Chapter 25

»Niin, mutta siellä kuuset taas humisivat minulle kovin kauniisti, ja minun täytyi niitä kuunnella, ja sitte unhotin koko kirjan, -- mutta juoksenpa sitä noutamaan kotiin.» Näin sanoen Helmi puikahti ulos ovesta, ja myllärin vaimo valitti nyt vieraalle, miten tytön ulkoluku kävi huonosti, kun hän vain aina tahtoi oleskella luonnon ääniä kuuntelemassa. -- »Helmi on jo Vapusta kolmannellatoista. Kyllä hänellä on ikää, vaikka hän on vähäinen kooltaan ja niin äärettömän lapsellinen, että luulee kosken kohinassa ja kuusien huminassa kuulevansa paljon, josta hän ei selvää saa. 'Mutta jahka tulen vanhemmaksi, kyllä kai sitte niitä ymmärrän' -- sanoo tyttö.»

Äidin vielä puhuessa Helmi jo palasi kotiin, kirja kädessä. Ylioppilas kysyi, oliko myllärin väellä sanomalehtiä. »Ei ole», vastasi vaimo.

»Osaako Helmi sisälukua, vai onko sekin vaikeaa hänelle?»

»Kyllä sisäluku hänen suustaan vierii, kuten pavut pussista -- sehän nyt lukeekin latinaiset ja kaikki.»

»Tässä on minulla sanomalehti, jonka otin mukaani kaupungista. Tuleppas sitä lukemaan, jotta saan kuulla, miten osaat.»

Helmi tuli ujoksumatta. Siinä kappaleessa, josta nuorukainen käski häntä lukemaan, kehoitettiin lämpimästi ja innokkaasti kaikkia rakastamaan isänmaata. -- Tyttö luki selvästi ja sujuvasti vähän aikaa, vaan yht'äkkiä hän huudahti:

»Äiti, nyt minä tiedän, mitä koski kohisee ja mitä kuuset kuiskaavat! Voi äiti, ne sanovat: 'rakasta isänmaatasi!' Nyt sen tiedän, sillä aivan samoja sydämmeni tuntee tuolla ulkona niitten kohinaa kuunnellessani, kuin nyt tätä lukiessani. Joka kerta kun tässä isänmaanrakkaudesta puhutaan, niin sydämmeni lämpenee; tuntuupa ikäänkuin kesäinen tuuli sinne virtailisi. Voi äiti, minäkin tahtoisin rakkautta osottaa isänmaalleni, mutta olen niin pieni, niin pieni, etten voi mitään!»

»Lapsi, tee työtä ja kokoo viisautta. Ensiksikin tulee sinun muistaa, että Jumalan pelko on kaiken viisauden alku, ja siitä kaikki hyvyys tulee. Jos sen muistat ja aina ahkerasti työtä teet siinä, missä sinulle on työala määrätty, niin tulee sinustakin isänmaallesi hyödyllinen jäsen, ja siten voit sinäkin osottaa rakkauttasi.»

»Kyllä minä tästä lähtein rupean ahkeraksi», vakuutti Helmi, ja lupauksensa hän myöskin on pitänyt; mutta luonnon helmassa hän, vieläkin halusta lepohetkensä viettää, »*kuunnellen sen kuusen huminata, jonka juurella hänen on asuntonsa*».

Ylioppilaasta tahdon mainita sen verran, että hänen ajatuksensa »mökin lapsista» olivat ihan muuttuneet, kun hän myllärin tupasesta pois meni.

II

NÄYTELMIÄ

AINOA HETKI.

HENKILÖT:

HEIKKI, merimies. MÄNNISTÖN EMÄNTÄ. TIINA, Männistön maalla olevan Metsälammen torpan emäntä. HANNA, Tiinan veljentytär. ERÄS JUORUAKKA. ERÄS MERIMIES.

Tapaus: Metsälammen torpan luona.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Metsäinen seutu; vähäinen lampi näkyy oikealla puolen, ja vasemmalla vilkuttaa honkain välistä Metsälammen torppa. Heikki tulee metsäpolkua pitkin lammen rannalle.

_Ensimmäinen kohtaus._

HEIKKI.

