Part 6

-- Tiedän, keskeytti Manja kiireesti. -- Se on kiltisti tehty sinulta, minä -- Ja hän lisäsi hiljaa, melkein häpeissään: -- Kiitos.

Minun pitäisi suudella häntä, ajatteli Manja. Hän ei ole ylpeä, hän ottaa vastaan murutkin. -- Mutta hän ei voinut sitä tehdä, se tuntui liian vastenmieliseltä.

Blomqvist seisoi äänettömänä ikkunassa katsellen kimmeltävän valkoista lumimaailmaa. Kaisaniemen puolella kohosi paljaita, risuisia koivunlatvoja tahratonta taivasta kohden.

-- Täällä on kaikki entisellään, virkkoi Manja seuraten muistissa hänen katsettaan. Hänen täytyi ajatella sitä levottomuutta, hämärää, kaihomielistä levottomuutta, joka oli aina pitänyt hänelle seuraa tämän ikkunan ääressä -- etenkin silloin kun nuo mustat jättiläisluudat tuolla kattojen takana olivat alkaneet hiukan vihertää.

-- Niin, sanoi Blomqvist, -- mikäpä täällä olisi entisestä muuttunut, kun ei kukaan rakenna. Saa nähdä eikö tuo jäänekin tälleen ainaiseksi.

-- Sinä olet luullakseni ottanut emännöitsijän, sanoi Manja jotakin sanoakseen.

-- Ei auttanut muu. Kun äiti kuoli jouluna -- niin, en tiedä oletko kuullutkaan siitä?

-- Näin lehdessä ilmoituksen.

-- Kun äiti kuoli, niin minun piti saada joku laittamaan ruokaa ja hoitamaan tyttöjä, jotka jäivät ihan yksin.

-- Hän näyttää niin ankaralta ja kiukkuiselta, mahtaako hän olla häijy?

-- Häijy? En minä ole huomannut. Hän on vain vanha, ja vanhat ihmiset, jotka ovat nähneet elämää, ovat kyllä usein ankaria ja kiukkuisia, niinkuin sinä sanot. Ei se mikään ihme ole.

Manja katseli ympärilleen huoneessa etsien jotakin muuta puheenaihetta.

-- Mutta kanarialinnut! hän huudahti. -- Sinullahan oli niitä neljätoista kappaletta, mihin ne ovat joutuneet?

-- Meillä oli neljätoista, niin, ja nyt on vain kolme jäljellä. Häkki on makuuhuoneessa. Muut minun täytyi luovuttaa pois viime syksynä, kun linnunsiemenet kävivät niin kalliiksi ja vaikeiksi saada.

-- Niinkö, sanoi Manja, -- sehän oli ikävää.

Blomqvist nyökkäsi.

-- Ne olivat kyllä hyvänä seurana yksinäisyydessä, lauloivat ja hyppivät orsillaan ja toinen toisensa kanssa. Mutta, niinkuin sanottu, kolme on jäljellä. Etupäässä tyttöjen vuoksi ne pidin, he itkivät niin kovin, kun häkit vietiin pois ja huone kävi niin tyhjäksi ja hiljaiseksi.

Hän tahtoo sitä, ajatteli Manja, hän tekee sen tahallaan. Hän tahtoo nähdä minun itkevän, mutta se ei tapahdu. Jos minä nyt annan perään, niin kaikki käy liian vaikeaksi enkä minä voi sitten enää sitä kestää.

Ja epätoivon rohkeudella hän alkoi vapaaehtoisesti puhua lapsista.

-- Elvi, hän sanoi, -- kuinka Elvi menestyy koulussa?

-- Hyvin, vastasi Blomqvist, -- oikein hyvin. Hän on koko luokan parhaita. Hän on niin kiltti ja ahkera, ei koskaan tarvitse häntä kehoittaa. Hän oikein suree nyt, kun koulut ovat suljetut.

-- Hän on sinun kaltaisesi, sanoi Manja sydämellisesti. -- Hänellä on kaikki sinun hyvät ominaisuutesi.

