Part 19

— Niinkuin sanoin: Selityksemme ja pikemminkin itse se tosiseikka, ettemme elä ainoastaan tuloistamme emmekä sinun pörssiyrityksistäsi — jotka muutoin vaativat paljon liikenevää rahaa, se peli kun kaikkien muiden tavoin tuottaa yhtä usein tappiota kuin voittoa — sekä se sinun verukkeesi, että muka olet _sen naisen_ pelkkä luottamusmies ja asiainhoitaja... kaikki se herättää epäluuloa. Totisesti, ihmiset ovat juorunhaluisia. Kaikki urkkivat, pitävät toisiaan silmällä; sitäkin taloa pidetään silmällä, älytään kaikki, epäillään kaikkea... Sinun omaisesikin... luuletko, ettei heilläkin ole epäluuloja, etteivät he tee salavihjauksia. Kerran Claretta esimerkiksi...

Tässä Regina äkkiä vaikeni melkein pelästyneenä. Hän tunsi valehtelevansa, esittäessään tosina mielikuvituksensa liioitteluja. Eikä hänen tarkoituksensa ollut valehdella. Hän pyrki totuuteen. Mutta löydetäänkö se valheen avulla? Totuus on etsittävä totuuden avulla. Sitä hän tahtoi, mutta ei voinut.

Samoinkuin kävelyllä Po-joen rantaäyräällä Antonion saapumisiltana hän tunsi nytkin, että erottava verho laskeutui heidän välilleen. He tosin näkivät toisensa, mutta eivät päässeet toisiaan lähelle; he olivat lähellä ja silti kaukana, valheen mustan verhon erottamina.

Miksi siis jatkaa tätä keskustelua, joka oli kyhätty kokoon valheen kuteista? Sanoja, pelkkiä sanoja! Jokapäiväisiä, turhia, kylmiä, halpamaisia sanoja. Totuus piili äänettömyydessä, tai korkeintaan sanoissa, joita valheelliset huulet eivät kyenneet lausumaan.

Tietoisena tästä valheellisuudestaan Regina ajatteli:

— Kun minä en rohkene lausua ajatustani, minä, jolla ei ole mitään häpeää salattavana, miten hän voisi sen tehdä? Turha on taivutella häntä, hän ei silti tunnusta. Mutta voimme kuitenkin tehdä sopimuksen. Sanon hänelle: »Ruvetaan elämään yksinkertaisesti ja vaatimattomasti, niinkuin ennen, katkaistaan kaikki yhteys _siihen naiseen_, niin ei ihmisillä ole enää mitään sanomista». Antonio palaa silloin luokseni, minun äänettömän anteeksiantoni puhdistamana, hienotunteisuuteni hellyttämänä. Ja silloin kaikki on selvää. Kuinka on mahdollista, ettei tämä onnellinen ajatus ole aikaisemmin johtunut mieleeni?

Mutta tuskin hän oli päässyt tämän »onnellisen» ajatuksen loppuun, kun se jo tuntui hänestä haaveelta, niin tyhjältä kuin hänen tavalliset romanttiset mietteensä.

Elämä oli toisenlaista, samoin todellisuus, rumaa ja alastonta, mutta se oli ainakin vilpitön kuin ruma nainen, joka ei yritä pettää ketään.

Pois kaikki harsot, pois tahratut vaatteet! Täytyi puhua keskinäiset asiat selviksi, haihduttaa kaikki jalomieliset ja ihanteelliset kuvittelut.

Näiden ajatusten temmeltäessä Reginan päässä Antonio virkkoi:

— Ja tämän kaiken sinä tiesit, mutta vaikenit! Miksi? En voi selittää sitä. Käsitän nyt yhtä ja toista, niinkuin hirvittävän huonon tuulesi viime päivinä, eräät salaviittaukset, itsepäisen kieltäytymisesi lähtemästä Albanoon. Mutta en käsitä vaikenemisesi syytä. Kuinka inhoittavaa kaikki tämä on! On totta, että ihmiset juoruavat ja ovat häijyjä, niin häijyjä, että se olisi kamalaa, ellei se samalla olisi naurettavaa. Muutoin olet oikeassa siinä, ettei kannata nostaa niin suurta melua tästä asiasta. Sellaisessa kaupungissa kuin Rooma, jossa kaikki on mahdollista, ei kukaan usko kaikkea, mitä puhutaan...

