Part 7

Aivan samalla tavalla koki kohtalonsa Ravana, jota minä pidän _Ramajanan_ [Muinaisintialaisen kirjallisuuden toinen suuri sankarieepos (Mahabharatan ohella). Rama-sankarilta ryöstää Ravana uskollisen puolison Sitan, joka voitetaan takaisin apinainkuninkaan Hanunranin avulla] varsinaisena sankarina. Hän piti Sitaa Asoka-puutarhassa, odottaen hänen mielisuosiotansa, sen sijaan että olisi vienyt hänet muitta mutkitta haaremiinsa. Tämä heikko kohta hänen muuten suurenmoisessa luonteessaan tärveli koko ryöstön. Toinen samanlainen omantunnontuskain puuska sai hänet kohtelemaan liian välinpitämättömästi ja lievästi petollista veljeänsä Bibhisania, ja seurauksena oli; että hän sai siitä hyvästä surmansa.

Elämän tragiikka johtuu ihmisestä itsestänsä. Aluksi se lepää mitättömän pienenä seikkana pimeissä, syvissä kerrostumissa, mutta tunkeutuu lopulta esiin kumoten koko rakennelman. Varsinainen tragiikka on siinä, ettei ihminen tunne itseänsä sellaisena kuin hän todellisuudessa on.

V

Sitten on vielä otettava huomioon Nikhil. Vaikka tiedän hänet hassahtavaksi ja naurankin hänelle, en kumminkaan voi kokonaan vapautua siitä ajatuksesta, että hän on ystäväni. Aluksi minä en välittänyt mitään hänen katsantokannoistaan, mutta nyttemmin hän tavantakaa saattaa minut hämille ja loukkaa minua. Senvuoksi olen yrittänyt jutella ja kiistellä hänen kanssaan samaan intomieliseen tapaan kuin ennenkin, mutta siinä ei ole aito sointua. Johdunpa toisinaan niinkin pitkälle luonnottomuuteen, että olen olevinani samaa mieltä kuin hän. Mutta teeskentely ei ole luonteenomaista minulle enempää kuin Nikhilillekään. Siinä on ainakin yksi yhteinen piirre. Senvuoksi minulle on nykyjään mieluisempaa, kun en häntä ollenkaan kohtaa, ja minä olen alkanut mahdollisuuden mukaan häntä vältellä.

Tuo kaikki ilmaisee heikkoutta. Kohta kun ihminen myöntää vääryyden mahdolliseksi, se muuttuu tosiasiaksi ja tarttuu häntä kurkkuun, miten hän yrittäneekin olla sitä uskomatta. Minun tekee mieleni avoimesti sanoa Nikhilille, että tällaisia tapahtumia — suuria todellisuuksia — on katsottava suoraan kasvoihin ja ettei se, mikä on totista totta, saa erottaa toisistaan oikeita ystäviä.

Minä olen kieltämättä heikontunut. Bimalaa minä kumminkaan en voittanut tällä heikkoudellani; hän poltti siipensä häikäilemättömän miehekkyyteni liekeissä. Kohta kun savu tummentaa liekkien loimon, hän joutuu hämilleen ja vetäytyy takaisin. Sitten tapahtuu hänen tunteissaan täydellinen mullistus: hänen tekisi mieli ottaa takaisin se seppele, jolla hän on minut koristanut, mutta hän ei voi sitä tehdä, sulkee vain silmänsä, jottei sitä näe.

Kaikesta huolimatta minä en saa väistyä viitoittamaltani tieltä. Missään tapauksessa en saa jättää isänmaan asiaa, kaikkein vähimmin tällä hetkellä. Bimalan ja isänmaan täytyy tästä lähtien olla yhtä. Lännestä puhaltava raju tuuli, joka on temmannut pois maamme omantunnon verhon, tempaa varmaan Bimalan kasvoilta naisen hunnun, ja tämä kasvojen paljastuminen on tapahtuva ilman häpeäntunnetta. Kun keinuva alus kantaa suuria ihmisjoukkoja yli valtameren ja _Bande Mataram_ liehuu sen lipputangossa, niin se on samalla oleva minun mahtini ja rakkauteni kehto.

