Part 4

-- Te sanotte minua roistoksi; bon! Hieno sana, jota kuullakseen pitää tavallisesti lunastaa kalliita teatterilippuja. Mutta itse asiassa se ei ole lainkaan paikallaan tässä yhteydessä. Asia on vain se, että _te_ yhä edelleen elätte vanhan testamentin mukaan ja rehentelette suurilla sanoilla, jotka kuuluvat vuoden 1914:n takaiseen aikaan. Sen jälkeen on ilmestynyt uusi testamentti, ja sen mukaan _minä_ elän. Ennemmin tai myöhemmin on kaikkien ihmisten pakko mukautua siihen, jos mielivät elää, ja minusta tuntui viisaammalta tehdä se ennemmin. Katsokaa maailman hienoimpia suurvaltoja, kuinka ne käyttäytyvät kun on pelissä kysymys isoista panoksista! Tämä lihamyllyhistoria on selvä kuin tytön silmä. Te joka olette sivistynyt mies ja luette yliopistossa, tunnette kai sen vanhan säännön, että tarjonta ja kysyntä määräävät tavaran hinnan. Nyt on lihamyllyjen kysyntä perhanan kova -- sitähän ette kieltäne? Tarjonta sitävastoin, niin, se on mitättömän pieni. Eikö hinta silloin pakostakin nouse? Tietysti minä ansaitsen tässä kaupassa jonkun kolikon -- näette että olen avomielinen ja rehellinen -- mutta miksi ette soisi sitä minulle? Olenpa vieläkin suoramielisempi ja sanon teille, miksi tulen juuri neljänkymmenen numeroon. Muutamien viime kuukausien aikana minua on seurannut pirun huono onni. Kaikki menee päin helvettiä. Viimeiset rahani minä sijoitin erääseen pirtuvarastoon; joku päivä sitten punaiset takavarikoivat sen. Seitsemän vuotta minä olen rähjännyt tässä maassa, tehnyt työtä ja raatanut ja ahertanut kuin ajurin koni saadakseni kokoon hiukan rahoja, ja nyt kaikki tyynni on futsch. Minun täytyy saada rahani takaisin, ymmärrättekö. Seitsemän vuotta ihmisen elämää, seitsemän parasta vuotta, se on paljon se, ettekä te suinkaan kuvittele, että joku huvikseen oleskelisi tässä maassa.

Kesakko nuoren miehen ohimossa oli kokonaan hukkunut punaiseen kuohuun.

-- Teidät pitäisi hirttää! hän sanoi kiihkeästi, mutta sitten hän muisti Manjan läsnäolon ja katui puolittain. Manjan vuoksi hän päätti hillitä itseään mikäli mahdollista.

Johnnie Claësson vilkutti ahkerasti silmiään.

-- Neuvon teitä olemaan käyttämättä rumia sanoja, hän virkkoi. -- Voi nimittäin sattua, että lihamylly käy vielä kalliimmaksi, jos te onnistutte lapsellisissa yrityksissänne saada minut suuttumaan.

-- Jos teitä huvittaa, voitte tietysti kirjoittaa hintalappuun vaikka miljoonan, sanoi herra Adolfsson nousten seisomaan. -- Me jätämme tarjouksen huomioonottamatta.

Johnnie Claësson pidätti häntä ihmeellisellä katseella.

-- Ei, herra Adolfsson, sitä ette tee. Juuri nyt minä päätin, että te tulette sen pikku myllyn omistajaksi ja maksatte tietysti määräämäni hinnan. Asian laita on niin, että minä alan kyllästyä tähän hommaan, se käy hermoilleni, suoraan sanoen, etenkin kun se näyttää johtavan erinäisiin kohtauksiin -- ettemme sanoisi kahnauksiin --, joissa molemmat asianosaiset saavat ponnistaa itsehillitsemiskykyään. Minä myönnän teille lykkäystä ensi torstaihin asti; torstaipäivän kuluessa te haetatte tavaran täältä pois ja maksatte kaiken.