Suomi sulo, sorja, kaunis! Oi, kun totta sanoo saan: Suomi on mun kotimaan'!

Niin, täällä nyt olen kotimaassani ja kotiseuduillani! Sydämmeni lämpenee nähdessäni näitä paikkoja, joissa lapsuuteni ajat olen viettänyt. Tuossahan on torppa, entinen kotini. Oi, selvästi nyt muistan sen kesän, jolloin orvoksi jäin, kun poltetauti Manalaan vei isäni ja äitini. Torppaan tuli uusi isäntä, ja hänellä oli ainoastaan yksi tytär, pieni Hanna. Minä orpo sain jäädä Hannan isän luo, mutta muutaman vuoden kuluttua Hannankin isä kuoli, ja silloin minä lähdin merille. Oh, sitte on jo vuosia kulunut -- kahdentoistavuotias olin silloin, ja kaksitoista vuotta olen ollut poissa. Missä lienee nyt pieni Hanna? Olleeko jo naimisissa? Keitä nyt torpassa lienee? Entä jos lähden sinne. En mene kuitenkaan vielä. Olen kovin väsynyt, sillä neljä penikuormaa olen tänään kulkenut. (_Hän katselee puitten varjossa olevaan vuoreen päin._) Tuonne vuoren pehmeille sammalille tahdon mennä lepäämään; siellä olen lapsena monta kertaa kuunnellut honkain huminaa. (_Hän menee._)

_Toinen kohtaus._

HANNA. _Sitte_ TIINA.

HANNA (_tulee kantaen pesusoikkoa ja laskee sen lammen rannalle, tuo sitte kiululla vettä kodasta, joka on puitten varjossa näkymättömänä, ja laulaa_):[1]

[1] Laulun nuotti löytyy nuottivihosta: »Det sjungande Finland.»

»Voi, voi, kuin kullallein on niin pitkä matka! Kappale on kangasta ja virstan verta vettä.

Kaukana mun kultan' on jo kauas taisi mennä. Eipä sinne pienet linnut iässänsä lennä.»

Kaukana mun kultani on -- tuommoista, hupsu, laulelen, juur' kuin minulla olisi kulta, vaikkei olekkaan -- ja vaikken rakastakkaan. (_Tiina tulee, kädessä ämpäri, jossa on pesuvaatteita._) Täti, enpä minä vain orpanieni siassa olisi naimisiin mennyt, heillä kun täällä kotona olisi ollut hyvä oltava. Kumma, että tuo kaunis Miinakin otti Mikkolan Matin, joka on varsin mustanmuotoinen ja niin vakava, että tuskin ikänä nauraa. (_Molemmat rupeevat pyykkiä hieromaan._)

TIINA. Sinä puhut kuin lapsi, mutta tiedä, että minä en olekkaan kasvattanut tyttäriäni niin, että ulkomuotoon olisivat rakastuneet. He ajattelevat: Tavat miehen kaunistavat, vaan ei muoto.

HANNA. Rakkaus! Tuosta rakkauden voimasta aina puhutaan -- mutta täti, mitä se rakkaus oikein on? Selvittäkää se nyt minulle.

TIINA. Ole vaiti, sinä pilkantekijä. Pahoinpa pelkään, että ennen pitkää olet rakastunut. Tuommoiset tyttöraiskat piankin ovat ilmi tulessa, mutta sen sanon, että älä ensimmäistä ota äläkä vielä toistakaan, mutta ota sitte kolmas, jos hän muuten on kelvollinen.

HANNA (_hymyillen_). Mutta jollen saisi kolmatta, niin jäisin ilman.

TIINA. Hoho, mitä vielä! Silloin kuin minä olin hehkeimmilläni, niinkuin sinä nyt, niin kyllä sulhasia oli tarjolla. Kolmannen otin, eikä ollut minulla ikänä katumisen syytä. Minä ja Mikko olimme aina hyvässä sovussa.

HANNA. Mutta Miina orpanani kertoi, että eräs akka kerran oli sanonut tädillä olleen sulhasen, joka oli merimies ja kaunis kuin enkeli, mutta hän oli sitte kuollut, ja täti oli häntä murehtinut niin, ettei enää tahtonut miestä ottaakkaan. Kuinka mones hän oli?

