Part 18

Tuskin Caterina oli kuullut viimeiset sanat, kun hän täydelleen rauhoittui. Ja Regina käsitti äkkiä, mitä hän jo jonkin kerran aikaisemmin oli vaistonnut, että Caterina piti enemmän isästään kuin äidistään. Lasten ihmeellisellä vaistolla Caterina tunsi, että isä oli hyväsydämisempi, heikompi ja tunteellisempi heistä kahdesta, että isä rakasti häntä sokeasti ja intohimoisemmin kuin äiti. Sentähden lapsi vastasi isänsä hellyyteen ja asetti hänet kaikkia muita korkeammalle.

Regina ei ollut siitä kateellinen eikä ajatellut, oliko hän liian paljon vai liian vähän äiti. Mutta sinä aamuna hän tunsi huolimatta kaikista surullisina ja synkkinä temmeltävistä ajatuksistaan, tuollaista sääliä, joka kesken kaikkien rauenneiden unelmien vielä kannatti häntä kuin voimakas siipi, ja hän tunsi lisäksi, ettei tämä sääli kohdistunut Antonioon eikä häneen itseensä, vaan heidän lapseensa. He molemmat olivat jo turhamaisuuksiensa ja hairahduksiensa kalvamina kuolleet oikealle elämälle. Mutta Caterina oli tulevaisuus, elämä, siemen, joka iti keskellä kuihtuneita lehtiä. Oli välttämätöntä muokata maa puhtaaksi hänen ympärillään.

Ja ensi kerran hän ajatteli, että hänen velvollisuutensa oli auttaa Antoniota ylös loasta, ei itsensä vuoksi, tehden viimeisen turhan uhrauksen, ei Antonion vuoksi, jonka sielu kuitenkin ainaisesti pysyisi saastutettuna, vaan heidän lapsensa tähden.

* * * * *

Antonio palasi puoli seitsemän aamujunassa, ehti tuskin peseytyä ja siemaista kahvinsa kun hänen jo oli riennettävä virastoonsa.

Päivällisellä hän kertoi Albanon luonnon ihanuudesta, huvilasta, ja järven rannalla viettämästään yöstä.

— Kuinka paljon siellä onkaan ruusuja ja muita kukkia. Se on aivan ihmeellistä. Myöhästyin viimeisestä iltajunasta, kun aioin nousta siihen Castel Gandolfon asemalla, jonne ruhtinatar ja Marianna tahtoivat jalkaisin saattaa minut. Palasimme sitten huvilaan vaunuissa. Oli kaunis kuutamo... Ajattelin koko ajan sinua. En lähettänyt sähkösanomaa, kun oli jo niin myöhä...

— Olenko ehkä vaatinut sinua tilille tai soimannut sinua? Regina huudahti, kuunnellen ja syöden, hiljaisena ja hajamielisenä.

— Olitko vihoissasi minulle?

— Minäkö? Miksi? hän vastasi kumealla äänellä.

Antonio älysi epäilemättä, että synkkä pilvi peitti Reginan mielen, sillä hän alkoi puhua vilkkaasti koettaen hauskuttaa vaimoaan. Hän rupesi puhumaan pahaa ruhtinattaresta:

— Kuinka väsyttävä, suorastaan sietämätön hän onkaan! Hän narrasi minut tälle matkalle yksistään tuon kovanonnen turkisvaipan tähden. »Anteeksi?» hän jatkoi matkien ruhtinatarta. »Ei sen hinnan vuoksi, vaan sentähden, että se on rakas muisto». — Kukapa tietää, eikö itse George Sand ole lahjoittanut sitä hänelle! Hän ei voinut puhua mistään muusta. Mariannakin tuskastui ja ehdotti, että turkkuri nyljettäisiin elävältä, jollei hankkisi sitä takaisin.

— Nukuitko yösi huvilassa? Regina kysyi paljoa kuuntelematta hänen puhettaan.

— Olisipa ollut kohteliasta ajaa minut muualle yöksi!

