Part 3

Reginan oli pakko juoda kahvia konjakin kera, senjälkeen kermansekaista kahvia, syödä leivos, voileipää, keksiä ja taas leipää. Lopuksi hän sai kyyneleet silmiinsä. Anopin tyrkyttely vaivasi häntä. Lohduttaakseen häntä Anna rouva kysyi, tahtoiko hän kupin lihalientä ja palasen kananpoikaa.

— Tahdotteko ottaa minut hengiltä? Regina huudahti hullunkurisen epätoivoisesti.

Antonio söi ja nauroi.

Onneksi keittiöstä kuului räminää, jolloin Anna rouva kiiruhti pois ruokailuhuoneesta hengästyen ja vaappuen avarassa punaisessa aamupuvussaan. Regina palasi silloin huoneeseensa, otti kauniin valkoisen kaulaliinan, pani päähänsä vaaleanpunaisella nauhalla koristetun pienen hatun, joka hänen mielestään oli hieno, ja sirotteli ihojauhetta kasvoihinsa. Hänestä tuntui, että kaikki varmaan katselisivat häntä, niinkuin siellä kotipuolessa.

— Katsokaahan, kuinka kaunis Reginani on! Antonio sanoi puoleksi vakavasti, puoleksi leikillisesti, kun Regina näyttäytyi ruokailuhuoneen ovessa. Ja katsokaa tuota somaa pientä hattua!

Gaspare odotti ovella, yllään uusi päällystakki, pyylevänä, punoittavana ja miettivänä. Hän vilkaisi Reginaan ja virkkoi vakavasti:

— Hattusi on kuin pääskysen pesä!

— Mitä sinä kykenet hattuja arvostelemaan, sinä, joka et koskaan katsele naisia!

— En mene koskaan naimisiin, Gaspare selitti, mutta jos sellainen onnettomuus minua koittaisi, en ikinä kärsisi naurettavaa esiintymistä.

— Onnettomuudenko esiintymistä naurettavana? Regina kysyi ivallisesti.

Gaspare ei alentunut vastaamaan.

He lähtivät kaupungille. Regina ei voinut koskaan antaa anteeksi Antoniolle, että hän salli Gasparen tulla mukaan heidän ensi kävelylleen Roomassa.

— Kuljemme Via Cavouria Forumille, ja palaamme Piazza Venezian ja Via Nazionalen kautta, Antonio ehdotti katsottuaan kelloaan; päivää on jo kulunut pitkältä.

Ilma selkeni. Via Torinon varrella olevien puutarhojen puista tippui isoja, kimmeltäviä vesipisaroita. Vielä kosteana, harmaana ja punahohteisena, portaat sateesta kiiltäen, Santa Maria Maggiore-kirkko erottui sinisestä taivaan taustasta kohoten etäällä kuin vuoren huipulla.

— Santa Maria Maggiore, Gaspare huomautti viitaten sateensuojallaan kirkkoon päin.

Regina katsahti siihen välinpitämättömästi. Hänen mielestään tuo iso kirkko oli ruma.

He kääntyivät Via Cavourille. Katukivitys kuivi kuivamistaan, ja Regina huomautti, etteivät kivet olleet kiiltäviä, jommoisilta ne olivat näyttäneet ensimmäisenä iltana.

— Se vielä puuttuisi! Gaspare virkkoi karahdutellen kurkkuaan ja kääntyen sylkemään. Naisväki näkee aina asiat nurinkurisina, aina toisenlaisina kuin ne ovat todellisuudessa.

— Usein miehetkin! Regina puolustautui.

— Useammin miehet kuin naiset! Antonio säesti miellyttääkseen Reginaa.

— Joskus kylläkin, kieltämättä! Gaspare virkkoi ilkeästi hymyillen.

Vaikka Antonio aikaisemmin oli kertonut, että Gaspare oli »erikoinen tyyppi», langon äreä puhetapa suututti Reginaa. Mutta ennenpitkää hän sai muuta ajattelemista syventyessään katselemaan kaikkea uutta ympärillään.