TIINA (_juhlallisesti lausuen ikäänkuin itseksensä_). Niin, hän -- hän oli ensimmäinen. Se rakkaus oli kuin lemmenkukka, joka tuoksuvana, lumipuhtaana päivän kukoistaa, vaan vaipuu sitte kuolemaan.

HANNA. Mutta, täti, enpä minä vain ketään maailmassa niin rakastaisi, että tätini jättäisin. (_Taputtaa Tiinaa._) En, täti hyvä! Jollette vain väsy minuun ja syökse minua pois maailmaan.

TIINA (_pyyhkäisee salaa kyyneleen silmistänsä_). Sinä tyttö hempukka, kuka sinua maailmaan hentoisi syöstä. Siellä olisit kuin oksalta varissut lehti, turvatonna, tuulten viskaamana.

HANNA. Turvatonna! Niin olisinkin. Mutta, täti, älkää nyt suotta käsiänne väsyttäkö vaatteitten huuhtomisella, kyllä minä yksinkin pesen.

TIINA. No, minä jätän ne sinulle. Minulla onkin kotona vähän tehtävää. Täytyy laittaa pannukakku valmiiksi siksi, kuin Männistön emäntä tulee; hän lähetti naapuritorpparin kautta sanan, että hän tänään tulee meille. Mitä asiaa hänellä nyt lienee? -- (_Hän menee._)

_Kolmas kohtaus._

HANNA. _Sitte_ HEIKKI.

HANNA. Miksi olenkin näin yksinäiseksi luotu? Miksi? Mitä, raukkanen, kyselenkään? Kuka voi Luojan töitä tutkistella! (_Hän jättää vaatteitten pesun ja lähenee lampea_). Oi lampi välkkyvä, sinä metsän kaunis silmä! Sinäkin olet yksin täällä metsämaassa, ja sinun pintasi on aina levollinen, tyyni -- niinpä on minunkin sydämmeni. Vaan jos olisin kasvanut maailman tohinassa, enkä niinkuin lampi, täällä metsän suojassa yksin, niin kentiesi ei sydämmeni silloin olisi saanut sykkiä niin levollisesti kuin nyt. Silloin olisi se ehkä ollut kuin nuo suuret järvet, joiden laineet välistä vaahtopäisinä, riehuvina aaltoilevat. Täti on hyvä minulle, mutta sentäänkin kaipailen samanikäistä ystävätä. Jospa Heikki, minun lapsuuteni leikkikumppani, vielä olisi täällä, mutta -- hän on meren aaltoja purjehtimassa; lieneekö enää elossakaan? Vaan mitä minä kumppanista huolin -- pianpa päivät kuluvat, viikotkin vierivät, ja jos välistä on ikävä, laulan sen pois. (_Hän laulaa_):[1]

[1] Lauletaan kuin: »Nyt kesän viime kukka.»

Kun kuljen yksinäni täss' lammen rannalla, niin täällä huvikseni mä tahdon laulella. Kun metsä sitten kaikaa ja mulle vastaapi, niin luulen, että laulaa mull' siellä kumppani.

Kun hongikossa tuolla puut kaikki humisee, mä luulen, että siellä ne mulle kuiskailee. Näin haaveksien kuljen ja tyydyn päivääni, ja onneni mä suljen ain', Herra, haltuusi.

(_Hän menee taas pyykkiä huuhtomaan, ja Heikki nousee sammalvuoteeltaan. Puunoksa sattuu hänen hattuunsa, ja siitä vähäinen rapsahdus kuuluu. Hanna katsoo taaksensa_). Mikä rapsahti? Kah, outo -- merimies.

HEIKKI (_itseksensä_). Ah, tuo ihana tyttö on siis Hanna! (_Ääneensä._) Hyvää päivää, kaunis tyttöseni! Onko pyykinpesu kyllä hupaista työtä?

HANNA. Eipä erittäin ikävääkään. Mutta mistä kaukaa olet?

HEIKKI. Olen varsin läheltä ja kuitenkin aivan kaukaa.

HANNA. Varsin läheltä ja aivan kaukaa, mitä se puhe merkitsee? Se on minusta hyvin kummallista.

