Part 8

Nyt suuntautuivat kaikkien katseet mieheeni, koska hänen tiluksensa olivat ainoat, joissa ulkomaiset tavarat, kuten sokeri, suola ja vaatekankaat, eivät olleet kokonaan kielletyt. Tilusten virkailijatkin alkoivat lopulta olla hämillään ja häpeissään. Ja kumminkin olivat sekä vanhat että nuoret julkisesti moittineet ja pilkanneet hänen typeryyttänsä, kun hän jo aikaisemmin oli alkanut tuottaa kyläämme kotimaisia tavaroita. Kun _swadeši_-liike ei ollut vielä ehtinyt muuttua kerskailun aiheeksi, olimme sydämestämme halveksineet kaikkea kotimaista.

Mieheni teroittaa yhä vieläkin intialaisia lyijykyniänsä intialaisella veitsellänsä, kirjoittaa ruokokynällänsä, juo vettä tinahaarikasta ja tekee iltaisin työtä vanhanaikaisen öljylampun valossa. Mutta sellainen ikävä ja laimea isänmaallisuus ei meitä koskaan miellyttänyt. Päinvastoin: me pikemmin häpesimme hänen vastaanottohuoneensa yksinkertaista ja epäajanmukaista sisustusta, varsinkin kun hänen luonansa kävi korkeita virkamiehiä tai muita eurooppalaisia.

Mieheni kuunteli hymyillen moitteitani. »Miksi kiihdytät mieltäsi tuollaisilla joutavilla asioilla?» kysyi hän.

»He pitävät meitä barbaareina tai ainakin arvelevat, ettemme tiedä mitään hienoista elämäntavoista.»

»Jos he sen tekevät, niin minä kostan heille ajattelemalla, ettei heidän hienoutensa ole heidän valkoista ihoansa syvemmällä.»

Miehelläni oli kirjoituspöydällänsä tavallinen messinkimaljakko, jota hän käytti kukka-astiana. Kun kuulin hänen odottavan jotakin eurooppalaista vierasta, minä usein hiivin huoneeseen ja asetin sen sijaan eurooppalaisen kristallimaljakon.

»Näetkös, Bimala», huomautti hän vihdoin, »tuo messinkimaljakko tietää itsestään yhtä vähän kuin nuo kukat; mutta tämä esine julistaa tehtäväänsä ylen äänekkäästi — siihen sopivat vain keinotekoiset kukkaset.»

Bara Rani yksin imarteli mieheni päähänpistoja. Kerran hän saapui hengästyksissään sanomaan: »Veli, oletko kuullut? Kauppaan on ilmestynyt erinomaista intialaista saippuaa. Minun ylellisyysaikani on ohi, mutta jos se ei sisällä eläimen rasvaa, tahtoisin sitä sentään koetella.»

Tuon kuullessaan mieheni kerrassaan säteilee, ja pian on koko talo intialaisen saippuan ja intialaisten hajuvesien vallassa. Olipa se saippuaa! Pikemmin jonkinlaista tuimaa soodaa. Ja minä tiedän varsin hyvin, että kälyni itse käyttelee edelleenkin vanhaa eurooppalaista saippuaa ja antaa uuden tuotteen palvelijattarelle vaatteiden pesua varten!

Eräänä toisena kertana kuului taas pyyntö: »Rakas veli, hanki minulle pari uutta intialaista kynänvartta.»

Hänen »veljensä» oli jälleen kovin mielissään, ja kälyni huoneeseen kasaantuu kaikenlaisia mahdottomia tikkuja, joita nimitetään _swadeši_-kynänvarsiksi. Kälyä se ei haittaa, sillä lukeminen ja kirjoittaminen eivät ole hänen asioitansa. Kuitenkin lepää hänen kirjoitustelineellänsä yhä vielä entinen norsunluinen kynänvarsi, ainoa, jota hän koskaan on käyttänyt.