Bimala on näkevä vapautumisemme niin valtavana näkynä, että hänen kahleensa kirpoavat itsestään, hänen tuntematta mitään häpeää, vieläpä sitä ollenkaan huomaamattakaan. Kokonaan tämän peloittavan, hävittävän mahdin lumoissa ollen hän ei epäröi hetkeäkään menetellä armottomasti; Minä olen havainnut Bimalan olemuksessa julmuuden, joka on koko olemassaolon sisäinen voima — julmuuden, joka taipumattomalla mahdillansa ylläpitää maailman kauneutta.

Jos voisimme vapauttaa naiset niistä teennäisistä kahleista, joihin miehet ovat heidät iskeneet, saisimme nähdä maan päällä Kalin, häpeää ja sääliä tuntemattoman jumalattaren elävän kuvan. Minä kuulun Kalin palvelijoihin, ja on tuleva päivä, jolloin minä jumalatartani oikein palvelen nostamalla Bimalan hänen hävitysalttarillensa. Siihen minä tahdon valmistua.

Paluutie on meiltä kummaltakin iäksi suljettu. Me ryöstämme toisiamme, vihaamme toisiamme, mutta emme milloinkaan pääse toisistamme vapaiksi.

VIIDES LUKU

Nikhilin kertomus

IV

Kaikkialla aaltoilevat kohisten elokuun tulvavedet. Nuoressa riisinlaihossa on lapsen jäsenten kiilto. Vesi on tunkeutunut puutarhaan talomme vieressä. Aamun kirkkaus leviää kuin sinisen taivaan rakkaus tuhlaavaisena yli maan. Miksi en voi laulaa? Etäisen virran vesi kimmeltelee, lehdet välkkyvät, riisipellot värisevät leimahtaen tavantakaa kultaiseen hehkuun, ja tässä syksyisessä symfoniassa olen minä yksin äänetön.

Kun ajattelen, kuinka huonosti kykenen itseäni ilmaisemaan, niin ymmärrän, minkätähden olen jäänyt yksin. Kukapa voisi ajan pitkään sietää seuraani yötä päivää? Bimala on täynnä elämän tarmoa, ja senvuoksi minä en ole hetkeksikään häneen kyllästynyt kaikkien yhdeksän vuoden aikana, jonka olemme olleet naimisissa.

Elämäni virtailee äänettömissä syvyyksissä, se ei kohise kuuluville. Minä voin ainoastaan ottaa vastaan, en temmata mukaani. Senvuoksi minun seurassani oleminen on kuin paastoamista. Nyt oivallan selvästi, että Bimalaa on riuduttanut seuran puute minun rinnallani.

Ketä minun tulee moittia? Minä en voi muuta kuin valittaa Vidjapatin, tavoin:

On elokuu, sadetta tulvii taivas; taloni tyhjä on!

Minä näen nyt, että taloni oli rakennettu jäämään autioksi, koska sen ovet eivät voi aueta. Mutta tätä ennen minä en tietänyt, että sen jumaluus oli sen ulkopuolella. Olin halunnut uskoa, että hän oli hyväksynyt uhrini ja suonut minulle sen sijaan armonsa. Mutta ei: taloni on ollut kaiken aikaa tyhjä.

Ennen oli joka vuosi tapanamme liukua isossa venheessämme yli Samaldan ulappain. Minä sanoin usein Bimalalle, että jokaisen laulun tulee palata perussävelmäänsä, uudelleen ja yhä uudelleen. Jokaisen laulun perussävelmä on suuressa luonnossa, missä tuuli vihmoo sadetta yli kohisevan virran ja viheriä maa peittää kasvonsa varjojen huntuun kuunnellen juttelevan veden ääntä. Siellä kohtasivat toisensa aikojen alussa mies ja nainen — siellä eikä seinien sisäpuolella. Ja senvuoksi täytyy meidän molempain palata luontoon, ainakin kerran vuodessa soinnuttaaksemme jälleen sydämiämme siihen puhtaaseen sointuun, jossa me kerran toisemme löysimme.