HEIKKI. Ehkäpä se asia vielä selvenee. (_Erikseen._) Mutta minun täytyy vähän koetella hänen luonnettansa, minkä laatuinen hän on. (_Ääneensä._) Oh, siitä on pitkiä aikoja kulunut, kuin minä olen saanut nähdä noin kauniin neitosen! (_Hän menee varsin lähelle Hannaa._)

HANNA. Edemmäksi kohta!

HEIKKI. No, no, tyttöseni, sinä olet niin kaunis -- saahan sinua katsella silmiin hieman. (_Pistää päänsä Hannan nenän alle, kurkistaen häntä silmiin._)

HANNA (_huimasee kädellään Heikkiä korville_). Saa, tuommoista saat, hävytön! (_Aikoo juosta pois._)

HEIKKI. Hanna, Hanna! Älä mene.

HANNA (_palajaa hiljakseen_). Mitä? Hanna -- Kuinka nimeni tiedät?

HEIKKI (_vakavasti_). Oi Hanna, sinä Metsälammen kukkanen! Sinun nimesi on säilynyt muistossani, vaikka olen jo kaksitoista vuotta ollut poissa. Katso minua, eikö muistu mikään hämärä muisto mieleesi lapsuutesi ajoista?

HANNA. Heikki! Ethän vain ole Heikki?

HEIKKI. Olenpa Heikki, lapsuutesi leikkikumppani, ja nyt lyö kättä oikein hyvänsopuisesti ja anna anteeksi äskeinen rohkea käytökseni. Sen tein vain koetellakseni, oliko Hannan sydän säilynyt puhtaana.

HANNA. Kas veijaria! Noh, siitäpä sait palkan, ja nyt olemme kuitit. Mutta, Heikki, mitenkä sinä tänne pääsit? Koska olet kotiin tullut?

HEIKKI. Toissapäivänä tulimme Rauman satamaan. Arvaatpa, että sydämmeni sykki ilosta, kun laskin jalkani armaalle syntymämaalleni! Mutta -- sinä, joka aina olet kotonasi ollut, et sitä saata ymmärtää.

HANNA (_hätäisesti_). Saatanpa kyllä, se sykki varmaankin niin, kuin minun sydämmeni nyt, kun sinut sain nähdä -- (_ujosti_), niin, onhan -- onhan -- aina hupaista nähdä lapsuutensa leikkikumppaneita.

HEIKKI. Oi Hanna, onpa todellakin! Näetkö muodossani mitään, joka muistuttaisi entistä ystävätäsi?

HANNA. Sinun silmäsi ovat senlaatuiset kuin ennenkin. Välistä ne katsovat oikein veitikkamaisesti, mutta samassa taas niin vakaisesti ja rehellisesti, että niihin juuri täytyy uskoa. Mutta muuten on muotosi muuttunut. Sinä olet paljon kau -- -- (_hypistelee esiliinaansa ja katselee ujosti alaspäin_) niin, tahdoin vain sanoa, että en sinua olisi tuntenut, jollen olisi muuten arvannut, kuka olit. Mutta voi, tässä nyt puhun ja unohdan pyykkini. (_Hän menee taas hieromaan vaatteita._)

HEIKKI. Hanna, tiedätkö, miksi nyt olen täällä?

HANNA (_aina vain vaatteita hieroen_). Varmaankin katsellaksesi näitä kotiseutujasi.

HEIKKI. Tämä oli yksi syy, mutta toinen oli vielä voimakkaampi. Etkö jo arvaa?

HANNA. En ollenkaan.

HEIKKI. No tahdonpa sen sinulle sanoa. Minä tulin tänne kuulustelemaan, mistä sinut löytäisin, sillä minä tahdoin nähdä, sopisiko hän, joka oli lapsena leikkikumppanini, nyt minulle morsiameksi. Hyvä onneni saattoi niin, että sain sinua katsella, kun tässä tätisi kanssa puhuit, ja ensi hetkellä huomasin, mitä nyt tahdon sinulle ilmoittaa. Hanna, sinua sydämmeni lempii. Tahdotko tulla merimiehen morsiameksi?