— Epäilemättä! Regina sanoi ilmeisen ivallisesti. Ja nostamatta katsettaan lautasesta hän kysyi:

— Onhan _madame_ venakko?

— Totta kai, etkö ole tiennyt sitä? Antonio kysäisi nopeasti.

Ei sen enempää. Mutta hänen äänensä värähteli tuskin huomattavasti, mitä tuskin kukaan muu kuin Regina olisi pannut merkille.

Toisiinsa katsomatta, antamatta pienintäkään merkkiä, he ymmärsivät toistensa ajatukset ja tiesivät, että kumpikin oli selvillä toisestaan. Regina arveli, että Antonion hämillisyys kuvastui hänen kasvoistaan, mutta ei voinut katsoa häntä silmiin.

Hän jatkoi aterioimistaan. Vasta hetken kuluttua hän kohotti katseensa ja nauroi. Hän ei koskaan jäljestä päin tiennyt, miksi hän oli nauranut sinä hetkenä.

— En saanut unta silmiini viime yönä. Minusta tuntui, kuin olisin ollut leski.

— Niin, luultavasti kernaasti olisitkin leski! Tiedänhän, ettet enää ollenkaan pidä minusta, Antonio sanoi puoleksi leikillä, puoleksi tosissaan.

— Voi taivas! Regina huudahti imelällä äänellä, matkien ääntämistapaa, jonka kerran oli kuullut teatterissa. Onpa tämä äitelä kuherruskuukausikohtaus!

Hän muutti äkkiä äänenpainoaan pysyen silti yhä ivallisena.

— Pikemminkin sinä toivoisit olevasi leskimies.

— En käsitä, mitä aihetta minulla olisi...?

— Todellakin!

— Mitä todellakin? Mitä tarkoitat?

— Jos minä kuolen, sinä menet heti uusiin naimisiin. Sinä olet niitä miehiä, jotka eivät voi elää yksin, jotka suorastaan eivät kykene elämään yksin. Sellaisia miehiä minä säälin.

— Sinä siis säälit minua!

— Surkuttelen sinua.

— Minkä tähden? Senkö tähden, että olen sinun miehesi?

— Niin, juuri sentähden, että olet minun mieheni.

— Viekää pois! Regina tiuskaisi palvelijattarelle työntäen lautasta hermostuneesti syrjään. Ja kun he taas olivat kahden, hän lisäsi:

— Toistamiseen et suinkaan olisi niin typerä, että naisit köyhän tytön.

Antonio katsoi Reginaan, joka huomasi hänen silmissään vihan leimahduksen ja kylmän metallinvälkkeen, jommoista niissä ei koskaan ennen ollut näkynyt.

— Minä en omasta puolestani koskaan ole tavoitellut rikkautta enkä himoitse sitä, Antonio sanoi hetken kuluttua aivan tyynesti.

Palvelijatar ilmestyi jälleen kynnykselle ja Regina oli ääneti. Hän vaikeni, jäätävän tunteen pakosta. Hänestä tuntui, että Antonion _sanoista_ kuulosti itsepintainen puolustautumispäätös, lyhyt ja musertava soimaus, joka osui kipeästi kuin varma kivenheitto. Se toukkasi häntä kuolettavasta Leimahtiko taistelu nyt ilmiliekkiin? Sinä päivänä he eivät kuitenkaan puhuneet asiasta enempää. Aterian jälkeen he totuttuun tapaan levähtivät yhdessä makuuhuoneessa. Ennen lähtöään Antonio suuteli vaimoaan yhtä hellästi ja kaihomielisesti kuin ennen.

Mutta Regina vaistosi, että hän nyt oli varuillaan valmiina käyttämään kaikkia puolustuskeinoja.