Päivä kirkastui kirkastumistaan. Muutamat hopeiset hattarat piirsivät vielä vakojaan taivaan kanteen. Ihmisiä kiiti ohi sateensuoja kainalossa. Paistettujen kastanjojen haju levisi kosteaan ilmaan. Niin, tuo leveä, valoisa katu oli todella suurenmoinen. Myymälän ikkunassa näkyi viisi naistenhattua, jotka kiinnittivät Reginan huomiota enemmän kuin Santa Maria Maggiore-kirkko. Mutta äkkiä veljekset poikkesivat Via Cavourilta toiselle kadulle. Tämä katu oli kolkko, sen varrella oli vanhoja taloja ja riippuvia puutarhoja, jotka oli istutettu raunioiksi sortuneiden muurien harjalle. Katu nousi ja laski, siinä ei ollut jalkakäytäviä eikä myymälöitä, ja sillä kuhisi repaleinen ja likainen joukko kaupustelijoita, vihannesten myyjiä ja katupoikia. Tätä kurjaa katua he kulkivat pitkän matkaa, eikä siitä näyttänyt ollenkaan loppua tulevankaan. Regina väsyi, nojasi Antonion käsivarteen ja alkoi tuntea itsensä synkän surumieliseksi. Oliko tämä Rooma?

Antonio ja Gaspare kuvittelivat, että Regina jaksoi kävellä yhteen menoon tämän pitkän matkan niinkuin he, ja laahasivat hänet Forumille asti, jossa hän silmät väsymyksestä himmeinä näki edessään vain kosteiden raunioiden täyttämän torin, synkän, hautausmaata muistuttavan paikan, jota pilvet katselivat sinitaivaalta luoden holvikaarille ja pylväille tummia varjoharsojaan. Gaspare selitteli, mutta Regina ei kuunnellut. Joukko lornjettien läpi tirkisteleviä englantilaisia naisia, joiden hameet oli nostettu korkeammalle hakaneuloilla, loi vähän eloisuutta äärettömän hautausmaan tapaisen järkyttävään autiuteen. Ja kunniakkaat muinaisjäännökset, jotka olivat vielä märkinä sateesta, näyttivät Reginasta jättiläisluilta, jotka oli kaivanut esille utelias, lapsellinen kansa, vain huvikseen häpäisten kuolleen kulttuurin jättiläishautaa.

Forumilta Venutellin veljekset palasivat Piazza Venezian tietä. Oli jo melkein keskipäivä. Väkijoukko ryntäsi raitiovaunuihin. Ihmisvirta, enimmäkseen hienoja herroja, solui Via Nazionalea alas, levisi aukiolle, piazzalle ja tulvi edelleen Corsolle. Raitiovaunujen, autojen, ajopelien ja äänten sekava humu täytti ilman, joka huolimatta kosteudesta säteili kirkasta valoa. Regina oli kuin huumautunut; hän ei nähnyt kauas, mutta nyt hän erotti epäselvästi lähimmätkin esineet, tyrmistyneenä taukoamattomasta, tuhansien äänien muodostamasta katumelusta, josta erottuvat autojen törähdykset kuulostivat hänestä pakenevien petojen kiljunnalta ja herättivät hänessä melkein kauhistusta.

Silmät laajentuneina hän tuijotti torille väkijoukon aallehtimisen hypnotisoimana. Sitten hän katsoi ilmaan, ja hänestä tuntui kuin puhelinlankaverkko olisi pimentänyt taivaan, jolla liiti hohtelevia pilviä. Mutta väsynyt ja alakuloinen kuin oli, hän kuvitteli, ettei tämä kaikki ihmetyttänyt häntä. Naisten hieno ulkoasu kiinnitti enimmin hänen oudoksuvaa huomiotaan; se herätti hänessä sekä kateutta että vastenmielisyyttä. Olihan vallan mahdotonta, että naiset olisivat syntymästä saakka olleet näin soreakasvuisia ja kauniita. Heidän puvuissaan oli varmaankin täytettä, ja heidän kasvoihinsa sivelty ihomaalia. Hän tiesi varsin hyvin, kuinka paljon turmeltuneisuutta, vilppiä ja salaista kurjuutta piili tuossa ihmisjoukossa, jonka ensi kosketus, tuona usvaisena syysaamuna, metallilankaverkon alla hänessä herätti salaperäistä inhoa ja sääliä.