HANNA (_nostaa kätensä, katsellen lempivällä katsannolla metsään päin_). Ah lintuseni, minun kumppanini yksinäisyydessä! Tahdotteko viedä tervehdykseni armaalleni, kun hän on merellä purjehtimassa kaukana lempivästä Hannastansa? (_Heikin ja Hannan huomaamatta menee eräs juoruakka näyttämön poikki. Hän katselee heitä, viipottaen päätänsä, ja katoaa sitte metsään._)

HEIKKI. Hanna! Minä ymmärrän vastauksesi, sinä tahdot lempiä minua! (_Aikoo syleillä Hannaa._)

HANNA (_vetäytyy sivulle_). Ei niin -- Heikki, lempiä tahdon sinua aina, mutta vielä en lupaa omaksesi tulla, ennekuin tädilleni puhun asiasta ja hänen suostumuksensa saan. Mutta voi, nyt saan varmaankin toria, kun näin kauan olen pyykillä ollut. Nyt täytyy viedä vaatteet sangolla lähteelle ja siellä ne virutella.

HEIKKI. Miksi et, kultaseni, viruttele niitä täällä lammessa?

HANNA. Lammen pohja on rutainen, mutta lähteessä on kirkas vesi.

HEIKKI. Minä tulen kanssasi.

HANNA. Tule vain. Sinä saat levitellä vaatteet kuivumaan, että pikemmin joudun kotiin. (_Kokoo vaatteet sankoon._) No nyt saamme mennä. Katsokaa, pienet lintuset, nyt on minullakin kumppani! (_He menevät, ja esirippu lasketaan alas._)

TOINEN NÄYTÖS.

Metsälammen torpan huone. Seinässä on hylly ja siinä muutama puinen lautanen; kitattuja sekä posliinilautasia, kauhoja, puulusikoita ja kahvikupit. Pöydällä leipäkoppa ja silakkakuppi. Tiina, Metsälammen emäntä, istuu rukin ääressä, pellavia kehräten.

_Ensimmäinen kohtaus._

TIINA. _Sitte_ JUORUAKKA. MÄNNISTÖN EMÄNTÄ.

TIINA. Pysyneekö pannukakku kuumana? (_Hän menee aukaisemaan pesän ovia ja katselee kakkua, joka on lautasella._) Oi, kuinka se on hyvä! Sitä kyllä kehtaa emännälle tarjota. Jospa hän nyt vain tulisi! Mitäpä asiaa hänellä nyt lienee? (_Juoruakka tulee sisälle._) Kas, hyvää päivää muori, luulin Männistön emännän tulevan. No istukaa nyt, muori. Mitäs teiltä kuuluu? (_Akka istuu tuolille, Tiina rukkinsa ääreen._)

AKKA. Eipä juuri mitään erinomaista. Mutta jopa nyt on Männistö myyty; oletteko kuullut?

TIINA. Männistö myyty! Eihän vielä! No kenellekkä?

AKKA. Eräs merimies sen osti ja maksoi hyvästi, en muista, kuinka paljon, mutta sanottiin vain, että hyvä hinta saatiin. Kyllä nyt taas Männistön emännän kelpaa pelata, mutta jahka vävy ne rahat kynsiinsä saa, niin kyllä niistä pian tulee kuitti. Emäntä on ylpeillyt kovin, mutta »joka kuuseen kurkottaa, se vielä katajaan kapsahtaa».

TIINA. Niin, se siitä tuli, kun hän tahtoi herraa vävyksensä.

AKKA. Niin kyllä. Sitäpä minäkin sanoin, että hänen olisi sopinut ottaa esimerkkiä sinusta, vaikka kohta oletkin torpan emäntä. Sinä opetit tyttäresi työtä tekemään, ja he saivat hyvät miehet ja ovat nyt jo taloon päässeet. Männistön pojat kulkevat pitkin kylän raittia vapriikkiverassa, papirossit suussa ja kädet taskuissa. Tyttärelle opetettiin venskaa, asetettiin kalanverkko päähän, teetettiin vaatteita kaupungin mallin mukaan ja vihdoin viimein hän laitettiin kauppias Kauppasen rouvaksi. Kauppasen kanssa nyt juovat pullo-olutta, ja Männistön tavarat ovat menneet kuin koskelta alas heidän kurkustansa. (_Akan puhuttua tulee Männistön emäntä sisälle, ja akka sanoo itseksensä._) Kah, tuossa hän on. Jospa hän ei vain olisi kuullut, mitä puhuin.