Herra Adolfsson hillitsi itsensä.

-- Meillä on kieltämättä ollut paljon hyötyä teistä, tai oikeammin sanoen rouvastanne, mutta tämän jälkeen emme luonnollisesti voi olla enää missään tekemisissä teidän kanssanne --

Nyt Johnnie Claëssonkin nousi.

-- Ei, veikkonen, emme niin vain pääse toisistamme. Uskokaa minua, kun sanon, että vältytte monista ja suurista ikävyyksistä, jos hommaatte riksit tänne torstaiksi. Se on ystävän neuvo, herra Robert Hedman -- niin, minä tiedän teidän oikean nimenne ja osoitteenne, sehän on vain pikkuseikka; on olemassa paljon vakavampia juttuja, jotka tarvitsee vain panna paperille -- pieni nimetön kirje postilaatikkoon -- se on Kolumbuksen muna, mutta siitä voi syntyä pirunmoinen kokkeli!

Manjan huulet liikkuivat hiljaa; ne totuttelivat lausumaan uutta nimeä. Robert Hedman. Robert Hedman. Nyt hän lähtee heti, nyt hän lähtee siinä uskossa, että minä olen urkkinut häntä ja hänen tovereitaan, että minä olen ollut Johnnien apuna virittämässä tätä ansaa. Mutta se ei saa tapahtua, ei saa...

Ilman turhaa melua hän liukui sohvalta alas ja meni verkalleen eteiseen.

Nuori mies seisoi paikallaan ylen hämmästyneenä.

-- Mutta tehän olette kiristäjä ja ilmiantaja! huudahti hän.

-- Maassa maan tavalla, huomautti Johnnie Claësson. -- Täällähän on tapana ilmiantaa oma isänsä, jos siitä jotakin hyötyy.

Vielä kerran nuori mies ajatteli Manjaa ja pidätti kättään, joka pyrki välttämättä lyömään. Hän riensi eteiseen ja kahmaisi päällysvaatteensa.

-- Kuten sanottu, huomautti Johnnie Claësson, -- minä odotan ensi torstai-iltaan, ennenkuin ryhdyn toimenpiteisiini. Nukkukaa asia selväksi. Huomenna olette jo tullut parempiin ajatuksiin ja torstaina olette täällä.

Robert Hedman kääntyi niin äkisti ovea kohti, että tuli antaneeksi Manjalle voimakkaan tyrkkäyksen.

-- Anteeksi, änkytti hän.

-- Oo, sanoi Manja, -- ei mitään. Minä sytytän valon porraskäytävään, että löydätte alas.

Ulkona porrastasanteella hän tarttui kiireesti Robert Hedmanin molempiin käsiin ja puristi niitä kovasti.

-- Tulkaa huomenna kolmelta tavalliseen paikkaan, minä luulen voivani auttaa teitä.

Hän kuiskasi nämä sanat suu niin lähellä toisen korvaa, että huulensa melkein koskettivat hänen poskeaan.

Robert Hedman katsahti hämmentyneenä Manjaan, mutta ei saanut sanaa vastaukseksi. Hänessä oli jotakin karhumaista, kun hän harppoi alas portaita vähintään kaksi askelmaa kerrallaan.

Manja painoi yösähkön palamaan.

-- Muistakaa että teidän pitää olla kotona ennen yhdeksää, hän huusi menijän jälkeen kovalla äänellä. -- Ehkä on paras pistää juoksuksi.

Johnnie Claësson tuli Manjaa vastaan eteisenovessa. Hänen kasvonsa olivat näköjään välinpitämättömät.

-- Mitä se pieni komedia merkitsi? virkkoi hän sillä äänellä, joka ennen muinoin oli tuntunut Manjasta niin kammottavalta. -- Miksi varroit häntä eteisessä? Minusta tuntui, että te kuiskailitte siellä ulkona.

Manja katsoi häntä äärettömän tyynesti silmiin.