— Ajetaan kotiin! Antonio ehdotti nähdessään vaimonsa kasvoissa kuvastuvan yhä suuremman väsymyksen.

— Miksi emme nouse raitiovaunuun? Gaspare ihmetteli.

Antonio vastasi, että ajurilla pääsi pikemmin perille, mutta tosiasiassa hän sanoi sen osoittaakseen ainakin tänä ensimmäisenä päivänä Reginalle ritarillista kohteliaisuutta. Gaspare pysyi sitkeästi mielipiteessään, että he lähtisivät raitiovaunussa.

— Mennään jalan, Regina sanoi.

— Et tiedä, mitä puhut. Etkö huomaa, että menehdyt väsymyksestä! lanko huudahti.

— Otetaan sitten ajuri, Regina virkkoi kiusoittaakseen häntä.

— Olettepa aika aristokraatteja! tuo kursailematon naisvihaaja ärähti.

He ottivat ajurin ja palasivat Via Nazionalen kautta, joka alkoi tyhjentyä väestä.

Hopeisena hohtavan taivaan vaaleassa valossa Piazza Ferminin autereisessa taustassa suihkulähteen pulppuileva vesi näytti suunnattoman suurelta kristallikukalta. Sinä hetkenä, alakuloisen taivaan alla, etäisyys suurenmoisena taustana, katu, joka vähitellen tyhjeni ihmisistä ja näytti uinailevan, oli harvinaisen kaunis näky. Antonio katsoi Reginaan, nähdäkseen vihdoinkin hänen silmissään ihailun välkkeen. Mutta nuo suuret silmät olivat täynnä väsymystä ja varjoa, tarkastivat vain ohikiitäviä myymälöiden nimikilpiä, eivätkä kiinnittäneet huomiota muuhun.

Kun he tulivat lähelle Via Napolia, Antonio sanoi:

— Saammepa nähdä, tunnetko, mikä näistä poikkikaduista on meidän, pikku Reginani.

— Tältä taholta en vielä ole nähnyt sitä, ja vaikka olisinkin nähnyt, en tuntisi sitä ennenkuin kolmen kuukauden kuluttua. Tiedäthän, kuinka likinäköinen olen.

— Etkä muutoin kiinnitä huomiota sellaisiin.

— Ehkä en. Mitäpä siitä muutoin olisi hyötyä.

— Mitä silmistä yleensä on hyötyä? Gaspare sanoi väliin.

— Niin saattaa todella kysyä. Kuinka suuresti ne pettävät! Regina huomautti. Mutta Gaspare ei näyttänyt oivaltavan hänen ajatustaan, vaan sylkäisi rattailta kadulle, ajatellen, että kaikki naiset ovat joko typeriä tai keimailevia.

Siitä päivästä alkaen hän harkitsi Reginan kuuluvan »naisidioottien sakkiin» — tämä oli hänen keksimänsä nimitys — Arduinan, piian ja muiden tuttavapiirinsä naisten joukkoon. Voimakas elinkautinen molemminpuolinen ylenkatse vallitsi siitä hetkestä alkaen langon ja kälyn välillä.

Aamiaisen aikana, jonka Anna rouva sanoi olevan valmiin »heti paikalla», vaikka sitä täytyi odottaa puoli tuntia, Reginan täytyi tarkoin kertoa anopilleen kaikki, mitä oli nähnyt. Sillävälin kaikki kolme veljestä pohtivat politiikkaa. Heidän vakaumuksensa erosivat suuresti toisistaan.

