Part 5

-- Minusta olisi sydämetöntä sulkea tuollainen silmäpari pimeään pöytälaatikkoon, sanoi Manja vetäen hitaasti kätensä pois. -- Ne silmät katsovat maailmaa niin viattoman luottavasti, ja täällä teidän huoneessannehan niillä ei ole muuta kuin hyvää opittavana. Toisin on tyttöjen laita köyhissä kodeissa -- ja kuvien, jotka riippuvat köyhillä seinillä. Ne saavat jo varhain tottua paljoon sellaiseen, josta ei puhuta pyhäkoulussa.

Robert Hedman oli vaiti pitkän aikaa. Hän meni sohvan luo ja istuutui kumaraan, leuka käsien varassa.

-- Mitä asiaa teillä oikeastaan oli minulle, Manja? sanoi hän vihdoin. -- "Minä voin auttaa teitä", luulin kuulleeni teidän kuiskaavan siellä portaissa.

Manja nosti silmänsä.

-- Niin, tosiaankin. Tahtoisin kysyä teiltä, mihin aiotte ryhtyä sen lihamyllyn suhteen.

-- Ryhtyä! En mihinkään. En kerrassa mihinkään. Vai luulitteko, että minä antaisin sen katalan kiristäjän rikastua toisten ihmisten onnettomuudella! Tarkoitan, kuularuisku meidän _täytyy_ saada, ja minä _saan_ sellaisen varmasti, kenties useampiakin. Olen ollut koko päivän ulkona sen asian takia ja pannut jo monta uutta ihmistä liikkeelle.

-- Ja hänen uhkauksensa, ettekö aio välittää siitä mitään?

-- Enhän minä toki ole hullu! Jos antaa kiristäjälle sormen, niin hän vie pian koko käden.

-- Vai niin, sen verran olette kumminkin ehtinyt jo oppia, sanoi Manja hymyillen. -- Entä hänen ilmiantonsa, ettekö usko sitä?

Robert suoristautui ja heilautti halveksivasti kättään.

-- Tyhjää lörpötystä, ei mitään muuta. Että se mies on suuri lurjus, on ilmeistä, mutta mitään sellaista ei hän kuitenkaan tee. Eihän hänellä ole kerrassaan minkäänlaista etua punaisten auttamisesta.

Manja lähestyi hitaasti ja istahti lopulta Robertin viereen sohvalle.

-- On kummallista ajatella, hän sanoi, -- että te olette suunnilleen minun ikäiseni, mutta ymmärrätte ihmisiä jotenkin yhtä paljon kuin kapalolapsi. Niin, ei näytä olevan pelkkää hyötyä siitäkään, että ihmisellä on hyvä koti ja kiltti äiti ja kelpo tovereita. Ettekö todellakaan ymmärrä, että Johnnie Claësson tarkoitti totta?

Robert kohautti olkapäitään.

-- Ymmärrä, ymmärrä! Minä aivan yksinkertaisesti en usko sitä.

-- Ette siis ymmärrä sitä. Mutta nyt minä sanon teille, Robert, että teidän pitää muuttaa täältä ennen torstaita ja piiloutua jonkun ystävänne luo, sillä hän ilmiantaa teidät punaisille, se on yhtä varmaa kuin että minä elän.

-- Senkö tähden halusitte tavata minua, Manja? Varoittaaksenne minua?

-- Sen tähden, osittain, vastasi Manja viivytellen. -- Mutta olin ajatellut muutakin, jotain enempää.

Robert kuunteli maltittomana.

-- Mitä sitten --

-- Niin olin ajatellut, että koska se lihamylly on välttämättä tarpeen, koska te niin haluatte saada sen ja kun hän ei tahdo antaa sitä kohtuullisilla ehdoilla, niin voitaisiin muitta mutkitta _ottaa_ se.

-- Ohoo, sanoi Robert ja nousi seisomaan.

-- Ei kai se ole niin helppoa.

-- On kyllä, vastasi Manja, -- se on hyvinkin yksinkertainen asia. Tarvitaan vain reki sen kuljettamiseksi ja joku joka auttaa teitä kantamaan laatikon alas. Se on ehkä liian raskas minulle.