-- Minä tahdoin vain suudella häntä, vastasi hän. -- Enhän voinut tehdä sitä täällä sinun nähtesi.

Johnnie Claësson hymähti.

-- Sinä olet tullut merkillisen nirsoksi viime aikoina. Vai oliko se hienotunteisuutta minua kohtaan?

Manja ymmärsi hänen rauhoittuneen. Hän meni keittiöön ja sytytti kaasuliekin teeveden alle. Johnnie tuli heti perästä; hän pureksi hermostuneesti paperossia.

-- Olitko sinä uskotellut sille nulikalle, että me olemme naimisissa? kysyi hän irvistellen.

-- Niin, vastasi Manja, -- hän oletti sitä, ja minusta oli paras antaa hänen olla siinä uskossa.

Johnnie vanutti huuliensa välissä savukkeesta puraisemaansa paperipalaa.

-- Nyt se räkänokka kulkee siellä ja kuvittelee eläneensä kokonaisen romaanin. Rouva Claëssonin rakastaja, se se joltain kuuluu, vai mitä? -- kun istutaan ja kerskutaan toveripiirissä.

-- Luule sinä mitä tahdot, sanoi Manja latoen konemaisesti teevehkeitä tarjottimelle.

Kaasukeittimen siniset liekit nuolivat ahnaasti emaljikattilan pohjaa. Sen tasainen, yksitoikkoinen suhina teki hiljaisuuden kahta tuntuvammaksi.

Kello löi viereisessä huoneistossa yhdeksän lyöntiä. Manja hengähti syvään.

-- Minä toivon samaa, virkkoi Johnnie Claësson. -- Olisi pahuksen harmillista, jos ne sieppaisivat hänet kiinni ennen torstaita.

Niinsanotun tarjoiluhuoneen kynnyksellä hän kääntyi ja lausui rakastettavalla äänellä:

-- Ymmärtäväinen tyttö yhdistää hyödyn ja huvin. Pidä sinä kernaasti poikaa lämpimänä sill'aikaa kuin minä olen Turussa, mutta laitakin niin, että hän palaa järkiinsä. Se ei taida olla juuri epämieluisa työ, häh? Kuten näet, minä olen aulisluontoinen mies, mutta sittenpä pyydänkin päästä näkemästä hapanta naamaa, kun palaan kotiin.

II.

-- Anteeksi, sanoi Manja melkein nöyrästi, -- mutta kun te ette tullut --

Robert Hedman oli tosiaankin ymmällä. Hämmästyneenä, kasvoissa ilme, joka tuntui Manjasta liikuttavan avuttomalta, hän seisoi siinä ja kierutti pari kertaa neuvottomana ovenripaa. Hänellä ei ollut eteistä; hänen köyhään ylioppilas-vuokrahuoneeseensa päästiin suoraan porraskäytävästä.

-- Minä odotin kokonaisen tunnin, jatkoi Manja, -- kävelin lakkaamatta teatteritalon ympäri ja odottelin joka oven luona. Mehän tavallisesti olemme kohdanneet toisemme pääsisäänkäytävän edessä, mutta varmuuden vuoksi -- -- On niin ikävä odottaa turhaan, se on pahinta mitä tiedän.

-- Niin, se on hyvin ikävää, oli hyvin ikävää, tarkoitan. Ehkä rouva Claësson haluaa astua sisään --

-- Kiitos, sanoi Manja ja etsi tuolin, sillä aikaa kuin Robert Hedman sulki oven.

Hänen tuolinsa eivät totisesti ole mukavia, ajatteli Manja vetäen hansikkaan oikeasta kädestään ja pannen jalkansa ristiin hiukan kahisevan hameen alla. Hän saattoi huoleti tehdä sen, sillä hänen kävelykenkänsä olivat moitteettomat ja niiden korkeat varret tarkoin pohkeenmukaiset.

-- Miksi te katsotte minua niin pitkään? kysyi hän hymyillen.