Todellisuudessa tämä kaikki kohdistuu minuun, koska en ole halunnut yhtyä mieheni oikkuihin. Ei auttanut yrittää hänelle todistaa kälyni vilpillisyyttä; hänen kasvonsa kävivät jäykän ankaroiksi, kun vain kosketinkaan asiaa. Yrittäessään avata sellaisten ihmisten silmiä hankkii itselleen vain mieliharmia.

Bara Rani ompelee mielellään. Eräänä päivänä en voinut olla tokaisematta: »Millainen teeskentelijä sinä oletkaan, sisar! Kun 'veljesi’ on saapuvilla, puhut verissä suin _swadeši_-saksista, mutta ommellessasi käytät aina englantilaisia.»

»Mitä se haittaa?» vastasi kälyni. »Etkö näe, kuinka hän siitä iloitsee? Me olemme kumpikin kasvaneet tässä talossa, ja minä tunnen hänet pienestä pojasta. Minä vain en voi sietää, niinkuin sinä, hymyn katoavan hänen kasvoiltansa. Hänellä raukalla ei ole muuta kuin tämä kauppapuotileikki. Sinä olet hänen ainoa ilahduttajansa ja kumminkin tahdot koitua hänen turmioksensa!»

»Sanoitpa mitä tahansa, missään tapauksessa et tee oikein teeskennellessäsi», vastasin minä.

Kälyni nauroi minulle vasten kasvoja. »Sinä viaton pieni Tšota Rani! Olet niin suora kuin koulumestarin ruokosauva, eikö totta? Mutta oikea nainen ei ole sellainen. Hän on pehmeä ja notkea, hän voi taipua, silti käyristymättä.»

Minä en voinut unhottaa noita sanoja: »Sinä olet hänen ainoa ilahduttajansa ja kumminkin tahdot koitua hänen turmioksensa!» Nyt ajattelen, että jos mies välttämättä tarvitsee huumausvälinettä, älköön käyttäkö siihen tarkoitukseen naista.

XIII

Suksar, joka sijaitsee meidän maillamme, on seudun suurimpia kauppakeskuksia. Toisella puolen järveä ovat myymälät auki kaiken päivää, toisella puolella pidetään joka viikko markkinat. Sadeaikana, jolloin järvi on joen yhteydessä ja venheet pääsevät kulkemaan läpi, tuodaan sinne myytäväksi suuret määrät puuvillalankaa ja villakankaita tulevaa talvea varten.

Innostuksemme ollessa korkeimmillaan Sandip selitti, että kaikki vieraat tavarat, samoinkuin vieras vaikutus yleensäkin, oli poistettava alueiltamme.

»Luonnollisesti», vastasin minä taistovalmiina.

»Minä olen puhunut asiasta Nikhilille», virkkoi Sandip. »Hän sanoo, että saamme pitää suukopua minkä haluamme, mutta hän ei tule käyttämään pakkoa.»

»Minä otan asiasta selkoa», vastasin minä ylpeässä voimantunnossani. Minä tiesin hyvin, kuinka hellästi mieheni minua rakasti. Jos olisin ollut järjissäni, olisin mieluummin antanut repiä itseni kappaleiksi sen sijaan, että sellaisena hetkenä vetosin valtaani. Mutta Sandipin piti saada täysin tuntea minussa asuvan jumaluuden voima.

Sandip oli selittänyt minulle vastustamattomaan tapaansa, kuinka kosmillinen tarmo ilmenee kullekin yksilölle jonkin erikoisen valintataipumuksen muodossa. Vaišnava-filosofia, sanoi hän, puhuu ilon _šaktista_, joka asuu luomakunnan sydämessä vetäen aina puoleensa ikuista rakkautta. Ihmiset ikävöivät lakkaamatta saada tuon _šaktin_ esille oman olemuksensa salatuista syvyyksistä, ja ne meistä, joille se onnistuu, ymmärtävät heti kirkkaasti sen musiikin, joka soi meille pimeyden keskeltä. Hän puhkesi laulamaan:

»Minun huiluni, joka helisi laulujansa, on vaiti nyt, kun seison edessäsi ja näen kasvosi. Minun huutoni etsi sinua kaikkien taivaitten alta niin kauan kuin olit minulta kätketty, mutta nyt heijastuu kaipaukseni hymynä minun rakastettuni kasvoista.»

