Part 2

Regina ajatteli synnyinkotiaan; hän näki mielikuvituksessaan ison ruokahuoneen ikkunan, josta kesällä avautui kaunis, värähtelevä metsäkuva; hän näki vihreän rantaäyrään, jonka takana joen pinta kimmelteli. Kaikki tuo oli nyt poissa! Sekä soma metsäkuva että Barattan maalaus, joka riippui kamiinan yläpuolella — kaikki poissa, poissa ikipäiviksi! Istuessaan siinä epämukavalla tuolilla, joka teki hänen jäsenensä helliksi, noiden ihmisten keskuudessa, jotka puhuivat jokapäiväisistä asioista, hän tunsi jälleen samantapaista kauhua kuin tuomittu ajatellessaan pakollista yhdessäoloa onnettomuustoveriensa kanssa.

Antoniokin tuntui taas hänestä vieraalta, kun tämä istui siinä tuskin kiinnittäen huomiota häneen kuunnellessaan veljiensä latelemia pikku-uutisia, joita sateli hänen niskaansa.

Joka kerran kun palvelustyttö tuli ruokailuhuoneeseen ja kiinnitti pienet siniset silmänsä nuoreen rouvaan, Antonio toisti:

— Kumpi on kauniimpi, tai rumempi? Nuori rouva vai Arduina rouva?

Tyttö katsoi vuoroin toiseen, vuoroin taas toiseen vertailukohteeseen ja nauroi:

— Sano pois! Onko se Arduina rouva?

— Ehei!

— Mitä? eikö hän ole rumempi?

Kaikki nauroivat. Miksi he nauroivat?

Onnellisuus teki Antonion häijyksi.

Antonio tiesi hyvin, että hänen veljensä Mario, jo keski-ikäinen mies, joka oli harvapuheinen ja punastui joka kerran, kun joku lausui ajatuksen, joka oli pälkähtänyt hänenkin päähänsä, kammoksui vaimonsa kynäilyintoa. Silti Antonio kysyi kälyltään, oliko hänen toimittamallaan naisasiaa ajavalla lehdellä, »Naisen Tulevaisuudella», hyvä vai huono menekki.

— Sanotaan, että se jo on jaksanut päästä kolmen numeron painokseen, Massimo huomautti ivallisesti.

— Kaiken kukkuraksi se näyttää saavan niskoilleen oikeudenkäynnin, se kun on luvatta painattanut kalabrialaisessa lehdessä olleen sonetin.

— Oletpa totisesti olevinasi sukkela! Arduina huusi virnistellen. Mutta samalla hänen kasvonsa kuvastivat epämääräistä säikähdystä.

Mario röhisi pää painuneena lautasen yli ja syödä lupsutti kuin ärtynyt sonni.

Silloin pääsi valloilleen lapsellisen julma kiusoittelu Arduinaa, olentoparkaa kohtaan, joka Reginastakin tuntui ihmisen irvikuvalta.

— Seikka, josta en koskaan ole päässyt selville, on se, missä tuon lehden toimitus piileskelee, Claretta virkkoi. Voisihan siellä käväistä, jollei muun vuoksi niin ainakin puhuttelemassa päätoimittajaa.

— Niitä on lukemattomia kaduilla! Arduina huomautti. Sellaiset kauniit tytöt kuin sinä löytävät »toimittajia» kaikkialta.

— On vaikea käsittää, mitä oikeastaan tarkoitat kaikella tuolla lorulla... Gaspare tiuskaisi.

— Ainakin sitä, ettet sinä yleensä käsitä mitään.

— Ja sinä itse muka käsität! Massimo huudahti juhlallisesti kohottaen haarukkaansa.

— Oletko sinä naisasian kannattaja, Regina?

— En, en ollenkaan, tämä vastasi ikäänkuin heräten unesta. Mutta äkkiä hänen teki mieli puolustaa Arduinaa, mikä ei johtunut säälistä kirjailijatarta kohtaan, vaan lankojen käyttäytymisen paheksumisesta. — Onhan mahdollista, että Arduina käännyttää minut.