Avioliittomme kaksi ensimmäistä vuosipäivää minä vietin Kalkuttassa, jossa olin suorittamassa tutkintojani. Mutta seuraavasta vuodesta lähtien me olemme seitsemänä vuonna juhlineet yhtymisemme muistoa kukkivien vesililjojen keskellä. Nyt alkaa elämäni uusi oktaavi.

Minun on vaikea olla ajattelematta, että elokuu on tullut jälleen tänäkin vuonna. Muistaneeko sen Bimala? Hän ei ole sitä mitenkään ilmaissut. Kaikki ympärilläni on mykkää.

Talossa, joka jää tyhjäksi rakastavien lähtiessä pois, kaikuu vielä musiikki keskellä tyhjyyttä. Mutta talo, joka on autio sen vuoksi, että sydämet ovat eronneet, on hiljaisuudessaan kaamea. Tuskanhuutokin on siellä sopimaton.

Minun on vaimennettava tuskanhuutoni. Niin kauan kuin minä yhä kärsin, ei Bimala voi olla todella vapaa. Minun _täytyy_ vapauttaa hänet täydellisesti, muuten en _minä_ voi milloinkaan vapautua elämäni valheesta...

Luulen alkaneeni ymmärtää erästä asiaa. Ihminen on lietsonut miehen ja naisen välistä lemmentulta siinä määrin, että se on levinnyt rajojensa ulkopuolelle, missä sitä ei enää käy parhaalla tahdollakaan hillitseminen. Ihminen on tehnyt intohimostansa epäjumalan. Mutta on jo aika, ettei sen alttarille enää uhrata ihmisiä...

Minä menin tänään aamulla makuuhuoneeseeni hakemaan jotakin kirjaa. On jo pitkä aika siitä, kun kävin siellä viimeksi päiväiseen aikaan. Tuska kouristi mieltäni, kun katselin ympärilleni. Vaatenaulakossa riippui Bimalan _sari_, valmiiksi silitettynä. Pukupöydällä olivat hänen hajuvesipullonsa, kampansa, hiusneulansa, vieläpä punavärirasiakin otsamerkkiä varten! Pöydän alla olivat hänen kullankirjaillut pienet jalkineensa.

Aikoja sitten, kun Bimala ei vielä ollut kenkiin suopunut, minä olin tuonut hänelle tämän parin Lucknow'sta houkutellakseni häntä. Ensi kerralla hän oli niin häpeissään, että olisi mielellään painunut permannon alle, vaikka kulkikin vain huoneestaan kuistikolle. Sittemmin hän on kuluttanut paljon kenkiä, mutta on säilyttänyt näitä kuin aarretta. Näyttäessäni hänelle ensi kerran uusia jalkineita minä kiusoittelin häntä erään omituisen tottumuksen vuoksi: »Olen huomannut sinun koskettavan kunnioittavasti jalkojani, kun olet luullut minun nukkuvan! Tässä on minun palvontani uhri, jonka tulee kunnioittaen verhota valvovan jumalattareni jalkoja.» »Et saa niin sanoa», kielteli hän, »muuten en ota kenkiäsi milloinkaan jalkaani!»

Tässä makuuhuoneessa on hieno ilmakehä, jonka tunnen syvimmässä sydämessänikin. En ole ennen tätä päivää tietänyt, kuinka janoava sydämeni on ojennellut juuriansa kiertääkseen ne jokaisen tutun esineen ympärille. Minä huomaan, ettei valtajuuren irroittaminen riitä vapauttamaan elämääni. Nämä pienet jalkineetkin pidättävät minua.