Robert tuijotti häneen tutkivasti. Hän ei tahtonut myöntää sitä itselleen, mutta sisimmässään hän vainusi jotakin salajuonta.

-- Entä herra Claësson, sanoi hän, -- mitä meidän pitää tehdä hänelle? Lyödä hänet kuoliaaksi vai mitä? Muuta keinoa minä en keksi.

-- Herra Claësson, sanoi Manja, -- herra Claëssonista teidän ei tarvitse välittää, hän matkusti tänään Turkuun ja viipyy siellä keskiviikkoon asti. Hänen vaatekammionsa lukko on hyvin yksinkertainen, se voidaan murtaa kädenkäänteessä. Muut avaimet ovat tietysti minulla.

Nyt Robert Hedman ei epäillyt enää.

-- Mutta sehän on suurenmoista, Manja! Meillä on kolme tuntia aikaa, voimme tehdä sen vielä tänä iltana.

Manja nousi katsomatta Robertiin. Hänen silmänsä olivat itsepintaisesti kiintyneet johonkin kauempana huoneessa olevaan esineeseen.

-- Niin, hän sanoi hyvin hiljaa, -- se voidaan tehdä vielä tänä iltana. Mutta ymmärrättehän, Robert, että minä en voi sitten enää koskaan palata sinne, minulla ei sitten ole enää kattoa pääni päällä. Mihin minä silloin joudun?

Raskas hiljaisuus suhisi jälleen Manjan korvissa, ja hän ummisti silmänsä niin tiukkaan, että punainen kuvio tuli uudelleen näkyviin mustasta taustastaan; ja taas hän horjui kuin huimauksen vallassa, mutta nyt, nyt tuli Robert ja sulki hänet lujasti syliinsä.

-- Mihinkö sinä menet? kuiskasi hän hampaat yhteenpuristettuina. -- Kysytkö sinä sitä, Manja? Kysytkö sitä!

Manjan punaiset huulet raottuivat niin että valkeat, nyhälaitaiset etuhampaat loistivat.

-- Sinä -- sinä -- sinä, hän kuiski, ja hänen kätensä haroivat kuin kuumeessa Robertin tukkaa.

III.

Aamu oli kirkas ja kylmä. Samppanjaa! sanoi Manja vetäen nautinnolla henkeensä kirpaisevaa ilmaa. Juo, se on ihanaa! Ja huuliaan suipistaen hän puhalsi keveitä huurupilviä Robertin poskea vasten.

Robert nauroi, mutta ei sillä tavoin kuin Manja olisi tahtonut. Hänessä oli jotakin hajamielistä ja poissaolevaa.

-- Saanko ottaa sinua käsipuolesta? kysyi Manja hyväilevästi.

-- Saat, vastasi Robert silmäten eteenpäin pitkin katua, joka oli melkein tyhjänä ihmisistä. -- Ole niin hyvä.

-- Oo, sanoi Manja, -- voit olla aivan huoletta, näin varhain aamulla et tapaa mitään tätejä.

-- Sitä en todellakaan ajatellut, vakuutti Robert loukkaantuneena ja satutettuna. Manjalla oli tapana kohdella häntä välisti kuin pientä mammanpoikaa, ja se harmitti häntä vallan tavattomasti.

-- Ajattelitpas. Kyllä minä sen tiedän. Luuletko ehkä, että tämä on ensimmäinen kerta kun minä kuljen kadulla hyvästä perheestä olevan nuorenherran kanssa.

-- En, sanoi Robert, -- kaukana siitä.

Hyvin tuntuva kärki piili hänen äänensävyssään. Hän ei ole enää samanlainen kuin ensimmäisinä päivinä, ajatteli Manja surullisesti. Jo eilen hän yritti loukata minua. Hän kärsii siitä itse, mutta tekee sen kuitenkin.