-- En ollut tuntea teitä, olette niin muuttunut, jollakin lailla --

-- Ahaa, tarkoitatte vaatteita. Niin, tosiaankin, olette aina nähnyt minut se hirveä kappa yllä. Mutta, hyvä ystävä, oikeinko luulitte, että minä vapaaehtoisesti ja täydellä todella käyn sillä tavoin puettuna? Sehän oli vain aseiden takia. Tämän pikku takin alle ei voi kätkeä mitään.

Hän sipaisi kädellään lyhyttä, turkisreunaista kappaansa.

-- Ei, toisti Robert Hedman, -- sen alle ei voi mitään kätkeä.

Ja turhaan hän koetti irroittaa silmiään Manjasta.

-- Miks'ette tullut? kysyi Manja yht'äkkiä muuttuneella äänellä. -- Ettekö kuullut mitä minä kuiskasin teille eilen illalla?

-- Kuulin, vastasi Robert Hedman ja siirteli kirjoitusvehkeitään jotenkin siistimättömällä kirjoituspöydällään, -- kyllä minä kuulin --

-- Mutta ette tahtonut tulla?

-- Tavallaan. Tietysti olisin mielihyvällä tavannut teidät, mutta --

-- Mutta mitä?

-- Hm, sanoi nuori mies arasti ja hyvin vaivalloisesti, -- minähän en tietänyt, kuinka te suhtauduitte siihen ikävään juttuun, tarkoitan, jos te -- -- jos miehenne ja te --

-- Jos me olimme yksissä tuumin? Jos minä tiesin ennakolta kaiken, jos me olimme puhuneet asiasta ja sopineet siitä kalliista hinnasta ja kiristyksestä ja ilmiannosta? Vai niin, sitäkö ette voinut tietää?

Hänen äänensä vapisi.

-- Niin, hyväinen aika, sanoi Robert Hedman epätoivoisesti ja rummutti viivoittimella pöytälevyä. -- Hänhän on joka tapauksessa miehenne!

-- Mieheni -- Manja jätti puheensa kesken. Kun hän nyt katsoi Robert Hedmania, ei hän tehnyt sitä enää nuhtelevasti ja paheksuvasti; hänen silmiinsä tuli hätääntyneen tarkkaavainen ilme.

-- Mieheni --, sanoi hän yht'äkkiä päättävästi. -- Ei, se hän ei ole.

Robert Hedman pudotti viivoittimen.

-- Mitä sanotte?

-- Hän ei ole mieheni.

Syntyi hetkisen kestävä hiljaisuus.

-- Ettekö siis -- olekaan naimisissa?

-- Olen ollut, vastasi Manja sitoen hänen silmänsä rukoilevalla, tuskaisella katseellaan.

-- Sitä te ette ymmärrä, olette liian nuori, pidätte minua jonkinlaisena hylkynä, minua, joka olen poistunut mieheni luota.

-- Niinkö! sanoi Robert loukkaantuneena.

-- Jopa olette saanut kummallisen käsityksen minusta näinä viikkoina. Ja minä kun luulin -- mehän olemme puhelleet keskenämme jos mistäkin -- No niin, lisäsi hän, -- että jätitte miehenne, sen minä ymmärrän tuntematta häntä lainkaan, mutta että sen teitte herra Claëssonin vuoksi, sitä minä jumaliste en voi käsittää.

-- Niin, sanoi Manja katsellen seinäpaperin haalistuneita köynnöskuvioita, -- minä en voi selittää sitä edes itselleni, saati sitten teille. Siitä on vain joku vuosi, mutta kaikki on niin suunnattomasti muuttunut sillä aikaa. Sota -- en tiedä, koko maailma on muuttunut, ihmiset ovat tulleet niin tylyiksi, ja raha -- vain raha nyt jotakin merkitsee. Silloin ennen hän oli aivan toisenlainen, iloinen, niin iloinen etten ollut ketään sellaista tavannut, nuori ja suruton. Niin, huomaan etten pysty sitä selittämään, mutta ... itse olin lapsi enkä mitään ymmärtänyt, paitsi että elämäni oli ollut niin kauhean tympeätä ja ikävää. Minä istuin siellä kodissani kuin vankilassa, en saanut tutustua keneenkään ihmiseen, en askelta astua omin päin. Mieheni -- niin, asia oli erehdys alun pitäen eikä sitä voinut iankaikkisesti jatkua. Sitten tulin tuntemaan Johnnie Claëssonin, tapasin hänet sattumalta tuttavien luona --