— Juuri sentähden, että kaikki tuntuu mahdolliselta Roomassa, meidän on otettava tämä asia vakavalta kannalta, Regina sanoi siihen. Minun puolestani se saattaa olla yhdentekevä, mutta oletahan että juoru saapuu minun äitini korviin sinne syrjäiseen soppeen, jossa pienimmätkin seikat paisuvat suunnattomiksi. Äitini on saanut paljon kärsiä, mutta ei ainoaakaan hänen suruaan voisi verratakaan tähän.

— Ja luuletko, ettei se koskisi yhtä kipeästi minun äitiini, jos hän uskoisi sen? Antonio huudahti melkein loukkautuneena.

— Sen käsitän hyvinkin. Mutta sinun asiasi on ajatella omaa äitiäsi, minä ajattelen omaani. Huomaat kaiketi nyt, että Roomassakin on otettava huomioon ihmisten juorut. Jos me olisimme kahden maailmassa, tuota teräväkyntistä petoa vastassa, nauraisin kaikelle. Mutta me emme ole kahden. Ajattele Caterinaa, joka pian on iso tyttö. Ajattele, jos hän saisi kuulla...

Antonio huudahti rajun tuskan kouristamana:

— Jos hän saa kuulla!... Onko se minun syyni?

Ja toistamiseen Reginasta tuntui, kuin häntä olisi viskattu kivellä keskelle otsaa. Niin, jos syyllisyyttä oli olemassa, se oli alunpitäen hänessä. Hän oli aiheuttanut sen hairahduksen, joka nyt piti heitä pauloissaan. Antonion huudahdus oli syytös, eikä puolustus.

Mutta Regina yritti silti vetää vastakynttä:

— Olet oikeassa, syy ei ole yksinomaan sinun, mutta ei yksinomaan minunkaan.

— Kuka on sanonut sitä sinun syyksesi?

— Itse olen toistanut sitä itselleni tuhat kertaa. Ei ole sellaista soimausta, jota en olisi lausunut itselleni. Lukemattomat kerrat olen sanonut: »Ellen olisi tehnyt sitä kevytmielistä tekoa, Antonio ei olisi ruvennut ponnistelemaan parantaakseen asemaamme; hän ei olisi mennyt sen naisen palvelukseen, hän ei olisi...»

— Oletko sanonut tuota itseksesi tuhat kertaa? Antonio keskeytti tarrautuen varsinkin Reginan ensimmäisiin sanoihin. Sinä kai siis olet kauan ajatellut tätä asiaa. Miksi vasta nyt puhut minulle siitä? Miksi, miksi? Sen tahtoisin tietää.

— Älä nyt taas kiivastu? Regina sanoi kyllästyneenä. Miksikö en ole sanonut sitä? Sentähden, etten ole uskonut sitä.

— Tarkoitat siis, että nyt uskot sen. Ja olet odottanut tätä hetkeä ilmaistaksesi sen minulle.

— Olen yleensä odottanut tilaisuutta...

— Tilaisuuksista ei suinkaan olisi ollut puutetta; parempia kuin tämä olisi kyllä ollut.

— Johan sanoin, etten kärsi suuria kohtauksia. En ole mikään romaanisankaritar. Joku toinen nainen olisi pannut toimeen hirvittävän kohtauksen, olisi itkien ja hosuen rukoillut sinua vannomaan, lapsesi pään kautta, että puhut totta. Minä en voi sietää sellaista. Kerran elämässäni olen ollut tyhmä ja teatterimainen. Se oli ensimmäinen kerta ja se myös jää viimeiseksi.

— Mitä kaikella tuolla on tekemistä tämän asian kanssa? Antonio tiuskaisi vuorostaan kärsimättömästi. Sinä olisit milloin tahansa voinut puhua niinkuin nyt, sinun olisi yleensä pitänyt puhua. Toistahan vielä, mitä äsken sanoit. Sanoit tuhat kertaa syyttäneesi itseäsi siitä, että olet aiheuttanut tämän... häpeällisen juorun. Mitä sillä tarkoitit?