Kuunnellessani hänen vertauskuvallisia esityksiänsä minä olin unohtanut, että olin vain Bimala enkä mikään muu. Minä tunsin olevani _šakti,_ kosmillisen ilon ilmestymä. Mikään ei voinut minua kahlita, mikään ei ollut minulle mahdotonta; kaikki, mihin kosketin, heräsi uuteen elämään. Maailma ympärilläni oli minun uusi luomukseni, sillä katso: ennen sydämeni vastaushuutoa ei syksyn taivas ollut niin täynnä kultaa kuin nyt! Ja tuon sankarin, tuon uskollisen isänmaan palvelijan, tuon hartaan palvojani, tuon leimuavan älyn, palavan tarmon, hehkuvan hengen — hänet minä loin joka hetki uudestaan.

Enkö ole nähnyt, kuinka läsnäoloni alinomaa valaa häneen uutta elämää?

Äskettäin Sandip pyysi minua päästämään puheilleni Amuljan, erään nuorukaisen, hänen innokkaan kannattajansa. Minä näin pojan silmissä liekehtivän uuden tulen ja tiesin hänenkin vaistonneen minun šaÄti-tehtävääni, tiesin luovan voimani alkaneen vaikuttaa hänen veressään. »Millainen tenhotar te olettekaan!» huudahti Sandip seuraavana päivänä. »Amulja ei ole enää poikanen, hänen elämänsä soihtu palaa täydessä lieskassa. Kuinka voisikaan teidän tulenne piillä kotinne katon alla? Aikaisemmin tai myöhemmin täytyy kaikkien saada kokea sen sytyttävää voimaa, ja kun kaikki lamput palavat, millaista verratonta _devali_-karnevaalia [Jumalien juhla, jota vietetään öisin ilotulituksin] maamme silloin viettääkään!»

Oman loistoni häikäisemänä minä päätin suoda tuon lahjan hartaalle palvojalleni. Minä olin itseluuloisen varma siitä, ettei mikään voinut minua estää toteuttamasta vakaita aikomuksiani. Palattuani keskustelun jälkeen huoneeseeni minä päästin hiukseni valloilleen ja sidoin ne jälleen. Miss Gilby oli minulle neuvonut, kuinka ne voi kammata niskasta korkealle ja kiertää kokoon päälaelle. Miestäni tämä hiuslaite erikoisesti miellytti. »Mikä vahinko», sanoi hän kerran, »että kaitselmus on ilmaissut minulle, vähäpätöiselle miehelle, eikä runoilija Kalidasalle, naisen niskan kaikki ihmeet. Runoilija kenties olisi sitä verrannut kukanvarteen, mutta minulle se on tulisoihtu, joka kannattaa hiustesi tummaa liekkiä.» Samassa hän... Mutta miksi, miksi tuota kaikkea muistelenkaan?

Minä lähetin kutsumaan miestäni. Muinoin minä osasin keksiä satoja aiheita, kaikenlaisia, saadakseni hänet tulemaan luokseni. Nyt, kun kaikki on aikoja sitten mennyttä, en enää ole niin kekseliäs.

Nikhilin kertomus

VI

Pantšun vaimo on äskettäin kuollut hivuttavaan keuhkotautiin. Pantšun on juhlallisin menoin puhdistuttava synnistä ja lepytettävä yhdyskuntansa. Hänelle on laskelmien nojalla ilmoitettu, että asia vaatii satakaksikymmentäkolme _rupiaa_.

»Mitä mielettömyyksiä!» huudahdin minä suutuksissani. »Älä suostu siihen, Pantšu! Mitä ne sinulle voivat?»