— Antonio, ota esille keppisi! Gaspare huusi.

Kaikki purskahtivat nauruun.

Sitten keskustelu sai toisen suunnan: puhuttiin venäläisestä ruhtinattaresta, Makulinasta, joka jo useita vuosia oli asunut Roomassa. Antonio oli tutustunut häneen Arduinan kautta ja hoitanut eräitä hänen asioitaan.

— Hän aikoo antaa Reginalle lahjan, kirjailijatar sanoi Antoniolle. Huomisiltana hän tulee luokseni päivälliselle. Tulkaa tekin silloin.

Tämä tiedonanto hiukan kohotti Arduinan arvoa ja antoi Reginalle hengenvuoroa. Keskustelu kohdistui nyt kreivittäriin ja markiisittariin, ja Claretta huudahti kääntyen Massimoon päin:

— Nyt muistan! Sinut nähtiin tässä eräänä päivänä...

— Minut nähdään kyllä vielä tänäänkin!

— Sinut nähtiin juoksemassa donna Maria Del Carron vaunujen jäljessä. Silloin satoi, eikä sinulla ollut sateensuojaa.

— Senpä tähden minä juoksinkin! Massimo sanoi erittäin tyytyväisenä ja itsetietoisena.

— Ehei, poikaseni! sinä juoksit tavoittaaksesi vaunut.

— Minkä tähden? Regina kysyi viattomasti.

— Oletpa ihastuttavan yksinkertainen, Claretta vastasi. Tietysti hän juoksi kiinnittääkseen huomion itseensä. Sanotaan markiisitar Del Carron pitävän kauniista nuorista miehistä... tuntemattomistakin...

— Kiitän! Massimo sanoi kumarrellen. Kiitän nöyrimmästi kohteliaisuudesta!

Kaikki vilkastuivat nyt, ja sitten otettiin käsiteltäviksi lukemattomia perheen tuttavapiirin naisia ja kerrottiin merkillisiä asioita heidän elämästään. Clara rouva, joka ei tahtonut olla toisia huonompi, kuvasi pukua, joka eräällä hänen tuntemallaan kreivittärellä oli ollut äskeisissä iltakutsuissa.

Regina kuunteli. Vaikkei hän tahtonut tunnustaa sitä itselleen, hän iloitsi siitä, että hänen sukulaisillaan oli ylhäisötuttavia.

* * * * *

Vihdoinkin oli ateriassa päästy kahviin, ja rouva kääntyi Reginan puoleen tahtoen puhua hänen kanssaan äidillisen hellästi.

— Äitisi on kaiketi parastaikaa vaipuneena alakuloisiin mietteisiin. Varmaankaan hän ei vielä voi tottua ajatukseen, että toinen äiti...

— Äiti! Gaspare keskeytti palatessaan keittiöstä toiselta tarkastusretkeltään, tule katsomaan! Joudu! hän hoputti heiluttaen olkapäälleen heittämänsä lautasliinan nipukkaa. Keittiössä on iso vesilammikko. Palvelustyttö on unohtanut vesijohdon hanan auki.

Vanha rouva nousi ja seurasi huoaten ja ähkyen poikaansa keittiöön. Heti senjälkeen kuultiin Marinan itkeä nyyhkivän.

— Tuo mies on kerrassaan sietämätön! Arduina huudahti. Eihän tyttöparka ole orjatar! Kun ajattelee...

— Yhteiskunnalliselta näkökannalta... Massimo ehätti täydentämään.

— Anteeksi! Kuulittehan, että tyttö oli jättänyt vesihanan auki, Clara täti huomautti.

— Jos minä saan miehen, joka pistää nenänsä keittiöön, annan hänelle yhteiskunnalliselta näkökannalta sellaisen korvatillikan...! Claretta selitti puserrellessaan vyötäisiään kuvastimen edessä.

— Niin minäkin, kirjailijatar vakuutti.

Herra Mario kaiveli hurjasti tikulla hampaitaan ja mutisi jotakin itsekseen.