-- Hm, sanoi Blomqvist, -- ja minun ulkomuotoni myös. Toisin on Sagan laita, hänestä tulee sinun näköisesi. Kaunis. Pitkät tovit saatan istua ja katsella sitä tyttöä. Hän muistuttaa sinua ihan kaikessa.

-- Ei ei, huudahti Manja kiihkeästi, -- älä sano niin. Et saa toivoa sitä.

Blomqvist kääntyi verkalleen häntä kohti.

-- Eikö se ole hyvä? Etkö sinä ole tyytyväinen ja onnellinen, Manja?

Manja nousi ja katseli kauan erästä polttopiirustuksella koristeltua puukilpeä, jossa Lotta Svärd ja hänen soturimiehensä marssivat, hiukan kärventyneinä ääriviivoiltaan.

-- Älä iloitse jos Saga on minun näköiseni, sanoi hän vastaukseksi.

Blomqvist katsoi häneen.

-- Vai niin, hän sanoi. -- Enkö saisi. En saisi, tarkoitat. Mutta näes, minä nyt kuitenkin iloitsen, siinä ei auta neuvot eikä viisaudet.

Hän katsoi kelloaan.

-- Ei, jatkoi hän arkiäänellä, -- pitää lähteä liikkeeseen.

Hän meni makuuhuoneeseen ja palasi tuoden kaksi avainta.

-- Tästä saat avaimet, hän sanoi. -- Ei siksi, että portti tai meidän ovi tapaisi olla lukittuna siihen aikaan vuorokautta, jolloin voi olla liikkeellä, mutta kaiken varalta. Niin että tiedät siis olevasi aina tervetullut tänne, tulitpa tai menit kuinka hyvänsä.

V.

Nyt alkavat surut ja vaikeudet... Manjan täytyi ajatella omia eilisiä sanojaan. Hän astui verkalleen korkeita portaita ylös. Ulkona oli aivan hämärä, ja kuitenkaan ei täällä porraskäytävässä ollut vielä sytytetty sähkövaloa.

Minun pitää olla iloinen, kun tulen hänen luoksensa. Hän ei ole koskaan nähnyt minua muuna kuin iloisena. Ehkä hän pitää minusta vain kun olen iloinen.

Se onnistui hänelle puolittain. Ainakaan Robert Hedman ei pystynyt äkkipäätä erottamaan teennäisiä ilmeitä luonnollisista.

Hän oli polvillaan lattialla ja penkoi aukivedetyn piironginlaatikon sisustaa. Hän oli jo pakkaamassa tavaroitaan.

-- Hei vaan! sanoi hän. -- Kaikki on käynyt kuin tanssi. Pääsen erään toverin luokse, saan maata sohvalla pää tuolilla ja jalat toisella. Oikaisin itseni koetteeksi, siitä tulee pikkuinen helvetti, mutta ei auta.

Sitten hän puhui lavealti asioista, omista ja ystäviensä "vastavallankumouksellisista pyrkimyksistä". Se se vasta on laatusana, eikö totta? Tarvitsee vain kuulla sen ymmärtääkseen, kuinka hirveän vaarallisia me olemme.

Manja ei vastannut juuri mitään.

-- Mutta sinä, sanoi Robert yht'äkkiä sukkapari kummassakin kädessä. -- Kuinka sinulle kävi?

Manja oli istunut leuka käden varassa.

-- Vai niin, hän sanoi hieman katkerasti, -- huvittaako sinua todellakin kuulla kuinka minulle kävi...

Robert heitti sukat avoimeen matkalaukkuun.

-- Rupeatko ivalliseksi, kun minä en heti juossut sinua vastaan kysymyksineni?

-- En, ajattelin vain --

-- Ei sinun pidä ajatella, Manja, sinun pitää olla iloinen ja tyytyväinen ja antaa säällisiä vastauksia.

Hän meni Manjan luo ja suuteli häntä.

-- No, kuinka päättyi käynti äitisi luona tai siskosi, niinhän se kai olikin?