Kuin uupunut vetojuhta kohotti Pantšu minuun kärsivällisen katseensa ja sanoi: »Armollinen herra, minun vanhin tyttäreni on naitettava. Ja vaimoraukkani maahanpaniaismenot on suoritettava.»

»Jos sinussa olisikin jotakin syytä, Pantšu», mietin minä ääneen, »niin sinä olet varmaan jo riittävästi kärsinyt sen vuoksi.»

»Se on totta, armollinen herra», myönsi Pantšu avomielisesti. »Minun täytyi myydä osa tiluksiani ja antaa loppu lainan takeeksi voidakseni maksaa tohtorin laskun. Mutta bramiinien uhrimaksut minun täytyy suorittaa.»

Mitäpä siinä auttoi väitellä vastaan? Minä kyselin väin itseltäni, milloin tulee aika, jolloin bramiinien itsensä on alistuttava puhdistusmenoihin, kun ovat ottaneet vastaan tuollaisia uhreja?

Pantšu, joka oli koko ajan epätoivoisesti taistellut puutetta vastaan, joutui vaimonsa sairauden ja kuoleman jälkeen kerrassaan toivottomaksi. Etsiessään epätoivoisena jonkinlaista lohdutusta hän alkoi kuunnella erästä vaeltavaa askeettia ja pääsikin filosofiassaan niin pitkälle, että unohti nälkäiset lapsensa. Hän eli jonkin aikaa siinä vakaumuksessa, että kaikki on turhuutta ja että jos maailmassa ei ole nautintoa, ei tuskakaan ole sen todellisempaa. Eräänä yönä hän sitten jätti pienokaiset rappeutuneeseen majaansa ja lähti vaeltamaan maita mantereita.

Minä en tietänyt asiasta silloin mitään. Mielessäni riehui niihin aikoihin ankara taistelu jumalain ja riivaajain kesken. Opettajani ei kertonut minulle sitäkään, että oli ottanut Pantšun orvot oman kattonsa alle ja piti heistä huolta, vaikka olikin yksin ja koulutyöhön kului koko päivä.

Kuukauden kuluttua Pantšu tuli takaisin. Hänen askeettinen intonsa oli melkoisesti laimentunut. Vanhimmat lapset, poika ja tyttö, kietoivat kätensä hänen ympärilleen kysyen: »Isä, missä olet ollut niin kauan?» Nuorin istui hänen sylissään; pikku tyttö kiersi takaapäin käsivartensa hänen kaulaansa, ja he itkivät yhdessä. »Armollinen herra!» nyyhkytteli vihdoin Pantšu opettajani puoleen kääntyen. »Minulla ei ole voimia hankkia näille pienokaisille riittävästi ravintoa — ja toisaalta en voi paetakaan heidän luotansa. Mitä pahaa lienenkään tehnyt, että minua kohtaa tällainen vitsaus, että käteni ja jalkani näin sidotaan?»

Sillä välin olivat Pantšun pienet kauppasuhteet ehtineet katketa, ja hän huomasi, että niitä oli mahdoton solmia uudelleen. Hän turvautui opettajani katon suojiin eikä hiiskahtanutkaan kotiin palaamisesta. Opettajani oli vihdoin pakko hänelle asiasta huomauttaa. »Kuulehan, Pantšu», sanoi hän, »ellet ollenkaan pidä huolta asumuksestasi, niin se kerrassaan hajoaa. Minä lainaan sinulle hieman rahaa, jotta voit jälleen ryhtyä kaupustelemaan. Saat maksaa sen takaisin vähin erin.»

Pantšu ei ollut kovin mielissään. Eikö maan päällä ollutkaan armeliaisuutta? Ja kun opettajani pyysi häntä kirjoittamaan velkakirjan, tuntui hänestä siltä, ettei moinen avustus, joka oli maksettava takaisin, ollut paljonkaan arvoinen. Opettajani ei kumminkaan tahtonut antaa ulkonaista almua, joka edellyttää sisäistä velvoitusta. Omanarvontunnon menettäminen merkitsee kastin menettämistä, arveli hän.