Hän oli puhunut katkonaisesti, monin pysähdyksin. Hänen kuvauksessaan ei ollut tahallista vääristelyä; kertomuksen jatkuessa hänestä vain alkoi tuntua, että niin oli täytynyt olla, niin eikä mitenkään toisin --

Robert Hedman oli istuutunut ikkunan ääreen.

-- Eikä teillä ollut lapsiakaan? hän kysyi hiljaa.

Silmänräpäyksen Manja epäröi, vajaan silmänräpäyksen.

-- Ei, hän vastasi, -- meillä ei ollut lapsia. Ei edes sitä.

-- Se kai teki paljon se, arveli Robert. -- Näkeehän usein, että lapset pitävät koossa avioliiton, joka muuten olisi mahdoton.

Manja nyökkäsi.

-- Niinpä niin, sitä näkee joka päivä. Mutta minä, minulla ei ollut mitään. Ja nyt te kyllä ymmärrätte, kuinka niin saattoi käydä. Sanokaa että ymmärrätte, Robert!

Hän teki liikkeen hansikkaattomalla kädellään. Robert ei näyttänyt kuitenkaan sitä huomanneen.

-- Hm, hän sanoi, -- vaikeaa se on yhtä kaikki. Punaisen ajan alettua minä olen saanut olla mukana jos jossakin, minun on täytynyt ruveta tekemisiin ryssien ja punaisten ja huligaanien ja narinkkajuutalaisten kanssa, mutta eilispäivä oli sittenkin katalin. Mitään niin säädytöntä en ollut totisesti ennen kokenut. Se on lievä sana, voisi sanoa pahemmin. Kuinka herran nimessä te olette saattanut kestää vuosikausia sen ihmisen kanssa! Eikö teitä ole kiusannut ja kiduttanut nähdä --

-- Voi, eikö ole kiduttanut!... parahti Manja hiljaa, intohimoisesti. -- Lukemattomia kertoja päätin lähteä tieheni, mutta ei ole niin helppo tehdä suuria ja ratkaisevia asioita. Samoin oli myös viime aikoina kotona mieheni luona; päätökseni oli aikoja sitten tehty, mutta kuitenkaan en saanut lähdetyksi. Pitää saada apua ulkoapäin, pitää tulla jotakin mikä antaa lopullisen sysäyksen. Ja nyt luulen että apu on tullut --

Heidän katseensa eivät kuitenkaan yhtyneet. Ujousko vai pelko vai mikä sen lienee tehnyt, Robert tuijotti itsepintaisesti kirjakaapin puolityhjiin hyllyihin.

-- Eilispäivä, jatkoi Manja, -- eilispäivä antoi minulle lopullisen sysäyksen. Tiesin sen jo silloin kun te olitte siellä, kun me istuimme pöydän ympärillä ja hän uhkasi teitä. Siksi minun ei tarvinnut ajatella kuinka inhoittavaa se oli, minä tulin vain niin äärettömän iloiseksi.

-- Se on enemmän kuin minä puolestani voin sanoa, puuttui Robert puheeseen äkillinen hymy huulillaan. -- Minä en totisesti ollut iloinen, ja päällepäätteeksi sain juosta koko matkan kotiin. Riippui hiuskarvasta että ehdin perille.