-- Niin, sanoi Manja, ja kyynelet nousivat hänen silmiinsä hänen tietämättä oikein miksi, -- kyllä se hyvin kävi. Tietysti kävi hyvin. Minäkin saan maata sohvalla.

Robert koetti laskea leikkiä.

-- Onko se liian lyhyt? Tarvitaanko jatkoksi tuoleja?

-- Ei, vastasi Manja, -- se riittää minulle.

-- Kas siinä nyt näet, kaikki kääntyy parhain päin. Nyt meillä on kummallakin katto päämme päällä.

-- On, jos niin tahtoo sanoa. Sinulla on katto pääsi päällä ja minulla on katto pääni päällä, mutta me olemme kodittomat.

-- Mitä sinä tarkoitat?

-- Tarkoitan sitä, että tämä on viimeinen ilta, jolloin sinä ja minä tapaamme toisemme täällä.

-- Niin kyllä, nyt saamme kumpikin kyyröttää omalla tahollamme ja odottaa parempia aikoja.

-- Robert! huudahti Manja tuskaisesti. -- Saanhan kuitenkin tavata sinut joka päivä?

-- On sekin kysymys! vastasi Robert nauraen. -- Voimmehan tavata hyvin usein ja kävellä yhdessä.

-- Joka päivä! sanoi Manja.

-- Joka päivä! vahvisti Robert tyynesti. Manja nousi. Hänestä tuntui, että Robertin kirjoituspöydältä puuttui jotakin, ja lähemmä tultuaan hän huomasi, että äidin ja sen rumapukuisen kauniin tytön kuvat olivat poissa. Oliko Robert vain kätkenyt ne, vai olivatko ne hänen matkalaukussaan niiden harvojen esineiden joukossa, jotka hän luki välttämättömiin?

Manja makasi hiljaa ja katseli Robertin profiilia. Leveätä, suoraa otsaa, rohkeasti kaartuvaa nenää, pientä kesakkoa ohimossa.

-- Mitä sinä ajattelet? kysyi hän hiljaa.

-- En mitään. En kerrassaan mitään.

-- Se ei ole totta. Ihminen ajattelee aina jotakin. Mutta minä ymmärrän niin hyvin, ettet sinä tahtonut sanoa sitä ääneen.

-- Harjoitteletko sinä ajatustenlukemista? kysyi Robert piloillaan.

-- Minun ei tarvitse harjoitella, osaan ilmankin.

-- Sinä vain kuvittelet jotakin, kun olet huonolla tuulella.

-- Ei ei, jatkoi Manja lapsen itsepintaiseen tapaan, -- minä tiedän ettet sinä ajatellut minua. Joka kerta kun tietämättäsi katselen sinua, niin ajatuksesi ovat kaukana poissa.

-- Ja sekö se pilaa sinun tuulesi?

-- Niin, sanoi Manja katsoen hämärään huoneeseen. -- Ihan siitä asti kuin olin puolikasvuinen tyttö, olen etsinyt ja kaivannut ihmistä, joka eläisi yksinomaan minulle eikä ajattelisi mitään muuta maailmassa kuin minua.

-- Sellaista ihmeotusta et tietysti ole koskaan tavannut!

-- En, vastasi Manja, vaikka Blomqvistin vanhenneet kasvot harvoine parransänkineen samassa ilmestyivät hänen sisäisen silmänsä eteen syyttäen häntä väärästä todistuksesta.

VI.

Jo etäältä Manja saattoi nähdä, että Robertille oli tapahtunut jotakin erikoista. Hän tulla harppoi pitkin askelin, ja käsivarret heiluivat puuhakkaasti.

-- Olen saanut kautta rantain terveisiä vuokraisännältäni. Epäilyttävät henkilöt ovat useita kertoja naputtaneet oveeni ja soittaneet naapurien ovilla kysyen minua. Hän olettaa että punaiset etsivät minua, nimittäin Ritarihuone tai Vuorimiehenkadun ykkönen tai jokin muu vireä, omin päin toimiva komitea. Muuten ne kai olisivat tulleet kaartilaispuvussa ja murtautuneet sisään.