Harhailevat silmäni osuvat komeroon. Kuvani katselee sieltä yhä vielä kuten ennenkin, vaikka sitä koristavat kukkaset ovat aikoja sitten lakastuneet ja mustuneet. Ne ovat ainoat esineet, joiden tervehdys vaikuttaa minuun vilpittömästi. Ne ovat vielä siinä, koska ei ole tuntunut maksavan vaivaa edes korjata niitä pois. Olkoonpa niin; minä tahdon lausua totuuden tervetulleeksi, vaikka se esiintyykin noin kuivassa ja lohduttomassa hahmossa, ja toivon ajan tulevan, jolloin kykenen suhtautumaan kaikkeen yhtä levollisesti kuin komerossa oleva valokuvani.

Minun siinä seisoessani astui Bimala takaani huoneeseen. Minä käännyin nopeasti silmäilemään kirjahyllyä ja mutisin: »Minä tulin hakemaan Amielin Päiväkirjaa.» Miksi ryhdyin vapaaehtoisiin selittelyihin? Tunsin itseni pahantekijäksi, tungettelijaksi, joka väijyy jotakin salaisuutta. En voinut katsoa Bimalaa silmiin, vaan riensin pois.

V

Istuin omassa huoneessani ja olin saanut itselleni sanoneeksi, ettei hyödyttänyt olla lukemassa tai yrittää mitään muutakaan puuhailla — tuntui siltä, kuin kaikki tulevat päiväni olisivat jähmettyneet jäykäksi massaksi, joka lepäsi ankarana painona rinnallani — kun luokseni saapui Pantšu, läheisen _zamindarin_ vuokraaja [valtion tiluksen vuokraaja, jolla on oikeus vuorostaan vuokrata alueita toisille] tuoden vasullisen kookospähkinöitä ja tervehtien minua syvästi kunnioittaen.

»No Pantšu», sanoin minä. »Mitä tämä merkitsee?»

Olin tullut Pantšun tuntemaan opettajani välityksellä. Hän oli erittäin köyhä, joten otaksuin hänen aikovan ansaita pienen juomarahan lahjallansa. Kaivoin kukkarostani vähän rahaa ja ojensin sen hänelle, mutta hän torjui kädet ristissä: »Ei, armollinen herra, minä en ota mitään!»

»Miksi et?»

»Sallikaahan minun vilpittömästi tunnustaa, armollinen herra. Kerran kun olin pahassa pulassa, minä varastin muutamia kookospähkinöitä puutarhastanne. Minä käyn vanhaksi ja voin kuolla milloin tahansa, joten tulin maksamaan ne teille takaisin.»

Amielin Päiväkirjasta ei olisi ollut sinä päivänä mitään apua. Mutta nuo Pantšun sanat kevensivät sydäntäni. Elämässä on muitakin seikkoja kuin miehen ja naisen yhtyminen ja eroaminen. Suuri maailma ulottuu paljoa kauemmaksi, ja omat ilonsa ja surunsa voi mitata oikein vasta silloin, kun seisoo sen keskellä.

Pantšu kunnioittaa hartaasti opettajaani. Minä tiedän varsin hyvin, kuinka hän uurastaa hankkiakseen elatuksensa. Hän nousee joka aamu ennen päivänkoittoa, ottaa vasunsa, jossa on pippurinlehtiä, tupakkarullia, värillistä ompelulankaa, pieniä kampoja, kuvastimia ja muuta rihkamaa, josta kylännaiset pitävät, ja lähtee kahlaamaan yli suoperäisen seudun _Namasudran_ puolelle. Siellä hän vaihtaa tavaransa riisiin saaden siten hieman enemmän kuin on itse maksanut. Palatessaan riittävän aikaisin hän kiireesti aterioituaan menee vielä sokerileipurin luo auttaakseen häntä sokerin hienontamisessa vohveleita varten. Kotiin tultuansa hän kohta istuutuu valmistamaan solkia kilpikonnankuoresta ja askartelee niissä puuhissa usein keskiyöhön asti. Ja koko tämä ankara vaivannäkö tuottaa hänelle tuskin sen vertaa, että hän omaisineen voi syödä kaksi kertaa päivässä suunnilleen puolen vuoden ajan. Ryhtyessään aterioimaan hän aina juo aluksi kelpo lailla vettä, ja hänen tärkeimpänä ravintonansa ovat kaikkein halvimmat ja huonoimmat banaanit. Ja kumminkin täytyy koko perheen tulla jäljelläoleva osa vuotta toimeen yhdellä ainoalla aterialla.