EMÄNTÄ. Hyvää päivää!

TIINA. Jumal' antakoon!

AKKA. Hyvää päivää!

EMÄNTÄ. Hoho, kun olen oikein palavissani! (_Aukaisee leuan alta silkkinsä solmun._)

TIINA. Emäntä hyvä, tulkaa istumaan! (_Nostaa tuolin pöydän päähän._)

EMÄNTÄ. Kiitoksia vain. (_Tiina menee ottamaan pesästä pannukakun ja rupeaa sitä osille leikkaamaan._) Minä tulin nyt tänne puhumaan, että olen taloni myynyt, ja että teidän, Tiina hyvä, on täältä muuttaminen, sillä --

TIINA. Minun? Tottapa uusi isäntäkin torppareita tarvitsee, ja olenhan minä aina rehellisesti veroni maksanut.

EMÄNTÄ. Olet niinkin, mutta tämä söökapteeni eli styyrmanni -- hän, joka taloni osti, aikoo rakentaa asuntorivin tänne Metsälammen torpan maalle ja tulee siinä itse asumaan.

TIINA. No hyvänen aika! (_Tarjoo emännälle lautasta, jossa on pannukakun pala ja kahveli._)

EMÄNTÄ. Kiitoksia.

TIINA (_tarjoo kahvikupin tassilla myöskin akalle pannukakun palaa_). Tässä on, muori, teillekin pala. (_Akka ottaa sormin tassilta palan._) Ottakaa, muori, tassikin!

AKKA. En minä huoli. Kynsistänsä haukkakin on monta hyvää palaa syönyt.

TIINA (_istuu tuolille, syvästi huoaten_). Voi toki, että nyt täytyy täältä muuttaa! (_Miettien._) Mutta -- jos Metsälampi taloksi tehdään, tehdään kaiketi Männistö torpaksi. Minä muutan sinne sitte.

EMÄNTÄ. Ei se käy laatuun. Vävyni, handelsmanni Kauppanen, on Männistön vuokrannut, sillä minun tyttäreni, handelsmannin rouva, tahtoi halusta sinne asumaan.

AKKA (_mielinkielisesti_). No, sehän onkin sopivaa, että rouva taas pääsee entiseen kotiinsa. Niin, niin sanon, kyllä kelpaa semmoisessa kartanossa heilua, ja mikäs on heiluessa ja toimittaessa, kun on ison kauppamiehen rouvana ja on tavaraa kyllin.

EMÄNTÄ (_ylpeästi, vaan samalla huoaten_). Onhan sitä kokoontunut tavaraa meille.

AKKA (_erikseen_). Eipä hän onnekseni sentään saattanut kuulla, mitä äsken puhuin. (_Ääneensä._) Onhan sitä tavaraa teillä, ja Kauppaselle karttuu myöskin -- hän onkin oiva kauppias, mutta mikäs on ollessa, kun teiltä mukaman tavaran sai ja semmoisen rouvan.

EMÄNTÄ. Kyllähän minun tytärtäni ottaa kelpasi, vaikka minä sen itse sanon. Mutta minun täytyy mennä. Kun, Tiina hyvä, nyt olen sinulle puhunut, miten asiain laita on, tiedät tuumailla, mitä sinulla on tehtävänä. Hyvästi nyt, voikaa hyvin! (_Hän menee._)

_Toinen kohtaus._

TIINA. JUORUAKKA.

TIINA. Oih mokomia, mitä nyt tulivat ja tekivät. Olisivat eläneet ihmisten lailla, niin ei olisi tarvinnut myydä Männistöä, ja minä olisin saanut elää rauhassa torpassani. Mikähän tuo olikaan, joka talon osti? Söökapteeni eli tyyrmanni. Ei, oli siinä ässäkin -- äs'tyyrmanni -- näin se kuului.