-- Näetkös kuinka oikeassa minä olin! sanoi Manja jonkinlaisella voitonriemulla, vaikka oli käynyt hieman kalpeaksi.

-- Hm, tuumi Robert, -- joko herra Claësson tai punaiset ovat ottaneet miettimisaikaa, siitähän on jo useita päiviä, kun hän tuli kotiin. Tai sitten hän viipyi matkallaan kauemmin kuin oli aikonut.

Tähän Manja vastasi äänettömyydellä. Itse asiassa hän olisi voinut ilmoittaa varmasti, että Johnnie Claësson oli palannut määräpäivänä. Ilta illan perästä hän oli, levottomuuden ja hämärien tuskantunteiden ajamana, seisonut kasvot puuhkan takana tuijottaen Johnnie Claëssonin ikkunoihin ja nähnyt valoa hänen alaslaskettujen rullakaihtimiensa takana. Näistä salaisista vaelluksistaan hän ei ollut virkkanut mitään, sillä hän tiesi katkerasta kokemuksesta, että jokainen viittaus entisyyteen avasi kuilun hänen ja Robertin välille.

Hän oli lakannut käyttämästä sormuksia, jotka hän oli saanut Johnnielta ja muilta miehiltä. Mutta korvahelmistä hän ei voinut luopua, ne olivat liian kauniit.

* * * * *

Robert ei ollut millään tavoin säikähtänyt saadessaan kuulla punaisten etsiskelyistä. Pikemminkin hänestä tuntui erikoiselta ja mielenkiintoiselta, että oli siten astunut tapahtumain polttopisteeseen. Hänen täytyi kuitenkin luvata Manjalle lainata jonkun ystävän päällystakki ja hankkia itselleen toisenmuotoinen lakki. Manja sai myös aikaan sen, että he nyttemmin tapasivat toisensa vasta hämärän tultua.

* * * * *

Joka päivä he kohtasivat toisensa. Ajan pitkään ei heillä ollut paljoa toisilleen sanottavaa, mutta Manjalle riitti, kun hän sai kävellä Robertin rinnalla.

* * * * *

Tuli sarja mustia päiviä: murhia, vangitsemisia, säikyttäviä huhuja pohjoiselta rintamalta. Manjan ja Robertin lihamyllykään ei voinut estää Sigurdsia joutumasta punaisten käsiin.

Monet vastoinkäymiset kalvoivat huomattavasti Robertin hyvää mieltä ja hänen uskoansa onnelliseen loppuun. Mutta asiat paranivat, kun hän ja hänen ystävänsä muodostivat ryhmän, joka alkoi salaa pitää aseharjoituksia. He kokoontuivat kaikessa hiljaisuudessa jonkun luo, jolla oli iso huone käytettävänään, ja sukkasillaan he suorittivat liikkeensä kuiskattujen komentosanojen mukaan.

Kaikki tämä vei paljon aikaa; sitä jäi vähemmän Manjalle.

* * * * *

Päivät päästään Manja kulki ja hautoi mielessään mahdotonta unelmaa. Siinä unelmassa Robert vannoi jättävänsä sen rumapukuisen kauniin tytön, vannoi luopuvansa ystävistään ja suvustaan -- ja ennen kaikkea -- vannoi erottautuvansa kaikesta osanotosta vaaralliseen taisteluun punaisia vastaan. Manjan vuoksi hän tämän kaiken teki.

-- Sano, Manja, oletko sinä oikeastaan punainen vai valkoinen? kysyi Robert puolitosissaan, kun Manja eräänä päivänä rohkeni yrittää sanoin ilmaista katkelmia unestaan.

-- Minä olen sinipunerva, jos niiksi tulee, kunhan en vain menetä sinua.

Robert piti sitä onnistuneena pilana ja nauroi sydämellisesti.

