Part 4
— Niin juuri, »pikku kuono». Kuono, kuono, kuono! hän huusi kuin lapsi, joka toistaa keksimäänsä haukkumanimeä.
Kun he lähtivät huoneestaan, Anna rouva kiiruhti katsomaan nähdäkseen Reginan hienossa puvussa. Hän hypisteli kangasta ja tutki, oliko se silkillä vuorattu. Hänen valtava povensa paisui raskaista huokauksista. Keittiössä kuului Gasparen ääni toruvan palvelustyttöä, Marinaa.
Ilokseen Regina muisti, etteivät Gaspare eikä anoppi olisi mukana Arduinan päivälliskutsuissa. Mutta tultuaan takaisin kälynsä saliin ja kun siellä istuttiin odottamassa _ruhtinatarta_, hän tunsi jälleen entisen alakuloisuuden saavan hänet valtaansa.
Ilta pimeni nopeasti. Varjot sakenivat kuin läpikuultamaton, sysimusta usva.
Arduina touhusi ruokailuhuoneessa. Mario oli istuutunut syvään nojatuoliin, housunlahkeet kohotettuina lähelle polvia, ja puhisi tyytyväisenä. Antonio oli vaiti, vaipuneena jälleen mietteisiin. Ei kukaan ajatellut, että tulet olisi ollut sytytettävä.
Reginaa vaivasi sellainen tunne, että jotakin surullista ja synkkää oli tulossa. Mitähän se mahtoi olla? Ehkä iltahämärän aiheuttamaa painostavaa ahdistusta tässä oudossa, etäisessä paikassa, jonne kohtalo oli siirtänyt hänet. Ehkä Antonion tavattoman vakavuuden vaikutusta. Regina meni ikkunaan ja koetti vielä nähdä vilahdukselta pienen mustapukuisen eukon. Lyhdyt paloivat valkeina ja keltaisina sumuisessa hämärässä, katukäytävä kiilteli kosteana, ja ääretön synkeys ja peloittavien varjojen salaperäisyys tuntui laskeutuvan maahan tummenemistaan tummenevalta taivaalta.
— Regina, Antonio virkkoi muuttuneella äänellä, — Mario kysyi, tunsitko Casalomaggioressa erään Vincini nimisen henkilön.
— Vincini? Regina toisti kääntyen heihin päin. En, en tunne ketään sennimistä henkilöä.
— Mies on vuokraaja, lihava toissilmäinen mies. Hänellä on tyhjässä silmäkuopassa lasisilmä...
Ovikello soi. Palvelijatar syöksyi saliin ja ehti tuskin sytyttää kaasun, ennenkuin ruhtinatar tuli sisään.
Salin äkkiä muuttuessa valoisaksi Regina näki ruhtinattaren, mikä näky herätti hänessä pettymystä ja inhoa. Tuossa kookkaassa, lihavassa vartalossa, jopa puvussakin, joka ei ollut ruumiinmukainen, sekä pienessä hatussa, joka kuminauhalla oli kiinnitetty niskaan mustan hiusnutturan taakse, oli jotakin miesmäistä. Paksut, harmahtavat huulet, pieni pystynenä ja metallinkiiltoiset, vihreänkeltaiset silmät erottuivat raukeista, kelmeistä ja liikkumattomista kasvoista. Kun kerrankaan oli nähnyt nämä kasvot, ei enää unhottanut niitä.
— _Bon soir_, — ruhtinatar lausui, astuessaan saliin. Hänen sointuva äänensä oli omituisena vastakohtana turpealle muodottomalle ruumiille. Hän puhui edelleen ranskaa Arduinan nöyrästi riisuessa häneltä hatun ja ottaessa hänen käsilaukkunsa.
Ruhtinatar virkkoi:
— Erittäin hauska nähdä jälleen teitä, herra Venutelli. Sain kirjeenne. Tässäkö on vaimonne? Todellakin hyvin sievä.
Antonio kumarsi. Regina katseli ruhtinatarta suurin, hiukan ihmettelevin silmin.