AKKA. Niin, suoraan sanoen, se oli merimies tahi laivan perämies, mutta emäntä ylpeydessään ei osaa enää selvää suomea, vaan sanoo: (_osottelee kimeällä äänellä_) Söökapteeni ja tyttäreni, handelsmannin rouva, -- oohoo sentään!

TIINA. Niin kyllä, viitsis häntä, rouvaksi nimitellä omaa tytärtänsä, vaikka hän mimmoinen rouva olisi, en maarin sitä tekisikään. Voi mitä nyt sanonee Hannakin, kun täältä täytyy muuttaa. Tyttö hupakko, missä hän nyt viipynee? Kylläpä hän nyt jo olisi ehtinyt tulla pyykiltä.

AKKA. Hanna -- hän lipertelee, tienmä, sulhasensa kanssa lammen rannalla. Teillä vain on ollut hyvä onni. Tyttärenne tulivat hyviin naimisiin, ja nyt on taas kasvattinne morsiamena.

TIINA. Hannako? Ei maarin. Hän ei vielä morsiamena ole, eikä hänen ole kiirutta naimisiin; tyttö on lapsi vielä.

AKKA. Ei sitä salata tarvitse -- näinpä itse omin silmin, että hänellä oli sulhanen. Lammen rannalla puhuttiin ja kuiskattiin, niin etteivät huomanneetkaan minua.

TIINA. Ei, ei, se ei saata olla totta!

AKKA. Nyt ovat silmänne pettyneet, mutta jos tahdotte Hannaa, tuommoista vilkkusilmää, uskoa enemmän kuin minua -- niin ei se minua haittaa. (_Nousee istualta ja aikoo lähteä pois._)

TIINA. Mene vain, sinä kaksikielinen lipertelijä. (_Rallitus kuuluu ulkoa._)

AKKA (_oven suusta huutaen_). Jopa rallitus kuuluu -- nyt saatte kysyä tuolta *sievältä viattomalta*, minkä vuoksi hän on viipynyt. (_Hän menee._)

_Kolmas kohtaus._

TIINA. HANNA. _Sitte_ ERÄS MERIMIES.

HANNA (_tulee ovesta sisälle, laulaen nuotilla »ei ole ajat niinkuin oli ennen»_):

»Mitäs minä itseäni surulliseks heitän, kyllä minä pienet surut ilollani peitän. Tralla lalla lalla lalla lalla lalla lalla, tralla lalla lalla lalla lallal la lalla.»

Oi täti, kuinka olen iloinen. Koko maailma on niin suloinen, ja kaikki ihmiset ovat niin hyviä, että tahtoisin niitä sydämmestäni rakastaa.

TIINA. Vai niin, vai niin -- mutta sitä en minä tahtoisi. Tiedätkö mitä minä tahtoisin?

HANNA. No mitä, tätiseni?

TIINA. Minä tahtoisin torua -- ja hyvällä lailla. Kuule! Miksi et ole ennen kotia tullut? Luuletko, etten minä ymmärrä, kuinka kauan sinulle pyykkiä riitti? Olet siellä laiskana liehakoinnut. (_Itkee._) Enkö ole sinua työhön opettanut pienuudesta pitäen? Sano, tyttö, onko se minun syyni, että sinä olet kelvoton?

HANNA. Mutta, täti, miksi täti nyt noin kovasti toruu? Antakaa minun nyt puhua!

TIINA. Teeskentelijä, mielittelijä! Tiedänpä nyt, miksi sinä minua tahdoit pyykiltä pois -- saadaksesi sulhosi kanssa liverrellä. Mutta eipä Tiina olekkaan sokea -- minä tiedän kaikki. Kavalapa olit, kun viattomalla muodollasi kysyit: »mitä tuo rakkaus oikein on»? Hyi tuommoista!