* * * * *

Sen päivän jälkeen he yhä useammin riitelivät. Regina suuttui mitättömistä seikoista, moitti miestään kaikista hänen pienistä heikkouksistaan ja käytti jokaista tilaisuutta syyttääkseen häntä kautta rantain kaikenlaisesta, minkä hän saattoi käsittää ainoastaan edellyttäen, että tämä oli syyllinen. Antonio puolustautui, liiaksi ärtymättä, liiaksi suuttumatta. Regina sai yhä suuremman varmuuden siitä, että Antonio karttoi hänen ärsyttämistään, mikä syöksi hänet syvään synkkämielisyyteen.

Miksi he molemmat olivat niin surkuteltavan raukkamaisia? Miksi Regina ei uskaltanut vielä uhmata Antoniota, vaikka kaikki hänen sisimmässään, kaikki hänen ajatuksensa, hänen muistonsa ja vaistonsa nousivat häntä vastaan ja syyttivät häntä? Lopulta hänen täytyi tunnustaa se itselleen: hän pelkäsi, hän pelkäsi totuutta. Ja ennenkaikkea hän pelkäsi itseään. Jos hänellä vain oli hivenenkään verran toivoa, että hän oli erehtynyt, niin hänen oli helppo olla jalomielinen ja antaa anteeksi jo etukäteen. Mutta jos kaikki oli totta? Saattoiko hän silloin antaa anteeksi vilpittömästi? Toisinaan hän pelkäsi, ettei hän voisi tehdä niin.

* * * * *

Enemmän kuin epäluulo, että Antonio oli syyllinen ja häpäissyt itsensä, häntä vaivasivat hänen oma heikkoutensa, oman sairaan mielensä ristiriidat ja kuvittelut. Päivä päivältä ne kävivät hänelle selvemmiksi. Hän oli luullut olevansa etevämpi, hienompi ja tarkkanäköisempi olento. Sensijaan hän huomasi olevansa heikko ja halpa.

Hän oli mielestään laiminlyöty kasvi, joka olisi voinut tuottaa hyviä hedelmiä, mutta jonka onnistui yhteen kietoutuneilla, kuihtuneilla oksillaan vain luoda ympärilleen myrkyllistä varjoa. Mutta minkä hän sille voi?

Mutta kuta enemmän hän oppi tuntemaan omaa itseään, sitä voimakkaammin hän ponnisteli ollakseen hyvä. Hän ei liioin luonnostaan ollut nainen, joka alentui jatkamaan pienten ja tehottomien kinastelujen katkeroittamaa yhdyselämää. Regina ensimmäisenä luopui niistä. Pienet riidat taukosivat ja seurasi aselepo, joka oli epävarmuuden, ahdistuksen ja turhien toiveiden täyttämä.

Hän oli mielestään kuin sairas, jonka on alistuminen tulokseltaan epävarmaan leikkaukseen, ja joka on päättänyt antautua siihen toivoen sen jälkeen saavansa takaisin terveytensä, mutta joka kuitenkin mieluummin kärsii siirtäen kohtalokkaan hetken vielä tuonnemmaksi.

* * * * *

Antonion ja Reginan elämän juoksu oli taas palannut tasaiseen, näennäisesti rauhalliseen uomaansa, ja sen täyttivät tutut, rakkaiksi käyneet, yksitoikkoiset tottumukset.

Toukokuu päättyi, muututtuaan lopulla taas puhtaaksi ja kirkkaaksi, näyttäen jälleen sinitaivasta ja käyden melkein viileäksi. Kerran sadepäivän jälkeen välkähti taivaalla harva, viehkeä, kaihoisa ja syvä syksyä muistuttava värihäive.

Regina tunsi, miten hänen suruunsa sekoittui kaukaisen kotiseudun kaipuuta kuin maitosuoni myrkkymereen. Muistot vakasivat hänet jälleen, valuivat hänen vereensä nuorten lehtien tuoksun mukana, joka levisi ilmaan iltahämärässä Via Balbolla. Synkät koti-ikävän puuskat kouristivat hänen rintaansa, kun hän vain kulki yli Nomentano-sillan tai Trasteveren, kun hän näki Anienen vihreän hopeaisen vedenpinnan tai Tiiberin keltaisen juovan keskellä kaupungin lähistön vihreää maisemaa, joka oli pehmeä ja yksitoikkoinen kuin ikivanha musiikki. Mutta nyt hän varsin hyvin ymmärsi tämän kaihonsa laadun: se oli turhaa pyrkimystä haaveiden valtakuntaan, jotka ehkä ainaiseksi olivat haihtuneet.