Anna rouva palasi ruokailuhuoneeseen, Marina vanavedessään. Tytön silmät punoittivat, ja hänen huulensa värähtelivät.

— Mene matkoihisi! Massimo sanoi. Varo itkemästä, kun tulet noin rumaksi. Jos konstaapelisi näkisi sinut tuollaisena...

— Mitä? Onko ihailijanasi tällä haavaa konstaapeli? Antonio kysyi leikillisesti.

— On kyllä, tyttö vastasi. Hänen nimensä on Stanislav.

— Mutta kun lähdin matkalle, sinä kuhertelit sanomalehtien myöjän kanssa.

— Hänet olen jättänyt. Jo yli kaksi viikkoa on kulunut siitä kun viimeksi välitin miehistä, Marina selitti jälleen hymyillen.

— Mainiota! Claretta huudahti. Tuohan on suurenmoista. Onko sinulla ollut useitakin ihailijoita?

— Neljä... ei kuin viisi, kun ensimmäinen otetaan mukaan. Hänen nimensä oli Peppino, ja hän oli virkamies.

— Kas vain! Ja missä hänellä oli virka?

— Missäkö? Veranon hautausmaalla...

— Oliko hän haudankaivaja?

— Oli, palvelustyttö vastasi avomielisesti.

Taas kaikki purskahtivat nauruun. Reginasta tuntui, kuin hän olisi tukehtunut. Olivatko tämän talon ihmiset aina näin typerän ikäviä? Antoniokin, hänen oma, aina iloinen Antonionsa, joka hänen seurassaan ei koskaan ollut paljastanut epähienoja piirteitä, näyttäytyi nyt eri valossa. Mutta äkkiä, Clara rouvan toistamiseen alkaessa kuvata kreivitärtuttavansa pukua, Regina pani merkille, että Antonio tähysteli häntä katsein, jotka olivat käyneet alakuloisiksi, ja tunsi huultensa puristuvan vavahdellen yhteen. Antonio nousi nopeasti, tuli vaimonsa luo ja hyväili hänen tukkaansa.

— Nyt menemme levolle. Onkin jo aika. Olethan väsynyt, eikö totta? hän sanoi hiljaa, ääni melkein rukoilevana.

Regina nousi. Arduina ja Claretta ryntäsivät hänen luokseen, syleilivät ja suutelivat häntä, saattoivat hänet huoneeseensa asti ja suutelivat häntä uudelleen.

Jäätyään vihdoin kahden Antonion kanssa Regina tunsi huojennusta; mutta ennen pitkää ovi aukeni, ja anoppi astui huoneeseen.

— Mitä haluatte? Regina kysyi kiusaantuneena. Ja hän ummisti silmänsä ja istuutui suunnattoman suureen nojatuoliin, joita oli kasattu huoneeseen.

Anna rouva meni vuoteen ääreen yhä ähkien ja huokaillen.

— Voi! voi! hän valitti surkeasti, tuo palvelusväki ei osaa tehdä mitään. Suo anteeksi, tyttäreni.

— Mitä sitten on tapahtunut? Antonio kysyi puoleksi riisuutuneena.

— Eihän vuode ole kunnossa! vanha rouva huudahti pudistellessaan pieluksia ja painellessaan niitä vasten lihavaa, läähättävää poveaan.

Hän hääri siinä, kohenteli peitteitä, tutki yöpöytiä, tarkasti vesikarahvin.

Regina odotti anopin poistumista päästäkseen riisuutumaan. Vaipuneena nojatuoliin, silmät ummessa, kädet rentoina polvilla hän kuuli vanhan naisen laahustelevat askelet ja huohottavan hengityksen ja ajatteli kammoten huomista.

— Huomenna jälleen, ylihuomenna taaskin, ja sitten yhä edelleen olen tekemisissä näiden ihmisten kanssa! Se on kauheata!

— Missä yöpaita on? Antonio kysyi, ja alushousut?

Regina avasi silmänsä, nousi ja alkoi hakea matkalaukusta. Äkkiä hän kuuli takanaan vanhan naisen raskaan ähkivän hengityksen.