-- Mahtaa olla kauhean työlästä kuulua sellaiseen hyvään perheeseen, sanoi Manja ääneen. -- Ajatella aina mitä ihmiset sanovat siitä ja siitä, olla aina varuillaan ja kätkeytyä -- kuinka sitä jaksaa ajan pitkään?

Kysymys ei nähtävästi miellyttänyt Robertia, hän jätti vastaamisen sikseen.

-- Miksi me oikeastaan kuljemme tännepäin? hän sanoi, kun he samassa saapuivat Merikadulle.

-- Siksi, katsos, sanoi Manja tarttuen hänen käsivarteensa ja nipistäen sitä hiukan, -- että me kävelemme Kaivopuiston ympäri. Minun pitää saada väriä ja ruokahalua juhla-aamiaiseksemme.

-- Manja parka. Kyllikki-kahvilan juhla-aamiaiset varmaan tympäisevät sinua, eilen et syönyt juuri mitään. Mutta ei ole minun syyni, että kaikki paremmat ravintolat ovat kiinni.

-- Herran tähden! sanoi Manja nopeasti. -- Emmehän voisi kuitenkaan näyttäytyä missään paremmassa paikassa, niissä kaikki tuntevat minut -- ulkonäöltä nimittäin, ja ymmärräthän, että Johnnie Claësson pääsisi sitä tietä meidän jäljillemme, kun hän palaa kotiin.

-- Niin, sanoi Robert synkästi, -- ymmärrän.

Manja puri huultaan.

-- Meidän täytyy olla hyvin varuillamme, hän sanoi. -- Meidän pitää muistaa, että meitä uhkaa suuri vaara.

-- Äsh! mutisi Robert.

Näin kävi aina, kun Manja otti varovasti puheeksi nämä asiat. Hän tiesi, että Johnnie Claëssonin nimi ärsytti Robertia, ei ainoastaan Manjan entisyyden vertauskuvana, vaan myös siksi että siihen nimeen liittyi kysymys heidän lähimmästä tulevaisuudestaan, ja se kysymys täytyi ratkaista tänä päivänä. Niin tuskallinen kuin asia olikin, ei Manja voinut enää lykätä sitä tuonnemmaksi.

-- Mikä päivä tänään on? hän aloitti väkinäisen hilpeällä kuulusteluäänellä.

-- En aavista! Päivät ovat nykyään niin toistensa kaltaiset, ettei niistä voi parhaalla tahdollakaan pitää lukua.

-- Kuinka voit niin sanoa! huudahti Manja.

-- Tarkoitat --

-- Eikö mikään ole sinusta muuttunut viime päivinä? Onko tämä tiistai aivan samanlainen kuin edellinen, etkö näe mitään erotusta?

-- Tarkoitat meitä? Niin niin, luonnollisesti, mutta sehän on eri asia.

-- Eri asia..., kertasi Manja. Mutta ei, sen ajatuksen hän työnsi luotaan, hän tahtoi pidättää näiden päivien onnentunnelman ponnistamalla kaikki tahdonvoimansa. -- Mitä minun pitikään sanoman? Niin, tänään on siis tiistai, ja huomenna hän palaa matkaltaan.

Tällä kertaa viittaus ei tuntunut kuitenkaan tekevän epämieluista vaikutusta Robertiin. Päinvastoin, hän puhkesi puhumaan oikein hilpeästi:

-- Hänkös vimmastuu, kun etsii lihamyllyään ja huomaa, kuinka me olemme vetäneet häntä nenästä!

-- Niin, sehän siinä juuri on, hän tulee aivan hulluksi. Sentähden meidän täytyy viimeistään huomenna hankkia itsellemme piilopaikka.

-- Ilmoitus Tiedonantajaan: "Nuori pari etsii mukavaa asuntoa. Vastaus merkille Vastavallankumoukselliset".

Manja ei nauranut.

-- Ei, sanoi hän ja katsoi Robertia sivusta, -- meidän pitää nyt ruveta asumaan -- eri tahoilla.

-- Noo, arveli Robert, -- eihän sillä niin kiirettä liene.

-- On kyllä. Hän ei lepää ennenkuin on saanut kostaa. Että minä olen poissa, se merkitsee vähemmän, mutta rahat, katsos, rahat. Sitä hän ei anna koskaan anteeksi.