— Etkö kuullut? Olen syyttänyt itseäni siitä, että tahtomattani, tarkoittamattani olen antanut alkuaiheen näihin juoruihin, joita sinusta nyt levitellään, pakottamalla sinut rupeamaan sen naisen palvelijaksi. Onhan luonnollista, että ihmiset sitten alkoivat epäillä. Samaa epäillään rikkaammista ja kauniimmistakin miehistä kuin sinä. Tarjotakseen sinulle paikan ruhtinatar erotti toimestaan sekä herra R:n että herra S:n. Tietystikin nämä ovat puhuneet pahaa sinusta. Ehkä juuri he panivat kiertämään nuo rumat jutut. Mutta — Regina jatkoi, palaten ensi ajatukseensa — muista, Antonio, että minä olin katunut oikkuani. Ota huomioon, että luovuin kaikista typeristä vaatimuksistani ja että tahdoin palata luoksesi, koska viimeinkin käsitin, että ollakseni onnellinen tarvitsin vain sinun rakkauttasi...

— On totta, että sanoit niin. Mutta minä en voinut siihen luottaa. Sanoit sen vain säälistä minua kohtaan. Enkä minä tahtonut sinun sääliäsi. Regina, Antonio jatkoi, vedettyään syvään henkeä, — nyt minä käyn tunteelliseksi ja tunnustan sinulle, että olit liian syvästi nöyryyttänyt minua rangaistukseksi siitä, etten ollut voinut tyydyttää vaatimuksiasi. Näetkös, en minäkään ole, käyttääkseni sinun puhetapaasi, samanlainen kuin ihmiset yleensä. Olenko parempi vai huonompi, se jääköön ratkaisematta. Enhän ole niin etevä kuin sinä — hänen äänensä värähteli katkeruudesta ja surusta — olen pikemmin keskitasoa alempana, poroporvari. Olethan monesti syöttänyt sitä minulle. Mutta juuri sentähden... niin, mitä aloinkaan sanoa?

Outo surumielinen ja samalla katkera tunne valtasi Reginankin, ja hän jo kääntyi Antonioon päin aikoen sanoa jotakin pisteliästä. Mutta nähdessään tämän tuhkanharmaat, alakuloiset kasvot, hän ei rohjennut puhua.

Mitä hän muutoin olisi sanonutkaan? Mitä hyödytti jatkaa tätä kiertelyä heidän hairahduksensa umpisokkelon ympärillä, jonka sisään ei kumpikaan uskaltanut tunkeutua!

Antonio jatkoi:

— Myönnän, että olit liian syvästi nöyryyttänyt minua. Minun täytyy saada se sinulle sanotuksi. Luettuani kirjeesi olin valmis tekemään minkä rikoksen tahansa vapautuakseni sinun loukkaavista soimauksistasi. Pelkäsin menettäväni järkeni. Siihen määrin alentava oli sinun minusta langettamasi tuomio. Täytyihän minun saada sinut takaisin — siihen minua pakotti sekä omanarvontuntoni että kiintymykseni. En voinut voittaa sinua väkivallalla enkä lempeydellä, vaan ainoastaan rahalla. Se ajatus teki minut mielettömäksi. Rahaa, rahaa, mistä hinnasta tahansa! Sentähden aloin pelata ja otin vastaan ruhtinattaren tarjoaman toimen, joka ei suinkaan miellyttänyt minua. Tämä oli tarinani, sillä tunnustan suoraan, että herra R. menetteli raha-asioissa samoin... kun minäkin myöhemmin.

Regina kuunteli vaieten, mutta pudisti hiljaa päätään. Antonio valehteli — valehteli niinkuin tavallisesti. Hän syytti itseään toisista, pienemmistä hairahduksista, jotta näyttäisi syyttömältä todelliseen rikokseensa. Valhetta, aina vain valhetta. Ja kuitenkin...

— Ajattelin kyllä, että sinä mahdollisesti katuisit pakoasi ja palaisit luokseni. Mutta silloin opin sinut tuntemaan. Menettelysi ja kirjeesi paljastivat minulle luonteesi. Olisit palannut, mahdollista kyllä, elääksesi jossakin määrin kohtaloosi alistuen, mutta varmasti onnettomana kanssani. Ja olisin uhrannut vaikka henkeni, estääkseni sitä tapahtumasta. Tahdoin nähdä sinut onnellisena ja tunsin rakastavani sinua juuri elämälle asettamiesi vaatimusten takia, ne kun olivat todistuksena siitä, että olit todella aatelinen, minua paljoa ylempänä rotusi ja kasvatuksesi perusteella. Kuka saattaa tunkea sydämemme salaisiin sopukkoihin — vai miten sinun on tapana sanoa? Niin muutuin toiseksi muutamassa päivässä, uskalsin yrittää, ja minun onnistui parantaa taloudellinen asemani. Ja nyt sinä syytät minua siitä, mitä olen tehnyt sinun vuoksesi, yksinomaan sinun vuoksesi!