-- Niin niin, sanoi Manja innokkaasti, -- minä seisoin ja katsoin kelloa ja laskin minuutteja. Nyt hän on siinä kulmassa, ajattelin, ja nyt siinä. Seurasin teitä koko matkan, vaikk'ette aavistanutkaan, mutta kun kello sitten löi yhdeksän meidän keittiön seinän takana, silloin minä tiesin myös, että te olitte onnellisesti perillä.

-- Tiesitte --?

-- Älkää naurako, minä tiesin sen todellakin. Saatan tuntea sellaisia asioita, jotka muiden pitää nähdä.

-- Ohoo! Enpä olisi luullut rouva Claës... -- Hän puraisi sanan poikki. Varjo vilahti Manjan kasvoilla, joiden ilmeet vaihtelivat nopeasti kuin auringonheijastukset juoksevassa vedessä.

-- Niin, virkkoi Manja surullisesti, -- minulla ei ole oikeastaan nimeä, jota tahtoisin ja voisin käyttää.

-- Entä tyttönimenne?

-- Äidin. Se ei ole mikään hyvä nimi ... se on liian tunnettu, omalla tavallaan. En tahdo mainita sitä, mutta se on samalla erään paikan nimi, jonka te kenties tunnette. On muuten kummallinen tunne -- kun ihmisellä ei ole nimeä, ei ketään jolle kuuluu, ei kotia mitä omakseen sanoa. Sellaista asemaa te ette voi kuvitellakaan.

Hän näki, että Robertin myötätunto oli suuri ja puhdas, ja hän hymyili.

-- Ettekö voi sanoa minua Manjaksi, niinkuin ennen salaisilla retkillämme?

-- Tahdon koettaa, vastasi Robert totisesti.

Ulkona oli aurinko laskemassa. Hämärä tiheni pitkänkapeassa huoneessa, jossa oli poimukkaat, koinsyömät ikkunaverhot.

-- Tulee myöhä ja hämärä, sanoi Manja.

-- Anteeksi, sanoi Robert ikäänkuin olisi istunut nukuksissa ja nyt häpeissään herännyt. -- Minä otan heti tulen.

Sähkövalo leimahti paljastaen armottomasti rojukaupoista kokoonhaalitut huonekalut.

Robert meni ikkunan luo laskeakseen rullakaihtimen alas.

-- Odottakaa hetkinen, sanoi Manja pyytävästi. -- Antakaa minun katsoa näköalaanne, se on varmasti kaunis.

Hän väänsi tulen sammuksiin taas ja meni kevein, nopein askelin Robertin viereen, ei lähemmäksi kuin että takkinsa nahkareunus ehkä hipaisi toisen nuttua.

Heidän katseensa kulkivat yli naapuritontin matalien puurakennusten ja satama-alueen lankku- ja kivihiilikasojen, halkopinojen ja rautatievaunujen. Niiden takana aukeni puhtaan valkea jää, joka häipyi usvaan Gråharan sammuneen silmän tienoilla. Kaukana läntisellä taivaanrannalla levisi jättimäinen sinimusta pilvi kuin mahtava siipi yli talvisen maiseman; siipipeili hehkui punaisena sillä kohtaa, missä aurinko oli laskenut.

Kauan he seisoivat niin, sanattomina, liikahtamatta. Alhaalla katukäytävällä asteli kyyryselkäinen vanhus vapa kädessä; hänen tiellään syttyi muutamia katulyhtyjä, harvalukuisia kuin alkukevään valjut tähdet puolikirkkaalla taivaalla.

Manja oli ummistanut silmänsä ja nojasi kädellään raskaasti ikkunalautaan ikäänkuin huimauksen horjuttamana. Hän seisoi siinä kuunnellen Robertin kevyttä, nopeaa hengitystä ja veren kulkua omissa valtimoissaan, joiden tykytyksen hän luuli erottavansa kuulollaan. Niin..., hän ajatteli, niin... Tämä on onni.