HANNA (_vakavasti ja lempeästi_). Täti! Jollen olisi niin onnellinen kuin nyt olen, niin totta teille harmistuisin ja menisin pois tyköänne, sillä kovasti olette minua soimannut ja varsin syyttömästi. Te olette kovin pettynyt, mutta kuinka se on tapahtunut, sitä en tiedä. Uskokaa minua kun sanon: Silloin, kuin rannalta lähditte, en tiennyt rakkaudesta mitään -- vaan nyt! -- Täti, kohta teidän lähdettyänne rannalta tuli sinne Heikki, lapsuuteni leikkikumppani. Hän on palannut mereltä ja tuli katsomaan kotiseutujansa ja minua. Hän on muistanut minua tuolla kaukaisilla merillä, ja nyt ensi hetkellä, kun hänet näin, tiesin, että häntä rakastaisin, vaan en ketään muuta. Hän pyysi minua omaksensa, ja minä annoin lupaukseni, jos te, täti, liittoomme suostutte.

TIINA. Minä! En suinkaan. Tuommoinen vekkuli tulee mereltä ja tiesi mistä -- mielittelee minun herkkäuskoista hempukkaani, ja tämmöisiin minä antaisin suostumukseni! En maar! (_Taputtelee Hannaa._) Hohho, Hannaseni, oikein sydämmeni keveni, kun taas saatan sinua uskoa! Ei tarvitsisi noita juoruakkoja kuunnella, heillä on aina turhia juttuja. (_Vakavasti._) Mutta Hannaseni, tuota meripoikaa et sinä saa ajatella; se on varsin turhaa.

HANNA. Oi täti, saattaako estää lintua lentämästä puun yli?

TIINA. Sitä ei saata. Mutta sinä saatat estää lintua tekemästä pesäänsä puuhun. Selvemmin sanoen -- sinä saatat estää noita rakkauden ajatuksia tekemästä pesäänsä sydämmeesi. (_Merimies tulee ovesta sisälle._)

MERIMIES. Hyvää päivää; onko täällä näkynyt merimies Heikkilää?

TIINA. Onpa vain, tunnetteko häntä?

MERIMIES. Tunnen kyllä. Olimme samassa laivassa ja yhdessä tulimme muutamien kumppanien seurassa Männistöön. Mutta nyt tuli Männistöön kapteeni, joka meitä tahtoisi laivaansa, ja senpä vuoksi haen Heikkilää.

TIINA. Minkälaatuinen mies tuo on? Olisipa oikein hupaista tietää. Hän tuli tänne kuin tuuliaispää ja tahtoi kihlata kasvattini.

MERIMIES. Hohho, vain niin! Raumalla hänellä on jo aikaa ollut kihlattu morsian.

HANNA. Mitä sanotte? Ei, se ei ole tosi. Hänen silmänsä eivät voi valhetella!

TIINA. Onpa kyllä se tosi, kas sitä nyt! Ei tuommoisia hulivilejä ole uskominen.

MERIMIES. Kyllä asia tosi on, mutta minun täytyy nyt mennä kumppaniani hakemaan, jääkää hyvästi! (_Hän menee._)

_Neljäs kohtaus._

TIINA. HANNA. _Sitte_ HEIKKI.

HANNA. Voi täti! Miksi uskotte tuon vieraan miehen puhetta? Jospa näkisitte Heikin, kuinka rehellinen muoto hänellä on, silloin varmaankin häntä uskoisitte. (_Heikki tulee sisälle._) Kas tuossa hän on.

HEIKKI. Ah, tässä nyt olen entisessä kodissani!

TIINA. Olet kyllä, mutta tänne et enää tule niin kauan, kuin minä näissä huoneissa asun. Tulit tänne mielittelemään minun kasvattiani, lasta, jota olen rakastanut niin kuin omianikin, enkä ymmärrä, kuinka hänen noin sait itseesi mielistymään. Mutta mikäpä sinusta tietää, mitä silmänkääntäjän temppuja sinä siellä ulkomailla olet oppinut. Mutta et niin pitkälle nyt pääse, nyt tiedän jo, että sinulla Raumalla on toinen morsian.

HEIKKI. Minulla? Kuka teille tuommoisia on uskotellut? Raumalla en ole oleskellut sitte kuin täältä läksin, ja Hannaa rakastan enkä ketään muita. Uskokaa minua, tässä entisen kotini kynnyksellä en voi valetta puhua.

HANNA. Heikki, minä uskon sinua, eikä meitä kukaan erota!

TIINA. Vai ei? (_Sanoen tuimasti Heikille._) Menetkö pois täältä pian, ennenkuin minunkin silmäni käännät!