Regina ei vastannut. Antoniokin vaikeni ehkä luullen saaneensa hänet puheellaan vakuutetuksi. He kulkivat hetken aikaa ääneti. Vaaleaverinen herrasmies, puvusta päättäen protestanttinen pappi, oli saavuttanut heidät ja käveli lähellä heitä. Oljilla päällystettyjä pulloja täyteen sullottuja rattaita vieri heidän ohitseen Acqua Acetosaan päin.

Regina ajatteli:

— Antonio ei tahtonut olla minun säälini kohteena. Nöyryytys teki hänet mielettömäksi! Aivan niin. Ehkä hän päällepäätteeksi ajatteli, että palaisin vain kiusaamaan häntä joksikin aikaa ja sitten jättäisin hänet toistamiseen... Se on siis totta! Ja minä yritän yhä edelleen olla uskomatta sitä, vaikkei hän edes enää osaa valehdella. Mutta kahden vuoden ajan hän on valehdellut, joka päivä, joka hetki. Miten hän on voinut tehdä niin?

— Mutta haudoinhan minäkin mielessäni pakotuumaani monet päivät, monet kuukaudet. Olihan sekin petosta. Ja emmekö nytkin molemmat valehtele? Mitä muuta kaikki hyödyttömät sanat ja salaviittaukset tarkoittavat, kuin toinen toisensa harhaan viemistä? Mitä hän ajattelee tällä hetkellä? Mitä minä voin tietää hänen sielunsa sisimmästä, mitä hän minun sieluni salaisuuksista? Olemme aina käsittäneet toisemme väärin ja ehkä entistä enemmän tänä hetkenä. Emme tunne toisiamme. Olemme toisillemme vieraampia kuin tuo tuntematon herrasmies. Näin kauan olemme nukkuneet samassa vuoteessa, syöneet samaa leipää, asuneet saman katon alla, meillä on tytär, joka on osa meistä kummastakin, emmekä kuitenkaan vielä tunne toisiamme! Korkeintaan olemme vihollisia: loukkaamme toisiamme ja asetumme väijyksiin voidaksemme paremmin haavoittaa toisiamme.

— Mennäänkö kotiin Ponte Mollen kautta samaa tietä kuin viime kerralla? Antonio kysyi äkkiä.

— Ehkä saamme tuolta ajurin, Regina vastasi.

— Kotiin! hän ajatteli epätoivoissaan. Jatkamaan tavallista petoksen ja häpeän täyttämää elämää! Ei, minä en tahdo. Siitä täytyy tulla loppu.

Ja viimeinkin hän tunsi itsensä kyllin rohkeaksi ottaakseen ratkaisevan askelen jo sinä päivänä.

Tämä päätös haihdutti melkoisesti hänen alakuloisuuttaan. Hänestä tuntui kuin hän olisi avannut silmänsä ja vielä nähnyt ympärillään luonnon ylentävän ja puhdistavan kauneuden.

Tie laajeni. Hän ei koskaan ennen ollut nähnyt Rooman campagnaa niin kauniina, niin ihmeellisen loistavana ja värikkäänä.

Reginan päätös oli luja, järkähtämätön.

* * * * *

He poikkesivat oikotielle. Ylös ja alas, ylös ja alas, ruskeaa, tuoksuvaa polkua, joka kiemurteli ruohikossa ja vastakynnetyn peltomaan poikki. Protestanttinen pappi, joka kenties oli eksynyt tieltään, seurasi heitä.

Aurinko painui hitaasti kullanhohtoiselle taivaanrannalle. Pinjojen varjot pitenivät ruohikossa, joka hohti punertavana iltavalaistuksessa. Idän taivas pukeutui vaaleihin tuhkanharmaisiin ja pastellin-sinipunerviin värihäiveisiin. He kiipesivät pienelle kummulle ja näkivät kaukana sinivuorten hahmot.

Acqua Acetosa oli sinä päivänä melkein raamatullinen näky. Ihmisiä lepäili ruohikossa ja rattaiden varjossa, joille ladotut pullot loistivat iltavalaistuksessa; siinä oli naisia, lapsia, koiria ja aasi, joka seisoi niin liikkumattomana paikoillaan, että se näytti Tiiberin vihreään taustaan maalatulta; mullanväristä karjaa vaelsi jonossa Tiiberin rantaan juomaan, veneitä keinui rantapensaiden lomissa. Lempeä tuuli levitti ilmaan seljakukkien tuoksua.