Kun Pantšu oli piirtänyt nimensä velkasitoumukseen, muuttui hänen tervehdyksensä melkoista kylmemmäksi — kunnioittava jalkojen koskettaminen jäi kokonaan pois. Opettajani hymyili; hänelle oli erittäin mieluista, että Pantšun nöyrä kohteliaisuus väheni. »Ihmisten on osoitettava toisillensa kunnioitusta», sanoi hän, »mutta palvonta on liikaa.»

Pantšu alkoi ostaa markkinoilta kankaita, joita hän sitten myyskenteli kylissä. Hän ei tosin saanut paljoakaan puhdasta rahaa, mutta sen, mitä hän voi säästää tavaroina, riisinä, hamppuna ja viljana, hän käytti velkansa suorittamiseen. Kahden kuukauden kuluttua hän voi suorittaa ensimmäisen maksun, ja samalla hänen kumarruksensa vastaavassa määrässä jäykistyi. Hän alkoi varmaan ajatella, että henkilö, jota hän oli kunnioittanut kuin pyhimystä, olikin vain ihminen, vieläpä voitonhimon houkutuksille altis.

Pantšun puuhaillessa näissä toimissaan vyöryi hänen ylitsensä äkkiä _swadeši_-liikkeen hyökylaine.

VII

Oli loma-aika, ja monet kylämme ja lähiseutujen pojat olivat palanneet kotiin kouluistaan ja yliopistoistaan. He liittyivät intomielin Sandipin seurueeseen, ja muutamat kaikkein kiihkeimmät jättivät lukunsa ihan sikseen. Useat heistä olivat olleet täkäläisen kouluni vapaaoppilaina, ja muutamat saivat minulta avustusta Kalkuttassa harjoittamiansa opintoja varten. He saapuivat miehissä luokseni ja vaativat minua kieltämään vierailta tavaroilta pääsyn Suksarin markkinoille.

Minä sanoin heille, etten voinut sitä tehdä.

He kävivät ivallisiksi. »Mitä, teidän ylhäisyytenne, häviättekö siinä liikaa?»

Minä en välittänyt heidän loukkaavasta puheensävystänsä ja olin juuri aikeissa vastata, ettei asiasta koituisi häviötä minulle, vaan köyhille kauppiaille ja heidän ostajapiirillensä, kun saapuvilla oleva opettajani puuttui keskusteluun.

»Niin, hänelle siitä häviötä koituu eikä teille — se on varsin selvää», sanoi hän.

»Mutta isänmaan vuoksi...»

»Isänmaa ei merkitse maan kamaraa, vaan maankamaralla astelevia ihmisiä», keskeytti opettajani. »Oletteko luoneet silmäystäkään heidän kohtaloihinsa? Mutta nyt te tahdotte heille sanella, millaista suolaa heidän on syötävä ja millaisia vaatteita käytettävä. Miksi he alistuisivatkaan sellaiseen pakkovaltaan ja miksi me siihen suostuisimmekaan?»

»Me olemme itsekin ryhtyneet käyttämään intialaista suolaa ja sokeria, ja vaatteemme ovat intialaisesta kankaasta.»

»Te voitte tehdä mitä tahdotte purkaaksenne kiihtymystänne ja tyydyttääksenne yltiöpäisyytenne vaatimuksia. Köyhät eivät tahdo ollenkaan teitä estää, mutta te tahdotte välttämättä saada heidät alistumaan määräyksiinne. Nykyisissä oloissa heidän on joka hetki epätoivoisesti taisteltava pelkästä olemassaolostansa; te ette voi aavistaakaan, mitä pari ropoa heille merkitsee — niin vähän yhteistä on teillä ja heillä. Te olette viettäneet koko elämänne paremmassa osastossa ja tulette nyt äkkiä vaatimaan heitä vihanne välikappaleiksi. Minä nimitän sitä raukkamaisuudeksi.»