Kerran oli minulla aikomus ryhtyä häntä avustamaan, mutta opettajani sanoi: »Sinä et voi auttaa miehen kovaa kohtaloa, voit vain lahjoillasi pilata hänet itsensä. Bengali-emolla on paljon muitakin Pantšuja. Jos hänen rintansa ovat ehtyneet, ei ulkoapäin saatu maito voi asiaa korjata.»

Tuollaiset ajatukset arveluttavat, ja minä päätin koettaa keksiä jotakin keinoa. Jo samana päivänä sanoin Bimalalle: »Omistakaamme elämämme työlle, joka perinpohjin poistaa tuon murheellisen asiaintilan maastamme.»

»Minä huomaan, että sinä olet prinssi Siddhartani» [Siddharta: Buddhan nimi ennen hänen maailmasta luopumistansa], vastasi hän hymyillen. »Kunpa eivät tunteesi hyökylaineet vihdoin heittäisi minuakin menemään!»

»Siddharta teki lupauksensa yksinään. Minä tahtoisin tehdä sen sinun kanssasi.»

Me jouduimme juttelemaan muista asioista. Bimala on todellisuudessa henkilö, jota nimitetään _ladyn_ nimellä. Vaikka hänen omaisensa eivät olekaan hyvissä varoissa, on hän kumminkin syntyjään _rani_. Hän on varma siitä, että »alempien kansanluokkien» suruihin ja kärsimyksiin on sovitettava ihan toinen mittapuu. He elävät tietenkin alinomaisessa puutteessa, mutta se ei välttämättä merkitse heille »puutetta.» Heidän oma pienuutensa suojelee heitä niinkuin rannat suojelevat lammikkoa; rajojen avartuessa tulee vain lieju näkyviin.

Bimala on oikeastaan tullut vain minun talooni mutta ei elämääni. Minä olin suurentanut hänet suomalla hänelle avaran liikkumisalan, siinä määrin, että hänen kadottuaan koko elämäni tuntuu minusta ahtaalta ja rajoitetulta. Minä olin työntänyt kaiken muun nurkkaan tehdäkseni tilaa Bimalalle, — ajattelin vain, kuinka häntä pukisin ja koristaisin ja öin päivin pysyttelisin hänen vaiheillansa, ja unohdin samalla, kuinka suuri on ihmiskunta ja kuinka kallis ihmisen elämä. Kun elämän satunnaisuudet saavat ihmisen valtoihinsa, niin Totuus häviää näkyvistä ja vapaus on mennyttä. Bimala teki nuo satunnaisuudet niin kiusallisen tärkeiksi, että totuus kerrassaan piiloutui minulta. Senvuoksi minä en näe mitään keinoa pelastuakseni onnettomuudestani ja tuijottelen yhä tuohon yhteen tyhjään kohtaan, joka minulle merkitsee koko maailmaa. Niinpä on korvissani tänä elokuun aamuna jo tuntikausia soinut vanha loppukerto:

On elokuu, sadetta tulvii taivas; taloni tyhjä on.

Bimalan kertomus

XI

Bengalin sielussa yht'äkkiä tapahtunut muutos oli valtava: ikäänkuin olisi Ganges koskettanut Sagarin kuudenkymmenentuhannen pojan tuhkaa [sen kirouksen mukaan, joka oli muuttanut heidät tuhkaksi, he voivat herätä eloon ainoastaan siinä tapauksessa, että Ganges-virta johdettaisiin heidän luoksensa], jota ei mikään tuli ollut voinut sytyttää eikä mikään vesi muuttaa eläväksi mullaksi. Kuollut Bengali nousi äkkiä tuhkastansa ja sanoi: »Tässä minä olen.»