Antonion ja Reginan laskeutuessa kukkulan rinteessä olevia portaita saapuivat paikalle vaunut, joissa istui viisi ulkomaalaista, päässä tuollaiset omituiset lakit, jotka on tehty silkkiharsosta ja koristettu tähkällä ja unikolla. Viimeiseksi vaunusta noussut herra alkoi riidellä ajurin kanssa.

— Noista kauheista ulkomaalaisista ei koskaan pääse rauhaan! Regina virkahti hermostuneesti ja antoi Antonion yksin mennä juomaan lähteestä.

Regina kulki edelleen, ylemmäksi, tullikojun ohi. Sillä puolen ei ollut ainoatakaan ihmistä näkyvissä. Kaikki äänet kuuluivat sinne hiljaisina, leivojen liritys kaikui ilmassa, kallionhalkeamassa solisi vesisuoni. Toisella puolen halkeaman oli mäenrinne lukemattomien vaaleanharmaiden kukkien peitossa. Tiiber virtasi alhaalla tyynenä ja majesteetillisena.

Reginan ajatukset siirtyivät heti kotiseudun joen partaalle. Hän istuutui kaltaan ruohikkoon ja odotti.

Hän oli mielestään vahva ja levollinen. Intohimojen turha tuli oli sammunut. Vanha tuttu ajatus heräsi hänen aivoissaan:

— Hetket saapuvat, tämäkin hetki on tullut, ja toiset tulevat sen jälkeen, ja tätä jatkuu kuolemaan asti. Miksi kidutamme itseämme niin suuresti?

Hän katsoi, eikö Antonio jo tullut. Tämä oli jo muutaman hetken puhellut noiden viiden herrasmiehen kanssa, joilla oli niin hullunkuriset lakit, joen rannalla veneen kohdalla. Veneen omistaja riensi paikalle, näytti hetken tinkivän Antonion kanssa, minkä jälkeen nuo viisi herraa istuutuivat veneeseen. Se lykättiin vesille, ja kohta se alkoi lipua joella kokka Ponte Molea kohti.

Nyt Antonio etsi katseillaan vaimoaan ja lähestyi notkein askelin huomattuaan hänet.

— Autoin heidät veneeseen siitäkin syystä, että saisimme käyttää paluumatkalla heidän vaunujaan, hän selitti heittäytyen Reginan viereen ruohikkoon.

— Jos tahdot, Regina sanoi, puhumme vielä vähän siitä asiasta ja — ratkaisemme sen lopullisesti.

— Täytyy kai siitä vielä keskustella. No niin, käydään siis siihen heti käsiksi, Antonio virkkoi painaen kädellään kenkänsä kärkeen seljapensaan lehden. Mutta sano minulle ensiksi, millaisia viittauksia serkkuni Claretta ja omaiseni ovat sinulle tehneet... ja kaikki muutkin. Sittenhän tiedän, mille kannalle asetun.

Regina pani merkille Antonion hermostuneet kädenliikkeet. Tämän silmät olivat saaneet jälleen tavanomaisen sametinpehmeän, hellän ja vähän lapsellisen hohteensa, mutta nämä lapsensilmät olivat surumielisen pehmeät.

— Kuule hyvä ystävä, Regina aloitti, hänen äänensä kuuluessa sulavana ja alakuloisena, jätetään kaikki turhat puheet. Jollei juttu ole totta, ei siitä kannata puhua. Jos se on totta...

— Jos se olisi totta? Antonio keskeytti kohottaen päätään. Ja hänen kätensä liikahtelivat edelleen hermostuneesti.

Regina vaikeni kohottamatta katsettaan.

— Mitä silloin tekisit, Regina, hylkäisitkö minut taas?

Regina kohautti olkapäitään.

— _Jos se on totta!_ Oletat siis yhä edelleen, että niin on laita! Regina, en jaksa kestää sitä. Etkö siis todellakaan usko sanojani? Tarkoitatko, että minkä sivullisen henkilön puhe tahansa on painavampi kuin minun vakuutukseni?