He olivat kaikki opettajani entisiä oppilaita, joten eivät uskaltaneet käyttäytyä epäkohteliaasti, vaikka vapisivatkin kiukkuansa. He kääntyivät minun puoleeni: »Tahtooko siis teidän ylhäisyytenne olla ainoa, joka asettaa esteitä isänmaan edistykselle?»

»Kuka olen minä, että sellaista uskaltaisin? Enkö uhraisi mieluummin henkeäni sen auttamiseksi?»

Joukon johtaja kysyi minulta ivallisesti hymyillen: »Onko lupa kysyä, mitä oikeastaan olette tehnyt sitä auttaaksenne?»

»Minä olen ostanut Intian tehtaiden lankaa ja pitänyt sitä kaupan Suksarin myymälöissä; olenpa toimittanut melkoisia määriä lähiseuduillekin myytäväksi.»

»Mutta me olemme käyneet teidän ylhäisyytenne myymälöissä», huudahti sama ylioppilas, »ja olemme huomanneet, ettei tuota lankaa osta kukaan.»

»Se ei ole minun enempää kuin myymäläinikään syy. Se vain osoittaa, ettei koko maa ole liittynyt teidän vannomaanne valaan.»

»Se osoittaa enemmänkin», puuttui opettajani puheeseen. »Se osoittaa, että te olette vannoutuneet vain toisia kiusaamaan. Te tarvitsette kauppiaita, jotka eivät ole tehneet teidän pyhää lupaustanne, tuota lankaa ostamaan, tarvitsette kutojia, jotka eivät ole vannoneet valaanne, sitä kutomaan, ja ostajiksi tarvitsette henkilöitä, jotka hekään eivät tunnusta teidän oppianne. Entä menetelmänne? Te pidätte suurta melua siten pakottaen _zamindarit_ taipumaan. Ja mikä on tuloksena: teille kaikki kunnia, heille kaikki vahinko!»

»Onko lupa vielä kysyä, mitä uhrauksia te olette tehnyt?» tiedusteli eräs luonnontieteiden ylioppilas.

»Tahdotteko sen tietää?» huudahti opettajani. »Nikhilin itsensä on pakko ostaa nuo intialaiset langat; hänen on täytynyt perustaa kutomakoulu, jotta sitä on opittu kutomaan, ja hänen tähänastisten loistavien liiketulostensa nojalla voi päätellä, että hänen puuvillakankaansa on kangaspuista päästyään suunnilleen kultakudelman hintaista. Niin ollen sitä voitaneen käyttää vain hänen oleskeluhuoneensa uutimina, vaikka se siihenkin tarkoitukseen oikeastaan on liian läpinäkyvää. Kunhan olette ehtineet kyllästyä pyhään lupaukseenne, nauratte varmaan kaikkein äänekkäimmin niiden aikaansaamaa taiteellista vaikutusta. Ja taidokasta kudosta osaavat varmaan ulkomaalaiset parhaiten arvostella.»

Minä tunnen opettajani aina lapsuudestani saakka, mutta milloinkaan en ole nähnyt häntä niin kiihtyneenä. Ei ollut vaikea huomata, että harmi oli hiljalleen kerääntynyt hänen mieleensä jo melkoisen ajan kuluessa, koska hän rakastaa minua ylenmäärin, ja että hänen tavanomainen itsehillintänsä vihdoinkin uhkasi pettää.

»Te olette meitä vanhemmat», virkkoi eräs lääketieteen ylioppilas.’ »Meidän ei sovi ryhtyä teidän kanssanne kiistelemään. Mutta sanokaahan meille lopullisesti: oletteko päättänyt karkoittaa vieraat tuotteet myymälöistänne?»

»Minä en sitä tee», vastasin minä, »koska ne eivät ole minun.»

»Koska siitä koituisi teille vahinkoa», virkkoi ensimmäinen puhuja hymyillen.

»Koska se, jonka on häviö, kykenee asiaa parhaiten arvostelemaan», vastasi opettajani.

Vieraani poistuivat huutaen _Bande Mataram_.