Ja kuitenkin hän nyt rakasti näitä kävelyjä, joita ennen oli sanonut »pikkuporvarien typeräksi onnellisuudeksi, he kun alistuvat kultaiseen keskinkertaisuuteensa».

Joskus näinä auringonpaisteisina iltapäivinä Regina meni Antoniota vastaan Pörssin kohdalle, ja Antonio ehdotti kävelyä toiselle puolen Trasteveren asematalon, mutta useimmiten he menivät Nomentano-sillalle. Lapsi oli usein mukana. Palvelijatar kantoi sitä käsivarrellaan, ja Antonio huvitteli juoksemalla muka tavoittaakseen kiinni Caterinan. Palvelijatar juoksi edellä, ja lapsi vavahteli ilosta ja liverteli kuin pääskynen aivan punaisena kiihkosta, kun sitä ajettiin takaa eikä saavutettu. Silloin Regina jäi astumaan jäljessä ja katseli pensasaitojen takana punoittavaa taivaanrantaa, punakukkaisia niittyjä, tuon maiseman tasaisia viivoja, joka oli yksitoikkoinen ja juhlallinen kuin sen runoilijan elämä, joka on laulanut kuolemattomia runoja, ja joka on ollut vapaa seikkailuista ja hairahduksista. Ja nähdessään Antonion juoksevan lapsen jäljessä melkein lapsellisen iloisena Regina alkoi uudelleen epäillä itseään.

* * * * *

Mutta eräänä iltana he kävelivät kahden, päämääränään Acqua Acctosa. Päästäkseen pikemmin »Kuningattaren lehtikujaan» he kulkivat kapeaa tietä tuolla puolen Porta Solariaa. Regina pysähtyi äkkiä pienen ravintolan kohdalle.

Ovi oli selällään, ja siitä näkyivät toiselle niinikään avoimelle ovelle johtavat portaat. Jälkimmäisestä ovesta näkyi ravintolan sisähuone ja sen taustassa ikkuna, johon laskeva aurinko loi hehkuaan. Tätä valoisaa taustaa vasten liikkui kaksi kevyttä varjoa, tanssiva pari, joka pyörähteli edestakaisin hanurin sävelten tahdissa.

Ovensuussa istui laiha ja kalpea, nuori, kirkassilmäinen nainen, nojaten kyynärpäätään pöydän laitaan. Hänen vaalea tukkansa sulautui valoisaan taustaan. Hän oli siinä määrin Gabrien näköinen — hänellä oli kaiken lisäksi yllään samanlainen vaaleanpunainen pusero, jollaista Gabriekin tavallisesti käytti — että Regina ensin luuli häntä Gabrieksi.

— Katsohan, eikö tuo ole Gabrie!

— Luulenpa todella, että se on hän, Antonio myönsi.

He lähestyivät ovea, ja nuori nainen, joka luuli heitä ravintolaan tulijoiksi, nousi paikaltaan. Hän oli ainakin kämmenen leveyttä pitempi Gabrieta.

Sisällä pari yhä tanssi. Regina ja Antonio kulkivat eteenpäin puhellen Gabriesta.

Siitä hetkestä alkaen Regina tunsi outoa mielenliikutusta, vaikkei hän ajatellutkaan aloittaa vastenmielistä keskustelua. Mitään erityisesti tarkoittamatta hän sanoi:

— Kerran aioin kutsua Gabrieta käymään meillä. Tyttöparka! En oikein siedä häntä, mutta minun tulee häntä sääli. Aina hän yskii ja näyttää niin heikolta.