* * * * *

-- -- -- Ja ymmärräthän siis, ettemme voi tavata toisiamme yhtä usein kuin tähän asti. Minulla ei suoraan sanoen ole aikaa.

-- Niin niin, sanoi Manja kuumeisesti, -- ymmärrän.

Ja itsekseen hän ajatteli: On vain yksi keino saada hänet takaisin, vain yksi keino --

VII.

Vastahakoisesti kuin saituri, jonka täytyy luovuttaa kolikoitaan, raskaat, matalalla kulkevat pilvet sirottivat luntansa maahan niukkoina, kuivina hiutaleina. Vähän vähä tohahti äkeä tuulenpuuska tummien taloryhmien väliseen kuiluun.

Kolmeen päivään Manja ei ollut tavannut Robertia. Nyt hän tarttui hänen käsivarteensa kouristuksentapaisesti ja vei hänet Vanhan kirkkopuiston hautojen välisille käytäville. Ylt'ympärillä häämötti ihmisiä pienen matkan päässä, mutta Manja ei nähnyt mitään seisoessaan siinä käsivarsi Robertin kaulassa ja saaden tuskin suudelluksi häntä nyyhkytyksiltään.

-- Robert, hän kuiskasi,-- Robbie, minä en kestä enää, tahdon tavata sinua niinkuin ennenkin, siellä huoneessasi, minä tiedän että muutoin menetän sinut...

-- Rakas Manja, sanoi Robert työlästyneesti, -- tiedäthän yhtä hyvin kuin minäkin, että se on mahdotonta.

-- Se ei ole mahdotonta, jos sinä vain tahdot, Robbie. Huoneesi on tyhjänä ja odottaa meitä.

-- Huoneeni --, sanoi Robert ihmeissään. -- Tarkoitatko todellakin että menisimme sinne, asuntooni?

-- Sitä juuri, se on ainoa mahdollisuus. Muuta neuvoa ei ole.

Robert mietti hetkisen.

-- Ei, hän sanoi, -- minä en tahdo mennä sinne.

-- Miksi? Miksi et tahdo?

-- No, herrajumala, sehän -- kai sinä itsekin sen ymmärrät. Ja toisekseen on aivan liian myöhä.

-- Tänä iltana, niin, mutta huomenna, Robbie, vain tunniksi. Sinä hiivit sinne ja odotat minua siellä, eikä kukaan ihminen sitä huomaa. Ei siinä ole mitään vaaraa. Kuka osaisi hakea sinua juuri silloin?

Robert mietti uudelleen.

-- Ei, sanoi hän jyrkästi, -- se ei käy päinsä.

-- Robbie, Robbie, vaikeroi Manja epätoivon vallassa. -- Miksi et välitä minusta enää? Enkö ole kyllin kaunis? Olenko liian vanha? Enkö ole kylliksi hieno ja sivistynyt sinulle? Onko puhetapani tai käytökseni jotenkuten vastenmielinen sinulle, tai onko sinulla jotakin vaatteitani vastaan, vai mistä syystä sinä et enää pidä minusta niinkuin ennen? Vastaa, onko ruumiissani jotakin vikaa, onko ihossani tahraa, yhtä ainoaa tahraa? -- Hän tarttui Robertin käteen ja vei sen turkistakkinsa alle. -- Rintani, hän kuiskasi, -- jos luulet, että kellään nuorella tytöllä on kauniimmat kuin minulla, niin sinä erehdyt, ei ole, minä vannon, ei ole...

-- Sinä olet hullu, Manja, mutisi Robert.

-- Saat sanoa minua hulluksi, saat sanoa minua lutkaksi, kaikki rumat sanat minä otan vastaan, mutta tulethan huomenna!...

-- En...

-- Sinä tulet, Robbie, sano että tulet!

-- En!

Vavistus kulki Manjan ruumiin lävitse. Hän irtautui Robertista ja vetäytyi askelen taaksepäin.

-- Sinä olet pelkuri! huusi hän silmät loistaen. -- Sinä et uskalla, sinä olet pelkuri!