KUUDES LUKU

Nikhilin kertomus

VIII

Muutamia päiviä myöhemmin opettajani toi Pantšun luokseni. Hänen _zamindarinsa_ oli määrännyt hänen suoritettavakseen sadan rupian sakon ja uhannut ajaa hänet menemään.

»Mitä hän on rikkonut?» kysyin minä.

»Hän on myynyt ulkomaisia kankaita», kuului vastaus. »Hän on pyytänyt Hariš Kundulta, _zamindariltansa,_ lupaa saada myydä lainarahoilla ostamansa varasto ja on luvannut olla koskaan enää kaupittelematta vieraita tuotteita, mutta _zamindar_ ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan ja vaati jyrkästi, että ulkomaiset kankaat oli paikalla poltettava, jos hän mieli päästä vapaalle jalalle. Epätoivoinen Pantšu puhkesi uhmailemaan: 'Sitä minä en voi tehdä, minulla ei ole siihen varoja! Te olette rikas, miksi ette osta tavaroitani ja polta niitä sitten?’ Mutta tuo sai vain Hariš Kundun raivostumaan. Hän huusi: 'Tuolle lurjukselle pitää opettaa ihmistapoja, antakaa hänelle kelpo löylytys!’ Niin joutui Pantšu sakkojen lisäksi vielä törkeän kohtelun alaiseksi.»

»Miten kävi kankaan?»

»Koko määrä poltettiin.»

»Keitä muita siellä oli?»

»Koko joukko henkilöitä, jotka kaikki huusivat _Bande Mataram_. Sandipkin oli siellä. Hän otti käteensä hieman tuhkaa ja huudahti: 'Veljet! Tämä on ensimmäinen rovio, joka on kylässänne poltettu ulkomaisten tuotteiden hautajaisjuhlissa. Tämä on pyhää tuhkaa. Sirotelkaa sitä yllenne _swadeši_-valamme merkiksi!'»

»Pantšu», sanoin minä hänen puoleensa kääntyen, »sinun pitää nostaa kanne.»

»Kukaan ei todista minun puolestani», vastasi Pantšu.

»Eikö kukaan todista? — Sandip! Sandip!»

Sandip tuli huoneestansa. »Mikä asiana?» kysyi hän.

»Etkö ota todistaaksesi, että tältä mieheltä on poltettu kangasta?»

Sandip hymyili. »Luonnollisesti minä tulen esiintymään todistajana asiassa», sanoi hän. »Mutta vastakkaisella puolella.»

»Mitä tarkoitatkaan?» huudahdin minä. »Todistajana jommallakummalla puolella! Etkö tahdo todistaa totuuden puolesta?»

»Onko se, mitä tapahtuu, ainoa totuus?»

»Mitä muita totuuksia voisikaan olla olemassa?»

»Se, mitä pitäisi tapahtua! Totuutta rakentaessamme me tarvitsemme koko joukon valhetta. Ne, jotka ovat maailmassa raivanneet itselleen tien, ovat luoneet totuuden, mutta eivät ole sitä sokeasti noudattaneet.»

»Niinmuodoin »'

»Niinmuodoin minä teen sen, mitä te nimitätte 'väärän todistuksen antamiseksi', sen, mitä ovat tehneet maailmanvaltojen perustajat, uusien yhteiskunnallisten järjestelmäin ja uskonnollisten järjestöjen luojat. Ne, jotka tahtovat hallita, eivät arkaile valhetta; totuuden kahleet ovat niitä varten, jotka joutuvat heidän valtansa alaisiksi. Etkö ole lukenut historiaa? Etkö tiedä, että niissä suunnattomissa kattiloissa, joissa suuret poliittiset tapahtumat kiehuvat, valheet muodostavat tärkeimmän aineksen?»

»Poliittiset keitokset epäilemättä valmistetaan enimmäkseen sillä tavoin, mutta...»