Robertin käsivarsi puristi suojelevasti hänen kättänsä.

-- Oletko peloissasi?

-- En nyt, en niin kauan kuin saan olla sinun luonasi. Mutta sitten, en uskalla ajatellakaan, sitten alkaa hirveät päivät.

-- Minkätähden sinä siis vaadit niin itsepäisesti, että meidän on jätettävä pesämme?

-- Minun _täytyy_, Robbie. Minähän ehdotin, että me murtautuisimme hänen kätköihinsä, ja tunnen olevani jollakin tavoin vastuunalainen. En ikinä voisi antaa itselleni anteeksi, jos punaiset veisivät sinut.

-- Ne perkeleet! sanoi Robert hammasta purren. -- Katso, tuolla ne nyt istuvat kaikessa rauhassa ja keittävät aamukahviaan.

Hän osoitti yksinäistä kolmannen luokan vaunua, jonka punakaartilaiset olivat sijoittaneet eräälle satamaradan pistoraiteelle ja jota he käyttivät vahtikojuna. Sen katolla olevasta pienestä savupiipunhatusta tuprusi sinisiä savukiemuroita kylmään aamuilmaan.

-- Niin, sanoi Manja, -- nyt alkavat surut ja vaikeudet, mutta ehkä niistä jollakin tavoin selviää. Tuhannet ihmiset asuvat piilossa toisten luona. Lupaa nyt minulle, että olet järkevä ja hankit itsellesi asunnon jonkun ystäväsi luona -- sitten emme puhu enää mistään ikävyyksistä koko päivänä.

-- Niinkuin tahdot, vastasi Robert. -- Mutta en voi auttaa, että tunnen itseni yhtä kaikki hiukan naurettavaksi, jos lähden pakoon pelkkien uhkausten ja arvailujen takia.

-- Vaiti! sanoi Manja pannen kätensä hänen suulleen. -- Sinä olet antanut sanasi etkä voi sitä peruuttaa. Ja nyt et saa ajatella enää sotaa etkä revolvereja etkä punakaartilaisia, nyt sinun pitää muistaa, että omistat minut, Robbie.

Kaivopuiston rantatie oli tyhjänä ja autiona. Totisesti, tämä ei ollut mikään huvikävelyjen aika. Nyt ihmiset heräsivät kaupungissa uuteen tuskaan ja uusiin toiveihin. Huhujen huima karkelo alkoi kaksinkertaisella voimalla. Tampere oli kukistunut -- niinkuin tavallista --, kymmenentuhatta vapaaehtoista oli tulossa Ruotsista, Heinola oli luultavasti saarrettu, mahdollisesti Porikin. Varmoja olivat sensijaan niiden nimet, jotka oli murhattu yön kuluessa.

Robert ja Manja pysähtyivät siihen paikkaan, mistä silmä kantoi kauimmaksi yli jäätyneen meren, yli satamain talvilevossa olevien laivojen, yli Viaporin lumisten kattojen, tornien, kalliomuurien ja ruohovallien.

-- Ihana päivä, sanoi Robert ja katseli pitkin läntisiä talviteitä. -- Kun aurinko saa jonkun tunnin lämmittää, niin tulee ensiluokkainen keli.

-- Mitä iloa meillä siitä on, valitti Manja. -- Rekiretki, se oli minunkin ensimmäinen ajatukseni, mutta ei pidä ajatella mahdottomia, siitä tulee vain surulliseksi.

-- Rekiretki? Tänään tulee tehtäväksi ihana rekiretki, Manja. Olemme vihdoinkin saaneet luotettavan ajomiehen, ja nyt tässä alkaa eri leikki. Kello kahdeltatoista minä tapaan ne toiset ukkelit, me kätkemme Johnnie-sedän lihamyllyn lantakuormaan -- se tuntuu uskottavimmalta! -- ja sitten ala painua jäitse Espoon saariston kautta Sigurdsiin. Sitä voi sanoa rekiretkeksi! Harmi etten saa olla näkemässä heidän naamojaan. Jukoliste, ensimmäinen kuularuisku!