Robert seisoi hiljaa, pää kumarassa. Manja ei voinut nähdä hänen kasvojaan varjojen vuoksi. Mutta äkkiä hän syöksähti eteenpäin ja tarttui Manjan ranteisiin.

-- Sanotko sinä minua pelkuriksi? hän lausui hyvin matalalla äänellä.

-- Sanon, sanon. Sinä pelkäät, et uskalla...

Robertin sormet puristivat häntä ranteista kovasti kuin vihollista.

-- Hyvä, sanoi hän, -- minä tulen.

Ja hän käski Manjan määrätä kellonlyömän.

VIII.

Lunta satoi ja satoi satamistaan. Nyt oli tuhlaajan käsi päässyt valtaan yläilmoissa, ja se antoi, antoi loputtomasti. Tämä valuva, kimmeltävän valkea usva pimensi lyhtyjen valon. Kaikki äänet olivat vaienneet, kavionkapse kuoli, askelten kopina tukahtui tähän kuninkaalliseen mattoon, ja siellä täällä liikkuvat varjohahmot olivat kuin sekavan unen utukuvia.

Syvien kinosten halki Manja kahlasi eteenpäin jalka jalalta, askel askelelta. Tämä lakkaamaton lumenpurku hermostutti häntä; vähin hän lipesi, vähin tunsi lunta tunkeutuvan kengänvarsien suista sisään. Yhteinen peite verhosi ajotiet ja jalkakäytävät, ei koskaan voinut tietää missä petollinen katuoja väijyi, ja täytyi olla myötäänsä valmiina ikäviin yllätyksiin.

Ajuri, hän ajatteli ärtyisesti, miks'ei ole yhtään ajuria... Hän oli lähtenyt liikkeelle jotenkin myöhään, antanut joutavain pikkuseikkojen viivyttää itseään; nyt hänen olisi pitänyt parantaa vauhtiaan, mutta se ei onnistunut, ei mitenkään. Hän vain upposi uppoamistaan, ikäänkuin olisi kävellyt hyllyvää suota. Pian hänen täytyi suorastaan pysähtyä levähtämään. Se teki hänet epätoivoiseksi. Hän sadatteli vastoinkäymisiä, jotka kasaantuivat hänen tielleen, ja tietämättä oikein miksi, hän katui hieman, että oli pakolla aikaansaanut tämän kohtauksen.

Hän oli pysähtynyt erään lyhdyn alle, ja ennenkuin lähti taas liikkeelle, hän työnsi takinhihaa ylemmäksi katsoakseen rannekelloaan. Myöhästyn lähes puolen tuntia, hän tuumi kannustaakseen itseään uusiin ponnistuksiin. Samassa tapahtui jotakin omituista; hän tunsi olkavarteensa tartuttavan lujalla otteella. Hän ei ollut huomannut ketään ihmistä rinnallaan; joku oli takaapäin hiipien käynyt häneen käsiksi.

Hämmästyksestä ja suuttumuksesta huudahtaen Manja kääntyi ja näki vieraan herran. Kaikki oli miehessä outoa hänelle, turkki ylöskäännettyine kauluksineen, korkea, suippo kriminnahkalakki, joka peitti koko otsan silmiin asti -- -- silmiin asti -- -- Nuo silmät --

Hän kiljahti kimakasti ja vihlovasti. Hän oli kohdannut Johnnie Claëssonin silmät.

Koura puristi hänen käsivarttaan hyvin kovasti, ja ihan korvansa likeltä hän kuuli tutun, kähisevän äänen kuiskaavan:

-- Hiljaa, hiljaa, pikku Manja, tuo on aivan turhaa.

Manjan huuto oli katkennut yhtä äkisti kuin se oli alkanutkin. Ei siksi että Johnnie Claësson käski hänen olla hiljaa, vaan siksi että jokainen voiman kipinä oli äkkiä hävinnyt hänen ruumiistaan, jota vilunväreet vapisuttivat.