Gaspare oli piintynyt, tinkimätön, armoton, vanhoillinen, Massimo tolstoilainen sosialisti, joka vihasi sotalaitosta yhtä kiihkeästi kuin veljensä vapautta ja naisia, Antoni taas oli vapaamielinen, hieman opportunisti.

Anna rouva otti innokkaasti osaa kolmen poikansa keskusteluun. Jos he esimerkiksi mainitsivat jonkun puoluemiehen nimen, vanha rouva heti lateli kyseellisen henkilön avioliittotarinan tai kertoi, kuka hänen rakastajattarensa oli. Ja hänellä tuntui olevan kaikesta hyvin tarkat tiedot.

Aamiaisen jälkeen Regina sulkeutui huoneeseensa, paneutui pitkäkseen ja nukahti. Herätessään hän kuuli, että taaskin satoi rankasti. Jälleen hän oli yksin isossa, kovassa vuoteessa harmaan katon alla, kylmän huoneen kolkossa hämärässä, ja hänet valtasi surumielisyys, melkeinpä epätoivo. Hän nousi kirjoittamaan kirjettä kotiin. Antonio vei hänet Anna rouvan huoneessa olevan kirjoituspöydän ääreen, ja Regina alkoi kirjoittaa:

»Sataa. Olen hyvin alakuloinen...»

Mutta oliko hän mieletön? Miksi tehdä äiti surulliseksi hyödyttömillä valituksilla?

— Olenhan itse halunnut tätä, hän ajatteli repien rikki paperiarkin. — Kuka pakotti minua vaihtamaan asemaani, luopumaan omaisistani ja kotiseudustani? Nyt olen yksin. Yksin! Vaikka valitankin, ei kukaan ymmärrä minua.

Hän nojasi kirjoituspöytään ja alkoi katkerasti järkeillä:

— Onko minulla oikeutta valittaa? Ei ole. Sitäpaitsi on turha valittaa, kun syy on itsessämme. Mieleni on sairas: pensas on nyhdetty irti paikasta, jossa se on syntynyt, ja pieninkin sysäys raatelee sitä. Miksi valittaisin? Kelle valittaisin? Ja mitä se hyödyttäisi? Eihän mikään voi parantaa minua tällä haavaa, ei edes Antonion rakkaus. Sade taukoaa, tulee kaunis ilma, saan oman kodin, jossa minun ei tarvitse alistua seurustelemaan kenenkään kanssa. Mutta olenko silloinkaan tyytyväinen? Kuka sen tietää? Mutta mitä se muutoin merkitsee? Täytyy ottaa elämä sellaisena kuin se on ja järjestää niin, että saa elää _yksin_. En käsitä tuota raivoisaa _seuran_ tarvetta, joka meillä kaikilla on. Onko mahdoton elää yksin? Eikö se olisi parempi? Emmekö itse ole paras seuramme? Muutoin, niin hän päätteli, kaikki menee ohi; meidän kaikkien täytyy kuolla.

Hän aikoi alistua kohtaloonsa ja lähettää omaisilleen kirjeen täynnä hurskaita valheita. Mutta avatessaan pöytälaatikon ottaakseen esille kirjekuoren, hän näki Antonion omaisilleen niinä kolmena kuukautena kirjoittamat kirjeet, jolloin tämä oli ollut kuninkaallisena asiamiehenä Reginan kotipuolessa, ja vastustamaton uteliaisuus pakotti hänet lukemaan eräitä niistä. Ensimmäisissä kirjeissään Antonio kuvasi nopein piirtein seutua ja kehui sen eteenpäin pyrkiviä, hilpeitä ja sukkelia asukkaita. Eräässä kirjeessä sanottiin: »Olen täysihoidossa hauskassa perheessä. Isä on koulunopettajana lähiseudulla, mutta asustaa tätä nykyä täällä voidakseen pitää ylemmässä oppilaitoksessa lapsiaan, Gabrielen, joka on pirteä, tarmokas ja kunnianhimoinen nuorukainen, ja Gabriellaa, joka on erittäin viisas tyttö ja tahtoo ruveta kirjailijattareksi. Itse opettaja, jota sanotaan _ikiliikkujaksi_, hän kun ei pysy hetkeäkään paikoillaan, on omituinen olio. Hän puhuu alinomaa Rafaelista ja Michelangelosta, käyttäen erikoista oppisanastoa. Kun hän puhuu Rafaelista, jota ei koskaan mainitse ilman lisänimeä, hän sanoo: 'Hän, joka on maalannut Madonna della Seggiolen', j.n.e.».