— Kyllä minä haen ne, tyttäreni. Mene vain riisuutumaan. Haen sinunkin yöpukusi.

— Älkää vaivautuko, Regina pyyteli. Kyllä itse etsin.

— Ei! ei! Anna minun vain hakea, ja rupea sinä riisuutumaan.

— En rupea.

— Sillävälin minä esitän balettia! Antonio virkahti alkaen hypähdellä. Hänellä oli hyvin kehittynyt vartalo; hän oli notkea kuin klovni.

— Mitä ajatteletkaan, tyttäreni? Eiväthän nämä ole yöpaitoja, vaan yöhousuja. Kas tässä näyttää olevan Antonion yöpaita. Entä omasi? Kas, se on flanellia. Eikö se tunnu karkealta ihoa vasten? Sinun kotiseudullasi kai on hyvin kylmä? Täälläkin on kylmä, kun tuuli puhaltaa pohjoisesta. Kolme päivää se puhaltaa... Onpa siinä kaunis pitsi! Oletko itse tehnyt sen? Kuulehan...

Regina ei nähnyt eikä kuunnellut enää. Hänet valtasi raivo vanhan naisen kaivellessa matkalaukkuja ja tutkiessa uteliaasti jokaista vaatekappaletta. Äkkiä Antonio, joka hypähteli nojatuolien ympärillä, tarttui Reginaan ja tempasi hänet mukaansa.

— Voi, nuori vaimo huudahti pannen alakuloisen vastalauseensa, olisi vihdoinkin aika jättää minut rauhaan!

Vanha nainen ei ymmärtänyt yskää. Hän järjesti kaiken paikoilleen matkalaukuissa, sitten hän lähestyi Reginaa ja suuteli häntä. Ja viimeinkin hän poistui, ja lopultakin Regina oli kahden Antonion kanssa, mutta se ei enää tuottanut hänelle lohdutusta. Hän riisuutui ja laskeutui vuoteeseen; ja tuo iso, jykevä vuode oli kova, kylmä ja leveä kuin joen uoma! Hänestä tuntui, kuin hän olisi joutunut haaksirikkoon; avatut matkalaukut, hatturasiat, ikkunaverhot ja vastenmieliset huonekalut näyttivät kelluvan hänen ympärillään. Hänen yläpuolellaan riippui tukahduttava, harmaa katto, joka muistutti sadepilvien peittämää taivasta. Yön hiljaisuudessa kuului kaukaa, jostakin oudosta salaperäisestä paikasta, sekavia hälyääniä. Arduinan typerä nauru ja Clarettan hysteerinen ääni kaikuivat vielä viereisistä huoneista. Ja kaikkien noiden läheisten ja kaukaisten äänien ohella Regina erotti yöjunan valittavan vihellyksen, joka hänestä kajahti kuin ennen usein jossakin kaukana täältä kuultu huuto, joka kutsui, houkutteli ja rukoili... mitä? Sitä hän ei tiennyt, eikä muistanut, mutta tiesi varmasti kuulleensa tuon huudon, joka nyt korvia viiltäen kaikui yksistään häntä varten etsien häntä tuosta suuresta, vieraasta kaupungista, toistaen hänelle ihmeellisiä, viehkeitä ja samalla sydäntäsärkeviä asioita...

— Siis vihdoinkin! Missä oletkaan? Antonio kysyi. Olethan eksynyt loppumattomaan erämaahan. Kuinka kylmät sinun kätesi ovatkaan! Sinähän väriset, onko sinun vilu?

— Ei ole.

— Miksi siis väriset? mies kysyi ääni muuttuneena. Oletko tyytymätön, Regina?

Hän ei vastannut.

— Etkö ole tyytyväinen?

— Olen väsynyt, Regina vastasi silmät ummessa. Tunnen vielä junan tärinän ruumiissani. Kuuletko sinäkin vihellystä?... Ah, hän jatkoi kuin unessa, nyt tunnen sen. Se muistuttaa pienen Po-jokilaivan vihellystä. Voi jos saisi matkustaa pois täältä...