— Kunhan hänessä ei vain olisi keuhkotauti, Antonio virkkoi välinpitämättömästi. Sitten hän vilkastui. On vaarallista antaa hänen suudella Caterinaa. Miksi et voi kärsiä häntä?

— Sentähden, että hän on häijy. Hän urkkii lakkaamatta toisten tekoja ja kuvaa ne aina huonossa valossa.

Heidän kulkiessaan edelleen Antonio tapansa mukaan piti Reginaa kädestä.

Lehtokuja aukeni heidän eteensä. Molemmin puolin näkyi plataanien runkojen lomitse maisemakuvia, joissa vallitsivat kevään sametinmehevät vihreät värit. Puutarhoissa ja puistoissa koreilivat lukemattomat kukat, ruusut ja liljat, joiden tuoksu sekoittui ruohon ja mansikoiden lemuun. Kaukana rämisivät rattaat häviten yksinäisen lehtokujan etäisessä mutkassa näkymättömiin.

— Kukahan se oli, joka jo aikaisemmin on sanonut minulle samaa Gabriesta? Antonio kysäisi näyttäen etsivän tuota nimeä muistinsa komeroista.

— Ehkä Marianna? Regina virkkoi kiireesti, hiljentäen samalla askeliaan.

— Juuri hän... luullakseni tai...

— Toinen hyvä!... tai oikeammin Gabrieta vielä paljon pahempi, Regina virkkoi katkerasti. Sentähden heistä onkin tullut hyvät ystävät.

— Huihai! Mariannaa ei voi verrata kehenkään, hän vie häijyydessä voiton kaikista, Antonio huomautti katsoen äkkiä hajamielisesti jonnekin kauas.

Silloin alkoivat lukemattomat ajatukset salaman tavoin risteillä Reginan aivoissa. Hän teki liikkeen, ikäänkuin vetääkseen kätensä pois Antonion kädestä, mutta jäykistyi samassa liikkumattomaksi ajatellessaan, että Antonio siitä voisi aavistaa hänen ajatustensa laadun.

Hänen pysytellessään näennäisen kylmänä hänen sydämensä jyskytti rajusti, kaksi, kolme... kymmenen lyöntiä... Hetki oli tullut.

Hänestä tuntui, että jokin salaperäinen olento oli mustan varjon tavoin kulkenut ohi ja iskenyt vasaralla suoraan hänen sydämeensä. Ja sydän oli nyt herännyt painajaisunen pitkällisestä horroksesta. Nyt täytyi kimmota pystyyn, ravistaa itsestään kaikki epäröiminen ja mennä perille saakka. Kävellä, puhaltaa huono ilma keuhkoista, huutaa ja ponnistaa kaikki voimansa vapautuakseen täydellisesti varjojen ja painajaisen taakasta. Muuten oli edessä vajoaminen takaisin varjoihin ja painajaisen kouristukseen, kuolema.

Päivä päivältä Regina oli odottanut tätä taistelun hetkeä, mutta oli luullut sen vielä olevan kaukana, tai oikeammin hän oli itse työntänyt sen loitos itsestään kuin katkeran maljan. Nyt, kun se vihdoinkin oli saapunut, hän tunsi salaperäistä kauhua. Ja hänen teki vielä mieli siirtää se tuonnemmaksi. Mutta jonkinlainen outo itsesuojelusvaisto, joka oli hänen omaa tahtoaan vahvempi, ajoi häntä eteenpäin ja pakotti hänet puhumaan.

Hän ei muistanut ainoaakaan sanaa niistä lauseista, joita hän oli valmistellut pitkät ajat. Antonion Mariannasta lausumasta arvostelusta hän sai johtolangan. Hän tarrautui siihen kuin köyteen, joka saattoi johdattaa hänet ulos pimeästä umpisokkelosta.

Harhailtuaan tämän sokkelon käytävissä hän oli palannut juuri siihen kohtaan, johon oli joutunut hirveän elämyksensä ensi päivänä.

