»

»Muistakaa, että täällä juodaan teetä juhannusaattona, kuten ennenkin on tapana ollut.»

»Kiitoksia, kyllä sen muistan ja aivan halusta tulen, koska lapsenikin ovat poissa kaupungissa tuttaviensa luona; pikku Sanni vain on kumppaninani.» Näin sanottuaan rouva Hyöriin jätti hyvästi ja pyöri kiiruusti kotiinsa.

Lämmin ja ihana oli juhannusaaton ilta. Aurinko rupesi jo lähenemään taivaanrantaa, mutta koko luonto oli täynnä eloa ja virkeyttä -- ken saattaisikaan uneen uupua kesän kauneimpana iltana! -- Kokkovalkeita näkyi sieltä ja täältä, käki kukkui läheisessä koivikossa, ja etäämpää kuului laulurastaan monisävelinen liverrys. Mummo istui ruusutarhassaan. Vanha Leena asetti emäntänsä eteen pöydän ja levitti siihen lumivalkoisen vaatteen, jonka päälle hän sitte laski porisevan teekeittiön, kupit ja vehnäset y. m. Siinä nyt istui mummo odottaen vieraitaan ja miettien -- niin mitä hän mietti ja mitä hän muisti -- varmaankin elämänsä monivaiheisia kohtaloita. Mutta kauan hän ei saanut olla ajatuksiinsa vaipuneena, sillä jopa kuului iloisia ääniä, ja samassa hän näki pappilan nuoret, jotka kilpaa juosten tulivat mummon asuntoa kohti. Ennätettyään portille, huusivat kaikki yhtä haavaa: »Hyvää iltaa, mummo!»

»Terve tultuanne! Käykää istumaan. Kas tuollapa tulevat naapurimmekin, terve tultuanne nyt kaikki! Istukaa, rouva Hyöriin, ja pikku Sanni, tule tähän viereeni! Joose maisteri ja Nummi herra! Tuossa on tuolit. Aino, istuppa tähän. Ilma tyttöseni, kaada teetä nuoremmaksesi! Ja juokaa nyt, ennenkuin jäähtyy.»

»Ei mummo voi uskoa, kuinka hauska tämä juhannusaatto on ollut», sanoi Ilma, ottaessaan itsellensä teekupin. »Me olemme olleet ulkona aina siitä asti kuin Nummi orpana meille tuli, ja nyt viimeiseksi kävimme sitelemässä monivärisiä silkkilankoja rukiin korsiin. Huomenna ennen auringon nousua mennään taas katsomaan, miten ne ovat kasvaneet.»

»Kylläpä voin uskoa», vastasi mummo. »Onhan niissä oltu maailmassa.»

»Oletteko turpeita kääntäneet?» kysyi leski.

»Olemme», sanoi Joose maisteri, »ja minä olen vakuutettu siitä, että saan muurahaisen kuoppaani, sillä niitä siellä oikein kihisi.»

»No sepä hyvä», virkkoi mummo, »sittepä saatte vaimon, joka ahkeraan hyörii ja pyörii, sulostuttaen kotianne.»

»Mutta enpä huolikkaan tuommoisesta hyörijästä. Minä tahdon oppineen naisen vaimokseni.»

»No, tuossahan viisaan sanan kerrankin kuulee nuoren miehen suusta», huudahti leski. »Sitä minäkin olen sanonut, että naisten juuri samoin kuin miestenkin tarvitsee olla oppineita. Siksi olenkin antanut tytärteni oppia kaikkea, mitä vain opiksi tarjotaan. He taitavat kieliäkin monenlaisia» -- ja nyt pani rouva sormensa pystyyn sekä rupesi, niihin osottaen, lausumaan: »Niin -- he taitavat tyskaa, saksaa, venskaa, venäjää ja ryskaa ja mitä kaikkia niitten nimet lienevätkään.»

»Olipa niitä siinä jo yhtä monta kuin sormea oikeassa kädessänne», virkkoi Nummi ja lisäsi vielä: »Pidä vain, Joose, silmäsi auki! -- Mihinkä virkaan nuo oppineet tyttärenne aikovat?»

»Vanhin pääsi jo Oopuun tilikraaffiin, toisella on kuvernantin virka. Kylläpä olisi tilaa ja tavaraa kotonakin, mutta eipä heitä kotitoimet ikinä ole huvittaneet.»

»Siinähän se on», kuiskasi Nummi orpanalleen. »Mitäpä sinä tuommoisella vaimolla tekisit, joka ei kodissaan työskentele?» Ääneensä hän sanoi: »Jos minä kumppanin löydän, kuten toivon, tahdon itse toimittaa virkani työt, ja vaimoni -- hän tehköön kotini suloiseksi, herttaiseksi, jotta työni tehtyäni siellä viihdyn.»

»Nuori herra on vielä vanhanaikaista mieltä», virkkoi leski.

»Minä en vain voisi onnellinen olla», vakuutti Joose, »ellei vaimoni olisi oppinut eli sivistynyt».

»Sivistys! Tuosta sanasta nyt paljo puhutaan», virkkoi leski, »jopa sanomalehdissäkin melkein joka toisella rivillä.»