— Tuskin olet saapunut perille, kun jo tahdot matkustaa pois! Antonio huomautti. Hänen äänensä kuulosti leikilliseltä, mutta samalla hiukan katkeralta.

Regina ei vastannut. Antonio luuli hänen jo nukkuvan ja pysyi liikkumatta peläten herättävänsä hänet. Mutta äkkiä hän kuuli Reginan nauravan ja tuli siitä hyvin iloiseksi.

— Mille naurat? hän kysyi puristaen vaimonsa kättä, joka alkoi lämmetä.

— Tuo »virkamies!»... Haudankaivaja... Regina mutisi tuntuen vielä näkevän unta. Jos sisareni Toseana olisi kuullut sen, niin kyllä hän olisi nauranut!

— Niin, Antonio tuumi, _siellä_ hänen ajatuksensa aina ovat.

* * * * *

Paljoa myöhemmin Antonio uskoi Reginalle, ettei hän ollut voinut nukkua sinä yönä. Hän olisi tahtonut kysyä, mitä Regina piti hänen äidistään ja muista omaisistaan. Mutta hän ei rohjennut kysyä, sillä hän vaistosi epämääräisesti, ettei Reginan vastaus olisi ollut suora.

Nyt hänkin kuuli vihellyksen, joka saapui Reginan korviin hänen ollessaan vaipuneena horroksiin ja joka tuuditti häntä muistojen ja toiveiden unelmiin.

— Lähteä pois! Hän uneksii jo poislähtemisestä, Antonio ajatteli katkerasti.

Ja äkkiä hänessä heräsi kiihkeä tyytymättömyyden tunne, kun hän muisteli Reginan käyttäytymistä; se oli ollut kylmää, surumielistä, väliin ylenkatseellista ensi hetkinä seurusteltaessa uusien omaisten kanssa. Ja vaikka Antonio tajusi, että ylipääsemätön kuilu erotti heidät tuosta viisaasta, hienosta ja jalompirotuisesta olennosta, jonka hän oli rohjennut ottaa vaimokseen, hän ajatteli:

— Mutta hän tiesi sen hyvin! Kerroinhan hänelle kaikki, sanoin suoraan, että olemme virkailijaperhe, joka polveutuu virkailijoista. Äitini oli emännöitsijä, kälyni on hupsu, joka ei tee pahaa kenellekään. Ja Regina sanoi, että se kaikki oli yhdentekevää; hän rakasti minua, ja se riitti. Mitä hän siis tahtoo?

Antonio tunsi mieletöntä halua sysätä hänet luotaan, työntää hänet pois vierestään tässä isossa kylmässä vuoteessa, joka tuntui loppumattoman avaralta. Mutta nainen oli niin hento, niin heikko, niin kylmä levätessään hänen lämpöisellä, sykähtelevällä povellaan!

— Tein väärin, kun toin hänet tähän taloon! Minun olisi pitänyt laittaa oma pieni kotimme kuntoon ja viedä hänet sinne suoraa päätä. Nyt hän on kuin juurineen irti nyhdetty kukka, joka heti on istutettava suotuisaan maaperään.

Hän katseli vaimoaan syvän hellyyden valtaamana ja pysyi liikkumatta, jotta ei olisi häirinnyt unta, joka oli laskeutunut tämän väsymyksen ja kotikallion ylle.

II

Herätessään seuraavana aamuna Regina huomasi olevansa yksin isossa kovassa vuoteessa.

Satoi vettä. Harmaa ja kolkko hämärä lisäsi huoneen alakuloisuutta. Ulkona ajoneuvot rämisivät, raitiovaunut porhalsivat kirskuen ohi kuin pauhaava myrsky, mikä Reginassa herätti vastustamatonta synkkämielisyyttä. Hänestä tuntui kuin koko kaupunki, josta kuului tuhansia eri ääniä, olisi ollut rajuilman järkyttämä. Kaikki oli kuin työn rasittaman tukalan elämän jyskettä, joka kaikui kesken lakkaamatta pimeässä virtaavan sateen ropinan.