— Ei! Sinä et voi kuvitellakaan — niin hän aloitti, ääni kumeana — et voi kuvitella, kuinka ilkeämielinen Gabrie on. Vielä paljoa häijympi kuin Marianna. Hän on ainakin tarkkanäköinen ja... vaikenee joskus. Gabrie sitävastoin... jollet loukkaudu, kerron sinulle jotakin, Antonio...

Antonio loi Reginaan tutkivan katseen, ja Reginakin katsoi mieheensä pitkään. Hänestä näytti siltä, että he sinä hetkenä ilman muuta ymmärsivät toistensa ajatukset. Kuitenkin hän intti.

— Ethän vain suutu?

Antonio käänsi taas katseensa suoraan eteenpäin näyttäen välinpitämättömältä, liiankin välinpitämättömältä.

— Gabrie sanoo, että sinä olet ruhtinatar Makulinan rakastaja.

Antonion kasvot hulmahtivat punaisiksi ja hänen piirteensä vääntyivät vihasta ja raivosta. Ensin hän puristi Reginan kättä, sitten hän päästi sen irti, melkein tyrkkäsi sen kauas itsestään, mulkoili silmillään ja avasi huulensa näyttäen hämmästyneeltä ja vihastuneelta.

— Sanoiko hän sinulle sellaista?

Hänen äänensä kaikui kuin torvi hiljaisella tiellä.

— Hän sanoi sen minulle.

Antonio pysähtyi. Reginakin seisahtui ja hänen sydämensä jyskytti rajusti. Antonion kädet roikkuivat hervottomina ja näyttivät hapuilevan tarttuakseen kiinni johonkin, samoin kuin suuret taiteilijat tavallisesti tekevät näytelmän jännittävimpänä hetkenä. Reginasta hän tuntui näyttelevän osaansa melkein liian hyvin, mutta samalla hän koetti olla oikeamielinen ja ajatteli:

— Jos hän on syytön, on luonnollista, että hän kiivastuu.

— Ja sinä... sinä, Antonio sanoi yhä enemmän kiivastuen, sinä et antanut häntä korville, et lyönyt häntä; päinvastoin, tänään aioit pyytää häntä käymään meillä.

— Mutta, Antonio! Regina huudahti katsellen häntä teeskennellen hämmästystä, lupasithan, ettet kiivastuisi.

— Se on totta, tämä silloin sanoi kohottaen käsivarsiaan. Mutta tuo oli niin halpamaista! Miten voit vaatia, etten raivostuisi? Jos se on pilaa, niin se on huonoa pilaa. Jos puhut tosissasi, ihmettelen tyyneyttäsi.

Antonion kasvot kalpenivat yhtä nopeasti kuin olivat punastuneetkin, mutta ne menivät luonnottoman kelmeiksi, melkein harmaiksi.

Regina ei räpäyttänyt silmäänsäkään, niin tarkkaavaisesti hän katseli miestään. Hetkeksi jo toivo, että Antonion närkästys olisi tosi vilpitöntä, täytti hänen sydämensä ilolla, ja hän antautui riemunsa valtaan kuvitellen, ettei hän ollut ainoastaan toivonut erehtyneensä, vaan että oli todella erehtynyt. Mutta silti jotakin selittämätöntä liikkui hänen mielessään. Ajatus, että hän oli erehtynyt, ei tehnyt häntä lempeäksi, vaan päinvastoin julmaksi, melkein kyynilliseksi.

— Kävellään eteenpäin, hän sanoi ivallisesti. Miksi minä olisin raivostunut siitä? Miksi olisin antanut korvapuustin Gabrielle? Ehkä hän oli oikeassa! No, mennään nyt jo! hän lisäsi yrittäen jälleen tarttua Antonion käsivarteen.

Mutta Antonio sysäsi hänet luotaan eikä hievahtanut paikaltaan.

— Jätä minut rauhaan! Siinä puheessa ei ole perää.

— Kaikki kuitenkin ovat varmoja siitä, vaikkei kukaan ole rohjennut sanoa sitä niin suoraan kuin Gabrie...

