Part 20

Regina ei koskaan ollut nähnyt miehensä itkevän eikä ollut koskaan kuvitellutkaan, että hän voisi vuodattaa kyyneliä. Sinä hetkenä, heti Antonion äänettömän tunnustuksen jälkeen, kun kaikki hänen sisimmässään pimeni, vajosi ainaiseen synkeyteen, Regina muisti näyn, joka ei vuosikausiin ollut palannut hänen tietoisuuteensa. Hän näki miehen, joka istui kaminan ääressä nojaten kyynärpäitään polviinsa, kasvot käsien varassa, ja itki. Nainen kumartui hänen puoleensa laskien kätensä hänen kaljulle päälaelleen. Mies oli Reginan tuhlaaja-isä, nainen hänen kärsivällinen äitinsä. Oliko tämä pelkkä unen muisto, vain lapsuudessa saatu todellinen elämys, joka aikojen kuluessa oli unohtunut? Sitä hän ei tiennyt. Mutta sinä hetkenä, keskellä sielunsa pimeyttä, hän luuli näkevänsä tuikkivan valon, heijastuksen kaminan tulesta, tuon inhimillisen hairahduksen ja anteeksiantavan säälin kuvan taustasta.

Regina ei laskenut kättään miehensä pään päälle, niinkuin äiti oli tehnyt, peittäen puolisonsa, tuon miehen, päälaen, jota kenties oli painanut paljoa raskaampi syyllisyydentaakka kuin konsanaan Antoniota. Regina sensijaan ajatteli äitinsä elämän kauneutta, äidin, joka kulki tietään, täyttäen kutsumuksensa kaikkien sydämestään puhtaiden naisten tavoin, lastensa rakkauden ympäröimänä, ja eläen rakkaudestaan heihin. Äiti ei ollut koskaan leskenä ollessaan päästänyt raskaita muistojaan painamaan lastensa hartioita. Hän oli päinvastoin aina koettanut keventää heidän huoliaan.

— Minunkin on kuljettava velvollisuuteni tietä! Regina ajatteli. Lapsemme ei saa koskaan aavistaa, että me olemme rikkoneet ja kärsineet.

Siis antaa anteeksi, antaa anteeksi auliimmin kuin koskaan ennen. Vaeltaa hiljaisesti elämän läpi, samoin kuin joen vesi, joka virtaa elämän takaisen taivaanrannan valoa kohti, äärettömän laupeuden merta kohti, missä kaikkein suurinkin inhimillinen rikkomus ei merkitse enempää kuin sammuneen kipinän muisto.

* * * * *

Istuessaan paluumatkalla muukalaisten vaunuissa Antonio ja Regina tarttuivat toisiaan käteen kuin aviopuolisot, jotka näkevät toisensa ensi kerran pitkän erossaolon jälkeen. Pehmeä, valonsäteiden siellä täällä keskeyttämä hämärä vallitsi heidän ympärillään, samoin heidän sisimmässään. He eivät olleet iloisia eivätkä surullisiakaan, vaan kaipasivat kohtaloonsa alistuen valoa, joka oli ainaiseksi heiltä sammunut. Ja he puristivat toistensa kättä, ääneti lupautuen auttamaan ja tukemaan toisiaan kuin kaksi sokeaa. Näin he jälleen ajoivat kaupungin alueen ja menneisyyden piiriin.

Reginasta tuntui, että oli kulunut pitkä aika, kokonainen elämän vaihekausi, siitä kun hän ja hänen miehensä olivat pysähtyneet lehtokujan pienen ravintolan kohdalle. Kun he ajoivat sen ohi ja ajuri pysähtyi sytyttämään vaunulyhtyjä, Regina näki sisäoven ääressä istumassa saman nuoren naisen, jolla oli vaaleanpunainen pusero. Ja tanssijaparin varjo häilähteli yhä, edestakaisin, takaseinän punasinervän ikkunaruudun ohi.