Hän katseli huoneessa ympärilleen tirkistellen erottaakseen esineet.

Niin, kaikki oli mauttoman yksinkertaista, sekin kangas, josta pielukset ja raidit oli tehty; ne oli koristettu karkeilla pitseillä. Ja tuo harmaa katto ja kolme pimeää ikkunaa, varsinkin vuoteen jalkapäässä oleva, näyttivät kaameilta.

Ja missä Antonio oli? Huonotuulisena Regina paheksui, että tämä oli noussut niin hiljaa, ettei hän herännyt, ja jättänyt hänet yksikseen tähän äärettömään, outoon vuoteeseen. Mutta seuraavassa tuokiossa ovea raoitettiin varovasti ja Antonia kurkisti sisään.

— Kas vain! hän sanoi veitikkamaisen hyväilevästi nähdessään Reginan jo olevan valveilla, johan silmäterät ovat näkyvissä.

Antonio tuli huoneeseen, harppasi notkeasti vuoteen ääreen ja painoi suoraa päätä suudelman Reginan huulille.

— Oletpa jo hereillä, linnunpoikaseni, oikein hereillä.

— Siltä tuntuu! Regina vastasi ääni hiukan käheänä, kietoen käsivartensa miehensä kaulaan. Sataako siellä?

— Sataa, ikävä kyllä! Antonio vastasi huoaten teeskennellyn syvään. Mutta pian se lakkaa.

— Toivottavasti! Avaa ikkunaluukut.

— Tänään on sunnuntai, Antonio virkkoi mennessään avaamaan ikkunaluukkuja. Roomassa näet sataa joka sunnuntai, se johtuu kirouksesta, jonka paavi on singahduttanut italialaiseen virkavaltaisuuteen. Mutta jo riittäisi täksi päiväksi; varmaankin sade pian lakkaa. Jäähän vuoteeseen vielä hetkeksi: lähden sanomaan, että tuovat sinulle kahvia.

— Älä toki! Regina huudahti säikähtäen ajatellessaan, että anoppi jälleen ilmestyisi heidän huoneeseensa. Nousen heti paikalla. Aion kirjoittaa kotiin.

— Lähdemme kävelylle, heti kun herkeää satamasta, Antonio ilmoitti. Jollei sinulla ole mitään sitä vastaan, Gaspare tulee mukaan. Hän on perehtynyt arkeologiaan: lähdemme Forumille.

— Forumille! Regina toisti vilkastuen ja kovin iloisena.

— Niin, rakkaani, Forumille! Ajattelehan: Forumille. Tiedäthän, missä nyt olemme.

Regina hymyili hänelle sanomatta mitään. Antoniolla oli yllään toinen puku, hän oli ottanut puhtaan, kiiltävän kauluksen ja sitonut kaulaansa hienon, vihertävän kravattinauhan. Hän oli kähertänyt viiksensä; hän oli nuorekkaan raikas, virkeä, kiehtovan kaunis.

Päivänvalo oli tullut hänen mukanaan, ja Regina katseli häntä rakkautta uhkuen, riemuiten. Hän veti Antonion povelleen ja suuteli hänen hiuksiaan, joista levisi omituinen tuoksu — poltettujen kukkien tuoksua — niin Reginan oli tapana sanoa. Sitten hän oli kuiskaavinaan jotakin hänen korvaansa, mutta päästikin sensijaan pienen iloisen lapsellisen huudahduksen. Ja Antonio oli säpsähtävinään, uhkasi ja pudisti häntä. Ja he nauroivat, laskivat leikkiä ja unohtivat kaiken paitsi onneansa.

— Missä oletkaan herännyt, pikku jänöseni? Antonio kysyi käyttäen hyväilynimeä, jonka oli kuullut Reginan kotiseudulla, jossa oli toiminut kolme kuukautta salaisena komissaarina. Sanopas missä? Eilen tähän aikaan olimme Parmassa, tänään olemme täällä. Ajattelehan, millainen matka! Ja kolme kuukautta sitten emme edes tunteneet toisiamme! Muistatko sen päivän, jona tutustuimme toisiimme joen rantaäyräällä? Aurinko oli veripunaisena metsän takana! Opettaja katseli meitä ja hymyili: luultavasti hän jo silloin aavisti, että meistä tulisi pari.