Olen lukenut jostakin, että erään vanhan Kreikan kuvanveistäjän onnistui luoda elämää omin käsin tekemäänsä kuvaan. Sekin ihme valoi elämää valmiiseen muotoon. Mutta mikä oli yhdistämässä tätä hedelmätöntä tuhkakasaa? Jos se olisi ollut kivikova, olisimme voineet toivoa siitä syntyvän jonkinlaista muotoa — saihan kiveksi muuttunut Ahaljakin vihdoin ihmishahmonsa takaisin. Mutta tämän irrallisen tuhkan on täytynyt pudota Luojan sormien lomitse maan tomuun hajaantuakseen kaikkien tuulien teille. Se oli kasaantunut — koskaan muuttumatta kokonaisuudeksi. Mutta tänä Bengalin heräämisen päivänä tuo hajallinen joukkiokin oli muotoutunut ja huusi raikuvin äänin ovellamme: »Tässä minä olen.»

Kuinka olisimmekaan voineet olla ajattelematta, että ihme oli tapahtunut? Tuntui siltä, kuin olisi tänä historiamme hetkenä pudonnut käteemme jalokivi jonkin humaltuneen jumalan kruunusta. Nykyisyys ei ollenkaan muistuttanut menneisyyttämme, ja niin me nyt toivoimme, että kaikki puutteemme ja kurjuutemme katoaisi ikäänkuin taikaiskusta ja ettei olisi enää mitään rajaa mahdollisen ja mahdottoman välillä. Kaikki tuntui meille sanovan: »Se saapuu! Se on jo tullut!»

Niin me johduimme uskomaan, ettei historiamme tarvitse vetojuhtaa, vaan liikkuu omin voimin ikäänkuin jumalain vaunut. Ei ainakaan tarvinnut -maksaa mitään palkkaa ajomiehelle, tuli vain silloin tällöin täyttää hänen viinimaljansa. Niin meidän piti saavuttaa toiveittemme päämäärä: jokin uneksittu, mahdoton paratiisi.

Mieheni ei ollut ihan välinpitämätön, mutta näytti meidän innostuessamme käyvän yhä alakuloisemmaksi. Hän näytti tuijottavan johonkin aaltoavan nykyhetken alta kuumottavaan näkyyn.

Minä muistan, kuinka hän eräänä päivänä taaskin Sandipin kanssa väitellessään sanoi: »Onni tulee ovellemme kolkuttamaan vain osoittaakseen, ettemme kykene ottamaan sitä vastaan — ettemme ole varustautuneet voidaksemme kutsua sen vieraaksemme.»

»Ei», vastasi Sandip. »Sinä puhut kuin ateisti, koska et usko meidän jumaliimme. Meille on käynyt ihan selväksi, että Jumalatar on saapunut lahjoinensa, mutta sinä epäilet hänen läsnäolonsa ilmeisiä merkkejä.»

»Koska uskon vakaasti Jumalaani», vastasi mieheni, »olen varma siitä, ettemme ole valmistuneet häntä palvelemaan. Jumalalla on voima antaa lahjojansa, mutta meillä täytyy olla voima ottaa ne vastaan.»

Mieheni puhe vain harmitti minua. En voinut olla puuttumatta keskusteluun: »Sinä arvelet, että tämä innostus on pelkkää humaltumista, mutta eikö humaltuminen tavallaan anna voimia?»

»Mahdollisesti kyllä», vastasi mieheni. »Se voi antaa voimia, mutta ei aseita.»

»Mutta voima on Jumalan lahja», jatkoin minä. »Aseita voivat toimittaa konesepätkin.»