-- Hiljaa, hiljaa, pikku Manja, toisti Johnnie Claësson. -- Tässä ei auta mamma kulta! Ei tule poliisi, niinkuin ehkä tiedät, ja ajat eivät ole semmoiset, että avuliaita herroja maleksisi pitkin katuja. Sinä olet minun vallassani, niinkuin on tapa sanoa korkeammassa romaanikirjallisuudessa.

Hän käänsi Manjan niin että lyhdyn valo lankesi hänen valjuille kasvoilleen.

-- Pitääpä hiukkasen silmäillä sinua, pikku Manjusha. Saat uskoa, että olen aika lailla ikävöinyt tätä hetkeä. Jo kauan olen tietänyt, ettet sinä asunut sen nuoren nulikan luona, mutta vasta eilen tulin ajatelleeksi, että sinä ehkä olit hellistä väleistä huolimatta mennyt Isä Blomqvistin majaan. Paljonhan minulla ei ollut toivoa, mutta yhtä kaikki patikoin Vuorikadulle ja -- hast du mir jesehn! -- enkö saakin arvokkaita tietoja pieneltä tytönkuotukselta, joka seisoo portilla kelkkoineen. Sinä tunnet hänet kenties, hänen nimensä on Elvi, hän sanoi. Kolme tuntia minä sain vahtailla siellä tänään; sää olisi voinut olla parempi, mutta vihdoin sinä kumminkin tulit. Pidin parhaana seurata sinua soveliaan välimatkan päässä, kunnes saavuimme näille -- mitenkä sanoisin -- puolueettomammille alueille, missä ihmiset eivät ihan tyrki toista nurin -- katso itse, ei yhtä sielua missään -- ja täss' oon nyt, niinkuin runoilija sanoo. Tässä me nyt olemme, jälleenyhdistettyinä elämäniäksi, häh? Jännittävä kolminäytöksinen rakkaus- ja rikosdraama. Kaikki näytökset olivat hyviä, mutta kolmas oli sittenkin paras!

Manja ei saanut sanaakaan suustaan. Hänen kurkkunsa oli kuiva, ja hän hengitti vaivalloisesti.

-- Mutta älkäämme toki seisoko tässä iankaikkisesti, jatkoi Johnnie Claësson. -- Tässä kastuu jalat ja saa reumatismia, ja mitä se kannattaa, kun meillä on lämmin ja kaunis kotimme. Allons enfants!

Samassa silmänräpäyksessä kun Manja huomasi voivansa liikkua, hän riistäytyi irti ja koetti juosta tiehensä. Mutta se osoittautui turhaksi yritykseksi.

-- Ei mitään tuhmuuksia, Manja, läähätti Johnnie Claësson hallitessaan häntä taas otteellaan. -- Minä juoksen paremmin kuin sinä, kaikenlaisessa maastossa. Säästä voimiasi, niitä ehkä tarvitaan vielä.

Tahdottomana Manja antoi viedä itseään eteenpäin. Hän tiesi tuskin minne he olivat menossa ja mitä katuja he kulkivat. Hän tähyili tylsästi apua, mutta mitään mahdollisuutta ei näyttäytynyt. Korkealle hänen päänsä yläpuolelle kohosivat talojen julkisivut mustina, kaikki ikkunat peitettyinä. Ihmiset niiden takana olivat itse hädässä, odottivat, toivoivat, kituivat epätoivossa. Tuntui kuin nuo synkät muurit olisivat huokuneet tiivistynyttä tuskaa.

-- Suvaitkaa, armollinen rouva, olla hyvä ja astua sisään.

Manja nosti silmänsä ja tunsi Johnnie Claëssonin ulko-oven. Hän kuuli jossakin soitettavan pianoa, yksityisiä säveliä eksyi tänne ulos. Hän huomasi myös, ettei satanut enää lunta. Konemaisesti hän jatkoi kulkuaan, siirteli jalkojaan aivan niinkuin kävellessä on tehtävä, ei siinä mitään vikaa ollut, ei. Mutta porraskäytävässä Johnnie Claësson sai hetkisen painiskella hänen kanssaan, ennenkuin ovi lopulta meni lukkoon heidän takanaan.