Tässä kirjeessä oli jälkikirjoitus: »Opettaja on ehdottanut minulle edullista avioliittoa. Nainen on jalosukuinen, perhe oli aikoinaan upporikas, nykyjään hiukan köyhtynyt. Hän on 23-vuotias, ei kaunis eikä ruma, tavattoman älykäs, 30 tuhatta liiraa myötäjäisiä».

Toisessa kirjeessä Antonio, joka huomautti visusti kaihtaneensa seudun aatelisneitosia, sanoi, että opettaja itsepintaisesti pysyi ehdotuksessaan. »Tagliamarin perhe on seudun kaikkein hienoimpia. Heillä on vielä jäljellä kaksisataatuhatta liiraa jaettavana neljään osaan. Vanhempi tytär saa 30 tuhatta myötäjäisinä. Rouva Tagliamari on todella ylhäinen nainen, sellaisen tuhlailevan aatelismiehen leski, joka nuorempana pani menemään puolen miljoonan perinnön. Opettaja on kuvannut minulle talon neidin tietojen ja hyvyyden ihmeeksi. 'Hän on hieno, hienon hieno. Hän on saanut kasvatuksensa Parmassa, aateliskoulussa. Hänet täytyy viedä täältä pois Roomaan: siellä on hänelle kuuluva olinpaikka'. Opettaja parka», Antonio huomautti, »hän kuvittelee, että valtiovarainministeriön alisihteeri on ruhtinas, joka on omansa naimaan ja viemään mukanaan ylhäisen hienon neitosen».

»Tietystikään ei kolmeakynnnentätuhatta liiraa sovi halveksia» — näin Antonio kirjoitti kirjeessä syyskuun 20 päivänä »mutta tahdonpa ensin nähdä neidin».

Seuraava kirje kuvasi Reginan ja Antonion ensi kohtausta Po-joen rantatörmällä, Tagliamarin huvilan edustalla:

»Kaunis hän ei ole, hänellä on pienet kissankasvot, mutta hän on hyvin sievä, sivistynyt ja erittäin älykäs. Opettaja oli ilmeisesti puhunut hänelle minusta, sillä hän punastui ja katsoi minuun omituisella tavalla!... Hän kysyi minulta, olinko todella _ruhtinattaren sihteeri_, ja luulen, että tämä arvo saattaa minut hänen silmissään paljoa mielenkiintoisemmaksi kuin valtiovarainministeriön alisihteerin asema.

»Eilen olin vierailulla huvila Tagliamarissa. Rouva oli naisista miellyttävimpiä, todella hieno nainen. Hän kertoi — ehkä tahallaan, mutta samalla hyvin hienotunteisesti — koko elämänsä tarinan. Hän on hyvin ylhäistä sukua. Hänen miehensä oli sangen rikas, mutta epäonnistuneet liikeyritykset, vuoden 1880:n tulva ja muut vastoinkäymiset veivät hänet vararikkoon».

— Mitä teet, Regina? Antonio kysyi ilmestyen ovelle.

— Olen löytänyt erittäin mielenkiintoisia inhimillisiä asiakirjoja, hän virkkoi kohottaen päätään. Ja hän näytti miehelleen kirjeet.

Antonio punastui hieman, riensi pöydän ääreen ja tahtoi piilottaa kirjeet pöytälaatikkoon; mutta sitten hän malttoi mielensä ja alkoi lukea niistä eri kohtia.

— Etkö häpeä? Regina torui. »Hienon hieno neiti! Kolmeakymmentätuhatta liiraa ei sovi halveksia! Arvonimi 'ruhtinattaren sihteeri' saattaa minut mielenkiintoisemmaksi hänen silmissään», j.n.e., j.n.e.