»Siitäpä näkyy, mihin päämaaliin ihmiset pyrkivät», vastasi Joose.

Mummo, joka ääneti oli kuunnellut muitten puhetta, lausui nyt: »Olen minä nähnyt oppineita, jotka eivät ansaitsisi sivistyneen nimeä, ja olenpa myöskin nähnyt sivistyneitä, jotka eivät kuitenkaan ole oppineita -- ja jos te, nuoret herrat, molemmat pysytte mielipiteissänne, ennustan minä Nummi herralle onnellisempaa kotielämää kuin Joose maisterille. Saattaisinpa kertoa teille kertomuksen, josta näkisitte puheeni perustuvan tosioloihin».

»Kertokaa, mummo hyvä», pyysivät Aino ja Ilma.

»No koska tässä iltaa riittää, niin kerronpa sitte. Minä tunsin erään perheen, jonka nimi oli -- no niin -- sama se, olkoonpa Tuominen. Perheen isäntä oli virkamies ja maanviljelijä. Viljavasti kasvoi hänen peltonsa, joten hänelle karttui tavaraa kyllin. Rouva Tuominen oli toimekas emäntä, joka kunnioitti ja rakasti miestänsä. Jokaisessa työssään hän ajatteli: 'Tämän teen näin ja tämän näin, jotta miehenikin siitä ihastuu.' Kun Tuominen sitte ilmoitti tyytyväisyyttään, oli rouva ylen onnellinen ja koetti aina uudelleen noudattaa miehensä mieltä -- ja niin he elivät keskinäisessä rakkaudessa. Heillä oli myöskin neljä lasta, kolme tytärtä ja yksi poika. Kolmas tytär, pieni Toini, oli lapsista nuorin -- olipa vanhimman ja nuorimman välillä koko seitsemäntoista vuotta. Noille kolmelle vanhemmalle lapsellensa hankki nyt Tuominen kasvatuksen, joka hänen ja maailman nähden oli mitä parahin. Hän koulutti heitä, jotta saivat oppia, mitä vain halusivat, ja opettajien todistukset ilmoittivatkin, ettei heiltä puuttunut ymmärrystä eikä opinhalua. Saattoivathan siis vanhemmat iloita onnistuneesta kasvatuksestaan, ja kyllä he iloitsivatkin. -- Kun lapset kotiin tulivat, no eipä tietänyt äiti, mitä teki heidän iloksensa. Talouden toimissa hän yksin hääräsi. Miten hän olisi noita nuoria tyttäriä hennonnut apuun ottaa? Nythän oli lepoaika heillä, jotka paljon vaivaa olivat koulussa nähneet. Joka pienimmänkin reiän heidän vaatteissaan äiti korjasi, sillä kuinkapa hän noita armahia olisi vaivannut tuommoisilla vähäpätöisillä töillä -- ja mitä ei äiti ehtinyt valmiiksi saada, sen valmistivat ompelijat. Tulipa sekin aika, jolloin nuoret tyttäret, oppikoulut kunnialla suoritettuaan, kodin herttaiseen helmaan palasivat. Vaan miten kävi kotitointen -- -- rupesivatko tyttäret niitä nyt toimittamaan itsellensä opiksi ja äidillensä huojennukseksi? Ei suinkaan! Liinalla oli erinomainen soitannonhalu -- hänen opettajansakin oli sanonut: 'Soittotaidossa tulee Liina oikein eteväksi'. Sitä hänen siis tuli harjoitella -- ja välimmiten tietysti huvitella. Maaria harrasti vieraita kieliä -- sanottiinpa hänen osanneen kreikkaakin. Hän luki oppineiden miesten teoksia -- ja niin kului hänen aikansa. Mutta eräänä päivänä hän sanoi isällensä: 'Isä hyvä, minä en viihdy täällä yksitoikkoisissa kotioloissa, pyrkisinpä halusta opettajattareksi.' 'Tee mitä sydämmesi vaatii', vastasi isä, ja niin oli se asia päätetty. Maaria pääsi, kuhunka pyrki, erään koulun opettajattareksi. Vapaa-ajat hän aina vietti kodissaan. Silloin myöskin nuori Ilmari oli kotona. Samanlahjaisena kuin tytötkin, oli hän myös saanut samanlaisen kasvatuksen -- mutta -- hän oli mies, oikeinpa oiva miehen alku. Kauan nuot nuoret tyttäret eivät saaneet kodissaan olla, sillä heidän oppinsa, uhkea muotonsa ja etenkin vanhempien *suuret varat* toivat pian sulhasia taloon. Maaria joutui kaupunkiin naimisiin, ja Liina sai pappismiehen maalla. Häätoimet ja häät minä jätän sikseen kertomatta, koska ne ovat sivuseikkoja -- ja arvelenpa, että Joose maisteri jo on utelias tietämään, miten nämät hänen suosimansa oppineet naiset sulostuttivat kotiansa. Me siirrymme muutamia vuosia eteenpäin, saattaaksemme paremmin arvostella, olivatko nuot emännät tosiaankin sopivia hyvin kasvatetun naisen esikuvaksi.