Mieheni hymyili. »Konesepät vaativat palkkansa, ennenkuin luopuvat tuotteistansa», virkkoi hän.

Sandip röyhisti rintaansa vastatessaan: »Älä ole siitä huolissasi! He saavat varmaan palkkansa.»

»Minä tilaan juhlamusiikin, kun maksu on suoritettu, mutta en ennen», virkkoi mieheni.

»Sinun ei pidä luulla, että musiikkianne jää riippumaan hyväntahtoisuudestasi», sanoi Sandip ivallisesti. »Meidän juhlamme ei tarvitse mitään rahallista kannatusta.»

Hän alkoi laulaa tahmein äänin:

»Minun rakkaani, joka lempeänsä tuhlaa mitään hintaa pyytämättä, hän soittaa halpaa huiluansa, ilmaiseksi saatua, ja sydämeni häipyy sen helinään.»

Sitten hän kääntyi hymyillen puoleeni ja virkkoi: »Jos minä laulan, kuningattaremme, niin tahdon vain todistaa, ettei kauniin äänen puute merkitse mitään, kun musiikki tulvii elämäämme. Kun laulamme pelkän soinnullisuutemme vuoksi, niin laulu menettää merkitystänsä. Nyt, kun musiikki on tulvahtanut yli maamme, saa Nikhil rauhassa harjoitella sävelasteikkojansa sill’aikaa kuin me herätämme maata karuin äänin:

»'Minun huoneeni huutaa minulle: Miksi tahdot lähteä pois ja tuhlata kaikkesi? Mutta elämäni käskee: Ota kaikki, mitä omistat, ja viskaa se tuulten vietäväksi! Minä noudatan elämän kehoitusta; mitä huolinkaan kaikesta katoavasta! Jos minun on jouduttava häviöön, niin tapahtukoon se hymyhuulin! Sillä yksi ainoa on himoni: kuolemattomuuden kuolettava juoma!’

»Ota huomioon, Nikhil, että me kaikki olemme kadottaneet sydämemme. Kukaan ei enää voi pidättää meitä helpon mahdollisuuden rajoissa, meitä, jotka syöksymme kohti toivotonta mahdottomuutta.

»'Pidättääkö aiotte meitä, te, joille on outo hillittömyyden hirmuinen riemu, te, jotka ette tiedä, että korviimme on kaikunut kutsu pitkän, mutkaisen polkumme päästä. Kaikki hyvä ja huono ja sävyisä — se maahan masentukoon!’»

Minä luulin mieheni ryhtyvän jatkamaan keskustelua, mutta hän nousi sanaakaan sanomatta ja lähti pois luotamme.

Mielenkuohuni vain kuvasteli sitä intohimon myrskyä, joka riehui kaikkialla maassa. Kohtaloni herra lähestyi nopeasti vierivissä vaunuissa, ja pyörien ääni kaikui olemuksessani. Minusta tuntui alinomaa siltä, että milloin tahansa voi sattua jotakin tavatonta, josta minä kumminkaan en olisi vastuussa. Enkö ollutkin joutunut olopiiriin, jossa ei ollut kysymys oikeasta tai väärästä eikä toisten ihmisten tunteista. Olinko milloinkaan tätä tahtonut — olinko odottanut tai toivonut mitään tällaista? Tutkittakoon koko elämäni ja sanottakoon, olinko missään suhteessa syyllinen.

Kaikkina kuluneina vuosinani olin uskollisesti noudattanut uskonnollisia menoja — mutta kun sitten korkea armo alkoi tulla osakseni, ilmestyikin ihan toinen jumala! Ja samoinkuin herännyt maa värähtelee _Bande Mataram-huudosta_, joka kaikuu odotetulle tulevaisuudelle, samoin sykkivät kaikki suoneni ja värähtelevät kaikki hermoni odottamatta ilmestyneelle, tuntemattomalle, rajulle muukalaiselle.