— Mene matkoihisi, olet sietämätön! — Luehan tämä! Luehan tämä! Antonio toisteli. — Katsohan, mitä sanon tässä, _myöhemmin_.

Mutta Regina nousi ja meni katsomaan kuvastimeen.

— Olenpa todella kissan näköinen.

— Luehan tämä! Antonio yhä pyysi ja seurasi häntä kirje kädessä.

— Luetaan myöhemmin. Anna minun nyt kirjoittaa rauhassa, Regina sanoi palatessaan kirjoituspöydän ääreen.

Antonio otti esille kaikki kirjeensä ja istuutui sohvan kulmaan lukemaan niitä uudelleen. Reginan kirjoittaessa hän tämän tästä päästi huudahduksen ja hienon naurunhihityksen. Mutta äkkiä hän kävi vakavaksi, ehkä selvästi muistaessaan tuolla kaukana viimeisiä viettämiään päiviä, häitään ja onneaan.

Vähän myöhemmin molemmat aviopuolisot kiipesivät ylimpään kerrokseen Arduinan huoneistoon, jossa heidän oli määrä syödä päivällistä. Kirjailijattaren huoneisto oli sisustettu hiukan omituisen maun mukaisesti. Siinä vallitsi epäjärjestys, joka Reginasta tuntui keinotekoisen tahalliselta.

Arduina riensi vastaanottamaan sukulaisiaan, päästäen äänekkäitä ilohuutoja. Hänellä oli väljä, valkoinen puku, jonka hihat hän oli käärinyt ylös keltaisille luiseville käsivarsilleen.

— Kas noin, hän sanoi piilottaen kätensä selän taa, anna minulle suukko, Regina.

Regina suuteli häntä osoittamatta erityistä innostusta. Antonio virkkoi:

— Kerroin Reginalle, että sinä jo kello viisi aamulla alat valmistaa aamiaista ja päivällistä, jotta sinulla sitten olisi aikaa kirjoittaa lehteesi. Herra tiesi, mitä sotkua tarjoat meille.

— Tässä sinulla on todistus päinvastaisesta! Arduina sanoi ojentaen jauhoisia käsiään. Joskus tosin voi sattua — kun voi niinkuin minä kirjoittaa helposti mihin vuorokauden aikaan ja missä paikassa tahansa — että käytän, kun henki tulee päälle, keittiön pöytää kirjoituspöytänä ja joudun sellaiseen haltioitumistilaan, että paisti pääsee palamaan. Mutta vähät siitä, hän jatkoi päästäen typerän naurun, jossa kuitenkin oli ivallinen pohjasävy, paisti on paisti, ja taide on taidetta. Mutta tulkaa nyt tänne istumaan. Katselkaapa näitä ehtiä. Palaan tuossa tuokiossa. Sitten sinun, Regina, pitää antaa minulle tietoja naisten Mantovassa harjoittamasta hyväntekeväisyydestä.

— Jätä hänet rauhaan! — Antonio varoitti.

— Jätä sinä itse hänet rauhaan! Ei kukaan pidä vaimostasi enemmän kuin minä. Minä häntä suorastaan ihailen. Jumaloin häntä! hän virkkoi kääntyen Reginan puoleen; minusta tuntuu, kuin olisin tuntenut sinut jo monta vuotta. Sinä miellytät minua niin suuresti senkin vuoksi, että nimesi on Regina — kuningatar. Joko olet nähnyt kuningataremme?

— Olen kyllä, viime yönä unissa!

— Se on totta; vastahan eilisiltana saavuit tänne. Mutta onhan sinulla aikaa. Missä olitte aamupäivällä? Colosseumissako? Voi, minä jumaloin Colosseumia. Tahtoisin asua siinä. Oletko lukenut _Quo vadis_ romaanin? Mitä sanotkaan, et näy tuntevan kaikkein parasta nykyaikaista kirjaa! Panenpa sinut lukemaan sen. Saan sinut lukemaan koko joukon kirjoja ja tutustutan sinut useihin kirjailijoihin. Vien sinut älymystön salonkeihin ja taiteilijajuhliin ja esitelmätilaisuuksiin, kaikkialle, missä ei eletä ainoastaan leivästä...