»Tiedänhän sen! Sinä luonnollisesti et tahdo ottaa osaa sellaiseen keittämiseen. Sinä tahdot mieluummin kuulua niihin, joiden täytyy tuo keitetty sekasotku niellä. He jakavat Bengalin ja sanovat sen tapahtuvan teidän hyväksenne. He estävät kansallisen kasvatuksen ja nimittävät menettelyänsä sivistystason kohottamiseksi. Mutta te pysytte yhä kelpo poikina, jotka itkeä tillittävät nurkassaan. Meidän, ilkeiden miesten asiana on yrittää rakentaa vilpillisyydestä luja varustus.»

»Näistä asioista ei kannata kiistellä, Nikhil», keskeytti opettajani. »Kuinka voisivatkaan henkilöt, jotka eivät tunne totuutta omassa olemuksessaan, oivaltaa ihmisen korkeimpana päämääränä olevan totuuden ilmituomisen — eikä alinomaisen aineellisen kokoamisen?»

Sandip nauroi: »Oikein, hyvä herra!» huudahti hän. »Tuo puhe soveltuu varsin hyvin koulumestarille. Sellaista viisautta minä olen lukenut kirjoista, mutta todellisessa elämässä olen nähnyt ihmisten tärkeimpänä toimena olevan aineellisten arvojen keräämisen. Ne, jotka ovat siinä taidossa mestareita, esittävät liiketoiminnassaan suurimpia valheita, piirtävät poliittisiin pääkirjoihinsa vääriä laskuja leveäkärkisimmillä kynillänsä, julkaisevat joka päivä valheiden täyttämiä sanomalehtiä ja lähettävät maailmalle saamamiehiä, jotka levittävät valheen kylvöä niinkuin kärpäset rutonaiheita. Minä olen näiden suurten johtajien nöyrä seuraaja. Kuuluessani kongressipuolueeseen en milloinkaan arkaillut sekoittaa kymmeneen sadasosaan totuutta yhdeksänkymmentä sadasosaa vilppiä. Ja vaikka nyt olenkin luopunut siitä puolueesta, en kumminkaan ole unhottanut sitä perustavaa totuutta, ettei ihmisen päämääränä ole totuus, vaan menestys.»

»Todellinen menestys», korjasi opettajani.

»Olkoonpa niin», vastasi Sandip, »mutta todellisen menestyksen hedelmä kypsyy ainoastaan vilpin viljellyssä pellossa. Totuus kasvaa itsestään, kuten rikkaruoho ja ohdakkeet, ja vain madot voivat siitä toivoa itsellensä hedelmiä!» Tuon sanottuaan Sandip riensi pois huoneesta.

Opettajani katsahti minuun hymyillen. »Tiedätkö Nikhil», sanoi hän, »minä luulen, ettei Sandip ole uskonnoton — mutta hänen uskontonsa on totuuden nurja puoli, niinkuin pimeä kuu on sittenkin kuu, vaikka sen valo on väärällä puolella.»

»Siksipä juuri», myönsin minä, »olenkin hänestä aina pitänyt, vaikka emme ole koskaan voineet olla yhtä mieltä. Minä en voi nytkään häntä tuomita, vaikka hän on minua syvästi loukannut ja voi loukata vielä enemmänkin.»

»Se on alkanut minulle selvitä», sanoi opettajani. »Minä olen kauan ihmetellyt, kuinka voit yhä häntä sietää. Olenpa toisinaan epäillyt sinua heikoksikin. Mutta nyt minä huomaan, että vaikka te ette soinnukaan yhteen, teissä kumminkin on sama rytmi.»

»Kohtalo näyttää kirjoittaneen _Kadotetun paratiisin_ minun osakseni silosäkein, joten minä en tarvitse mitään soinnullista ystävää!» huomautin minä laajentaen hänen käyttämäänsä kuvaa.

»Mutta kuinka käy Pantšun?» kysyi opettajani.

»Te sanotte Hariš Kundun aikovan ajaa hänet pois isiensä tilalta. Mitäpä, jos minä ostaisin tiluksen ja vuokraisin sen sitten Pantšulle?»

»Entä sakkorahat?»