-- Oo, sanoi Manja pettyneenä, -- minä luulin sinun ajattelevan meitä kahta. Päätimmehän jättää nuo asiat tältä päivältä.

-- Sellaisia lupauksia minä en ole koskaan antanut! väitti Robert nauraen. -- Minä sanon päinvastoin: ei voi, ei saa ajatella mitään muuta kuin noita "ikäviä asioita".

-- Entä minä, sanoi Manja hiljaa, -- mitä minä sitten olen? Enkö ole sinulle mitään?

-- Sinä olet minun Manjani, eikö se riitä! huudahti Robert riehakkaasti, veti hänet syliinsä ja suuteli häntä kerran toisensa perästä. -- Sinullahan on oikeat huurreviikset, niistä sinun on päästävä. Ja silmissäsi näkyy jotain kosteata, pakkanenko se lyö hikeen minun parhaat kuvastimeni...

-- Robbie! kuiskasi Manja tarrautuen kiinni häneen, ikäänkuin joku jo nyt koettaisi riistää hänet pois.

-- Joku tulee, virkkoi Robert päästäen irti Manjan. Tuore hanki narskui hitaiden askelten alla. Eräs herra, jolla oli siniset silmälasit, katseli uteliaasti ja paheksuvasti molempia nuoria.

Robert ja Manja seisoivat poispäin kääntyneinä, kunnes askelten ääni oli häipynyt.

-- Siinä oli eräs valepukuinen pankinjohtaja, sanoi Robert koettaen näyttää leikkisältä ja huolettomalta. -- Hän on ajanut partansa pois ja pannut nenälleen nuo naurettavat lasit, mutta minä tunsin hänet heti.

-- Ja hän tunsi sinut, tarkoitit. Niin, sehän oli suuri onnettomuus.

Robert vältti katsomasta häntä. Sensijaan hän tuijotti jäykästi mäen kukkulalla liehuvaa punaista lippua, joka osoitti paikkaa mihin ryssät olivat haudanneet vallankumousruumiinsa. -- Tuokin tuolla, mutisi hän, -- kerran kai saamme repiä sen alas.

Sitten he kävelivät ääneti edelleen.

-- Mutta Manja, sanoi Robert yht'äkkiä innokkaasti, -- ethän sinä ole puhunut sanaakaan itsestäsi, mihin aiot asettua.

-- En, siitä yksinkertaisesta syystä, ettet sinä ole sitä kysynyt. Et ole sitä lainkaan ajatellut ennen kuin nyt, senkin paatunut egoisti.

Ja iloissaan hänen myöhään heränneestä huolehtimisestaan Manja pukkasi häntä kylkeen.

-- Minä tulen kyllä toimeen, hän jatkoi iloisesti. -- Kyyristyn räystäskouruun niinkuin varpuset.

-- Ei, vakavasti --

-- No niin, minullahan on ensinnäkin -- sisareni. Ja sitten tietysti äitini, mutta vain äärimmäisessä hätätilassa...

Hän näki Robertin ilmeen ja katui katkerasti, että oli kerran suotta tullut puhuneeksi hänelle äidistään.

-- Vai niin, sinulla on sisar, sanoi Robert.

-- On, vastasi Manja silmää räpäyttämättä, -- minulla on naimisissa oleva sisar. Hänen miehensä on osastopäällikkönä Zimmermannilla, he asuvat Vuorikadun varrella ja heillä on kaksi tyttöä, niin että jos näet minut joskus kahden lapsen kanssa, niin älä pelästy. Heidän asunnossaan on kyllä hiukan ahdasta, mutta miehen äiti kuoli joulun tienoissa, niin että sinne ei siis tule väkeä entistä enemmän, vaikka he nyt saavatkin minut niskoilleen muutamaksi viikoksi. Kauemmin tätä voi tuskin kestää.

-- Minkä näköinen sisaresi on? kysyi Robert mielenkiinnolla, joka tuntui melkein todelliselta.