—Tarkoitatko, että me tässä talossa elämme ainoastaan leivästä? Antonio kysyi leikillisen uhkaavasti. Toivon ainakin, ettet houkuttele Reginaa kirjoittamaan lehteesi.

— Miksikäs en?

— Silloin puhkaisen pääsi tai annan teljetä sinut vankilaan.

Regina nauroi. Arduina meni keittiöön

Kun he olivat kahdenkesken, Antonio vei Reginan kuvastimen eteen.

— Emme ole kauniita, hän sanoi syleillen häntä, mutta muodostamme soman ryhmän. Katsohan, ja naura sitten samalla tavalla kuin äsken. Et tiedä, miten pahoillani olen, kun näen sinut tyytymättömänä.

— Enhän minä ole tyytymätön, Regina virkkoi painaen käsiään hänen poveaan vasten.

— Et ole tyytyväinenkään. Et ole enää sama Regina kuin siellä joenäyräällä. Kasvosi venyvät pitkiksi, katseesi harhailee aina etäälle. Etkö ajattele, että olet Roomassa, josta niin uneksit?

— Se on tämän ilman syy, hän vastasi yksitoikkoisesti.

— Ruma ilma menee pian ohi, Antonio sanoi mennen ikkunaan. Saat nähdä, kuinka kaunis Rooma on kauniilla säällä. Ja täällä on melkein aina hyvä ilma, ei juuri koskaan kylmä. Saat nähdä, kuinka paljon puutarhoja ja puistoja täällä on. Täälläkin Via Torinon varrella on niin paljon vihannuutta. Emmekö kurkista vähän ulos ikkunasta? Ei sada enää.

Hän avasi kosteat ikkunaluukut. Regina asettui ikkunan ääreen näivettyneiden kukkien väliin, joiden harvoihin lehtiin kuvastui alakuloisena harmaa taivas. Hän katsoi alas märälle ja autiolle kadulle.

Kyyristyneenä katettuun porttikäytävään istui mustapukuinen vanha nainen, pieni sitruunakoppa vieressään. Vanhus kopisteli yhtenään jalkojaan vastakkain kelmeänä ja vilusta värjöttäen.

Regina oli jo aamulla huomannut hänet, ja sensijaan, että olisi katsellut taloja ja puutarhoja, hän alkoi uudelleen tarkata vanhusta ja tirkisteli nähdäkseen hänet paremmin viidennestä kerroksesta. Sillä välin Antonio osoitti sormellaan Costanzi-teatteria kertoen, että karnevaalin ajaksi odotettiin sinne laulajatar Bellincionia.

— Ajattele, pienokaiseni! Saat kuulla Bellincionin laulavan!

Mutta Regina katseli lokaista katukäytävää, jota mustapukuinen vanha nainen piti silmällä. Hänen koko omaisuutensa olivat nuo kuusi sitruunaa, jotka näyttivät niin surkeilta. Ja hän ajatteli, ettei hänellä ollut oikeutta iloita ajatellessaan suurkaupungin huvituksia, kun hän näki samassa suurkaupungissa katujen kulmissa pahimmassa sateessa mustapukuisten vanhojen eukkojen värisevän viluissaan sydän arvatenkin yhtä karvaana kuin sitruunat, heidän ainoa, naurettavan pieni omaisuutensa maan päällä, ainoa palkinto ja lopputulos pitkästä työn ja surun täyteisestä elämästä.

— Sinä erehdyt, Antonio huomautti. Luuletko tuon eukkopahasen kärsivän? Hän on tottunut elämäänsä, ja jos hänet riistettäisiin irti elintavoistaan ja tottumuksistaan, hän olisi onneton, vaikka hänelle tarjottaisiin paremmat oltavat.