— Niin, niin, nyt tiedän, että niin on laita, — Antonio jatkoi ja joutui jälleen suunniltaan. Nyt, kun epäilys kerran on syöpynyt mieleesi, et enää usko minua! Mutta minä toivon voivani parantaa sinut! Sano nyt minulle peittelemättä kaikki. Se on velvollisuutesi, ymmärräthän. Tässä on kysymys sinunkin kunniastasi, kaikkien kunniasta. Puhu, puhu siis.

Reginan ilme näytti sanovan: en ikinä!

— Sano minulle kaikki! Antonio silloin vaati, käski. Minunkin kärsivällisyydelläni on rajansa.

— Älä puhu noin kovasti, Antonio! Vartia on tuolla. Älä ole pikkumainen.

— Heitä sinäkin tuo pikkumaisuutesi! Minä olen mitätön ja halpa, mutta silti tahdon tietää. Näethän, että saat minut raivoihini. Puhu siis, nyt vaadin sitä vaatimalla.

Silloin Regina kääntyi ja loi mieheensä silmänsä. Ne olivat suuret ja surumieliset ja säihkyivät auringon viimeisten säteiden välkkeessä.

Antonio ei ollut koskaan nähnyt niitä niin kauniina, lempeinä ja syvinä. Tuona hetkenä hänet valtasi merkillinen hurmio, eikä hän enää voinut herjetä katselemasta noihin valon täyttämän surun aateloimiin silmiin.

Regina sanoi:

— Ja kun olen sanonut sinulle kaikki, mitä tahdot tietää, mitä silloin teet? Kuka tietää, eikö epäluulo sittenkin ole johtunut mielikuvituksestani, vaistostani.

— Mutta äsken sanoit, ettet uskonut... en enää sinua ymmärrä...

— Luuletko minun ymmärtävän sinua? Ymmärrämmekö toisiamme? Olenko varma siitä, ettet sinä valehtele? Katso, hän jatkoi, viitaten kädellään Tiiberiin päin, näyttää siltä kuin olisimme etäällä toisistamme, samoin kuin tuon joen molemmat rannat, jotka aina näkevät toisensa, eivätkä koskaan tavoita toisiaan!

— Lopeta jo nuo puheet, Antonio sanoi katkerasti, mutta samalla nöyrästi ja rukoillen, ole hyvä, rakas, äläkä enää kiusaa minua! Älä enää puhu noin kauhealla tavalla. On mahdollista, etten minä kykene ymmärtämään sinua, mutta sinun, sinun _täytyy_ ymmärtää minua. Neuvotellaan, punnitaan yhdessä, mitä meidän on tekeminen. Minä, minä teen kaiken, mitä tahdot. Enkö ole aina niin tehnytkin? Enkö ole myöntyväinen? Sanohan, enkö ole myöntyväinen! Sano, mitä minun pitää tehdä, mutta älä epäile minua. Jos menetämme rauhamme ja sopumme, mitä meille jää jäljelle?

Antonio puhui hiljaa, nöyrästi, melkein lempeästi, mutta sillä tavalla lempeästi puhutaan sairaille lapsille, jotka helposti ärtyvät. Hän tarttui Reginan käteen, painoi sen polvelleen ja laski oman kätensä sen päälle.

Regina tunsi tuon käden väreilevän ja sen suonien sykinnän, mutta sen hyväily ei enää kiihoittanut hänen vertaan.

Se oli totta. Antonio oli aina tehnyt hänelle mieliksi. Hän oli heikko mies. Se oli hänen vikansa, mutta samalla hänen puolustuksensa. Se oli totta, hän oli hyvä ja myöntyväinen, mutta liian myöntyväinen. Hän oli antanut Reginalle sekä sielunsa että ruumiinsa, ja tuon hauraan ruumisparkansa hän lisäksi oli myönyt Reginan hyväksi. Kaiken hän oli hänelle antanut, kaikkensa hän vielä antaisi. Hetken kuluttua, jos Regina sitä vaati, hän tunnustaisi häpeänsä. Kuinka Regina koskaan oli voinut epäillä sitä?

Silloin Regina ilmaisi hänelle koko totuuden.

— Kuulehan, eräänä päivänä lähdin Gabrien luo, jota luulin sairaaksi...

* * * * *

Regina kertoi hänelle kaiken muutamilla lyhyillä, rauhallisilla sanoilla. Hän puhui hiljaa, katsellen hameensa pitsejä. Näytti siltä kuin hän olisi ollut syyllinen, mutta arvokas syyllinen, joka oli valmis vastaanottamaan rangaistuksensa.