-- Jaa, kuinka nyt sanoisin... Melkein minun näköiseni. Niin, hän on todella hyvin minun näköiseni. En tiedä onko se sinusta hyvä vai paha.

-- Paha, pahapa tietenkin! huudahti Robert. -- Ei saa olla kuin yksi Manja koko maailmassa.

-- Oo, sinä -- sanoi Manja ja tunsi punastuvansa ilosta. -- Mutta, jatkoi hän äkkiä melkein hätääntyneeltä kuulostavalla äänellä, -- et saa tulla sinne minua katsomaan, minä en aio kertoa mitään sinusta, he eivät sitä lainkaan ymmärtäisi.

-- Saat olla ihan huoleti, vastasi Robert niin varmalla äänellä, että Manja tunsi tuskallisen selvään, kuinka vähän hänellä oli halua vierailla siinä kodissa. Ja hän oli kuitenkin sanonut "osastopäällikkö"!

-- Tuossa ne taas ovat! sanoi Robert viitaten kädellään Kruunuvuorenselälle ja Eteläsatamaan päin, missä Venäjän laivaston sadat mastot piirtyivät vaaleaa talvitaivasta vasten. Lihavien harmaitten runkojen välissä oli jää likaisenruskeana jättiläisten hiesteistä. Erään dreadnoughtin savupiipuista tuprusi mahtavia, mustia savupilviä.

-- Kunpa olisi taskussa pieniä torpedoja, sanoi Robert. -- Kelpaisi nähdä noiden lentävän ilmaan.

Manja katseli savua, joka raskaina aaltoina vyöryi yli Korkeasaaren.

-- Kun ihmiset saavat tuon nähdä, niin sanotaan oitis: nyt Itämerenlaivasto lähtee, kuuluvat ryssät saaneen _uhkavaatimuksen_!

-- Varmasti, sanoi Robert. -- Joku on kuullut sen joltakulta, joka tuntee erään neidin, jonka lanko saa lukea sanomalehtiä Ruotsin pääkonsulinvirastossa. Silloinhan asia on selvä. Kuule, Manja, tule tänne, minä kuiskaan sinun korvaasi erään salaisuuden, mutta et saa kertoa sitä kenellekään!

Ja hän tarttui Manjan olkapäihin ja suuteli hänen korvaansa ja poskelle valuvaa pientä uudenaikaista hiuskiekuraa ja kuiskasi suudelmain lomassa: Tampere on valloitettu!

IV.

Auringonpaistetta hangilla tänäänkin. Oli tyven, pakkanen oli lauhtunut yöllä, ilmassa olisi pitänyt olla vielä juhlan ja samppanjan tuntua. Mutta sittenkin Manjan mieli lannistui ja hänen vauhtinsa hidastui joka askelelta, joka vei hänet lähemmä Vuorikadun lyhyttä, jyrkkää mäkeä.

Tähän aikaan Fredrik on kotona päivällisellä, mietti Manja. Hän ottaa minua juhlallisesti kädestä ja katsoo pyytävillä koiransilmillään. Hän toivoo tietysti, että olen tullut hänen takiaan ja jäädäkseni kotiin. Kun hän saa kuulla, että tahdonkin vain majapaikkaa, niin hän tulee sen näköiseksi kuin ruoskittu hevonen. Parhaassa tapauksessa hän istuutuu ja kertoo murheellisia asioita liikkeestä ja Kemppaisen ja Lindroosin väestä, kanarialinnut kirkuvat ja rapistelevat vesikupeissa, keittiönovi paukkuu, haju on tympeä, ja Saga itkee...

Saga -- Manja pysähtyi. Mäkeä alas tuli kelkka hiljaista vauhtia, pieni kalpea tyttö jarrutti ohuilla jaloillaan ja piti pelokkaasti kiinni molemmin käsin. Nyt se meni ohitse, Manja ei voinut enää nähdä lapsen kasvoja, mutta sensijaan hänen silmänsä kiintyivät pieneen keltaiseen palmikkoon, joka oli kuin rotanhäntä. Elvi! hän ajatteli tuntien hämärästi jotakin hyvin tuskallista, -- ja tuolla ylhäällä odottava on Saga... Hänen kurkkuaan ahdisti. Elvi ja Saga... Niin, tietysti, missä he olisivat ellei täällä. Piha ja mäki, mäki ja piha, siinähän heidän päivänsä olivat kuluneet jo silloin.