— Olette kovin ystävällinen, arvoisa rouva... Regina mutisi.
— Anteeksi?... ja ruhtinatar käänsi kysyvänä oikean silmänsä Reginaan päin.
Silloin tämän mieleen muistui, miten Antonio oli matkinut ruhtinatarta, ja hän oli vähällä purskahtaa nauruun. Mutta ruhtinatar Makulina oli tarttunut hänen käteensä ja sanoi antaessaan hyvin kauniin, sinisellä jalokivellä koristetun sormuksen solua Reginan pikkusormeen:
— Sallitte kai? Tuhannet onnittelut!
— Kiitoksia! Olette liian hyvä, Regina virkahti heltyen todella tästä ystävällisyydestä. Antoniokin katseli sormusta ja lausui kiitoksensa. Sitten käytiin istumaan, ja ruhtinatar riisui valkoiset, likaiset käsineensä paljastaen hämmästyvän Reginan nähtäviksi kaksi pientä lapsenkättä, jotka olivat aivan säihkyvien sormusten peitossa.
— Kuinka kamala ilma siellä onkaan! ruhtinatar sitten aloitti kohdistamatta kissansilmiensä katseita kehenkään erityisesti. Näinä monena vuotena, jotka olen asunut Roomassa, en vielä ole nähnyt tällaista syksyä. Sanotaanhan, ettei pidä puhua ilmasta, ei ainakaan hienossa keskustelussa, mutta minkä sille voi, kun ilmat ja vointimme ovat niin läheisessä yhteydessä keskenään. Omasta puolestani luulen, että sää vaikuttaa meihin tuntuvammin kuin elämämme tärkeät tapahtumat.
— _Monsieur_ Antonio, tämä kamala ilma varmaankin tärvelee kuherruskuukautenne, Arduina virkkoi kuvitellen olevansa sukkela. Mutta Regina mutisi kuin torjuen epäselvästi jotakin.
— Anteeksi...?
— Arduina on oikeassa, Antonio myönsi, vaimoni on perin huonolla tuulella.
— Huonolla tuulella?
— Se ei ole totta, Regina väitti vastaan. Olen päinvastoin hyvin iloinen.
Mutta päivällisen aikana ei ruhtinatar malttanut olla huomauttamatta, että Regina oli kovin harvapuheinen.
— Minä olen yleensä mielelläni ääneti, selitti nuori rouva, jota huomautus loukkasi. Kuuntelen kernaammin kun muut puhuvat.
— Siinä on oma viehätyksensä, ruhtinatar arveli. Vaiteliaassa nuoressa naisessa on aina jotakin miellyttävän salaperäistä. George Sand esimerkiksi puhui varsin vähän, ja eräs setäni, joka oli hänen läheinen ystävänsä, väitti, että rouva Sand tahallisesti pidättäytyi puhumasta.
— Tunsitteko rouva Sandin? Massimo kysyi jotenkin kömpelösti.
— En tuntenut, ruhtinatar vastasi näyttämättä loukkautuneelta.
— Arvatenkin ruhtinattaren äiti tunsi Sandin, Antonio kuiskasi.
— Anteeksi...?
— Joitakin aikoja sitten, Antonio sanoi ääneensä — luin sangen mielenkiintoisen kirjoituksen rouva Sandin äidistä. Hän oli nainen, jolla oli ylitä terävä äly kuin lämmin sydän, ja hänen elämänsä vaiheet varmaankin vaikuttivat Georgen mielikuvitukseen...
— Missä se kirjoitus on julkaistu? Arduina kysyi. Se olisi otettava minun lehteeni.
Herra Mario pudisti lautasensa yli kallistamaa päätään ja murahti hiljaa.
Virisi ikävän pitkäpiimäinen keskustelu George Sandin rakkausseikkailuista ja romaaneista. Arduina selitti, etteivät ne romaanit olleet hänen makunsa mukaisia. Hän piti ennen kaikkea uudenaikaisista kirjoista, mutta etenkin Quo vadiksesta?