Regina ajatteli omaa tilaansa ja arveli, että eiköhän Antonio ollut oikeassa. Hänen tarvitsi vain muistella kotiaan, miten siellä juuri nyt liesivalkea alkoi kullata ison ruokailuhuoneen hämärää, tunteakseen itsensä kahta alakuloisemmaksi täällä ylimmän kerroksen kylmässä ja huolimattoman näköisessä pienessä vierashuoneessa.

Hän heräsi säpsähtäen koti-ikävästään, kun Arduina työntyi sisään ja kuulutti:

— Ruhtinatar tulee; hän oli kyllä luvannut tulla, mutta luulin, ettei hän näin rumalla ilmalla uskaltaisi lähteä ulkosalle. Mutta hän on niin hyvä ja viisas... Ihailen häntä suuresti. Mutta nyt minun täytyy pukeutua. Mario, hän huusi miehelleen, joka juuri saapui kotiin, tule! tule! Ota pitkätakki yllesi!

Herra Mario astui sisään vakavana, pulleana ja puhkuen. Hän puristi Reginan kättä, päristeli sieraimiaan ja lähti vaimonsa hellittämättömistä kehoituksista muuttamaan pukua. Regina ei päässyt selville siitä, oliko hän tyytyväinen vai tyytymätön sen johdosta, että ruhtinatar aikoi kunnioittaa läsnäolollaan heidän päivälliskutsujaan. Itse hän oli utelias ja vähän levotonkin ajatellessaan, että saisi tehdä tuttavuutta todella ylhäisen tai ainakin miljoonia omistavan naisen kanssa, jota Antonio muutoin jo oli ehtinyt kuvailla kaikkea muuta kuin imartelevin värein. Hän tuli ajatelleeksi, ettei kyseessä oleva ruhtinatar voinut olla, niin upporikas kuin hän olikin, erikoisen hieno nainen, koska hän kerran alentui tulemaan Arduinan luo päivälliselle.

— Hän on vanha ja huonokuuloinen, niin Antonio oli sanonut. Hän tahtoo saada ihmiset uskomaan, että hänellä on henkisiä harrastuksia, ja suosii ja ottaa kodissaan vastaan Rooman kehnoimpia musteentöhertäjiä. Somaa väkeä nuo mokomatkin »kirjailijat». Kaikkialle he tunkeutuvat, aivan kuin kärpäset. Henkinen etevyys on kylläkin hyvä asia, melkein parempi kuin raha...

— Epäilemättä, Regina oli vastannut, koska sen avulla saa rahaa. Ja jollei sen onnistu hankkia sitä, se halveksii sitä!

— Ehkä meidänkin pitäisi mennä vaihtamaan pukua, Antonio huomautti ajatuksiinsa vaipuneena.

— Ei kylläkään tuon naisen tähden, hän lisäsi kiireesti, vaan itsemme vuoksi.

He laskeutuivat kerrosta alemmaksi, ja Regina otti ylleen havannasilkkisen pukunsa ja koristuksiksi kaulaliinan, rintasoljen ja sormuksia. Hän siroitti ihojauhoa kasvoihinsa ja Antonion neuvosta pörrötti hiukan tukkaansa ohimoilta.

— Noin on hyvä! Antonio sanoi mielissään. Näytät aivan toiselta ihmiseltä.

Itse hän muutti pukua ja kähersi huolellisesti viiksensä.

— Yritätkö näytellä keikaria tänä iltana! Regina sanoi leikillisesti. Aiotko hurmata ruhtinattaren viiksilläsi?

— Ole vaiti, sinä suuri veitikka! Kukapa minuun rakastuisi? Ei edes linnunpelätti.

— Olenhan minä rakastunut.

— Oletkohan todella rakastunut? hän kysyi ja syöksyi syleilemään häntä. Näetkös, en oikein voi uskoa sitä.

— Sinäpä et ole rakastunut minuun! »Hienon hieno neiti». Ja sitten »Kolmeakymmentätuhatta liiraa ei sovi halveksia». »Pikku kissankuono».