Hän puhui epäluulostaan, kuinka se oli kasvanut ja leimahtanut ilmiliekkiin. Hän mainitsi kaikki itsesyytöksensä, kauheat näyt, kuumehoureet, epäilykset, unennäkönsä, aavistuksensa ja anteeksiantopäätöksensä.

* * * * *

Tällävälin aurinko laski.

Kaksi leveää juovaa erottautui nyt joen pinnassa. Toinen, idänpuoleinen, oli hopeisen punasinervä taivaan heijastuksesta, toinen helakan punainen päivänlaskun puolella.

Mutta taivaalla ja vedessä näytti valon ja värihäiveiden taistelu tauonneen. Kaikki liittyi yhteen ja sulautui juhlallisesti rauhaisaksi sopusoinnuksi. Varjo hipoi valoa joka hitaasti vetäytyi kohti salaperäistä kaukaisuutta taivaanrannan taakse, minne ihmiskatse ei ylety.

Keskellä tuota luonnon suurta rauhaa Regina päätti kertomuksensa tuntien samalla luonnon jylhää välinpitämättömyyttä ihmistä ja hänen pientä kohtaloaan kohtaan.

— Olemme yksin, hän päätteli, tämän yksinäisyyden ja autiuden valtaamina yksin _hairahduksemme_ maailmassa, jos se todella on olemassa. Annetaan toinen toisellemme virheemme anteeksi ja muutetaan elämämme perustuksia myöten. Kerran luin tarinan, jossa kerrottiin miehestä, joka aikoi murhata vaimonsa. Kun miehen juuri piti antaa hänelle surmanisku, vaimo hädissään heittäytyi miehensä syliin vaistomaisesti turvautuen tämän suojelukseen, vaikkakin hän oli murhamies; vaimo oli niin tottunut pitämään häntä suojelijanaan. Minäkin olen monesti näinä epäluulon päivinä, urkkiessani tekojasi ja hävetessäni samalla itseäni, taistellessani aiettani vastaan kääntyä sivullisten puoleen saadakseni tietää... tuntenut rajua tarvetta turvautua sinuun, pyytää sinua puhumaan, pelastamaan minut, suojelemaan minua... Näethän, että luonto on meistä välinpitämätön. Näet, että tänä hetkenä, jolloin kenties koko elämämme ja kohtalomme ratkeaa, jokainen hiukkanen, jokainen valon välke, jokainen aalto kiiruhtaa kohti omaa päämääräänsä vähääkään välittämättä meidän kohtalostamme. Olemme yksin, yksin ja hylättyinä. Jos eroamme, minne joudummekaan? Olemme rikkoneet, mutta ehkä juuri senvuoksi, ettemme eroaisi. Jos hylkäämme toisemme, saatamme joutua tekemään vielä suurempia rikoksia. Pysyttelemällä toisiamme lähellä tuemme toinen toistamme. Ellemme kykene tekemään muuta, turvaamme ainakin lapsemme tulevaisuuden.

— Todellakin, Antonio sanoi yrittäen vielä viimeisen kerran puolustautua; kerran sinä tahdoit...

Viimeisen kerran Reginan kärsivällisyys katkesi. Hänhän oli puhunut, niinkuin Antonion olisi pitänyt puhua, ja kohtasi yhä samaa vastustusta! Mihin Antonio oikeastaan pyrki?

— On turha aloittaa alusta, Regina huudahti. Nyt jo riittää. Olenhan jo puhunut liiaksikin, niin että sinun pitäisi ymmärtää, ettei meidän välillämme enää saa olla syytöksiä...

— Sinä järkeilet liiaksi, Regina. Se peloittaa minua.

— Kuinka niin? Miten minä liiaksi järkeilen? Ja miksi se peloittaa sinua?

— Sentähden, ettet olisi puhunut, niinkuin olet puhunut, jos todella olisit ollut varma syyllisyydestäni. Puhut noin, kun et vieläkään ole siitä varma. Jos minun ja sinun välillä on murhenäytelmä tapahtunut, on ainakin se loppu, jonka tahdot sille antaa, järjetön.

Regina tunsi sydämensä jyskyttävän. Antonio oli oikeassa. Mutta Regina hillitsi itsensä.

— Katso minuun! Regina sanoi päättäväisesti.

Antonio katsoi häneen, silmät kyynelten kostuttamina.

* * * * *

Se oli siis totta. Antonio oli syyllinen.