Oli kuin hämy ja hiljaisuus olisi kantanut loppumatonta sarjaa hapuilevia kysymyksiä ja riemuitsevia vastauksia, kuin olisi lupauksia vaadittu ja lupauksia annettu. Kipinä kipinän jälkeen singahti toisesta toiseen edestakaisin. Robert seisoi siinä ja tunsi joka hermollaan, kuinka virta sulkeutui heidän välillään. Eivätkö he hyväilleet toinen toistaan näkymättömin käsin, eikö vastustamaton voima vetänyt heitä yhteen, voima joka on peräisin edesvastuun, harkinnan, järjen tuolla puolen olevasta maailmasta! Minä rakastan sinua! kuiskasi Manjan sydämessä ääni niin väkevästi, niin intohimoisesti, että hänestä tuntui hetkisen siltä, kuin hän olisi aivan huutanut sen. Minä rakastan sinua! Se kaikui hänessä sellaisella äänellä, jota hän ei ollut koskaan ennen kuullut, joka ei koskaan ennen ollut kantanut näitä vanhoja, vanhoja sanoja, uudella äänellä, joka huuhtoi hänen sydämensä puhtaaksi kaikesta mitä vuodet ja kohtalot olivat sinne kasanneet. Tilaa, tilaa Ainoalle, Hänelle! Niin..., hän ajatteli, niin --, ja hän ummisti silmänsä yhä kovemmin, kovemmin, kovemmin, kunnes luomet värisivät ja niiden sisäpuolella leimusi kuin punainen ilotulitus synkänmustaa taustaa vastaan.

-- Ei, sanoi Robert äkkiä outo sointi äänessään. Sanat salpautuivat kuin hengenahdistuksessa: -- Nyt on kai aika sytyttää valo.

-- Niin niin, kuiskasi Manja, vielä hiljaisuuden lumoissa. Sitten hän aukaisi hitaasti silmänsä.

Hän ymmärsi, että tämä oli Robertin viimeinen pakoyritys, ja hiukan myhäillen hän antoi sen tapahtua.

-- Kuinka on mahdollista tehdä tässä huoneessa mitään? kysyi hän sitten. -- Työskennellä, saada jotakin aikaan? Eikö täällä täydy seisoa aina ikkunassa ja katsella merta ja pilviä? Niin minä ainakin tekisin loppumattomiin, en voisi koskaan riistäytyä irti.

-- Opintoni eivät olekaan sujuneet ihan mallikelpoisesti, vastasi Robert. -- Mutta syy ei ole _yksinomaan_ näköalan.

-- Mikä teistä oikein tulee?

-- Juristi. Hovioikeudenauskultantti ja aikaa myöten tuomari.

-- Ajatelkaas. Ja te tuomitsette sitten ihmisiä?

-- Tietysti.

-- Kukaties kuolemaan?

-- Teoreettisesti, niin, mutta se lievennetään aina kuritushuonerangaistukseksi.

-- Sepä hyvä.

-- Miksi niin?

-- Siksi että te muutoin mestauttaisitte kauhean monta ihmistä. Te näytätte väliin niin julmalta. Oikein peloittaa, kun te rypistätte otsanne ja punastutte niin että tuo pieni kesakko katoaa -- niin, minä olen nähnyt, että se katoaa.

Manja oli avannut takkinsa. Toinen käsi puuskassa hän kulki hitaasti huonekalulta toiselle, tarkasti kehnot taulut ja huokeat posliinimaljakot. Hän hyväili kaikkea silmillään ja hyräili hiljaa pientä laulunpätkää.

-- Älkää panko pahaksenne että minä olen näin utelias, sanoi hän hilpeästi. -- Minua _niin_ huvittaa nähdä millaista teillä on. En ole koskaan ehtinyt katsella ympärilleni, kun olen ollut täällä niitä kamalia aseita tuomassa -- silloin kaikki käy tulisella kiireellä ja ihminen kuvittelee näkevänsä punakaartilaisia joka tuolinjalan takana.

-- Täällä ei ole juuri mitään nähtävää, sanoi Robert, -- mutta jos teitä huvittaa --

Hän sytytti savukkeen antaakseen levottomille käsilleen jotakin askartelua.