— Voi herrainen aika! Antonio huudahti, voisit jo jättää meidät rauhaan tuolta Quo vadikseltasi, joka muutoin ei ole suinkaan uudenaikainen.
Regina kuunteli ääneti. Ei puhuttu muusta kuin kirjoista, teattereista ja kirjailijoista. Ruhtinatar kertoi jutun Tolstoista — jonka itse oli tuntenut — ja aterian lopulla syntyi kiivas väittely Massimon ja Arduinan välillä eräästä italialaisesta romaanikirjailijasta ja runoilijasta.
— Rauhoittukaa! Antonio sanoi nauraen.
Nyt tapahtui jotakin merkillistä: herra Mario puhui. Hän ei koskaan ollut lukenut ainoatakaan tuon runoilijan säettä, mutta moitti silti häntä.
— Näin hänet kerran Anziossa, hän kertoi; hän ratsasti pitkin rannikkoa, kokovalkea puku yllään, valkoinen hattu, valkoiset käsineet, valkoisen hevosen selässä.
— Vai niin! Vai istuivat valkoinen hattu ja valkoiset käsineet valkoisen hevosen selässä? Massimo kysyi naurahtaen hermostuneesti ja pudistaen päätään, jolloin hänen tukkansa pörrötti kuin kiukustuneella lapsella.
— Hiljaa, hiljaa, hyvät ihmiset! Antonio rauhoitteli.
* * * * *
Kello yhdeksän aikaan, Arduinan tarjotessa kahvia, saapui ruhtinattaren seuraneiti. Hän oli harmaisiin pukeutunut, pieni ja kuivettunut; silmät olivat pienet, mustat ja kiiluvat, suu huonontapainen, pitkän suippoa, kasvot ilkeät ja kavalat. Tämä eriskummainen olento teki Reginaan omituisen vaikutuksen. Hän näytti epäinhimilliseltä, muistutti hiirtä.
Tuskin tuo pikku neiti oli astunut sisään, kun sali jo vilkastui aivan kuin hiiren vikinästä ja juoksentelusta. Kimeitä huudahduksia, suudelmia, kättenpuristuksia, jotka olivat teräviä kuin puremat, kysymyksiä ja vastauksia, naurua ja huutoa ja ennenkaikkea katseita, jotka Reginasta näyttivät uteliailta, levottomilta, ivallisilta ja urkkivilta.
— Marianna, Arduina sanoi neidin molemmin käsin hieroessa ruhtinattaren otsaa, jos haluatte kahvia, niin olkaa hyvä ja kaatakaa kuppiinne.
— Ohimonne ovat hehkuvan kuumat, Marianna sanoi ruhtinattarelle. Oletteko syönyt paljon? Ja mitä olette syönyt? Mitä olettekaan syöttänyt hänelle? hän sitten kysyi Arduinalta. No niin, juonpa kupin kahvianne, vaikka se onkin kovin huonoa. Kuinka pienet kupit teillä on? Aivankuin minun mitallani tehdyt.
Regina tarkasti sillävälin neitiä. Hän muisti Antonion sanoneen, että monet luulivat Mariannaa ruhtinattaren aviottomaksi tyttäreksi.
— Tämä muistuttaa tarua vuoresta, joka synnytti hiiren, hän ajatteli.
Ja hänestä näytti kuin Marianna olisi aavistanut hänen ajatuksensa, sillä tämä käänsi pientä päätään kuin hiiri, kun se äkkiä kuulee melua, lähestyi kuppi kädessä ja virkkoi pahanilkisesti:
— Teidän miehenne on aika veitikka. Pitäkää häntä tarkoin silmällä, muuten hän voi tehdä teille pahoja kepposia.
— Minusta tuntuu, Antonio huomautti, että te itse olette tällä hetkellä aika veitikka. Miksi tahdotte herättää vaimossani epäluuloa?
— Sentähden, että minun tulee häntä surku.
— Minkävuoksi? Regina kysyi.