— Saanko luvan esittää: herra Antonio Venutelli, valtiovarain ministeriön alisihteeri; jalosukuinen neiti Regina Tagliamari, Antonio jatkoi matkien vanhan opettajan nenä-ääntä, joka oli järjestänyt hänen ensi kohtaamisensa Reginan kanssa. Hän on todellinen kuningatar — Regina — hyvyydessä ja älykkyydessä, kyllin arvokas hallitsemaan ikuisessa kaupungissa. Voi verraton Rooma! Sinne matkustetaan, sinne jäädään.

— Vanhus parka! Regina sanoi käyden jälleen vakavaksi. Varmaankin saamme kiittää häntä ensi kohtaamisestamme.

— Mitähän nyt sanovat sinun kotonasi? Luultavasti näin: 'Nyt Regina on Roomassa, mutta venyy vielä vuoteessa, laiskuri, joka ei edes ole käynyt aamumessussa. Olla Roomassa, ja jäädä pois messusta!'

— Niin, sanohan muuta! Regina virkahti läiskäyttäen yhteen kätensä ja matkien miehensä hiukan lystikästä äänenpainoa. Mutta hän ei enää ollut iloinen. Rakas näky raateli hänen sydäntään; hän näki äitinsä, hyvän ja hienon äitinsä, sievän pikkusisarensa ja pienen veljensä, lemmikkinsä, lähtemässä aamukirkkoon. Rantaäyräällä kohoava kotihuvila jäi tyhjäksi sumuun ja poppelien keskeen kuin satutalo näyttämön taustassa. Sisällä hehkui valkea isossa kamiinassa, pieni musta kissanpoikanen loikoi katsellen tuleen. Barattan taulussa väikkyi harmahtavia ja punahohteisia välkkeitä, jotka loivat siihen haaveellisen tunnelman.

Hopeanheleä kello kalkatti koleassa aamuilmassa, ja usvaisen taivaan alla levisi pohjoisseutujen maisema, jonka halki kiemurteli iso joki, sinervän jättiläissuonen tavoin keskellä talvisen tasangon valkeaa povea. Vallitsi hiljaisuus, ääretön salaperäisyys, unelmausva.

Tästä kotikaihon loihtimasta näystä, joka kuitenkin tuotti alakuloisuuden sekaista nautintoa sen miehen hyväilyjen lomassa, jonka tähden Regina oli luopunut kaikesta, hänet tempasi todellisuuteen Anna rouva, joka varovaisesti hiipi sisään. Vanha nainen lähestyi puuskuttaen ja huokaillen, hiukset tavallista mustempina ja öljystä kiiltävämpinä, pyöreänä ja pulleana punaisessa aamupuvussaan. Regina punastui, otti pois käsivartensa Antonion kaulasta ja tempasi nopeasti peitteen päälleen.

— Mitä sinä teet? nuori aviomies ihmetteli kohottaen peitettä. Näytä vain kauniita käsivarsiasi! Katsohan, äiti, kuinka valkoinen minun Reginani on!

— Ei! Ei! Anna minun olla rauhassa! Regina virkkoi piilottautuen peitteen alle.

Mutta vanha rouva tuli lähemmäksi, auttoi Antoniota avaamaan hänen yöpaitansa hihansuiden nappeja ja siveli sormellaan nuoren rouvan hentoja, valkoisia käsivarsia.

— Ohhoh, hän huokasi. Jumala siunatkoon sinua. Oletpa todella kaunis!

— Mutta Herran nimessä, jättäkää minut rauhaan! Regina huudahti silti mielissään.

— Eikö totta, hän on todella kaunis? Antonio toisteli suudellessaan hänen siroja käsivarsiaan.