Manja pysähtyi hänen kirjoituspöytänsä ääreen.

-- Tämä on varmaankin äitinne? sanoi hän osoittaen pähkinäpuukehyksessä olevaa valokuvaa.

-- Niin, vastasi Robert, -- siinä on äitini. Hän kuoli joku vuosi sitten.

-- Hän oli kai hyvin kiltti -- ja piti teistä kovin?

-- Niin oli, myönsi Robert. -- Hän tuskin soi itselleen edes välttämättömintä ruoassa ja vaatteissa voidakseen vain lähettää minulle opintorahoja.

-- Ja usein ne rahat menivät vallan muuhun, kapakkaan ja kortinpeluuseen ja vielä huonompaan, ja silloin teillä oli aina paha omatunto jälkeenpäin.

-- Kieltämättä, sanoi Robert ihmeissään, -- mutta kuinka te sen tiedätte -- kuinka Manja sen tietää?

-- Minä vain arvaan, vastasi Manja ja katseli kriitillisesti nuoren tytön muotokuvaa, joka oli siinä äidin kuvan kumppanina.

-- Tuo -- tuo ei ole sisarenne, hän sanoi hyvin välinpitämättömästi.

-- Ei ole. Eikä minulla sisarta olekaan.

-- Minä näin heti, ettei hän ollut vähääkään teidän näköisenne. Siinä on varmasti Porvoon tai Loviisan kaunein tyttö. Tai ehkä Tammisaaren.

-- Se on eräs tyttö, johon tutustuin viime syksynä Tammisaaressa seuratessani käräjiä siinä tuomiokunnassa. Mutta kuinka Manja saattoi sen arvata, valokuvahan on otettu Helsingissä?

Manja naurahti pienen ilkkuvan, kirkkaan naurunsa.

-- Rakas lapsi, sehän näkyy kampauksesta ja leningistä. Tammisaaren paras ompelijatar, nappeja, pitsejä, nauhoja monella, monella markalla -- Mutta älkää silti näyttäkö noin pahastuneelta, hänhän on muuten oikein suloinen, tämä pikku flammanne.

-- Hän ei ole minun flammani, sanoi Robert jyrkästi.

-- Ei toki, te vain ette tietänyt mihin pistäisitte valokuvan, jonka hän on teille tyrkyttänyt, ja niin tulitte panneeksi sen kirjoituspöydällenne. Ymmärrän sen niin mainiosti.

Robert heitti savukkeensa pois.

-- En tosiaankaan tiedä miksi sen kuvan pitää olla tuossa, hän sanoi kiivaasti, -- yhtä hyvin se voi olla laatikossa --

Hän ojensi kätensä ja sai kiinni kehyksen yläsyrjästä, mutta samassa Manjan pehmeä käsi tarttui yläpuolelta lujalla otteella hänen käteensä.

-- Ei, sanoi Manja, -- kuva olkoon siinä missä se on.

Heidän kätensä pysyivät tässä asennossa minuutin, vaikka Robert luopui heti yrityksestään siepata valokuva itselleen. Manja tunsi, kuinka hänen otteensa kehyksestä höltyi, kuinka hänen voimakas kätensä laukesi hervottomaksi ja alkoi vapista pehmeiden sormien puristuksesta, joka hitaasti lientyi viipyväksi hyväilyksi. Ja saadessaan siten tiedon Robertin värisevästä antaumuksesta Manja seisoi liikkumattomana ja tuijotti kovenneella katseella muotokuvan kirkkaisiin tytönsilmiin, jotka olivat nähneet vielä niin vähän elämää ja elämän oloja ja jotka varmaan säästyivät vastakin näkemästä enintä osaa pahimmasta; hän ei unohtanut myöskään tutkia jokaista piirrettä tuossa pehmeässä suussa, joka ei tietänyt muista suudelmista kuin luistinradan kuusien ja isän talon lauta-aidan takana vaihdetuista nopeista, viileistä hämysuudelmista.