Eräänä yönä minä lähdin vuoteestani ja pujahdin huoneestani avoimelle pengermälle. Puutarhamme muurin takana on tuleentuvia riisipeltoja. Pohjoisen puolella näkyy kylän puiden lomitse kimalteleva virta. Koko maisema lepäsi siinä pimeässä kuin uuden tulevaisuuden uinuva alkio.

Minä näin tuossa tulevaisuudessa oman maani, kaltaiseni naisen, seisovan odottaen katselemassa. Jonkin suuren tuntemattoman huuto on kutsunut hänet esille kammiostansa. Hänellä ei ole ollut aikaa odottaa eikä harkita eikä sytyttää tuohustansa; arvelematta hän on syöksynyt pimeään. Minä tiedän varsin hyvin, kuinka hänen sisin sielunsa vastaa kutsuviin, kaukaisiin huilunääniin, kuinka hänen rintansa aaltoilee, kuinka hän tuntee yhä sitä lähestyvänsä, tulleensa jo niin likelle, että voi syöksyä sokeasti eteenpäin. Hän ei ole äiti. Hän ei huoli nälkäisten lastensa huudoista, ei ajattele pimeää kotiansa eikä tekemättä jääneitä askareitansa. Ei, hän rientää lemmenkohtaukseensa, sillä tämä on Vaišnava-runoilijain maa. Hän on lähtenyt kodistansa, unohtanut kotoiset velvollisuutensa; hän tuntee vain ääretöntä kaipausta, joka ajaa häntä eteenpäin — mitä tietä ja mitä päämäärää kohti, se on hänelle yhdentekevää.

Minussa asuu samanlainen kaipaus. Minäkin olen kadottanut kotini ja eksynyt tieltäni. Päämäärä ja polku ovat saman pimeyden peitossa. Minä tunnen vain kaipaukseni ja alinomaisen etenemiseni. Sinä onneton, öinen vaeltaja! Kun aamu valkenee, et näe enää jälkeäkään tiestä, joka voisi johtaa sinut takaisin. Mutta miksi takaisin? On yhtä hyvä kuolla. Jos pimeys, jonka huilun ääni kaikuu korvissani, johtaa minut häviöön, mitäpä silloin huolisin tulevaisista? Kun olen vaipunut sen tummaan helmaan, niin minua ei enää ole, ei ole hyvää eikä pahaa, ei naurua eikä kyyneleitä.

XII

Ajan koneiston toimiessa Bengalissa korkean paineen alaisena muuttui se, mikä oli ollut vaikeata, helpoksi, ja tapaukset seurasivat toisiansa nopeasti. Mitään ei käynyt enää pidättäminen, ei edes meidän kaukaisessa kolkassamme. Aluksi oli paikkakuntamme takapajulla, sillä mieheni ei tahtonut vaikuttaa ihmisiin mitenkään pakottavasti. »Ne, jotka tuovat uhreja isänmaalle, ovat sen oikeita palvelijoita», sanoi hän, »mutta ne, jotka isänmaan nimessä pakottavat toisia uhrauksiin, ovat sen vihollisia. He tahtovat hakata poikki vapauden tyven päästäkseen käsiksi sen latvaan.»

Mutta kun Sandip saapui ja asettui tänne asumaan ja hänen kannattajansa alkoivat liikkua seuduillamme pitäen puheita kylissä ja kauppaloissa, niin kiihtymyksen aallot tuntuivat meidänkin rannoillamme. Joukko paikkakuntamme nuoria miehiä liittyi häneen, niiden joukossa muutamia sellaisiakin, jotka olivat kylällemme häpeäksi. Heidän aito innostuksensa kirkasti heitä sekä sisäisesti että ulkonaisesti. Suuren ilon ja toivon tuulten puhaltaessa yli maan oli kaikki lika ja mätä pois pyyhkäisty. Ihmisten on tosiaankin vaikea olla avomielisiä, suorasukaisia ja terveitä, kun heidän isänmaatansa rasittaa orjuus.