Myhäillen riisui Johnnie Claësson häneltä takin ja hatun ja ohjasi hänet arkihuoneeseen. Hän lukitsi eteiseen vievän oven ja pisti avaimen taskuunsa. Sitten hän asetti Manjan istumaan ikkunan ääressä olevaan pehmeään nojatuoliin. Omasta puolestaan hän sanoi tällä kertaa keskustelevansa mieluummin seisoaltaan; itse asiassa hän oli aivan liiaksi hermostuneen hilpeä voidakseen istua alallaan.

-- No, pikku Manja, nyt sinä istut koreasti lämpimässä ja kodikkaassa huoneessa, jossa on kaikki nykyajan mukavuudet -- paitsi eri uloskäytävää tietysti; kieles kahleet siis irti saa! (Tämän lopun hän lauloi.) Kylläpä sinä menit ja keitit kauniin pikku sopan minun poissaollessani. Se maistui minusta ensin aika pahalta, mutta ei hätää, Manjusha, ei hätää mitään. Siinä taitaa olla makea jälkimaku.

Hän käveli edestakaisin huoneessa lyhyin, hypähtelevin askelin.

-- Niin niin, hän alkoi taas, -- tämä asia on kiinnittänyt suuresti mieltäni, kuten kyllä käsität. Näin heti, ettei sitä käynyt järjestäminen kirjeellisesti, vaan että oli ryhdyttävä henkilökohtaisiin suhteisiin viranomaisten kanssa. Bon! Tuntomerkit ilmoitettiin ja lähinnä kysymykseen tulevaa taloa pidettiin asianymmärtävästi silmällä. Nix und wieder nix, mutta kokemus opettaa, että rikokselliset ennemmin tai myöhemmin ilmaantuvat vanhoille mielipaikoilleen --

-- Rikokselliset! huudahti Manja. Se oli ensimmäinen sana, minkä Johnnie Claësson sai hänestä irti.

-- Niin juuri! Rikokselliseksi minä sanon henkilöä, joka murtautuu lukittuun suojaan ja varastaa toisen omaisuutta. Luulenpa että sellaisen pikku arvostelun tohtii lausua olematta lakitieteen professori, vai mitä? Eh bien, se nulkki ei kuitenkaan saapunut paikalle, ja miehet näyttävät väsyvän hänen asuntonsa vahtimiseen. Mutta nyt se onkin samantekevä, sitä ei tarvita enää, sillä nyt, pikku Manja, nyt sinä olet täällä ilmoittaaksesi hänen uuden osoitteensa.

Manja puhui aivan niin kuin tavallisen ihmisen pitää ja tulee puhua.

-- Alkavatko miehet väsyä? Sanoitko että he alkavat väsyä vahtimaan hänen asuntoaan?

-- Siihen tapaan tulin kyllä sanoneeksi, mutta miksi se herättää sinun mielenkiintoasi? Jos kuvittelet saavasi tilaisuuden antaa hänelle joitakin pikku viittauksia lämpimällä kädellä, niin olet totisesti tyhmempi kuin luulin.

-- Ei, vastasi Manja vakaasti, -- minua vain ihmetyttää, että he ovat niin yksinkertaisia. Väijyvät häntä hänen vanhan asuntonsa nurkilla, jonka osoitteen sinä tiesit. Sehän on typeryyden huippu.

-- He keskeyttivät sen kyllä joksikin aikaa. Mutta silloin minä sanoin heille näin: Uskokaa minua, ennemmin tai myöhemmin --

-- Ja nyt he siis kulkevat siellä ja toivovat saavansa hänet kiinni?

-- Niin tekevät, mutta -- kiitos sinun -- tämä jää heidän viimeiseksi vahtipäiväkseen. Ajattele kuinka he ovat saaneet kärsiä vilua teidän tähtenne!