Nyt Elvi oli noussut kelkasta Hallituskadun kulmassa. Omituisen varovasti, ikäänkuin vainuten kaikkialla vaaroja ja peläten onnettomuuksia, hän alkoi vetää kelkkaa jälleen mäkeä ylös. Vaistomaisesti Manja astui askelen taaksepäin ja nosti käsipuuhkan kasvoilleen. Turha varokeino, tuo kalpea tyttö, jolla oli ohuet, totiset huulet pienissä rumissa kasvoissaan, ei suinkaan vapaaehtoisesti luonut silmiään vieraisiin ihmisiin kadulla.

Kauan Manja seisoi empien. Molemmat tytöt laskivat kelkalla hänen ohitseen kerran, toisensa perästä, Elvi hiljaisena ja juhlallisena ikäänkuin olisi suorittanut vaarallista ja ylen tärkeää tehtävää, Saga hilpeänä ja loistavana. Nähdä heidät joka päivä, puhua heidän kanssaan... Manja painoi kasvonsa kovasti puuhkan pehmoista nahkaa vasten. Mutta sitten hänen ajatuksensa punnitsivat nopeasti toisen mahdollisuuden, joka oli tarjona, äidin pienet huonekomerot luteineen ja tyttöasukkaineen, ja hän suoristautui. Puuhkaa pitelevä käsi painui. Hän lähti päättäväisesti astumaan mäkeä ylös.

Täällä oli kaikki ennallaan, sen hän näki jo ensimmäisellä silmäyksellä, pieni pihamaa, rikkalaari, likavesikaivo ja tyhjä, puolilaho koirankoppi. Naapuripihaa vastassa olevan lauta-aidan luona kohosi lumilinnoitus valleineen ja torneineen ja jäätyneistä lumipalloista tehtyine lyhtyineen, mutta se kuului asiaan sekin.

Keittiönikkunan sameiden ruutujen lävitse Manja näki vanhanpuoleisen naisen istuvan kumarassa pöydän ääressä, samassa paikassa missä hänen anoppinsa, "Ämmä", oli aikoinaan pitänyt kuunteluvahtia ja viettänyt suurimman osan päiväänsä. Muijan kuoltua näkyy Fredrikin täytyneen ottaa emännöitsijä, tuumi Manja. Nämä vieraat kasvot tuntuivat hänestä yhtä vastenmielisiltä kuin anopin väijyvä, urkkiva, soimaava katse entisaikaan.

Ovi ei ollut lukittu. Manja aikoi ensin soittaa kelloa ja odottaa, mutta sitten juolahti hänen mieleensä, että he saattoivat tulla yht'aikaa avaamaan, Blomqvist ja uusi emännöitsijä, ja sitä oli vältettävä. Fredrik ei tosin ollut niitä, joilla on tapana huutaa ilmoille tunteensa, mutta sittenkin Manjan mielestä oli parasta, että ensimmäinen kohtaus tapahtui ilman näkijöitä.

Pysähtymättä eteiseen, naputtamatta tai muulla tavoin ilmaisematta läsnäoloaan hän avasi arkihuoneen oven.

Kaikki oli niinkuin hän oli odottanutkin. Keinutuolissa, vanhalla paikalla kukkatelineen ja ikkunan välissä, istui Blomqvist ja poltteli miettiväisenä paperossia. Pöydällä, jota peitti tahrainen liina, olivat päivällisen tähteet korjaamatta.

-- Hyvää päivää, sanoi Manja koettaen saada äänensä niin luontevaksi kuin suinkin.

Blomqvist nousi hitaasti. Hänen takanaan liekkui keinutuoli muutaman kerran edestakaisin, sitten syntyi täydellinen hiljaisuus.

-- Manja, lausui Blomqvist aivan hiljaa. Manja näki, että hänen ihonsa kävi harmaaksi harvan parransängen alla; vähän myöhemmin ilmestyi hänen poskiinsa muutamia punaisia juovia ikäänkuin lyönnin jättämiä sormenjälkiä.

-- Niin, tässä minä olen ihan itse.

-- Tuletko sinä -- jonkun asian vuoksi?

-- Tulen pyytämään sinulta apua.

Blomqvist ei arvellut kauaa. Nopeasti, olosuhteisiinsa nähden hyvinkin nopeasti, hän pisti kätensä povitaskuun... -- Paljonko -- paljonko sinä tarvitset?

-- Ei ei! huudahti Manja lentäen punaiseksi. -- En minä rahoja -- tulen jäädäkseni tänne, jos sinä sallit.

Blomqvistin kädet hervahtivat alas. Hän seisoi siinä jonkinlaisessa surkeassa huomioasennossa.

-- Tuletko jäädäksesi, Manja?...

Tuo katse, hänen katseensa! Manja oli ottanut sen lukuun, tietänyt että se oli tuleva, ja kuitenkin se kiusasi häntä aivan suunnattomasti. Hänen teki mieli vastata kiertelevästi, antaa toisen toivoa ja olla onnellinen turhassa odotuksessa, edes muutama tunti, mutta viisaus käski häntä selvittämään koko vaikeuden heti, jotta hän sitten pääsisi rauhaan.

-- Jäädäkseni --, hän sanoi. -- Ei, en sillä tavoin kuin sinä tarkoitat. Asian laita on vain niin, että minulla ei ole tällä hetkellä kattoa pääni päällä, ja siksi päätin kysyä sinulta, saisinko asua täällä jonkun aikaa, toistaiseksi, en tiedä itsekään kuinka kauan. Mutta tahdon pitää täyden vapauteni, mennä ja tulla ja olla poissa milloin hyvänsä, etkä sinä saa kysyä minulta mitään. Et mitään.

Blomqvist laski paperossinpätkän posliiniseen tuhkakuppiin; se esitti korvattomia jäniksiä tanssimassa leikillistä piiritanssia tynnyrin ympärillä, jonka kyljessä oli kirjoitus "Fröhliche Östern".

-- Etkö riisu yltäsi? kysyi hän.

-- Jos sinä -- jos suostut siihen, vastasi Manja epävarmasti.

Mies auttoi turkistakin hänen yltään. Hän ei edes sormenpäällä koskettanut Manjaa itseään, mutta hyväili karkealla kämmenellään hiljaa pehmoista silkkivuoria viedessään vaatteet eteiseen.

Manja istuutui hänen keinutuolinsa ääreen. Vanhan näköiseksi on mennyt, ajatteli hän, ja näyttää ajavan partansa vielä harvemmin kuin ennen.

Blomqvist tuli sisään ja sulki huolellisesti oven perässään. Keittiön ovi oli näet yht'äkkiä auennut raolleen.

-- Ne ovat kovat ehdot, Manja, hän sanoi, ja äänessä tuntui asiallinen, jollakin tavoin toteava surumielisyys. Hän otti ruokapöydän äärestä tuolin ja istuutui vastapäätä Manjaa; keinutuolin mukava ja hauska kiikkuminen oli kai tuntunut hänestä jotenkuten sopimattomalta tähän keskusteluun.

-- Ehkä, sanoi Manja miettivästi. -- Kenties ne ovat hyvin kovat, mutta minä tahdon ennen kaikkea olla rehellinen sinua kohtaan. Samoin olin silläkin kertaa, kaksi vuotta sitten. Silloin luulin todellakin, että tahdoin ja voin jäädä tänne, mutta nyt tiedän alun pitäen, etten voi enkä tahdokaan.

Blomqvist oli vaiti pitkän aikaa.

-- Niin, sanoi hän sitten ja meni ikkunan ääreen, -- saanee olla niinkuin sinä tahdot. Voit maata tässä sohvalla. Ei se ole oikein mukava, mutta tiedäthän itse --