— Vai kaikki varmoja siitä?! Mutta... Regina, oletko sinäkin samaa mieltä?

— Olen.

— Sanohan, — Antonio virkkoi yhä vielä vihaisena, mutta synkemmin ja ylenkatseellisemmin, etkö siis ollenkaan häpeä?

— Mennään nyt vihdoinkin! Regina sanoi yrittämättä enää tarttua hänen käsivarteensa. Ei panna toimeen mitään kohtauksia kadulla!

Ja Regina alkoi kävellä melkein sokeana juuri samassa varjossa, josta hän oli toivonut vapautuvansa, mutta joka nyt ympäröi häntä joka taholta. Toivon hetki oli ohi. Miksi? Sitä hän ei tiennyt. Saatammeko tietää, miksi taivas äkkiä peittyy pilviin? Antonion ryhti oli kuin ainakin miehellä, jota on loukattu. Hän seurasi vaimoaan vajaan askelen päässä ja toisti vihoissaan:

— Häpeä! häpeä sentään vähän!

Mutta Regina ei enää voinut uskoa häntä viattomaksi, niinkuin ennen oli palavasti toivonut. Hän ei voinut, ei voinut!

— Siis kaikki ovat sitä mieltä! Antonio virkkoi alkaen taas kävellä Reginan vieressä, kuitenkin varoen hipaisemastakaan häntä.

— Ja tämän sinä sanot minulle näin keskellä katua, äkkiarvaamatta, ikäänkuin se olisi pelkkää pilaa. Ja sinäkin uskot sen, sanot sen minulle vasten kasvoja!

— Millä tavalla minun sitten olisi pitänyt sanoa se sinulle?

— Ainakin jo aikaisemmin!

— Entä jos olen saanut sen tietää vasta tänään, muutamia hetkiä sitten, esimerkiksi!

— Se on mahdotonta. Olit liian tyyni äsken.

— Jokainen voi vähän näytellä, Regina huomautti nauraen kouristuksentapaisesti, mikä veti posket syville kuopille.

— Muutamia hetkiä sitten! — Antonio toisti, puristi kätensä nyrkkiin ja huristeli niitä kasvojensa edessä. Miten siis voit sanoa, että kaikki uskovat sen? Saitko senkin tietää muutamia hetkiä sitten? Tuolta, tuolta — hän tapaili turhaan voimakasta herjasanaa — en tiedä miksi sanoisin tuota letukkaa. Entä etkö sinä häpeä, kun alennut olemaan tekemisissä tuollaisten halpamaisten olentojen kanssa ja kuuntelemaan heidän katalia juorujaan? Mokomien vajavaltaisten kanssa! Sinä, hän jatkoi väkinäisen ivallisesti, kaikkia toisia etevämpi, jalo nainen, hieno maailmannainen. Hieno maailmannainen! hän vielä toisti kovalla ja karkealla äänellä.

Silloin Regina heräsi. Tumma puna peitti hänen kasvonsa hiusmartoa myöten. Hänkin teki käsillään traagillisia liikkeitä.

— Älä nyt heittäydy halpamaiseksi, Antonio! hän sanoi enää katsomatta tähän. Elämä on sellaista, typerää ja poroporvarillista. Pikkutyttöjen lorut paljastavat kaikkein kamalimpia asioita, ja elämän murhenäytelmiä esitetään maantiellä, huvikävelyllä. Jos tällainen tapaus olisi kuvattu romaanissa, niin — voi kirjailijaparkaa! Häntä syytettäisiin arkipäiväisyydestä, jopa suorastaan epätodennäköisyydestä. Mutta näet itse, miten elämässä käy. Hieno nainen saa selville onnettomuutensa syyn Via San Lorenzon varrella olevan kapakan kohdalla; toisia etevämpi nainen laskeutuu kadulle sanoakseen, että hänen...

— Regina! lopeta jo! Lopeta! Antonio rukoili ja käski. Järkeilet liian paljon ja liian kylmästi uskoaksesi kaiken, minkä sanot. Se ei ole totta, sinä et voi uskoa sitä. Sano, ettet usko...