— Kaunis ja siro! Suurenmoinen! anoppi vakuutti tyytyväisenä, ikäänkuin Regina olisi ollut hänen itsensä synnyttämä lapsi. Minäkin olin kerran valkoinen ja siromuotoinen! Nyt olen vanha, mutta nuorena minäkin olin siro.

— Kyllä kai! Regina ajatteli katsellessaan anopin isoja käsiä, jotka olivat ruskeat ja pykineet ja haisivat sipulille.

— Tahdotko kahvia? Vai ehkä maitoa? Lähden heti noutamaan kahvia, maitoa, leivoksen ja kermaa...

— Kiitos vain, en tahdo mitään.

— Nouse jo! Antonio sanoi. Sade alkaa hellittää. Lähdetään kaupungille.

— Aiotko viedä hänet ulos tällaisella ilmalla? anoppi vastusteli. Oletko hullu! Hänen täytyy jäädä vuoteeseen. Kun minä olin nuori — hän kääntyi Reginaan päin — minun oli tapana loikoa vuoteessa kaiket aamupäivät. Mutta ajat ovat nyt muuttuneet. Silloin piiat olivat luotettavia, työteliäitä ja järkeviä, ja perheenemäntä saattoi elää kuin hieno rouva ainakin, vaikkei ollutkaan sellainen. Minäkin saatoin, Jumalan kiitos, tehdä niin...

— Ja voitte kai edelleenkin! Eihän mikään estä, Regina sanoi ystävällisesti.

— Herranen aika! Vielä mitä, kun nämä nykyajan piiat ovat sellaisia! Näpisteleviä, kieroja ja kiittämättömiä! He ovat elämämme onnettomuus, myrkyttävät onnemme. Ennen olin heihin kiintynyt kuin perheen jäseniin. Nyt en enää, sillä he eivät ansaitse sitä. Tämäkin, joka minulla parastaikaa on, aiheuttaa minulle todellisia sydämenkouristuksia sillä mieliharmilla, jota hänen tähtensä saan kärsiä.

— Nouse jo! Antonio toisti.

Mutta Regina ei tahtonut nousta, ennenkuin he olivat jättäneet hänet yksikseen. Silloin hän hypähti vuoteesta ja jäi hetkiseksi seisomaan pitkässä yöpaidassaan harmahtavan päivän valuessa sisään kolmesta kammottavasta ikkunasta. Hän katseli epätoivoissaan huoneeseen sinne tänne koottujen esineiden sekasotkua, ja siinä värjötellessään hän teki ikävän havainnon: Roomassa oli kylmempi kuin hänen kotiseudullaan!

Hän pukeutui ja peseytyi kiireesti. Kaikki oli epämukavaa, pesupöydästä kaappia myöten, jonka ovikuvastin oli paksun verhon peitossa. Hän kohotti verhoa. Ja katsoessaan kuvastimeen hän huomasi kasvonsa kalpeiksi, muodottomiksi, rumiksi, ja hänen mielialansa sumeni entistään matalammaksi.

Antonio, joka oli huomannut Reginan viipymisen, tuli taas huoneeseen. Regina oli omavaltaisesti nostanut kaikki ikkunaverhot ja järjesteli matkalaukkujaan.

— Tule jo, mitä teetkään? Antonio kysyi vähän kärsimättömänä. Hän tarttui Reginan käteen ja veti hänet ruokasaliin, jossa Anna rouva odotti häntä pöydän ääressä; se oli katettu kahdelle, mutta siinä olisi ollut riittävästi ruokaa kymmenelle.

— Tahtoisin vain hiukan kahvia ilman kermaa, Regina huomautti.

— Vain mustaa kahvia? Oletko hupsu, rakkaani! Roomassa täytyy syödä. Tässä saat mustaa kahvia. Tahdotko siihen sekaan vähän konjakkia?

— En; en pidä siitä.

— Koeta kuitenkin. Saatpa nähdä, että se maistuu hyvältä.

— Kiitos, en huoli.

— No ota nyt kuitenkin, muuten olen pahoillani.