— Senvuoksi, aivan yksinkertaisesti, että olette mennyt naimisiin. Tuossa on toinen velikulta, Marianna virkkoi osoittaen kädellään Massimoa, joka oli tullut lähemmä. Muutoin kaikki todelliset miehet ovat sellaisia! Mutta pidän enemmän sellaisista kuin hyveellisistä. Hyveelliset ovat niin typeriä. Minua miellyttävät häijyt, jopa hirvittävät miehet, jos heillä vain on terävä järki ja luja tahto.
— Jospa minä täyttäisinkin ne kaksi vaatimusta! Massimo sanoi tuijottaen häneen julkeasti.
— Siihen ette kykene. Viisas mies ei koskaan käytä hiusvoidetta, niinkuin te! Enkö ole oikeassa, hänen tukkansa on rasvattu, hyvä rouva?
— En tiedä... Regina virkkoi. Minusta ei näytä siltä.
— Voi pikku rouva parkaa! Te ette voi huomata sitä: te ette koskaan huomaa mitään.
— Onpa tuo otus aika hullunkurinen, Regina ajatteli itsekseen.
— Te ajattelette varmaankin, että olen yksinkertainen tai typerä, Marianna sanoi, mutta kuulkaahan: olen unhottanut sanoa teille erään seikan, jonka aina mainitsen jokaiselle, jonka näen ensi kerran.
— Sen olemme jo kuulleet! Massimo ja Antonio huomauttivat, mutta Marianna alkoi silti kertoa:
— Kerran, kuusi vuotta sitten, Odessassa syttyi tulipalo talossa, jossa asuin. Olin liekkien keskellä talon ylimmissä huoneissa. Mahdotonta pelastua! Savu alkoi jo sokaista ja tukahduttaa, ja kuulin liekkien rätisevän yhä lähempänä. En silloin uskonut Jumalaan sen paremmin kuin nytkään. Siitä huolimatta tunsin tarvetta kääntyä yliluonnollisen, salaisen ja kaikkivaltiaan olennon puoleen. Ja tein silloin lupauksen: jos pelastun, lupaan aina puhua totta. Samassa silmänräpäyksessä permanto luhistui, ja pyörryin. Kun jälleen tulin tajuihini, huomasin olevani terveenä ja vahingoittumattomana hirvittävän ruman palosotilaan sylissä. 'Miten tämä on tapahtunut?' kysyin mieheltä. 'Niin ja niin; ja hän kertoi, miten hän oli pelastanut minut pannen henkensä alttiiksi. — 'Hyvä, hyvä', minä sanoin, — 'minusta tuntuu siltä, että mielellänne pidätte hauskaa, mutta olen teille joka tapauksessa kiitollinen ja muistan teitä aina sitäkin suuremmalla syyllä, kun olette unohtumattoman ruma mies'.
Regina purskahti nauruun.
— Tämä tuntuu siltä kuin lukisi venäläistä kertomusta.
— Onko tuo juttu totta? Massimo kysyi, ja Antonio, lisäsi:
— Jollei muistini petä, olette kertonut tuon jutun minulle ennen hiukan eri lailla.
— Tuolla tavalla arvioidaan toisen ihmisen henkevyyttä! Turha vaiva, Marianna kähisi. Henkevyydelle annetaan arvoa vain silloin, kun se ilmenee sellaisissa naisissa, joita miehet tahtovat miellyttää, ja — minua te ette suinkaan halua miellyttää.
— Minä päinvastoin haluan miellyttää teitä, Massimo sanoi. Se on elämäni ainoa päämäärä.
— Teidän ivastanne en välitä tuon taivaallista! On olemassa minua henkisesti paljoa alempiarvoisia naisia, joita teidän ei koskaan onnistu miellyttää.
— Mutta ehkä teitä etevämpiä sensijaan!
— Luulenpa melkein, että harvat naiset ovat minua etevämpiä, eivätkä ne harvat koskaan tule teidän näköpiiriinne.
— Minä lienen siis teitä henkisesti alemmalla tasolla? Regina kysyi sanoakseen jotakin.
— Niin olettekin, sentähden, että olette mennyt naimisiin. Henkisesti etevä nainen ei koskaan mene naimisiin, ja jos hän tekee niin, ennenkuin on kehittynyt täysin itsetietoiseksi, hän heti katuu sitä. Jos tahtoisin sanoa teille kohteliaisuuden, huomauttaisin, että luulen teidän jo katuneen.
— Hiisi vieköön! Antonio huudahti. Tuon naisen kanssa ei ole leikkimistä.
— Sanotteko aina totuuden ruhtinattarellekin? Regina kysyi.
— Hän on ottanut minut asumaan luokseen yksinomaan sitä varten, Marianna vastasi katsoen hellästi ruhtinattareen, joka paraikaa selosti Arduinalle erään tätinsä elämäkertaa:
— Hän oli Parisin hienoin ja kaunein nainen. Olenhan jo kertonut teille hänen avioliittotarinansa: Viisitoistavuotiaana hänet naitettiin naisen rakastajalle, joka oli viidentoista vuoden ajan hänen uskottu ystävättärensä ja neuvonantajansa. Kymmenenä ensimmäisenä vuotena tätini ei huomannut mitään.
Herra Mario istui kuunnellen, vaipuneena syvälle nojatuoliinsa, taistellen uneliaisuutta vastaan ja vain vaivoin pidättyen halusta kaivella hampaitaan.
Marianna ahdisteli Nietzscheä ja hänen mielipiteitään naisesta, mutta Regina kuunteli kernaammin ruhtinattaren kertomusta, ja hänen onnistui erottaa katkonaisia lauseita kesken Mariannan kimeiden huudahdusten ja kyynillisten sanankäänteiden.
— Hänen toinen miehensä, ruhtinatar jatkoi, oli espanjalainen, hyvin kaunis mies ja kaikkien aikalaistensa kirjailijoiden läheinen ystävä. Mutta hän oli irstailija! Kaikki tätini kamarineidit ja emännöitsijät joutuivat hänen uhreikseen. Kerran yöllä, kun tätini...
— Naisen kasvatus ei ole vielä päässyt alkuunkaan, Marianna toimitti kääntyen Reginaan päin. Vasta silloin, kun mies sanoo naiselle totuuden, tämä voi alkaa kehittyä itsetietoiseksi.
— Mutta mikä on totuus? Massimo kysyi. Totuus miehen ja naisen välillä ilmenee ainoastaan silloin, kun he riitelevät.
— Se on totta, jossakin määrin. Se on totta ainakin minun mielestäni, koska totuus ei aina ole vastenmielinen kaikille. Minulle miehet sanovat, että olen hullu, kun en koskaan valehtele, mutta ei yksikään heistä suutu minulle, mikä johtuu siitä, etteivät sananloppujen lopuksikaan pysty herättämään sanottavaa mielenkiintoa niissä, joiden kanssa puhun. Mutta jos esim. teidän päähänne, rouvaseni, pälkähtäisi kertoa miehellenne kaikki, mitä ajattelette, todellinen käsityksenne hänestä, hänen sukulaisistaan ja ystävistään, olen varma siitä, että herra Antonio nostaisi aikamoisen melun...
— Regina! Antonio huudahti, teeskennellen säikähdystä, onko se totta?
Regina hymyili; mutta sisimmässään hän ajatteli, että Marianna oli oikeassa.
Ruhtinatar kertoi edelleen:
— 'Jeanne', tätini sanoi, kolkuttaen sen huoneen ovelle, johon hänen miehensä ja kamarineiti olivat sulkeutuneet, — 'antakaa minulle _Le Figaro_'. Sen enempää hän ei sanonut.
— Ja mitä sieltä sisältä vastattiin? herra Mario kysyi kavahtaen pystyyn nojatuolistaan hammastikku kädessä.
— Ole vaiti! Arduina tiuskaisi närkästyneenä. Kuinka voit tehdä noin typeriä kysymyksiä!
Ennen lähtöään ruhtinatar pyysi Reginaa käymään hänen perjantaivastaanotoissaan. Regina kiitti ja lupasi tulla.
Levätessään vuoteessaan lämmön ja suloisen torkkumistilan tuudittamana Regina sanoi:
— Antonio... Nukutko?
— En. Mitä tahdot?
— Tuo ruhtinatar herättää minussa outoa vastenmielisyyttä.
— Kuinka niin? Onhan hän sangen miellyttävä ihminen.
— On kyllä... mutta... näetkös...
— Mitä sitten?
Regina vaikeni, mutta jatkoi hetken kuluttua ääni unisena:
— Muistatko sen leijonankesyttäjättären, jonka näimme Parmassa? Hän katseli naisia niin omituisesti. En heti päässyt selville siitä, ketä ruhtinatar muistuttaa... tuumin ja tuumin... Hänellä on samanlaiset silmät kuin kesyttäjättärellä. Huomasitko, miten hän tuijotti minuun?
— Entä sitten? Epäilemättä miellytit häntä. Ehkä hän määrää sinulle jälkisäädöksessään muutamia satojatuhansia liiroja ennen kuolemaansa!
— Onko hän todella niin rikas?
— Totta kai. Monta miljoonaa.
— Hänen käsineensä olivat likaiset.
— Mutta näitkö, millaisia sormuksia hänellä oli?
— Mitäpä sormuksista, kun käsineet ovat likaiset.
Regina vaikeni. Hetken kuluttua hän nauroi hiljaa itsekseen, sitten hän nukahti. Hän oli unissaan olevinansa metsässä Po-joen rannalla, Viadonan seuduilla. Myllynratas pyöri jyskien kirkkaassa vedessä. Itse mylly oli linna, jonka salit olivat punaväreillä koristetut, ja linna oli ruhtinatar Makulinan oma. Ruhtinatar oli kuollut, mutta hänen sielunsa oli kiivennyt poppelin latvaan, jonka hopeanhohteisten lehvien lomitse joen pinta välkkyi punasinervän lasin värisenä. Mylly jyrisi kuin ukonilma, ja Regina istui linnan portailla ja huuhteli jalkojaan vihertävässä vedessä, joka oli noussut astimille saakka. Ja valkoinen sorsa tuli nokkimaan hänen oikean jalkansa pikkuvarvasta ja nauroi. Reginakin nauroi. Hän tunsi epämääräisesti, että tämä oli unta, sillä unissakin hän eritteli ajatuksiaan ja tunteitaan ja tiesi, että mylly on mylly, ettei sorsa voi nauraa, ja ettei sielu ollut voinut kiivetä poppelin latvaan. Mutta samalla ahdisti häntä salaperäinen pelko, inho ja alakuloisuus.
Antonio kuuli hänen nauravan outoa naurua, joka kohosi unen syvyyksistä kuin ääni kaivon pohjasta.
— Hän näkee kaunista unta. Lemmikkini on nyt tyytyväinen, hän ajatteli melkein heltyneenä.
III
Sinä talvena oli Roomassa sangen koleaa. Satoi yhtenään. Sellaisinakin päivinä, jolloin aamulla oli mitä kirkkain ilma, taivas äkkiä pimeni, alkoi tuulla ja sataa rankasti. Tosin sitä ei kestänyt kauan, katukäytävät kuivuivat pian, pilvet hajaantuivat, taivas kirkastui ja hymyili ikäänkuin lasketeltuaan onnistuneen pilan. Mutta ihmiset palasivat kotiin vaatteet märkinä, jalat kosteina, povi vavahdellen yskästä ja huonosta tuulesta.
— Teidän kuuluisa Rooman-taivaanne tuntuu minusta mielisairaalalta, jossa ei ole hoitajia, Regina sanoi Antoniolle, hoitolalta, jossa mielipuolet mellastavat mielensä mukaan.
Tämä talvi oli nuoren rouvan elämän surullisimpia. Hän rakasti Antoniota, ja ensimmäisenä päivänä, jona tämän täytyi jättää hänet yksikseen kotiin mennäkseen toimeensa ministeriöön, Regina tunsi syvää tyhjyyttä ja tiesi olevansa kiintynyt mieheensä kuin kaarna puuhun. Mutta elämä Venutellien kodissa, oleskelu anopin parissa, herra Gasparen läheisyys, makuuhuone nojatuoleineen, jotka olivat raskaat kuin kaikkein arkipäiväisimmän kohtalon taakka — kaikki se oli hänestä sietämätöntä.
Lisäksi Rooma oli kammottava tuon ainaisen sateen valuessa pilvistä, mikä jo tuntui julmalta ja pilkalliselta. Ihmiset kulkivat kaduilla kelmeinä ja värjötellen. Naiset näyttelivät alushameittensa lokaisia helmoja, taivaskin tuntui tahrautuneelta, ja Reginan mielen tasapaino järkkyi kaikessa tässä usvaisessa, liukkaassa kosteudessa ja loassa. Hän palasi kaupungilta kotiin läpimärkänä, mutta koti oli kylmä, ei ollut tulta takassa, ja siellä asusti ikävä. Ruokapöydässä oli epämukava istua karkeilla, pyöreillä tuoleilla, vastapäätä Massimon ivalliset piirteet, Gasparen punoittavat kasvot ja Anna rouvan huohottava, suunnaton povi. Ja vuoteessa oli vielä epämukavampaa kivikovilla patjoilla kylminä öinä, jotka olivat täynnä jyrisevien raitiovaunujen kitinää ja ajoneuvojen yksitoikkoista räminää.
Tällaistako elämä oli Roomassa? Tämäkö nyt oli Rooma? Tuoko kuuluisa Corso? Tuo kapea, lokainen katu, josta levisi paha löyhkä, jossa ihmiset tallustelivat ja tungeksivat yhtämittaisina jonoina kahden puolen vaunuja, jotka olivat täynnä vanhoja ja rumia naisia?
Ja tuollainenko oli Pyhän Pietarin kirkko? Regina oli kuvitellut sen suuremmaksi. Tuollainenko Monte Pincio? Hän oli luullut sitä paljoa kauniimmaksi. Entä Colosseum! Senkin hän oli kuvitellut suurenmoisemmaksi. Missä oikeastaan piili Rooman kehuttu suuruus ja kauneus? Hän ei nähnyt sellaista, tai ainakin kaikki tuntui hänestä tyhjältä ja kolkolta. Hän vain ihmetteli omia vaikutelmiaan ja tunsi omituista tyydytystä ajatellessaan, että kaikki maaseutulaiset tulivat Roomaan hämmästymään sen ihanuudesta, jotavastoin hän näki kaiken oikeassa valossa. Joskus hän ylpeillen liioitteli ylenkatseellista ylemmyyttään. Mutta tarkoin tutkistellessaan itseään hän huomasi, että hänen vaikutelmansa perustuivat henkilökohtaiseen kaunaan, mikä lamautti häntä. Mitä hän oikeastaan tahtoi? Mitä hän vaati? Hän tunsi, että hänen sisimmässään oli haava, joka teki hänet kuin sairaaksi. Turhaan hän ajatteli, että talvi kerran päättyisi ja että hän pian pääsisi tästä vastenmielisestä talosta, jossa hän tunsi jäätyvänsä ja tukehtuvansa. Armasta synnyinkotiaan hän ei enää koskaan saisi nähdä samoilla silmillä kuin ennen.
Päivänä muutamana Regina ja Antonio olivat kiireen vilkkaa käyneet katsomassa muistomerkkejä ja museoita, päättäen palata toiste, samoin kuin kaikki, jotka asettuvat Roomaan asumaan, antaen kuitenkin vuosien mennä menoaan panematta päätöstään täytäntöön. Ja nyt alkoivat heidän paljoa mielenkiintoisemmat käyntinsä vuokra-asuntoja katselemassa. Heidän molempien vuositulot eivät yhteensä nousseet kolmeatuhatta liiraa suuremmiksi. Ruhtinattarelta, joka oli kiinnittänyt palvelukseensa muitakin luottamushenkilöitä ja joka antoi Antoniolle tehtäviä ainoastaan silloin, kun hänen oli käännyttävä valtiovarainministeriön puoleen tai kun oli nostettava rahasumma, Antonio sai vain vaatimattoman rahallisen korvauksen. Nuori aviopari ei siis voinut ajatella huoneistoa, joka oli viittä-, kuuttakymmentä liiraa kalliimpi kuussa.
Aluksi he kävivät katsomassa Massimo d'Azeglio kadun varrelta asuntoa, jonka oli määrä tulla vapaaksi tammikuussa. Regina astui epäluuloisena hienoon porraskäytävään, katseli pettyneenä isoja marmoriportaita ja alkoi toisesta kerroksesta laskea porrasaskelmia, jotka alempana olivat aivan pimeät, mutta saivat enemmän valoa, kuta korkeammalle tultiin.
— Yksitoista, kaksikymmentäkaksi, kolmekymmentäkolme, neljäkymmentäkaksi, viisikymmentäviisi, kuusikymmentäkolme... Ei vieläkään perillä.
Regina pysähtyi. Hänen sydämensä sykki rajusti.
Antonio hymyili suvaitsevasti. Hän otti pikku vaimonsa käsikoukkuun ja auttoi häntä portaita ylös. Kuta ylemmäksi tultiin, sitä jyrkemmiksi portaat kävivät.
— Kahdeksankymmentäkahdeksan, yhdeksänkymmentäyhdeksän. Vieläkö niitä riittää?
— Rohkeutta!...
— Satakymmenen.
Nyt he olivat perillä, Jumalan kiitos! Mutta ennenkuin ovi avautui, Regina ajatteli hengästyneenä ja katkerana.
— Tännekö minä asumaan! En ikinä!
Huoneisto oli soma ja siisti, todellinen linnunpesä keskellä kivistä korpea, jota sanotaan kaupungiksi. Kaksi ikkunaa oli puutarhan puolelle, muut likaiseen pihaan päin. Regina sanoi, että oli liian vähän valoa ja ilmaa ja ettei koko asunto yleensä miellyttänyt häntä ollenkaan.
— Liian vähän valoa, liian vähän ilmaa! — Antonio toisti ihmetellen. Päinvastoin, niitä täällä on liiaksikin! Katsohan, tuolla alhaalla on puutarha. Sitäpaitsi tästä on lyhyt matka ministeriöön, ja olemme keskikaupungilla...
— Ei! Minä tahdon, että ikkunat ovat kadun puolella.
— Lähdetään siis etsimään kadunpuoleisia ikkunoita. Mutta saat nähdä, että sillä summalla, jonka kykenemme maksamaan, emme voi saada parempaa asuntoa kuin tämä.
— Ihankohan! Regina vain tuumi epäillen.
Mutta varsin pian hänen mielipiteensä muuttui.
Heille alkoi nyt parin viikon surkea vaellus. Aluksi he kiertelivät Esquilinolla, Kvirinaalilla, Villa Ludovisin kaupunginkortteleissa, ja Regina rallatteli, kasvoilla epämääräinen, puoleksi katkera, puoleksi leikkisä hymy.
— Suojatonna, koditonna kuljeskelen vainen...
Mutta sitten hän kävi synkäksi, väsyi ja astua laahusti eteenpäin masentuneen näköisenä.
Ja hän ja hänen onnettomuustoverinsa, kumpikin, kävivät vuokratoimistossa, joka näytti rosvoluolalta, saivat parikymmentä osoitetta, kulkivat Corson päästä päähän tutkien kaikki lähikadut, samoin kuin purjehditaan pitkin joen vartta etsimässä tuntematonta maata tai salaista lähteen suonta. Antonio olisi tyytynyt asumaan kaukanakin ministeriöstä, kunhan Regina vain olisi ollut tyytyväinen. Mutta Regina ei ollut tyytyväinen mihinkään.