Ja Antonio koetti jälleen saada hänet käsikoukkuun, mutta nyt oli Reginan vuoro työntää luinen käsivartensa pois.

— Anna minun olla. Sellaisia te miehet olette! Jos minä olisin ollut samanlainen kuin muut naiset, toisenlainen aviovaimo, olisin odottanut sinua kotona, väijyksissä kuin tiikeri pesässään, ja olisin järjestänyt suuren kohtauksen, tuollaisen erikoisen kohtauksen, jotka ovat niin suosittuja teatterissa ja romaaninlukijoiden piireissä. Sensijaan puhun kanssasi tyynesti ja toistan asioita, jotka ovat kaikkien huulilla, enkä pyydä enempää kuin että yhdessä nauraisimme koko jutulle. Mutta sinä turvaudut suuriin ja samalla kömpelöihin sanoihin; »Etkö häpeä? Juoruja, hieno maailmannainen», j.n.e. Olen todella hieno nainen, enemmän hienoston nainen kuin muut n.s. »hienot» naiset. Minä vain en kärsi sovinnaisuutta, siinä onnettomuuteni.

— Tahdot kai, että minäkin olisin rauhallinen? Älä siis kiusaa minua näin, Regina! Epäilemättä olisi ollut parempi, että olisit järjestänyt minulle tämän kohtauksen kotona! Nyt ei puutu enää muuta kuin että olisit kaiken päälliseksi mustasukkainen.

Regina purskahti nauruun. Ja hänen naurunsa oli teeskentelemätöntä, mutta kimakkaa ja terävää, kuin ruostuneen raudan kitinää.

— Sinä hourit, hyvä ystävä! Minäkö mustasukkainen! En ikinä.

— Miksi siis sanoit, että uskot sen?

— Sanoinko niin? Se ei ole totta.

— Vakuutan, että sanoit niin.

— Sanoin uskovani, että ihmiset uskovat sen olevan totta.

— En saanut sitä käsitystä. Sitäpaitsi ihmiset aina ovat niin pahansuopia ja juorunhaluisia.

— Epäilemättä. Ihmiset ovat pahansuopia. He ovat panneet merkille, että taloudellinen asemamme äkkiä on muuttunut, että nyt saatamme elää mukavasti huolimatta vakinaisten tulojamme pienuudesta, ja heti heidän parjauksensa ja juorunsa ovat liikkeellä. Sekin selityksesi, että vasta nyt olet ruvennut keinottelemaan pörssissä, vaikka olisit voinut tehdä sen jo aikaisemmin, on omansa...

— Joutavia! Antonio keskeytti. Aikaisemmin olin yksin ja ansaitsin enemmän kuin tarvitsin. Sitäpaitsi monet luulevat, että sinä olet rikas. Ei kukaan tiedä, että pelkkä sattuma sai minut keinottelemaan pörssissä...

— Mitä tällä kaikella on asian kanssa tekemistä? Ei ihmisten ole pakko ottaa selville meidän asioittemme yksityiskohtia. Sattuma! hän toisti, ja hänen kasvonsa synkistyivät, kun hän muisti tuon _sattuman_, johon hän oli lapsellisesti uskonut, vaikka oli himmeästi vaistonnut, että se oli keksitty, taitavasti keksitty, mutta hauras valhe, kuin novellinkirjoittajan tyylitemppu.

— Mitä sille voi? Regina jatkoi uuden vihankaunan ja epäilyksen ahdistamana. Ihmiset juoruavat senkin johdosta, että joka päivä, joka hetki saa nähdä kummallisia »sattumia». Itse tiedät paremmin kuin minä, miltä näyttää arkielämän kulissien takana. Siellä vilisee häpeällisiä tekoja. Olethan itse monesti osoittanut minulle nuoria miehiä, jotka ottavat rahaa rakastajattariltaan.

Antonio ei vastannut. Regina jatkoi: